Saako alakoulu olettaa, että jokaisella oppilaalla on puhelin?

Nyt sitä näyttää tulleen yleinen normi, että kaikilla lapsilla, ainakin koululaisilla on oltava kännykät. Se on syvältä. Emme kunnolla edes tajua, että lapselle tulee siinä potentiaalisesti aivan liikaa vastuuta kannettavaksi.

Lapseni oli kaverin synttäreillä ja synttärit olivat järven rannalla. En siis ollut erityisen yllättynyt siitä, että puhelin oli molskahtanut järveen. Periaatteessa laite kestää vettä jonkin verran, mutta laitteen periaatteessa iskunkestävä näyttö oli jonkin kolauksen seurauksena säröillä, joten se kastui korjauskelvottomaan kuntoon. Ei minulla toki sinänsä ollut mitään illuusioita puhelimen iskunkestävyydestäkään lapsen käsittelyssä, että ei siinä mitään. Uusi puhelin hankintaan.

Nyt puhelinhankinnan kanssa vain tuli yllättäen jumalaton kiire. Lapsi oli menossa koulun kanssa tiedemessuille ja kävi ilmi, että siellä kaikilla lapsilla piti olla puhelin, että opettaja tarvittaessa löytäisi kaikki isosta hallista. Kaikilla siis pitää koulusta annetun ohjeistuksen vuoksi olla puhelin. Kaikilla ala-asteen alkupäässä olevilla elämän alkeita opettelevilla tunareilla (rakkailla, mutta kyllä: tunareilla) pitää olla katoamiselle ja hajoamiselle altis tekninen laite, jolla voi potentiaalisesti saada aikaan yhtä sun toista. Kyse ei käsittääkseni ole mistään virallisesta säännöstä. Käytännössä tilanne oli mennyt ilmeisesti niin, että opettaja oli ohjeistanut lapsia ottamaan puhelimet mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä, koska kaikilla taitaa sellaiset olla. Meidän pojallamme sitten iski hätä kun puhelin oli hajalla eikä uutta vielä hankittu. Asia olisi hoitunut varmasti niinkin, että olisin soittanut opettajalle ja olisimme sopineet, kuinka asia hoidetaan kun pojalla ei ole sitä puhelinta. Oletus kuitenkin jo on, että kaikilla on puhelin ja koulussa toimitaan sen mukaan.

Ja kun puhelin ei ole enää aikoihin ollut puhelin vaan tutkimustenkin mukaan identiteetinrakennusväline, ei mikä tahansa puhelin tietenkään kelpaa.
Lastenkulttuuri rakentuu jo toki aika paljon älylaitteilla pelailun ja leikkimisen varaan, joten käytännössä useimmilla toki on sellainen. Siitä huolimatta on jotenkin vähän järkyttävää jos koulunkäyminen edellyttää sitä, että on puhelin.

Sinänsä en millään tavalla vastusta sitä, että lapset opettelevat käyttämään laitteita ja nettiä. Vastikaan julkaistun amerikkalaistutkimuksenkin mukaan teini-ikäisille on ihan hyväksi jos he kohtaavat hankalia tilanteita netissä, sillä Siperia opettaa. Vapaa käännös:

"Huomasimme, että teinit voivat hyötyä matalamman riskin tilanteista internetissä, joiden avulla he voivat oppia sosiaalisia taitoja kuten rajojen asettamista, konfliktien selvittämistä ja empatiaa."

Rajansa tietysti kaikella, mutta jonkin verran on annettava oppia ihan kantapään kautta. Jo ennen teini-ikää voi ryhtyä opettelemaan näitä asioita, kunhan ympäristö on turvallinen, eikä lapsi jää yksin. On silti eri asia kannustaa opettelemaan kuin edellyttää, että jokaisella lapsella on puhelin. Lapset kehittyvät hyvin eri tahtia, mutta laite edellyttää kaikilta samoja taitoja. Kuulostaa vähän tuhoisalta. Ja sitten on tietysti myös kysymys rahasta. Joillekin sen puhelimen hinta ei tunnu missään, joillekin toisille se tuntuu taloudellisesti tuhoisalta. Etenkin kun tietää, että seiska- tai kasiveen käytössä se laite ei välttämättä ole erityisen pitkäikäinen.

Pasi Huttunen

Isä jää yksin

"Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin", väittää eräs kirjailija Sergei Lukjanenkon hahmoista Partio-kirjasarjassa Tsehovin todenneen, ja minua, perheenisää lause jää pohdituttamaan. Marja Hintikka Liven kevään avausjaksossakin ruodittiin sitä, kuinka perheelliset kadehtivat sinkkuja:

"Tämänhän piti olla kivaa ja mielekästä! Elämäni parasta aikaa! Oikeasti olen vain synkkä raatoversio entisestä itsestäni. Saisinpa edes päivän olla kuin ‘Eat Pray Love’ -kirjan Liz Gilbert - ihanasti itseään etsimässä Balin auringossa. Nykyään kun ei saa käydä edes paskalla rauhassa."

Omat lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että pääsen rauhassa paskalle ja voin mennä ja tulla paljon vapaammin kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen usein tyytyväinen yksinäisyyteen ja jonkin verran sosiaalista elämääkin on, mutta ne ajat ovat menneet, jolloin kattava kaveripiiri oli koko ajan ulottuvilla. Minulta puuttuu sellainen sosiaalinen piiri, jossa löytäisin mutkattomasti, ohimennen kysäisemällä vaikkapa kaverin afterwork-oluelle tai metsäretkelle viikonloppuna. Se on osittain omaa saamattomuutta, osittain sitä, etten ehkä huomaa sen oikeasti jo olevan ympärilläni ja osittain sitä, että tässä ajassa kaikkien, myös minun, kalenterit ovat niin täynnä.

Kuvan lähde: Pixabay

Perheen perustaminen muuttaa usein voimakkaasti miehen sosiaalista elämää. Perheellistyminen sitoo isää kotiin uudella tavalla. Iltakaljalle, metsälle, kalaan tai pelaamaan lähteminen kavereiden kanssa ei ole ihan samalla tavalla suotavaa ja helppoa kuin lapsettomalle ja erilaisiin ihmisten ilmoille tulemisiin tarvitsee entistä paremmat perusteet. Kodin ulkopuolinen sosiaalinen verkosto jää vähemmälle, mutta isälle ei välttämättä muodostu uutta. Kuten Jakke Holvas toteaa kirjassaan Vauvatarinoita (2009):

"Vaikka minullakin on nykyisin lapsia, en vieläkään ole vaihtanut vertaiskokemuksia isyydestä. Kukin isä elää omassa maailmassaan. Tämä ei ole itsesäälinen havainto. Asia vain on niin, että jokainen perhedynamiikka kerta kaikkiaan on erilainen, jokaisen isän solmukohdat erilaiset."

Pitkään mukanani eri yhteyksissä kulkenut sitaatti kertoo siitä, kuinka isän on tavattoman helppo jäädä yksin. Vanhempien yhteisöt mielletään yhä lähinnä äitien yhteisöiksi, joihin isäkin on toki tervetullut, mutta poikkeus.

Yksin voi jäädä myös perheen sisällä. Äidin rooli perheen sisällä on usein niin vahva, että jos isä ei pidä kiinni asemistaan, niin hänen on helppo lipsahtaa marginaaliin, jossa perheen asioita ja elämää suunnitellaan lähinnä äidin ja lasten kesken. Aina erikseen sitten kysytään, josko isäkin osallistuisi. Ikään kuin isä olisi joku bonus, joka silloin tällöin on mukana perheen touhuissa. Samalla voi olla helppo ja mukava jäädä sinne kotiin sohvan nurkkaan kirjan, elokuvan, pelin tai muun vaivattoman viihdykkeen kanssa. Kotona kukaan ei välttämättä tunnu vaativan muuta kuin, että välillä vie roskat ja joskus tyhjentää tiskikoneen.

Tärkeää on huomata, että äiti tai lopulta edes lapset eivät oikeasti niin kovin paljoa sido isää siihen sohvalle. Kyseessä ei ole äitien salaliitto miehiä ja isiä vastaan. Miesten itselleen rakentama asema yhteiskunnassa vain alkaa uudenlaisessa tilanteessa potkia miehiä itseään kasseille kun yhtäkkiä pääosassa ovatkin ne elämän perinteisesti naisvaltaiset osa-alueet.

Ydinperheisää siis uhkaa kaksinkertainen yksinäisyysansa. Vanhalle sosiaaliselle verkostolle ei löydy aikaa, mutta uutta voi olla vaikea kasata. Erityisen selkeää ratkaisua minulla ei ole ongelmaan antaa. Sen verran on selvää, että isien itsensä käsissä se ratkaisu on.

Pasi Huttunen