Tein ensimmäistä kertaa Joulun.

Hyvää Joulua ja vauhdikasta uutta vuotta 2017!

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Ei kai täällä ole kilttejä lapsia?

Joulun kuumin kysymys on kasvatuksen näkökulmasta vähän erikoinen. "Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Yhteiskunnan kaikissa kasvatusihanteissa, niin päiväkodin vasu- kuin koulujen arviointikeskusteluissa korostuvat lapsilähtöisyys tunne- ja tietotaitojen karttumisessa. Lapsi oppii leikkimällä, lapsi etsii itse vastauksia, lapsi ilmaisee itseään “sadalla kielellä” ja niin edelleen.

Mutta sitten tulee joulu. Tuo kaikkien perinteiden, suvun tapojen ja pinttyneiden traditioiden kyllästämä alkutalvinen ajanjakso. Jouluna maailma sementoidaan hetken sellaiseksi “minun lapsuuteni” illuusioksi.

Sen vielä ymmärrän, että kinkkua ja laatikoita pitää puolipakolla syödä, samoin saunatakkipaimenet ja vuorosanojaan hakevat enkelit koulun näyttämöllä. Nehän ovat oikeastaan aika söpöjä ja liittyvät alkuperäiseen teemaan. Perinteisen joulusiivouksen välttämättömyydenkin yritän sulattaa kinkun ohessa, vaikka oma siisteysstandardini kelpuuttaisi normaalin silmänlumesiivouksen.

Mutta se pukkitouhu ja kiltteily. Onko pakko säilyttää tapojen ja ruokien lisäksi joku tsaarinaikainen käsitys kilteistä lapsista, jotka eivät itkeä saa eivätkä meluta saa, koska joulupukki a.k.a. Korvatunturin big brother saa tietää ja rankaisee pehmeillä paketeilla, jos niilläkään? (Tai eihän se oikeasti koskaan rankaise, kuten Antti ansiokkaasti toteaa toisaalla, mutta kuitenkin.) Pahimmassa tapauksessa vielä pappikin käskee päiväkodin joulukirkossa olla kiltisti, ettei Jeesus-lapselle tulisi paha mieli. 

Kuvan lapset eivät ole erityisen kilttejä

Tällainen puhe lapsen kiltteydestä on aikuisten vanhanaikaisten kiltteyskäsitysten heijastamista lapsiin. Joululauluissa ne käsitykset vielä elävät. Lapset toki osaavat olla oikeasti tuhmia, mutta itkeminen ja meluaminen eivät ole sitä. Niitä ei oikeasti merkitä sinne tonttujen kirjaan! Ne ovat vain lasten tapoja kommunikoida ja olla olemassa ja siksi tonttujen mielestä ihan tosi ok. Ja tiedä millainen koliikkihuutaja se Betlehemin lapsonenkaan oli.

Jos lapselta vaaditaan joululaulun edellyttämää kiltteyttä vastineena pukin tuomille lahjoille, häneltä vaaditaan vanhempien tunteiden ja toiveiden mukaan hengittämistä. Siis omien tunteiden ja itsensä ilmaisemisen kieltämistä. Se on vaarallista, sillä lapsen pitää saada oppia tuntemaan itse. Ja hänen tapansa oppia tuntemaan on hiukan meluisa ja joskus itkuisa.

Siispä ehdotan, että säilytetään vielä muu, mutta dumpataan joulun perinteistä tuo pukkivetoinen kiltteily. Jos ei dumpata, kannattaa pukin kysyä ovelta, onkos täällä tunnepakoisia lapsia.

Heikki Nenonen

(Tätä tekstiä julkaistessani kuopus huusi kuin hinaaja)

11 tapaa pilata joulu

Onko joulusiivous tehty? Lahjat hankittu? Kävithän kauneimmissa joululauluissa? Lanttulaatikko? Oikein hyvä! Arvasinhan minä. Sinuun voin aina luottaa!

Adventtisohjoa kyntäessäsi meinasit jo uupua kaamokseen, mutta jouluvalmistelut ja läheisten hyväntuulisuus ovat auttaneet sinua jaksamaan. Vihdoinkin joulu on ovella ja namut riippuvat kuusen oksilla.

Ihmiset usein kyselevät minulta, mikä olisi se oikea resepti onnistuneeseen jouluun. 11 tapaa -sarja jatkuu ja sen kolmannessa osassa annetaan tortuntuoksuisten ajatusten leijailla jouluisiin tunnelmiin.

”Olet sitten marketissa tai reessä, on sulla tärkeät tipsit silmies eessä. Nappaa pipari tai kaksi, näistä tulet viisaammaksi!”

1. Luule, että lapset käyttäytyvät jouluna kiltisti. Tämä on tyypillinen harhaluulo, sillä lapset sekoavat joulusta. Lokakuusta alkaen tottelemattomia lapsia on peloteltu joulun perumisella ja vanhemmat uhkailevat lapsia ikkunoista kurkkivilla tontuilla. Yllättäen tuhma lapsi löytää jouluaattona valtavan kasan hittilahjoja kuusen alta. Vähemmästäkin epäjohdonmukaisuudesta sekoaa pieni piltti! Joulu on vanhemmille pettymysten aikaa!

Kuvan lapsi odottaa joulua

2. Alavudella tai Tervolassa joulukuusen hakeminen metsästä oli perinne, normaalia ja kaiken lisäksi helppoa. Mummolla, enolla tai naapurin serkkupojalla oli oma palsta, josta joulukuusi käytiin valitsemassa jo juhannuksena. Jouluaaton kirpeässä pakkassäässä ravisteltiin kuukkelit ja riekot kuusesta, Husqvarna töihin ja havupuu rekeen. Kuinka ihana perinne! Nykyään, kun kansa asuu kaupungeissa ja erkaantuu luonnosta, joudutaan ostamaan joulukuuset toreilta. Tanskalainen hopeakuusi on täynnä pesiviä loisia, pudottaa neulaset tapanina ja hintakin hipoo sataa euroa. Jos Sievissä asuva appiukko saa tietää, että kuusestasi on maksettu, tulee kaikille paha mieli.

3. Osta lanttulaatikko kaupasta. Päätät, että tänä jouluna et käytä aikaa jouluruokien tekoon, vaan panostat aitoon vuorovaikutukseen. Isot marketit hämäävät väsynyttä jouluihmistä mainostamalla näennäisen ihania jouluruokia, mutta ne kätkevät sisäänsä väriaineita, koodeja, johdannaisia ja lisäaineita. Vatsat sekoavat ja mielet pahoittuvat. Joulusta jää ohut olo ilman isoäidin tekemää lanttulaatikkoa Näkkäläjärven emäntäkoulun reseptillä.

4. Joulusiivous. Kaapit pullistelevat vanhoja vehnäleseitä, mausteita, lääkkeitä, kemikaaleja ja kaljamaltaita. Tyhjennä, luutua ja järjestä. Saunassa riittää työtä. Hammasharjalla laudevälit, vaihda kuusipaneelit ja kiuaskivet. Uusi silikonit saumoihin. Pakasta petivaatteet ja imuroi hilseet. Polta visvainen vieraspatja ja osta tilalle uusi. Kiillota vanhat hopalusikat hammastahnalla. Pura kodinkoneet ja liota osia yön yli bensiinissä. Aja etikkavesi kahvikeittimen läpi. Kuuraa hormit ja pese talon alapohja. 

5. Luovu kaikista perinteistä. Syö jouluaterialla lammasta, katko kynttilät, välttele sukulaisia, unohda kirkot ja polta olkipukit. Jouluperinteistä luopuminen on riski, sillä suku, henget, tontut ja pukki huomaavat sinun nousseen heidän yläpuolelleen ja kiroavat oudon sooloilijan.

6. Tee sopimus kumppanisi, ystäväsi tai työkaverisi kanssa, että ette vaihda tänä jouluna joululahjoja laisinkaan. Joulurauhanjulistuksen kynnyksellä toinen pettää sopimuksen ja tuo vastaleivotun saaristolaisleivän Nauvosta. Vastalahjaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Se ei riitä, että joulusi on pilalla. Häpeä kalvaa sinua seuraavaan jouluun asti.

7. Syö, syö ja syö! Tee herkkukippoja, joista voi joulutohinoissa kahmaista hyppysellisen silloin ja kourallisen tällöin. Hyviä ja suunmyötäsiä mixtuuroja ovat: a) manteleit, rusinat ja pähkinät b) halvat suklaakonvehdit c) vihreät kuulat ynnä muut isohkot marmeladimöllykät d) piparilajitelma e) juustotarjotin f) suolakalalautanen ja g) voitaikinatuotteet. Ryystä kinkkulientä!

8. Anna lahjaksi hyväntekeväisyyttä. Hyvä idea ja kaunis ajatus, mutta joulusi hurahtaa kun väännät viisivuotiaalle rautalangasta, miksi hänen toivomansa Ryhmä Haun -vahtitorni vaihdettiin viiteen vuoheen ja kahteen kaivoon ulkomaille.

9. Ota kokonaisvastuu joulusta. Hallinnoi lahjalistaexceliä ja stressaa. Huolehdit, että askartelemasi joulukortit lähetetään ajoissa. Sinä käyt Prismassa ostamassa ison jouluruokaostoksen. Sinä tiedät, milloin pukki tulee ja milloin se lähtee. Sinä päätät, milloin ulkotulet sytytetään ja kerrot niiden paloajan. Kun kaikki on valmista, romahtaa päävastuullinen. Superihmisen ruumis hytkyy hervottomasti, hän konttaa tonttulakki päässä kuusta ympäri, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Päävastuullinen väittää, ettei kukaan arvosta hänen työtään. Vuoden kuonat tulevat ulos ja kaikkien joulu on pilalla!

10. Vietä sukujoulu mökillä. Taatta haluaa ylikypsän leivinuunikinkun ja nuori Jasmin vilauttaisi potkalle sähköuunia. Himmelin paikasta tulee kiistaa Liisan ja Japen välillä. Aaton aikataulusta tulee vääntöä. Missä järjestyksessä toteutetaan haudallakäynti, jouluruoka ja lahjojen jako? Kuka menee ensimmäisenä joulusaunaan? Hesalainen vävykokelas lotraa suihkussa varaajan tyhjäksi.

11. Hiljenny ja keskity joulun keskeiseen sanomaan. Rakenna varastoon seimi, käperry oljille sikiöasentoon ja hyräile hymnejä. Havahdut hereille lasten heleään nauruun. Naapurin perhe viettää pehmeissä joululahjayöpuvuissaan täydellistä jouluiltaa. He pelaavat Monopolia. Kirkas ja yksinäinen tähti loistaa kirkkaana varastosi yllä.

Hyvää joulua sinulle!

Antti Kanto

Kymmenvuotistodistus vanhemmuudesta

Ensi tammikuussa tulee täyteen kymmenen vuotta vanhemmuutta. Vuosikymmen lapsiperhe-elämää on jo sen verran kunnioitettavan pituinen aikajana, että voisi olla paikallaan kirjoittaa välitodistus vanhemmuudesta. Samalla tulee kirjoittaneeksi niitä asioita, joissa on parannettavaa. Seuraava todistus kirjoitetaan vuoden 2026 lopulla.

En usko numeraaliseen arvosteluun, joten tästä täytyy tehdä sanallinen todistus. Numeron antaminen olisi helpompaa, mutta sanallisena tämä on vaivalloisempaa ja sopii näin ollen mielestäni paremmin vanhemmuuden ideaan.

Hyvien tapojen noudattaminen

Olen edistynyt hyvin. Käyttäytymiseni on parantunut isyyden alkutaipaleeseen verrattuna. Varhaisina aikoina tuli joskus heittäydyttyä silmänräpäyksessä epätoivon mustaan kaivoon. On helpompi noudattaa hyviä tapoja vanhemmuudessa, jos metodit ovat likimain hallussa.

Kykyni käsitellä vaikeita tilanteita on kokemuksen ja paremman itsetuntemuksen myötä kehittynyt. Tietenkin menetän malttini lasten kanssa toisinaan edelleen, eikä tämä tule muuttumaan niin kauan asumme saman katon alla. Nolottaa ajatellakin, millainen kiukuttelija olen joskus väsyneenä. Mutta tärkeintä onkin, että pääsääntöisesti pyrin keskustelemaan lasten kanssa rakentavasti vaikeissa tilanteissa.

Työrauhan antaminen

Olen edistynyt erinomaisesti. Tämän osion arvostelu liittyy erityisesti parisuhteeseen. Mikäli tuntuu, että en hallitse jotain tilannetta, osaan tarvittaessa vetäytyä sivuun ja antaa vastuun puolisolleni. Luottamus toisen taitoihin hoitaa kasvatukselliset haasteet, työrauhan antaminen, on kasvanut parisuhteessamme huimasti.   

Yhteistyökyky ja muiden huomioiminen

Olen edistynyt melko hyvin. Tämä näkyy ehkä parhaiten siinä, että olen valmis keskustelemaan kasvatuksellisista asioista puolisoni tai vertaisten kanssa. Vanhemmuuden alussa minä välttelin oikeastaan minkä tahansa asian käsittelyä. Olen tulkinnut, että tämä johtui siitä, että keskustelussa olisi tarvinnut mennä samalla syvälle itseeni, mihin en tuolloin kyennyt.

Toisinaan olen aivan tavattoman herkkänahkainen ja loukkaannun, mikäli toinen on eri mieltä jostain kasvatukseen liittyvästä näkökohdasta. Kokoavasti toteaisin tässä kohdin, että kyky itsereflektioon on yksi vanhemmuuden tärkeimmistä taidoista ja toivon että kehityn tässä vielä tulevaisuudessa.

On vielä huomautettava, että joskus en kuuntele muita. Viikko sitten sovittu asia tulee minulle tänään yllätyksenä. Tähän täytyy vielä kiinnittää erityistä huomiota toisella vuosikymmenellä.  

Tavaroista ja tehtävistä huolehtiminen

Tarvitsen vielä harjoitusta. Huolellisuus on vanhemmuuden alusta lähtien ollut heikkoa ja on sitä edelleen. Hukkaan sekä omia että lasten tavaroita ja vaatteita, en muista käydä Wilmassa juuri koskaan tai tarkastaa päiväkodilla viikkokalenteria. Samalla ajattelen, että minun olisi nimenomaan isänä tärkeätä osoittaa ympäristölle, että tällaiset asiat sujuvat. Toisaalta puolisoni on samalla tasolla muistamista vaativissa tehtävissä, mutta tämä ei ole hänen todistuksensa.

Koen usein arjen velvoitteiden hoitamisen tylsäksi ja välttelen niiden hoitamista samalla tavoin kuin tyttäreni välttelee siivoamista. Suurpiirteinen saa olla, mutta erilaisten käytännön asioiden hallitsemisessa minulla on selkeästi petrattavaa vuoteen 2026 mennessä.

Äidinkieli ja kirjallisuus

Tarvitsen vielä hieman harjoitusta. Lapsille on luettu meillä paljon ja tyytyväisenä huomaan näiden olevan kiinnostuneita lukemisesta. Jotain on kuitenkin tapahtunut omassa suhteessani kirjallisuuteen. Entistä intoa ei ole ja lukemaan keskittyminen iltaisin ei tahdo onnistua. Onneksi on tämä blogi, jonka avulla voi ylläpitää kielellistä vireyttä.

Liikunta

Olen edistynyt erinomaisesti. Yläasteen liikunnanopettaja yritti aktiivisesti tappaa kiinnostukseni liikuntaa kohtaan, mutta ei onnistunut. Olen saanut urheilusta pysyvän ystävän. Nyt haluan omalla esimerkilläni osoittaa lapsille järkevän ja iloisen tavan suhtautua urheilemiseen. On myös todettava, että keski-ikäistyvä kehoni voi huomattavasti paremmin liikuntasuorituksen jälkeen.

Vesa Liminka

Hyvä pohjakunto on tärkeää myös vanhemmuudessa

Hyvin tehtyä pohjatyötä ei voi koskaan korostaa liikaa. Se on tärkeää kaikilla elämänalueilla: urheilussa, opiskelussa, työelämässä ja ihmissuhteissa - niin, jopa vanhemmuudessa.

Mitä pohjatöiden hyvin tekeminen sitten tarkoittaa? Urheilussa se tarkoittaa yleisesti ottaen liikunnallista elämäntapaa lapsesta asti: puissa kiipeilyä, hippaa, vuorenvalloitusta, puolivoltteja ja painimatseja. Pyöräilyä kouluun ja harrastuksiin, pitkiä lenkkejä matalalla sykkeellä. Aktiviteetteja, jotka parantavat notkeutta, kestävyyttä, nopeutta, kimmoisuutta ja raakaa voimaa.

Ajattelun pohjakuntoa rakennetaan myös lapsuudesta lähtien. Ajattelun perustusten rakentaminen aloitetaan keskusteluilla ja lukuhetkillä isän tai äidin kanssa, vapailla leikeillä ja arkipäivän ongelmanratkausulla. Miten seuraavan päivän suklaa irroitetaan joulukalenterista? Ajattelun rakentamista jatketaan koulussa, ennen kaikkea laskemalla, lukemalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla. Laskeminen jalostuu suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi, lukeminen, keskusteleminen ja kirjoittaminen kriittiseksi ajatteluksi, pohdinnaksi, kyseenalaistamiseksi ja uuden ajattelun luomiseksi.

Monia hyviä asioita voi tehdä samanaikaisesti. Kuvassa harjoittelen soutulait-

teella, pidän kuopustani sylissä ja luen hänelle Tatua ja Patua, kuuntelen saksan-

kielisiä uutisia ja luen Dostojevskiä alkukielellä. 

Myös ihmissuhdetaitojen pohjatyöt aloitetaan lapsena. Pohjatyötä on esimerkiksi vanhempien sylissä istuminen ja isän vatsan päällä nukkuminen, sisarusten kanssa riitely ja riitojen sopiminen, rajojen saaminen ja niiden koettelu ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän ajatuksiinsa ja elämäntilanteisiinsa eläytyminen, ryhmän jäsenenä toimiminen ja ryhmän johtaminen ovat myös taitoja, joita opetellaan jo lapsuudessa - aluksi kotona, myöhemmin koulussa ja muissa yhteisöissä.

Hyvä pohjakunto rakentuu yli sukupolvien, mikä asettaa lapset syntymästään lähtien toistensa kanssa eriarvoiseen asemaan. Urheileviksi lapsiksi kasvetaan urheilevissa perheissä, uteliaiden vanhempien lapset oppivat ajattelemaan. Lapsi oppii esimerkistä. Sosiaalisesti taitavien kasvattajien lapsista tulee yleensä sulavakäytöksisiä seuraihmisiä.

Vanhemmuuden pohjakunto on kuitenkin paljon muutakin kuin yhdessä lenkkeilyä, lukemista ja hyvin ajoitettua verbaaliakrobatiaa. Silti sekin rakentuu lapsuudessa ja periytyy muun pohjakunnon tavoin sukupolvelta toiselle.

Vanhemmuuden pohjakunnon tärkeimpiä rakennusaineita ovat omilta vanhemmilta saatu rakkaus, hyväksyntä ja empatia. Kuten jokainen tietää, kukaan ei ole täydellinen missään, mutta hyvää ja mahdollismman varhain aloitettua pohjatyötä ei kannata väheksyä. Liikunnasta nauttii enemmän ilman veren makua suussa ja ajattelusta enemmän, jos saa seisoa jättiläisen olkapäillä. Rakastaminenkin on paljon helpompaa, jos on itse tullut rakastetuksi, lapsesta asti.

Otto Kallioranta

Kun lapsi nukkuu, yöpyy meri

Keksihän rastas pesälle paikan.

Kun perustimme tämän blogin elokuussa 2015, ajattelin, että on yksi aihe, johon en kajoa. Mutta viime toukokuussa punakylkirastas teki pesän pyöräkatoksen perälle ja tapahtumassa oli sellaista symboliikkaa, että vähitellen mieleni muuttui.

Ennen kuin jatkat, hyvä lukija, sanon, että tämä on aika surullinen kirjoitus.

*****

Kuusitoista vuotta sitten odotimme esikoista. Raskaus eteni normaalisti, kunnes vaimon selkä kipeytyi. Sitä yritettiin hoitaa, tuloksetta. Neuvolantädin mukaan kohdussa oli poikkeuksellisen paljon lapsivettä.

Eräänä iltana - ehkä 30. raskausviikolla - lapsivedet tulivat, ja selkäkipu häipyi saman tien. Lähdimme sairaalaan, missä lasta ultrattiin. Lääkäri pyydettiin paikalle ja katsottiin taas ultraäänellä. Näyttivät huolestuneilta. Kuvissa näkyi, että lapsen kaulalla oli kasvain, mistä syystä hän ei ollut kyennyt nielemään lapsivettä. "On mahdollista, että lapsi menetetään", lääkäri sanoi. Nyökkäsin.

Lääkärin mentyä hoitaja vielä varmisti, että olinhan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Sanoin ymmärtäväni - vaikka varma en ole, ymmärsinkö silloin, tai ymmärränkö sen paremmin nytkään.

Vietimme yön synnytyssalissa. Lapsen pulssi oli kiihkeä ja vasta silloin tajusin, kuinka elossa lapsi onkaan.

Seuraavana aamuna tehtiin hätäsektio. En päässyt leikkaussaliin. Menin alakerran kahvioon, olo oli tyhjä. Otin muistaakseni kahvin ja pyöreän, pullataikinaan leivotun mustikkapiirakan.

Parin tunnin kuluttua pääsin teholle lasta katsomaan. Keskoskaapissa parikiloinen ihminen liikkui hengityskoneen tahdissa. Ilmaletkulle oli puhkaisu kanava kaulaan kasvaimen alapuolelle, huulissa oli hieman verta. Lapsen yllä oli vain kertakäyttövaippa, aivan liian suuri.

Lääkäri suunnitteli, että lapsi kuljetettaisiin iltapäivällä operaatioon Helsinkiin. Vielä punnittiin, mentäisiinkö ambulanssilla vai helikopterilla. Pieni käsi tarrasi päättäväisesti epävarmaan pikkurilliini.

Pian suunnitelmat muuttuivat, kun lapsen hapetusarvot lähtivät laskuun. Pappi ei ennättänyt hätään ja hänen tehtävänsä lankesi minulle. Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kahden aikoihin eloton vauva irrotettiin hengityskoneesta.

*****

Poikaset teinihaiveniset, pian valmiita lentämään omilleen.

Katson kuvia noilta ajoilta. Arkkuna puinen matkalaukku, lapsi siinä kuin nukke. Nostamme isän kanssa lippua puoleen salkoon, maisema on sumun peitossa. Kappelissa pieni saattojoukko, itkettyneitä kasvoja. Pappi pitkän lapionsa kanssa: maasta olet sinä tullut. Näen kuvassa itseni kantamassa arkkua tapulin ohi hautausmaalle selkä kumarassa. Pieni arkku kylmään monttuun, isoäidin syliin.

Luen ystäviltä ja sukulaisilta saatuja kortteja ja kirjeitä. Pahinta mikä voi kohdata. Miksi juuri teille. Lapsi odottaa taivaassa. Muistamme teitä.

Kuuden tunnin elämänsä aikana lapsi ehti tuskin silmiään avata. Ei ehtinyt itkeä eikä nauraa - ymmärräthän, mitä lääkäri sinulle sanoi?

*****

Mietin, miksi tästä aiheesta on niin vaikea puhua. Miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen hirvittää minua.

Aiemmin syksyllä Vesa kirjoitti tässä blogissa herkkävireisen arvion Tuomas Juntusen kirjasta Tuntematon lapsi. Juntusen kirja on tärkeä - en ole sitä kylläkään lukenut, koska sen tematiikka tuntuu toisaalta liian läheiseltä, toisaalta tyystin vieraalta. En osaa eläytyä osanottoihin. En ymmärrä, mitä merkitsee lapsen menettäminen. Kuinka voi ymmärtää, mitä lapsesta luopuminen merkitsee, jos ei ole lasta koskaan ollut. En osaa tuntea oikeita tunteita, en osaa surra oikein. En voi sanoa, että tämä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.

Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän "oikeasta suremisen tavasta". Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen.

Yksi pojista ei koskaan lennä.

Pulkkinen oli tehnyt väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja: moni läheisensä menettänyt piti itseään jollain tavoin syyllisenä tapahtumaan silloinkin, kun läheinen oli kuollut sairauteen. Naurahdin ihmisten taikauskoisuudelle - kunnes tajusin, että näinhän itsekin jollakin tasolla ajattelen. Olisiko lapsi selviytynyt, jos olisin odottanut häntä enemmän? Kuoliko lapsi rakkauden puutteeseen? Otsalohko vakuuttaa, että ei tietenkään, mutta nuo kysymykset nousevatkin aivojen vanhemmista kerroksista.

*****

Yhtä osanottokorttia olen ajatellut paljon. Säveltäjäsetäni oli kirjoittanut yhden rivin teoksen naiskuorolle. Tekstinä on lause, jota Lassi Nummi piti suomen kielen kauneimpana.

Kun lapsi nukkuu
yöpyy meri

Laulu on lyhyt kuin lapsen matka kohdun lämpimästä routaiseen maahan. Alttoäänissä rinnakkaiset kvintit keinuttavat lapsen uneen: "nukkuu, nukkuu, nukkuu".

Topi Linjama

Isän kuusi syytä rakastaa hyvinvointivaltiota

Olen niin sanotusti hyväosainen, joten voi hyvin olla, että pärjäisin toisenlaisessa järjestelmässä. Mieluummin kuitenkin elän hyvinvointivaltiossa ja toivon todella, että Suomi pidetään sellaisena.

1. Ilman tuloerojen ja eriarvoisuuden tasaamista yhteiskunta olisi paitsi räikeän epäoikeudenmukainen myös räikeän epätasa-arvoinen. Vaikka tasa-arvon eteen on vielä paljon työtä tehtävänä, on tilanne Suomessa kuitenkin vertailtaessa aika hyvä. Joutuisin luultavasti tekemään jotain paljon epämiellyttävämpää työtä paljon epätoivoisemmalla vimmalla saadakseni perheelleni leipää pöytään. Puolisoni puolestaan olisi luultavasti melko lopullisesti jumahtanut kotiin jos emme sattumoisin olisi löytäneet jotain vielä huono-osaisempaa nälkäpalkalla lapsia kaitsemaan, jotta puolisonikin voisi tehdä jotain, mitä vain, työtä huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla. Osallistuva isyys olisi sitä, että joskus näkisin lapsiani. Koulutustasoni tosin saattaisi olla sitä luokkaa, että en ehkä hahmottaisi osallistuvaa isyyttä ylipäänsä mahdollisuutena.

2. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka löydän valtavia rahasummia lasteni kouluttamiseen. Minun ei tarvinnut koulushoppailla, koska kaikki koulut ovat melkoisen tasalaatuisia. Lapseni saavat koulussa riittävästi hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ekaluokkalaiseni pääsee iltapäivällä kohtuuhintaiseen iltapäiväkerhoon sen sijaan, että istuisi yksin kotona tuntikausia ennen kuin muut ehtivät kotiin.

3. Perheenjäsenen sairastuminen ei syökse perhettä köyhyys- ja syrjäytymiskierteeseen, eikä sitä varten ole tarvinnut ottaa vakuutusta. lapseni on myös rokotettu. Neuvolajärjestelmä on ollut tukena etenkin äidille ja ottanut isoja askeleita myös isien huomioimisessa. Nyt taidamme tarvita röntgenkuvat toisen lapsen kädestä, eikä ole homma eikä mikään marssia sairaalaan, jossa kuvat otetaan. Siihenkään ei talous kaadu, vaikka jotain toimenpiteitäkin jouduttaisiin tekemään. Hyvinvointivaltio on se vakuutus.

4. Varhaiskasvatus on ollut hyvin merkittävä lasteni kasvussa ja kehityksessä sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja se on antanut mahdollisuuden siihen, että sekä minä että puolisoni olemme voineet opiskella ja tehdä töitä. Saimme nauttia jopa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ikävä kyllä se ilo meni seuraavilta, sillä joensuulaisilla poliitikoilla ei ollut rohkeutta pitää siitä kiinni.

5. Sekä päiväkodissa että koulussa lapsiani on kuskattu teatteriin ja muihin taidepläjäyksiin ilman lisäkustannuksia vanhemmille. Minulla ehkä olisi ollut sekä varaa että halua maksaa jopa ne lisäkustannukset, mutta kaikilla ei. Lapsista tuskin kuitenkaan juuri kukaan haluaa jäädä pois niiltä retkiltä ja taide-elämykset ovat niin tavattoman tärkeitä lapselle. Julkisella rahalla on rakennettu nekin tilat, joissa lapseni käyvät pelaamassa sählyä ja harjoittelemassa karatea.

6. Minun ei tarvitse toppuutella lasteni haaveita ja unelmia, koska yhteiskuntamme kohtalaisen hyvin takaa jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa mitä erilaisimpia unelmia. Minun ei tarvitse kertoa lapselle, että tämäkin haave on meidän tuloluokkamme saavuttamattomissa.

Ilman hyvinvointivaltiota tätäkään blogia ja montaa muuta vapaaehtoisena sivuhommana tehtyä kulttuurituotetta tuskin olisi. Valtavat määrät potentiaalia jäisi hyödyntämättä kun lahjakkaat, luovat ja idearikkaat ihmiset joutuisivat keskittämään energiansa perustoimeentulon hankintaan. Sellaista isyyden asiantuntijuutta, jota mekin tässä jalostamme, ei välttämättä olisi eikä sen kaipuuta ehkä osattaisi sanoiksi pukea. Virheetön ei hyvinvointivaltio ole, mutta ei toisaalta korjaus- ja kehittämiskelvotonkaan. Olisi parempi tapella siitä kuinka kehitämme sitä kuin ajaa sitä alas. Tämä tulee olemaan ajatukseni myös silloin kun teen äänestyspäätöstä ensi keväänä kuntavaaleissa. Toivottavasti moni muukin ajattelee samoin.

Kirjailija-ohjaaja Aino Kiven käynnistämä #EnOlisiTässä -kampanja on saanut jo paljon ihmisiä mukaansa ja tänään tiedotettiin, että se laajennetaan "koko itsenäisen Suomen juhlavuoden kestäväksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi". Tätä on aika helppo kannattaa. Kampanja löytyy sosiaalisesta mediasta sekä sivulta prohyvinvointivaltio.fi.

Pasi Huttunen

Isi, mennään leikkimään.

Se oli yhteinen hetki arjen keskellä. Tunti ja toinenkin kului kuin siivillä. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi Photography

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto