Riehumisesta

Lasten riehumiseen on vaikea suhtautua. Välillä tulee se kohta lasten leikeissä, jolloin homma rupeaa selvästi luisumaan lapasesta. Se vaihe, jossa on hyvin todennäköistä, että johonkuhun sattuu tai jotain hajoaa. Silloin tilanne on tietenkin rauhoitettava jollakin tavalla. Toisaalta on myös riehumista pelkästä riehumisen ilosta, eikä se ole välttämättä yhtään vähemmän rasittavaa vanhemman kannalta, mutta sen rauhoittamista tulisi harkita paljon tarkemmin. Se on usein hyvin luovaa ja mahdollisesti hyvin tärkeää puuhaa.

Sekin, että kun lapsi juoksee, se myös myöhemmin nukkuu.

Joskus kun malttaa olla puuttumatta, saattaa syntyä todella hienoja hetkiä. Joskus olimme jossain perheille suunnatussa tapahtumassa, Joensuu Areenalla ja lapseni lähtivät vain juoksemaan ympäriinsä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Sitten pari muuta satunnaista lasta tarttui mukaan. Lopulta yli kymmenen lasta kirmasi ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin yhdessä juokseminen. Lapsilla näytti olevan niin hauskaa, että oikeastaan olisin halunnut itsekin mennä letkan jatkoksi.

Liikkuminen, olipa se sitten melkein mitä tahansa on yleensä hyvä asia. Siitä tulee hyvä olo ja se ruokkii mielikuvitusta. Liikuntatieteen tohtori ja lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti toteaa tuoreessa kirjassaan Liikunta varhaiskasvatuksessa:

"Lapsi keksii helposti monta erilaista tapaa käyttää tuolia. Me aikuiset opetamme hänet istumaan siinä. Olemme siinä tehtävässämme niin taitavia, että lopulta lapsi itsekin tietää, että ´tuoli on vain istumista varten"

Ei sen tuolin tarvitse olla pelkkä tuoli. Luultavasti pitäisi itsekin paljon useammin liittyä mukaan riehumaan. Me aikuiset olemme keskimäärin ruumiinemme niin kiinni ja lukossa, että se hankaloittaa joskus jopa ihan arkisia sosiaalisia kohtaamisiamme. Mietimme niin kovasti olemmeko oikein, näytämmekö oikealta ja osaammeko tehdä oikein, että emme tee mitään. Siksi kai esimerkiksi Duudsonien ja Jackassin kaltaiset esiintyjätkin nousivat vuosituhannen alkupuolella niin valtavaan suosioon. Kokonainen sekoiluohjelmien genre syntyi tuotteistamaan riehumista. He uskalsivat riehua. Minä olen useimmiten aivan liian tietoinen itsestäni ja kouluaikoina opitusta hankalasta suhteesta liikuntaan, jotta voisin uskaltaa. Siksikin on niin ilahduttavaa katsoa poikiaan, jotka riehuvat vapautuneesti. Siitäkin huolimatta, että se on välillä hemmetin ärsyttävää.

Lapsen riehuminen on tila, jossa on ihan sama, miltä itse näyttää. On niin hyvä meininki, että sitä ei ole aikaa, eikä kiinnostusta miettiä. Ajatus on tavattoman viehättävä, sillä siinähän on kyse eräänlaisesta flow-tilasta. Ja sitten me suurella vaivalla koulimme sen riehumisen pois lapsesta.

Pasi Huttunen

"Isi, toin siulle Sandelsia!"

Ylistäminen, jota isänä kohtaa voi ahdistaa. Sitä hymistelee kohteliaasti mukana, että kyllä joo, olen tälleen ihan ilman äitiä lapsen kanssa ulkona, että se on kyllä todella ihmeellistä. Tai kyllä, toin lapsen neuvolaan/lääkäriin/hammaslääkäriin. Tai tulin vanhempainiltaan tai päiväkodin varhaiskasvatuskeskusteluun. Kyllä, on uskomaton suoritus pukea lapsi, pakata se pyörän peräkärryyn ja ajaa jonnekin. On mieletön urotyö keskustella lapsen asioista varmistamatta äidiltä, että mites se nyt menikään. Olen supersankari!

Sitä paitsi: silloin kun aiheutin suurta äimistystä ja ylistyslauluja ollessani kaupungilla kahden lapsen kanssa toinen kantorepussa selässä ja toinen rattaissa, saatoin hyvin olla menossa ostamaan esimerkiksi kaljaa illaksi. Eikä edes mitään trendikästä erikoisolutta vaan kaupasta riippuen joko Sandelsia tai Pirkka-olutta. Ja ne lapset olivat mukana kun keräsin kaljat hyllystä. Oli jopa tilanteita, jolloin lapsi toi oluen ostoskärryyn suurella tohinalla, ylpeänä siitä, että tiesi mitä merkkiä isä haluaa. Ympärillä ihmiset kohahtivat tai yrittivät kovasti olla kohahtamatta. Joku naurahti, toinen näytti hymyn takana hiukan huolestuneelta, kolmas yritti kovasti olla kiinnittämättä huomiota kohtaukseen. Itse yritin hienoisesta vaivaantuneisuudesta huolimatta olla särkemättä lapsen iloa ja ylpeyttä onnistumisesta. En tiedä oliko tämä nyt sitä ylistysliturgian arvoista isän ja lapsen läheisyyttä? Minulle se ei ollut ylpeyden aihe, mutta ei myöskään kauhistus.

Tämä kuva ei kaikesta huolimatta vieläkään vastaa lasteni arkista todellisuutta. Kuvan lähde: Uljas 5/2010

Koska lapsi on herkkä olento, hän kyllä aistii ihmisten eleistä ja olemuksista, että tähän kaljajuttuun kätkeytyy jotain erikoista. Etenkin kun monelle äidille tilanne olisi mahdottomuus. Monelle äidille on vaikeaa ostaa olutta, vaikka lapset eivät olisi edes mukana. Se äitiys kulkee mukana, näkivät muut sitä tai eivät. Kunnollinen äiti ei juo kaljaa.

Oli vaikea ymmärtää, miksi ylistäminen ahdisti. Sitten tajusi, että ei minua ylistetty, Ylistettiin Uutta Isää, joka on edelleen vähän outo, jopa pelottava ilmestys. Ylistämällä määriteltiin. Taottiin se normi kunnolla sisään, että tämä on ylimääräistä, eikä oikeastaan kuulu isän hommiin. Että nyt on näitä Uusia Isiä, jotka tuosta vaan kykenevät uskomattomiin isyyssuorituksiin, mutta varmasti ovat hyvin poikkeuksellisia. Tavalliset isät kun eivät sellaiseen pysty. Oikeastihan mitään selkeää eroa uusiin isiin ja tavallisiin isiin tuskin on. On valtava kirjo tapoja olla lapsellinen mies.

Isyyteen tulee kannustaa, ja se näyttää olevan hienovaraista ja tarkkaa puuhaa. Meidän ilmeisesti pelätään karkaavan vuorille jos joku uskaltautuisi ehdottamaan, että on vanhempien vastuut. Ei isien vastuita ja äitien vastuita, vaan vanhempien vastuut. Tämä meneillään oleva isyyden hitaasti, mutta tasaisen varmasti etenevä muutos kohti osallistuvampaa ja hoivaavampaa isyyttä saa ihmiset, etenkin vanhemmat ikäluokat hiukan levottomiksi. Muutokset perheiden arjen asetelmissa tuntuvat järisyttävyydessään mannerlaattojen liikkeeltä.

Minä joka tapauksessa join illalla oluen, enkä usko tuhonneeni lasteni tulevaisuutta. Ehkä äitienkin pitäisi saada ostaa se olut ihan tuosta vain. Ja juoda se. Isä voi katsoa lapsia.

Pasi Huttunen