Isät rockaa

Kuvat: Antti Pitkäjärvi 

Hyvän unibiisin anatomia

"Isi, laita rockia, se on rauhoittavaa", huokaa vanhempi poika unisesti ja kääntää kylkeä. Laitan. Pojat ovat jo hyvin pieninä tottuneet nukahtamaan musiikkiin ja tämä jatkunut näihin päiviin saakka. Nykyään pojat nukahtavat jo omia aikojaan, mutta musiikkihetket ovat tulleet myös muille kodin areenoille. Ongelmana ovat tietysti musiikkivalinnat.

Mirel Wagner on erinomaista
nukutusmusiikkia. Paitsi jos lapsi
ymmärtää englantia.
(Kuvan lähde: 500px.com/paspah)

Minä kuuntelen aika paljon metallimusiikkia ja pojat diggailevat Robinia ja Antti Tuiskua. Nämä ovat niitä, missä makumme eivät ihan kohtaa, mutta onneksi löytyy paljon musiikkia, josta tykkäämme kaikki. Nuoremman pojan viimeisin innostus oli The Beatlesin kappale Lucy in the Sky With Diamonds. Se piti soittaa useamman kerran peräjälkeen.

Etenkin silloin kun pojat olivat pienempiä ja siinä sängyn vieressä piti hengailla siihen saakka kunnes kumpikin on nukahtanut, oli haettava sellaista kompromissia, jota kaikki kuuntelisivat mielellään ja joka olisi sopivan rauhallista, jotta toimisi nukutusmusiikkina. Kappaleet eivät voi olla liian nopeita, eivät kovin aggressiivisia eivätkä liian poukkoilevia. Joistakin kappaleista on tullut kommentti, että pelottavaa, eli liian synkät sounditkaan eivät käy. Onneksi isosta osasta sanoituksia ei ole vielä tarvinnut huolehtia kun eivät vieraita kieliä vielä osaa. Suomenkielisiä on vähän pitänyt katsoa. Käytännön sanelema vaatimus on ollut paljolti se, että biisin on löydyttävä Spotifysta, mutta Jollan kohdalla on poikettu tästä.

Eniten vuosien varrella ovat soineet Leonard Cohen, Nick Cave ja Portishead. Melko säännöllisiä vieraita nukutuspuuhissa ovat olleet Mirel Wagner, Mick Harvey, Fink, Minä ja Ville Ahonen, Tori Amos, Chambao, Gotan Project, Melissa Horn, Ladyhawke, First Aid Kit ja Ukkosmaine ja jo mainittu Jolla. Lisäksi on harvinaisempia apureita. Klassinen musiikki on usein helppo valinta, mutta pojat alkavat ennemmin tai myöhemmin kaivata jotain helpommin omaksuttavaa.

Ukkosmaineen Salamaponi oli jossain vaiheessa
hittikappale, joka piti kuunnella joka ilta monta
kertaa peräkkäin.

Varsinaisesta lastenmusiikista Orffien Haloo Kalevala on muodostunut kestosuosikiksi, PMMP:n lastenmusiikkilevy Puuhevonen on soinut paljon ja Hullut Hattuset on ollut niin pitkään niin vahvasti osa kalustoa, että meinasin unohtaa mainita.

Tuosta lyhyestä lausahduksesta "laita rockia, se on rauhoittavaa" tuli hyvä mieli. Aika samat jutut meitä rauhoittavat.

Pasi Huttunen

Irtipäästäminen, vanhemman kehitystehtävä

Pianonsoiton tekniikka voidaan palauttaa kahteen refleksiin, tarttumis- ja irtipäästämisreflekseihin, sanoi eräs asiaan paneutunut musiikkitieteilijä. Ei siis periaatteessa kovin monimutkaista.

Kuten ei vanhemmuuskaan. Tarttuminen voisi merkitä rajojen asettamista ja turvan antamista, irtipäästäminen luottamusta siihen, että lapsi pärjää omillaan. Mutta siinä missä pianonsoitto on näiden refleksien jatkuvaa vaihtelua, vanhemmuus on pikemminkin äärimmäisen hidas kämmenen aukaiseminen. Siitä lapsi lopulta lehahtaa lentoon kuin perhonen. Ihannetapauksessa kämmen jää auki, jolloin perhonen voi siihen tarvittaessa vielä palata.

Näin täydellistä musiikkiin heittäytymistä näkee klassisella puolella harvemmin. Turkkilainen Fazil Say ei kumarra auktoriteetteja, mistä syystä hän on joutunut kotimaassaan vaikeuksiin. Leikkiin antautuva, intuitiota seuraava vanhempi.

Irtipäästäminen on vaikeaa, jos lapsi on vanhempien egon jatke, huonon itsetunnon paikka tai vanhempien omien toiveiden projektio. Jussi kirjoitti taannoin kirjailija Franz Kafkan isästä. Myös musiikin historiasta tunnetaan niitä, jotka joutuivat olemaan kunnianhimoisen isän egon jatkeina. Mozart kiersi isänsä kanssa henkensä kaupalla ympäri Euroopan hoveja esittelemässä taitojaan, Beethoven joutui heräämään keskellä yötä soittamaan isänsä humalaiselle äijäseurueelle, Clara Wieck (myöhemmin Schumann) eli isänsä vartioimana harjoittelemassa pianonsoittoa. Lisää esimerkkejä löytyy vaikkapa Jari Sinkkosen uudesta kirjasta, joka kertoo säveltäjien hauraasta elämästä.

Kuten pianonsoittoa, myös vanhemmuutta tarvitsee harjoitella. Mitä enemmän ja laadukkaampaa harjoittelua, sitä parempiin tuloksiin on mahdollista päästä. Jos lasten kanssa viettää paljon aikaa, oppimistilaisuuksia tarjoutuu tiuhaan, mutta kokonaan toinen asia on - viittaan nyt itseeni - kuinka tietoista treeni on. Kymmenentuhannen tunnin sääntö saattaa toteutua teoriassa, mutta vanhemmuuden mestaruustaso taitaa jäädä maininnoiksi isänpäiväkorteissa.

Argentiinalaiselle Martha Argerichille kaikki pianokirjallisuus tuntuu olevan liian helppoa. Kaikki on nähty, mikään ei enää sytytä kunnolla. Ansioitunut, ehkä jo hieman kyyniseksi käynyt kasvatuksen ammattilainen.

Pianonsoitossa tekniikan harjoittaminen vaatii suuren panoksen. Tunnetaitojen ja muusikkouden ajatellaan kehittyvän vähän niin kuin siinä sivussa. Vanhemmuuden teknisen puolen - jos tällaista jakoa on edes mielekästä tehdä - omaksuu helposti, mutta tunne- ja sosiaalisten taitojen opettelu on pidempi juttu.

Minusta tuntuu siltä, että irtipäästäminen, kämmenen hidas aukaisu, on vanhemmuuden keskeisiä kehitystehtäviä. Me vanhemmat emme omista lapsiamme. Lapset on lainassa, heitetty meille, ja meidän tehtävämme on antaa heille sellaiset valmiudet, joilla he voivat mahdollisimman hyvin selviytyä elämästä.

Kanadalainen Glenn Gould musisoi omassa maailmassaan omilla ehdoillaan. Gould konsertoi vähän, mutta teki studiossaan ahkerasti levytyksiä, joihin kuuluivat pianonsoiton lisäksi nariseva tuoli ja epävireinen hyminä. Teoreetikko, joka on etääntynyt arjen realiteeteista.

Emme omista lapsia, mutta he ovat osa meitä. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun poika 7 v tippuu puusta. Paniikkihuuto aiheuttaa viiltävän kivun myös minussa, mutta pian otsalohko ottaa tilannetta haltuun: otan verisen pojan syliin, kannan sisälle, lohdutan, pesen kasvot, huomaan että verta tulee vain nenästä, mutta muuten poika on kunnossa. Vaihdan paidan ja pidän poikaa sylissä, kunnes hän haluaa lähteä jatkamaan leikkiään. Myöhemmin vilunväristys vielä läpäisee kehon: entä jos olisi käynyt pahemmin.

Toisaalta lapsi on yksilö, toisaalta osa minua. Minun on kyettävä päästämään irti itsestäni.

Vain täydellinen on kyllin hyvää. Italialainen Arturo Benedetti Michelangelin täydellisyydentavoittelu vaikeutti hänen konsertointiaan ja levyttämistään. Kasvatusperiaattena täydellisyyden vaatiminen on tuhoisaa.

Irtipäästämisessä minua askarruttaa tällä hetkellä kaikkein eniten se, miten minun tulisi valmistaa lapsiani kohtaamaan tulevaisuus. Tulisiko minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät ylikulutus-yhteiskunnassa, joka ei itse selviydy? Vai pitäisikö minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät yhteiskunnassa, joka mahdollisesti seuraa nykyistä luonnonvarojen riistolle perustuvaa yhteiskuntaa? Jos valitsen jälkimmäisen, mistä tiedän, millainen se yhteiskunta on ja millaisia taitoja siellä tarvitaan?

Topi Linjama