Ananas



Ananas

Oli kauan odotettu ja kaivattu perjantai-ilta. Raskas arkiviikko oli rämmitty läpi iloineen ja murheineen. Olin valmistanut tavallista arkiruokaa hieman täyteläisemmän pastapäivällisen perheelle. Runsaampi loraus kuohukermaa, muutama kynsi valkosipulia ja tarkoin mietittyjä mausteita. Perheelle maistui ruoka, atmosfääri oli seesteinen ja lapset leikkivät omissa oloissaan.

Vaimoni oli jemmannut jääkaapissa juuri tällaista hetkeä varten tuoretta ananasta. Ananaksesta oli tarkoitus valmistaa ihanan pehmeä jälkiruoka. Terveyssmoothie. Oikein kunnon jytky.


"Minkähän värisellä leikkuulaudalla sipulit pitikään leikata?" 

Vaimoni alkoi leikata tuoreenpehmoista ananasta paloisi ja heitti siinä siivutustyön lomassa muutaman annospalan suuhunsa. Koepaloista ensipuraisu ei ollut odotetun ihana, vaan suuhun levisi karvaanilkeä valkosipulin maku.

Tästä seurasi kohu. Minusta tehtiin syntipukki, koska meillä oli sovittu, että vaaleanvihreällä leikkuulaudalla ei leikata sipulia. Sipulia leikataan aina mustan leikkuulaudan päällä. En muistanut tällaista sopimusta tai en ole ollut kuulolla, kun olisi pitänyt. Minulla on muistissa häikkää tai töhnää korvissa, sanottiin.

On totta, että olin leikannut laudalla sipulia ruokaa varten ja pesu oli ollut nopea huljautus. Syytökset tuntuivat kuitenkin kohtuuttomilta, koska olin vastannut perheen ruuanlaitosta kuluneen viikon ajan. Mitä nyt mesoaa yhdestä sipulille maistuvasta ananaksesta, kun ilman minua perhe olisi nääntynyt nälkään?

Kohu jatkui ja minua vaadittiin pikaisesti hankkimaan uusi leikkuulauta. Kohtuutonta piiskaamista, ajattelin ja päätin, että ostan tästä lähtien joulu- ja synttärilahjoiksi pelkkiä leikkuulautoja. Saa siinä sitten leikellä ananaksiaan.

Kun leikkuulautakaplakasta oli kulunut pari viikkoa ja olimme jo unohtaneet mitättömän kinan, viisivuotiaamme kysyi aivan yllättäen: "Oletko iskä jo ostanut uuden leikkuulaudan äidille?".

Käsittämätöntä! Miten ihmeessä hän oli kuullut kiistelymme? Miten hän muisti koko jutun? Lapsihan oli ollut omissa leikeissä ja muistaakseni vieläpä omassa huoneessaan. Hämmentävää.

Tällaiset satunnaiset leikkuulautariidat tuskin tekevät hallaa lapselle. Riitaa syntyy kaikille eivätkä lapsiperheessä ruuhkavuosien keskellä kamppailevat vanhemmat kinaa kaikista vähiten. Lapsen kannalta on varmasti tärkeää, miten vanhemmat riitelevät ja hoitavatko he myös riidan sopimisen lasten kuullen. Riidat on riideltävä pois, mutta jatkuva ja repivä riitely ei ole terveellistä kenellekään.

Leikkuulautariitaperjantaina emme saaneet jälkiruokaa. Ajattelin korjata tilanteen ja yllättää perheeni tulevana ystävänpäivänä ihananpehmeällä ananassmoothiella. Reseptin löysin osoitteesta www.anna.fi.

400g ananasta tuoreena tai säilykkeenä

1,5 dl ananasmehua

4 dl vaniljajogurttia

"Ananassmoothie saa kropasta nesteet liikkeelle ja toimii kuntoilun jälkeen palautusjuomana. Nosta paloiteltu ananas, ananasmehu ja vaniljajogurtti tehosekoittimeen. Aja tasaiseksi kuohkeaksi juomaksi. Tarjoile heti kylmänä."

Ihanaa, terveellistä ja riidatonta ystävänpäivää kaikille!

Antti Kanto

Myös miestä saa ohjeistaa

Nyt kun miesten alistamisesta on noussut hyvin hämmentävä yhteiskunnallinen keskustelu, on myönnettävä, että Heli Vaaranen Väestöliitosta on saanut minut ajattelemaan asioita uudella tavalla ja hiukan muuttamaan mielipidettäni. Vaarasen mukaan "toisella ei ole oikeutta ivata, loukata tai sivaltaa, jos miehen valinnat eivät tyydytä." Noloahan se on jos on tehnyt jonkin asian huonosti osaamattomuuttaan, huolimattomuuttaan tai huomaamattomuuttaan ja joku kommentoi siitä. Tietenkin on paljon väliä, millaisella sävyllä se kommentti tulee, mutta kenties vielä enemmän merkitsee se, että sanomisen kohteeksi joutuminen on joka tapauksessa vähän nöyryyttävää. Olin siis taipuvainen ajattelemaan samalla tavoin kuin Vaarala, mutta aloin sitten miettimään tarkemmin.

Koti ei ole vain naisten maailma,
eikä maailma ole miesten.
Se on hyvä muistaa

Naiivi ei tarvitse olla. On tilanteesta ja kontekstista riippuvaista, mikä milloinkin on loukkaavaa sivaltamista ja mikä ihan paikallaan olevaa sanomista. Ja jos ei sanota koskaan mitään, niin se parisuhteisiin kaivattu vuoropuhelu on todella vaikeaa. Aina välillä itse kukin tahtoo myös purkaa pahaa oloaan projisoimalla sitä ympärillä oleviin ihmisiin. Joskus on hyvä vain nyökätä ja tilanteen intensiteetin laannuttua kysyä, että mitä kuuluu. Ehkä sen verran voi ottaa vakavasti sitä patriarkaalisessa perinteessä toitotettua hokemaa, että mies ei ole mikään mies jos ei kanna vastuutaan. Vastuunkantamisen ei pitäisi olla sukupuolittunut asia, eikä mies nyt tässä asiassa voi tunkea päätään puskaan ja väittää olevansa sorrettu. Emme me miehet ole sorrettuja.

Vaaranen kysyy:

"Jos isä vie lapset tarhaan, voisivatko hänen valitsemansa vaatteet kelvata? Jos mies käy kaupassa, voisiko hänen ostamansa maito kelvata?"

Yksinkertainen ja looginen vastaus kuuluu osapuilleen seuraavasti: jos esimerkiksi ne vaatteet eivät ole vaikkapa säähän sopivat, niin ne eivät kelpaa. Kun esimerkiksi useana päivänä putkeen unohdin tarkistaa, että pojalla on kauluri eskariin lähtiessä, niin on ihan hyvä, että puoliso kiinnitti asiaan huomiota. Nyt tarkistan, eikä poika palele päivän aikana. Eli olen valinnut vääriä vaatteita. ja siitä on sanottu. Sen seurauksena olen vähän harvemmin valinnut vääriä vaatteita. Tämän tyyppisistä asioista on meillä riidelty ja keskusteltu ja joskus olen ollut väärässä, joskus oikeassa ja joskus kumpikin on ollut väärässä.

Minusta tuntuu, että Vaaranen tarkoittaa ihan järkeviä asioita ja että hän on ihan hyvällä asialla. Oletan hänen kannustavan vuoropuheluun ja asioiden sopimiseen parisuhteissa. Vaaranen vain tuntuu olettavan, että tämä koko homma on täysin naisten käsissä ja että naisten on yksin asiat muutettava. Ei ole.

Loppujen lopuksi olennaista on, että minä olen tehnyt niitä päätöksiä - hyviä ja huonoja. Tärkeää on se, että ei liikaa pelkää tunaroimista. Tekemällä, sanomalla, sopimalla ja sovittelemalla asiat ovat edenneet välillä myrkyisästi, välillä sopuisasti. Aikuiset ihmiset kestävät sanomisen. Ja ainahan ne asiat ovat kesken joka tapauksessa kun vielä ei haudassa olla.

Pasi Huttunen

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen