Mikä sitä miestä oikein vetää?

Tuossa päivänä muutamana ihmettelin, mikä on kun kaikki niin hapottaa. Tuntui että voisin monistaa itseni ja laittaa toisen Heikin tekemään kaikkia Heikki-velvoitteita sillä aikaa, kun itse otan tirsat. Pirteänä heräisin sitten lukemaan lapsille iltasatua ja lempeästi komentaisin sänkyihin. Kloonitekniikan kehittymistä odotellessa keräsin listan asioista ja ihmisistä, jotka vetävät minua eri suuntiin ja haluavat minusta osan. Ihan vain tajutakseni tilanteeni ja sääliäkseni vähän itseäni

Jos sattuu elämään ruuhkavuosia, jossa perheeseen kuuluu lapsia ikähaitarilla päivähoito ja teini-ikä, lista on melkoinen! Tässä listatut vetotekijät visualisoituna, keskellä itse vedettävä:

Kuvan henkilö on vetovoimainen ja joskus vetovoimaton.

Ennen oli paremmin! Kyllä ei ollut niin paljoa kaiken maailman vetosuuntia. Ensinnäkään harrastuksia ei oltu keksitty. Eikä autoja, autolainoja, rikkoutuneita jarrusatuloita tai merkkihuoltoja. Tasa-arvoakaan ei oltu keksitty: mies sai rauhassa keskittyä elannon hankkimiseen ja perheen päänä patsasteluun. Ei siinä paljon varailtu lapsen neuvolakäyntejä (Pahus, taas jäänyt roikkumaan pojan neuvolatarkastus, lupasin hoitaa...)

Kai niitä ristipaineita ennenkin oli, mutta ne ratkottiin rutiinilla. Kirves käteen ja kuusimetsään. Tukkeja kaatamaan uuteen pirttiin; näin vältyttiin paitsi emännän motkotukselta, myös asuntolainalta. Akkaa ja lapsia turpaan kerran viikkoon ja kaksi parhaaseen. Jos ei sekään auttanut niin aina saattoi lähteä Amerikkaan ja unohtua sinne.

Koska nämä keinot toimivat nykyään kehnosti, on mietittävä muita ratkaisuja. Kuinka siis säilyn suvereenina minuna kymmen(i)en pallo(je)n roikkuessa jaloista ja käsistä?

Tässä kerran, kun ehdin hetken ajatella, tajusin että suuri osa näistä ristipaineista on itse aiheutettuja. Okei, se on kiusallista myöntää. Ja okei, voin todeta, että olen vain toiminut ympärillä vallitsevien velvoitteiden ja hyvän elämän ihanteiden mukaan. En se minä ollut, vaan tämä maailma jossa elän. Ympäröivä maailma on kertonut minulle, että hyvään elämään kuuluu tietyt asiat alkaen lasten harrastuskuskauksista ja päättyen tiettyyn asuntolainan määrään.

Toinen asia, minkä tajusin, oli se, että ympäristöstä huolimatta minä itse voin muuttaa elämääni. Lapsia ei ole pakko kuskata harrastuksissa ympäri Uuttamaata ja kuvitella tekevänsä heistä näin parempia ihmisiä. Omakotitalossa ei ole pakko asua, jos ei kiinnosta. Kavereita ei ole pakko tavata silloin, kun haluaa olla itsensä kanssa. Ihminen itse päättää tällaiset asiat.

Kolmas tajuamani asia oli pelko. Muutos nimittäin vaatii paitsi tiedostamista, myös rohkeutta. Pelko pitää meidät ruuhkavuotiset oman elämämme ristipaineissa; emme uskalla höllätä elämäämme itsenäisillä ja omaperäisillä ratkaisuilla, sillä muutoksen pelko ja ympäristön (oletetut) odotukset vaanivat meitä. Luotuamme kuvitteelliset hyvän elämän standardit rimpuilemme ensin saavuttaaksemme nämä ja sen jälkeen pelkäämme luopua niistä, vaikka ne tekisivät elämästä kamalan, paineistetun oravanpyörän.

Ruuhkavuotisen ihmisen tulee olla rohkea ja luopua niistä asioista, jotka vaativat energiaa kohtuuttomasti. Ympäristö voi luoda paineita ja ihanteita, mutta ympäristö ei elä sinun elämääsi.

Keep calm and live your own life.

Heikki Nenonen

Hoitovapaa päättyy, tuleva arkirumba ahdistaa

Hoitovapaani yksinäinen osuus päättyy muutaman päivän kuluttua, kun vaimoni aloittaa kesäloman. Takana on pitkä ja vaiherikas vuosi, johon on mahtunut monta ikimuistoista ja riemukasta tapahtumaa mutta myös paljon hermojen menetystä ja monta raivokohtausta, väsymystä ja uupumista. En silti kadu vähääkään, että jäin hoitovapaalle. Suhde lapsiin on väistämättä syventynyt. Tuleva iso muutos saa mietteliääksi. On yleistä, että vanhemmista se, joka on hoitanut lapsia pitkään kotona, kaipaa töihin. Niin teen minäkin. Kuitenkin tuleva työ-, päiväkoti- ja harrastushärdelli hirvittää: miten kestää pää?

Toimittaja Sanna Sarenius kävi tekemässä blogista, minusta,

Antista ja lapsista jutun 9. kesäkuuta ilmestyvään

Keski-Uusimaa-lehteen. (Kuva: Sanna Sarenius/ lehtijuttu.fi) 

Lapsiperheen arjessa on monenlaisia vaatimuksia ja paineita. Pitää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkiä, touhuta lasten kanssa, lukea heille, ulkoilla, kannustaa, ohjata, auttaa läksyissä, pestä, piiskata ja laittaa nukkumaan. Kynsien leikkaamista ja punkkitarkastuksia ei saa unohtaa, ei myöskään koulun Wilma-viestien lukemista. Pitää muistaa syödä terveellisesti ja monipuolisesti lihaa välttäen. Lasten harrastuksissa tulee olla aktiivinen – lapselle on tärkeää, että harjoituksia on isä tai äiti katsomassa, sanoo seurapomo. Olisi hyvä osallistua joukkueen toimintaan muutenkin, apuvalmentajana tai taloudenhoitajana. Jonkun sinne buffettiinkin on leivottava.

Jokaisen on kannettava vastuuta elinympäristönsä asioista. Jonkun on oltava taloyhtiön hallituksessa ja vanhempainyhdistyksessä. Lapset eivät saa roikkua liikaa koneella tai telkkarin ääressä. Harjoituksiin on syytä mennä ajoissa, jos ylipäätään haluaa harrastaa. Lyhyitä matkoja ei missään nimessä ole suotavaa mennä autolla.

Pienten lasten vanhempien kannattaa todellakin pitää kunnostaan huolta ja nukkua tarpeeksi! Hyvä tapa pitää itsestään huolta on lenkkeily vaihtelevalla sykkeellä: välillä nopeaa lyhyttä lenkkiä, välillä pitkää matkaa matalalla sykkeellä. Kerran viikossa intervallitreeni, joka kesäisin hoituu jalkapallon avulla. Vain hölmö laiminlyö kuntosaliharjoittelun, koska lihakset tunnetusti kutistuvat vanhetessa.

Ystävien tapaaminen on antoisaa ja tärkeää, koska se tuulettaa mukavasti pääkoppaa. Liikaa kavereiden kanssa ei kuitenkaan parane viihtyä, sillä perhe on tärkein. Perheen kanssa yhdessä tekeminen on mukavinta. Puutarhassa ahkeroiminen tekee hyvää psyykelle – kasvun ihmettä on niin lumoavaa seurata! Jos pensaita ja puita ei leikkaa kyllin usein, muuttuu piha epäsiistiksi viidakoksi. Toisaalta piha ei saa olla liian huoliteltukaan.  Laho aita pitää vaihtaa ja autotalli pestä homepesulla, muuten ulkovuorilaudat pitää ennen pitkää vaihtaa. Se on tuhansien eurojen remontti.  

Kaiken muun lisäksi myös työ on hoidettava kunnolla. On oltava ahkera, luova, tehokas ja sovinnollinen. Olen opettaja, ja opettajathan ovat tunnetusti kuin jakoavaimia: sopivat joka paikkaan mutta eivät ole hyviä mihinkään. He ovat  tasapuolisia, leppoisia, huumorintajuisia, joustavia, oikeudenmukaisia, tiukkoja mutta rentoja, tarkkoja, jämeriä ja ehdottoman johdonmukaisia. Työntekoa ei kannata asettaa perheen edelle, mutta työhön käytetty aika on käytettävä hyvin – muuten tulee sanomista.

Sisäisten ja ulkoisten paineiden täyttämä arkirumba on tuntunut nytkin välillä raskaalta, vaikka olen ollut koti-isä koko vuoden. Vaimoni on saanut käydä rauhassa töissä. Ajatus tulevasta syksystä ja töiden alkamisesta ahdistaa – ei töiden, vaan arjen raskauden takia. Kai tulevasta ja tulevista vuosista selvitään, kun on aiemminkin selvitty.

Psykologit neuvovat lauantailiitteissä perheitä luopumaan vaatimuksistaan, jottei arki kävisi liian rasittavaksi. Olen yrittänyt ja yritän tulevaisuudessakin ottaa heidän neuvoistaan opiksi. Ongelmana on vain se, etten tiedä, mistä kannattaisi luopua. Luovunko ystävistäni vai harrastuksistani, jotta jäisi enemmän aikaa perheelle? Vai kannattaisiko mieluummin lopettaa lasten harrastukset, jotka kuskaamisillaan, maksuillaan, vastuillaan ja aikataulusäädöillään uuvuttavat perheen aikuisia?

Downshiftaajat ja muut elämäntapavelttoilijat toistelevat usein, että ajan kotona ei tarvitse olla ohjelmoitua ja että joskus on hyvä vain olla. Varmasti tarkoittavat hyvää, mutta meillä tunninkin toimettomuus tarkoittaa täydellistä turhautumista, joka johtaa hirvittävään nahisteluun. Toisaalta urheiluseurat kannustavat harrastuksiin, joissa lapsi oppii kehonhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Pitkäaikainen harrastus ehkäisee myös syrjäytymistä, pitää pois kadulta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ohjeita sinkoilee sieltä ja täältä: joka asiaan löytyy monen eri koulukunnan asiantuntijaa, jotka neuvovat, miten kannattaa elää.

Loppujen lopuksi kaikki haasteet ovat päänsisäisiä. Lapset kasvavat ja varmasti aikanaan lähtevät kotoa, vaikka nyt sanovatkin haluavansa asua isin ja äidin luona vielä nelikymppisinäkin. Minä yritän nähdä aina valoa elämässä, joka joskus saattaa tuntua tunnelilta. Sitä paitsi tunneleiden aika ei ole vielä, sillä nyt on kesä! Eikä tämä elämä niin vakavaa ole.

Eihän?!

Otto Kallioranta

Isyys on kilvoittelua, ei kilpailua

Epäonnistumisessa on sekin puoli, että se kannustaa ajattelemaan. Vaikka en ole lainkaan uskonnollinen, sai edellinen blogikirjoitukseni Päivä, jolloin kaikki meni päin helvettiä minut pohtimaan kilvoittelua ja armoa. Silläkin voi olla toki vaikutusta, että äskettäin vietettiin pääsiäistä. Sen lisäksi, että se on kristillisessä mytologiassa aika dramaattisten, veristen ja silti hyvin elähdyttävien tapahtumien aika, oli se minulle arvokas levähdyshetki kiireisen ja uuvuttavan työkevään tuoksinassa. Yöt yhdentoista tunnin yöunineen ovat paratiisi.

Puhu totta vaikka äänesi värisisi, kehottaa graffiti Joensuussa
Pekkalan sillan alla

Kristinuskossa kilvoittelulla tarkoitetaan pyrkimystä noudattaa kristillisiä arvoja omassa elämässään. Kyse on samasta asiasta kuin askeesi, mutta askeesissa on vähän rajumpi klangi. Autiomaassa sijaitsevaan luolaan ei tarvitse erakoitua. Käytännössä kyse on itsekurista. Kilvoittelu ei siis ole kilpailemista muita vastaan vaan ainoastaan itseään vastaan. Kilpaileminen vanhemmuudesssa onkin sitten toinen juttu ja siinä tuppaa lapsi unohtumaan. Ne tuomareille kentän laidalta törkeyksiä huutelevat jääkiekkoisät ovat tästä ehkä selkein paraatiesimerkki.

Jos tästä jättää sen kristinuskon pois, on kilvoittelu pyrkimystä elää omien arvojensa mukaisesti; voi esimerkiksi pyrkiä olemaan hyvä siinä, mitä kulloinkin tekee ja pyrkiä edistämään niitä asioita, joita pitää tärkeänä. Trendikkäämpiä termejä kilvoittelulle ovat esimerkiksi downshifting, lifehacking tai vaikka veganismi. Isyyden kontekstissa esimerkiksi termit uusi isä ja osallistuva isä viittaavat siihen, että määrätietoisesti tavoitellaan tiettyjen arvojen mukaista elämäntapaa.

Itselleen on oltava armollinen, mutta sitäkään ei tule ymmärtää niin kuin tämän puhetavan kriitikot sen usein ymmärtävät. Kyse ei ole siitä, että ei tarvitsisi edes yrittää. Kyse on siitä, että jos yrittää ja epäonnistuu, voi antaa itselleen anteeksi. En vetänyt itseäni kiikkuun enkä jäänyt kieriskelemään itsesääliin vaikka tunaroin.

Vaikka siitä puhutaan yleensä lähinnä Valamon munkkien kohdalla, sopii ajatus kilvoittelusta ja myös armon tarpeellisuudesta hyvin vanhemmuuteen. Kilvoittelun ajatus avaa näkökulman myös siihen, että kyse on nimenomaan pyrkimyksestä elää tietynlaisten arvojen tai tietynlaisen opin mukaan. Herää hyvin luontevasti kysymys, että mistä ne arvot tulevat ja kenen se oppi on. Jotta voisi kilvoitella, on tämä pohdittava itselleen edes jossakin määrin selväksi ja oltava altis muuttamaan ajatuksiaan ja arvojaan silloin kun siihen ilmenee syytä. Muuten voi päätyä kilpailemaan ihan väärässä pelissä.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Lasten myötä eroon kokoaikaisesta päivätyöstä

Pengoin tietokoneelta erästä esitystä varten 2000-luvun alun tiedostojani, ja silmiini osui Tojalan ja Viialan paikallislehteen Akaan seutuun elokuussa 2002 kirjoittamani kolumni Kotimies. Esikoisemme oli määrä syntyä lokakuussa ja fiilistelin päätöksestä jäädä työelämästä sivuun osallistuakseni vauva-arkeen täysipainoisesti.

Vauva tuli, ja pari vuotta myöhemmin toinen. Kokoaikaiseen päivätyöhön en sittemmin palannut kuin muutamaksi vuodeksi, työläitä omia projekteja kuten tapahtumajärjestämisiä Intiassa, tietokirjojen tekoa ja puutalon peruskorjausta Tampereella tuli kyllä otettua niskoille. Puolisokin on tehnyt enimmäkseen omia projekteja kotoa käsin, joten olemme koko perheenä pyörineet paljon yhdessä. Lapset ovat tulleet tällä reseptillä varsin läheisiksi. Iloa ja ihmettelyä on riittänyt. Tiukka menokuri laihialaisen perimän ja ympäristösyillä motivoidun kohtuuden voimalla on pitänyt talouden tasapainossa.

Kolumni vajaan neljäntoista vuoden takaa vaikuttaa kestäneen hyvin aikaa. Isyysvapaiden käyttäjät ovat noista ajoista lisääntyneet ja työelämästä hellittämiselle on tullut niminkin – downshifting. Hyvään suuntaan mennään, jos molemmat trendit vielä vahvistuvat kohisten.

* * *

Kotimies

Kun kiireinen ja aikaa vievä työni ministerin avustajana päättyi toukokuun lopussa vihreiden lähtöön hallituksesta ja esikoisemme odotus oli edennyt viidennelle kuukaudelle, päätös tulevaisuudesta oli helppo: ryhtyisin koti-isäksi. Totesin, että nyt on hyvä aika jäädä ainakin vuodeksi sivuun työelämän ja politiikan oravanpyörästä ja heittäytyä kokonaan maailman luonnollisimman ja ihmeellisimmän tapahtuman virtaan – uuden elämän syntyyn ja kasvuun.

Päätöstä helpotti paljon se, että perheemme arkeen liittyvät valinnat eivät pakota keskeytyksettömään työssäkäyntiin. Muutimme Toijalaan vajaa kaksi vuotta sitten siksi, että täältä löytyi edullinen koti hyvien palvelujen ja junayhteyksien luota. Koska emme halua kuormittaa luontoa ja ympäristöä enempää kuin mitä kohtuullista on, rahaa ei kulu moneenkaan tavalliseen ja ehkä välttämättömänäkin pidettyyn tavaraan tai laitteeseen. Elämme vallan tyytyväisinä ilman omaa autoa, mikroaaltouunia, televisiota ja sähkökiuasta.

Erityisen innostavalta kotiin jääminen tuntuu siksi, että näin olen vapaa ottamaan vastuuta vauvanhoidosta ensihetkistä alkaen. Mitä pienempi vauva, sitä enemmän se tarvitsee vanhempiaan. Vuosi vuodelta lapsen maailma avartuu ja isän ja äidin merkitys pienenee. Siksi tuntuu hyvältä ottaa juuri nyt taukoa muusta touhusta ja varata kunnolla aikaa pienokaisen kaitsemiseen.

Miesten osallistuminen pienten lasten hoitoon ja kasvatukseen on ilahduttavasti lisääntynyt vuosi vuodelta. Yksi tekijä on varmasti ollut KELA:n myöntämien etuuksien ulottaminen myös miehille. Päivärahoin korvattavaa isyyslomaa saa nykyään joustavasti kolme viikkoa ja vanhemmat voivat yhdessä sopia, että isä käyttää äityisloman jälkeisen kuuden ja puolen kuukauden pituisen vanhempainloman.

Viime vuonna [vuonna 2001] isyys- tai vanhempainlomaa piti 65 prosenttia niihin oikeutetuista isistä. Etuuksia ei kuitenkaan käytetä täysimääräisesti. Keskimäärin isyyslomapäiviä kertyi miestä kohden 13, kun enimmäismäärä on 18. Vanhempainlomapäiviä käytti vain reilut kaksi prosenttia tuoreista isistä. Pelkillä julkisilla etuuksilla ei miehiä näköjään saa jäämään töistä kotiin edes muutamaksi viikoksi.

Melkoisen nurinkurista on myös se, että tilastojen mukaan juuri pienten lasten vanhemmat, varsinkin isät, paiskivat paljon ylitöitä. Tätä perustellaan itselle varmasti sillä, että kasvava perhe tarvitsee aiempaa enemmän: isomman asunnon, suuremman auton, enemmän tavaraa. Lapset tarvitsevat kuitenkin eniten vanhempiensa seuraa ja yhdessäoloa. Vasta muiden samanikäisten tuoman paineen kasvaessa koulunkäynnin myötä omien tavaroiden ja oman tilan tarve alkaa olla lapselle merkittävää, mutta silloinkin perushyvinvointi tulee ihmissuhteista eikä maallisesta mammonasta.

Hellittäminen työelämästä ja osallistuminen lastenhoitoon voisi tuoda perheille tuplapotin. Työssä uupuminen ja lasten pahoinvointi ovat voimakkaasti lisääntyneet viime vuosina. Vain pieni vähemmistö jaksaa töissä eläkeikään asti ja yhä useamman koululaisen taivalta varjostavat erilaiset henkiseen hyvinvointiin liittyvät häiriöt. Jos vanhemmat ottaisivat kunnon tauon työelämästä kun lapset ovat pieniä ja siirtäisivät työelämään panostamisen myöhemmäksi, olisivat edellytykset hyvään elämään varmasti paremmat. Monet naiset ovat perinteisesti näin tehneetkin, nyt olisi miesten mainio aika harjoittaa samaa.

Viime aikoina julkisuudessa onkin ollut yhä enemmän miehiä, jotka ovat ilmoittaneet työstä poisjäämisensä syyksi lapset. Erityisesti kaksi hyvin miehisen ammattikunnan isää on erottunut joukosta. Mika Häkkinen perusteli päätöstään luopua Formula 1 -kisaamisesta halulla viettää aikaa Hugo-poikansa kanssa ja rokkitähti Anssi Kela aikoo pitää keikkataukoa esikoisensa vuoksi. Ehkä nämä esimerkit innostavat muitakin.

Marko Ulvila
Antropologi Toijala

***

Kirjoittaja on kahden lapsen isä, tamperelainen tietokirjailija, aktivisti ja Siemenpuu-säätiön puheenjohtaja