Isän unikoulu – pitkillä yöunilla superihmiseksi?

Murehdin koko viime vuoden tasaisesti sitä, kuinka tulisin selviytymään järjissäni juuri alkaneesta työ-, päiväkoti-, koulu- ja harrastusrumbasta. Ahdistunut mieleni maalaili kauhukuvia, joissa herään rikkonaisten öiden jälkeen kiireisiin aamuihin ja herätän  yhteistyöhön kykenemättömät lapset. Ärisen ja huudan, etsin vaatteita, kiroilen, tuskailen ja kärsin. Hektisen työpäivän jälkeen haen pitkästä päivästä uupuneet lapset, vettä sataa, olen stressaantunut, voimaton ja ahdistunut. Unohtelen asioita, vaimoni muistuttelee ja moittii. Lapset myöhästelevät harjoituksista ja minä töistä. Syömme einesruokaa, ja poden syyllisyyttä siitäkin. Teen virheitä töissä, kotona ja vapaa-ajalla ja otan jatkuvasti milloin kenenkin haukkuja vastaan. Illalla, kun lapset on saatu auttavasti pestyä ja pantua nukkumaan, pelkään jääväni jostain tärkeästä paitsi, jos itse menen maata.  Valvon ruudun ääressä mieli tyhjänä pari tuntia, kunnes viimein raahaudun sänkyyn suunnattoman väsähtäneenä valmiina ottamaan tulevan yön heräilyt ja seuraavan päivän arkikaaoksen.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, aloin pohtia, voisinko mahdollisesti itse vaikuttaa siihen, millaista työssäkäyvän perhearkeni tulee olemaan. Tulin siihen tulokseen, että ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa, on oma nukkumaanmenoaikani. Sain vahvistusta oivallukseni tutkimuksista, joista kertovia juttuja luin iltapäivälehdistä. Asiantuntijoiden neuvot olivat vanhoja tuttuja: käy ajoissa ja aina samaan aikaan nukkumaan, älä kajoa elektroniikkaan puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa, harrasta liikuntaa, vältä alkoholia ja stressiä, syö terveellisesti. Ystäväni kertoi nukkuvansa joka yö kymmenestä kuuteen, minkä ansiosta hän kertoi kokevansa itsensä lähestulkoon kaikkivoivaksi. Koin suorastaan herätyksen: jos malttaisin mennä aikaisin nukkumaan, olisin päivisin energinen ja pirteä eivätkä arjen kiireet tuntuisi missään.  Minusta tulisi energisen ystäväni kaltainen, kaikkivoipa, alati energinen mutta toisaalta zeniläisen tyyni hahmo.

Tapani mukaan asetin ennen töiden alkua tavoitteet korkealle. Suunnittelin meneväni nukkumaan yhdeksältä ja herääväni viiden–puoli kuuden aikaan, jotta minulla olisi kylliksi aikaa tehdä lyhyt, 30­–45 minuuttia kestävä peruskuntoharjoitus, säästä riippuen ulkona juosten tai sisällä soutulaitteella hikoillen. Iltaurheilua välttäisin, koska se nostaa tunnetusti kehon vireystilaa ja hankaloittaa nukahtamista. Halusin myös itselleni pitkän ja rauhallisen aamuhetken Hesarin, puuron ja kahvin parissa. Mielessäni kaikui vanhan kansan sanonta: ”Aamusta se päivä pisin on.” Halusin myös eroon piinallisesta, iltaisin yllättävästä Fear of missing out -syndroomasta, tunteesta, joka estää käymästä yöpuulle ennen puoltayötä, koska kaikki oikeasti merkittävät asiat ihmisen elämässä tapahtuvat tietenkin arkena kello 22–01.

Töihin paluusta on nyt kaksi viikkoa, ja on aika tarkastella alustavia tuloksia. Miten uusi, askeettinen mutta kaikki väsymys-, stressi- ja mielialaongelmani ratkaiseva elämänmuutokseni on lähtenyt liikkeelle? Olenko muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa tyynen rauhalliseksi ja väsymättömän aktiiviseksi yli-ihmiseksi? Antakaa minun kertoa.

Olen kuin olenkin käynyt nukkumaan varhain, usein jo ennen kello kymmentä. FOMO-syndrooma oli harhaa, sen voin paljastaa jo tässä vaiheessa. Jos olen saanut unen, eivät elämättä jääneet myöhäisillan tunnit ole harmittaneet aamulla lainkaan, päinvastoin. Ongelmana on kuitenkin ollut juuri nukahtaminen, varsinkin alkuun. Työt jännittivät, kesälomarytmi oli päällä. Hikoilin lakanat märäksi. Ongelmia tuli myös viikonloppuna – en sittenkään malttanut lopettaa iltaa kello kymmeneen. FOMO yllätti taas: pelkäsin missaavani jotain tärkeää. Lauantaiaamuna nukuin pitkään, mikä kostautui sunnuntai-iltana. Nukkumatti ei tullut.

Monina iltoina olen kuitenkin nukahtanut varsin aikaisin, en toki yhdeksältä, kuten alun perin kunnianhimoisesti suunnittelin, mutta ennen puolta yhtätoista kuitenkin. Arkisin olen käynyt levolle viimeistään kymmeneltä, usein jo aiemmin. Ja kas, mitä olen havainnut: töissä on olo tuntunut energiseltä, jopa rauhalliselta. Yläkoulun opettajan työ kun on sellaista, että siinä hermojen menetys on aina tappio, jos räyhäämisen nyt missään ammatissa voi hyödyksi sanoa olevan.

Aamut ovat myös olleet kohtuullisen rauhallisia, vaikka täytyy jälleen myöntää, että ihan tavoitteeseeni en ole päässyt, ainakaan vielä. En nimittäin ole jaksanut käydä aamulenkillä, enkä juuri urheilla töiden jälkeenkään. Aamuisin olen valitettavasti muutaman kerran hermostunut lapsiin, samoin iltaisin. He eivät ole ymmärtäneet, että isillä on elämäntaparemontti menossa, ja jatkaneet aamukiukuttelua ja iltariehumista, päiväkodista, eskarista ja koulusta uuvahtaneet ressukat.

Illat taas kuluvat lapsiperheessä lasten harrastusten, ruoan valmistuksen ja siivoamisen merkeissä. Iltaurheilu taas on yöunista pois, ja jos siihen lähden, on kierre valmis. Tekemistä siis riittää vielä. Tahdon aamu-urheilun elämääni, mutta se vaatii lisää säännöllisyyttä, parempia ja tasaisempia öitä ja hieman aikaisempia herätyksiä. Seuraavaksi aion rauhoittaa viikonloppuillat ja sammuttaa valot ennen kymmentä myös perjantai- ja lauantai-iltoina. Herätys siirtyy nykyisestä puoli seitsemästä varttia vaille kuuteen, jotta tilaa riittää peruskuntolenkille. Arkisin ilta siirtyy tunnilla taaksepäin.

Ennen joulua haluaisin olla valmis: kaikkivoipa, uusi superihminen. Katsotaan, miten käy.

Yöelämää

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Perinteisesti kahdeksan tuntia niistä on varattu työhön ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaan, ja loput kahdeksan ovat nukkumista varten. Illan tullen, kun lapset on peitelty vuoteisiin ja valot sammutettu, saavat vanhemmatkin painaa pään tyynyyn, sulkea silmät ja vaipua levolliseen uneen noustakseen sitten kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuluttua uuteen aamuun virkeinä ja levänneinä. Näin ideaalimaailmassa.

Todellisuudessahan vanhempien vartiovuoro ei lopu iltayhdeksään tai -kymmeneen. Jo vauva-aikana saa tottua siihen, että herätys voi tulla milloin tahansa, pyytämättä ja yllättäen. Pari tuntia unta, pari tuntia vauvan syöttämistä ja kanniskelua, sitten taas pari tuntia unta ja aamulla ylös. Vauva luo oman rytminsä, johon vanhemmat saavat mukautua. Jälkeenpäin isä ihmettelee, miten on suoriutunut kaikista silmät ristissä nuokutuista työpäivistään saamatta huomautusta tai varoitusta: onneksi työnantaja on ollut ymmärtäväinen!

Kun vauva-aika on takana, vanhemmat saavat nauttia pidemmistä ja vähemmän katkonaisista yöunista. Silloinkin on aina oltava valmiina havahtumaan ja toimimaan äkkinäisen tilanteen vaatimalla tavalla. Lukijalle tullee ensimmäisenä mieleen sama asia kuin minulle: lapsen mahatauti puhkeaa poikkeuksetta kello kaksi yöllä. Oksentamisen ääni herättää vanhemmat sekunnissa, ja silloin on singahdettava lastenhuoneeseen viemään pesuvatia, pyyhkimään lattiaa, vaihtamaan lakanoita ja lohduttelemaan pahoinvoivaa lasta. Vanhemmat käyvät salamannopeasti keskustelun: kumpi menee aamulla töihin ja kumpi jää kotiin hoitamaan lasta.


Tervekin lapsi voi herättää keskellä yötä. Iltayöllä hän tulee kertomaan, että ei saa unta, aamuyöllä hän voi herätä painajaiseen ja huutaa isää tai äitiä uskaltamatta edes nousta vuoteestaan. Silloin on taas noustava rauhoittamaan lasta ja vaivuttamaan häntä uudestaan uneen. Monesti isä onkin illalla nukahtanut vuoteeseensa, mutta herännyt aamulla lastenhuoneen lattialla. Sieltäkin on noustava puuroa keittämään ja perheen aamua käynnistelemään.

Lapsena ihmettelin isäni unenlahjoja: kun itseltäni kesti vähintään parikymmentä minuuttia ennen kuin sain unen päästä kiinni, isä vaipui uneen välittömästi pään painuttua tyynyyn. Kadehdin silloin tuota kykyä. Myöhemmin olen huomannut, että isyyden myötä itselleni on kehittynyt sama kyky: nukahdan nopeasti, havahdun hereille yhtä nopeasti, mutta häiriön mentyä ohi nukahdan välittömästi uudelleen. Jos kissa herättää minut vaatimalla ruokaa neljältä aamulla, käyn täyttämässä ruokakupin, menen takaisin vuoteeseen ja vaivun uneen herätäkseni seitsemältä herätyskellon piipitykseen.

Toki yhä useammin on myös öitä, jolloin nukun sikeästi yhdeksän tuntia putkeen heräämättä kertaakaan. Onneksi! En nimittäin usko, että aivoni pitemmän päälle kestäisivät parin tunnin pätkiksi katkottuja öitä.

Jussi Hyvärinen

Vieraskynä: Siperia opettaa, koliikki kasvattaa

Tulin ensimmäisen kerran isäksi kesällä 2011. Vanhemmuus oli yllättävän vaivatonta. Esikoistytär oli ja on yhä voimakastahtoinen, mutta hänellä on aina ollut yksi siunattu ominaisuus: hyvät unenlahjat. Kuuden kuukauden iässä laitoimme hänet nukkumaan omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen. Pari yötä unikoulua siihen tarvittiin, mutta sen jälkeen tyttö on yli neljän vuoden ajan nukahtanut itse ja nukkunut illasta aamuun. Päiväkotiaamuina hän ei herätä meitä vaan me hänet.

Kuvittelin, että kaikki tämä oli minun ja vaimoni eli meidän vanhempien ansiota. Kun pitää rutiineista kiinni ja on johdonmukainen, kaikki sujuu. Niin luulin.

Havahtuminen omien temppujen rajallisuuteen tapahtui runsas vuosi sitten toisen lapsen myötä. Tämä toinen tytär otti ensiksikin asiakseen huutaa aivan tolkuttomasti. Hän huusi monta tuntia päivässä, eikä säästänyt meitä ja naapureita yölläkään. Huudon määrä on yksi asia, laatu toinen: uusi vauva ei inissyt tai kitissyt, hän rääkyi ja kirkui kuin palosireeni.

Pari viikkoa elättelimme toiveita, että kyseessä on nopeasti ohimenevä vaihe, mutta pian oli tunnustettava, että perheeseemme oli tullut koliikkivauva.

Muistin, kuinka olin esikoisen kanssa leikkipuistossa ollessani neuvonut väsyneitä vanhempia, suorastaan kehuskellut sillä, että meilläpä pidetään nukkumaanmenoajoista kiinni. Että sillä tavalla lapsi omaksuu rytmin, ja arki sujuu.

Nyt ei sujunut. Koliikkilapsen kanssa ei lopulta voi kuin purra hammasta ja odottaa, että se menee ohi. Tai voi tietysti ja pitääkin kokeilla kaikkea, minkä arvelee auttavan. Meilläkin totisesti kokeiltiin kaikkea. Hukkuva tarttuu jokaiseen oljenkorteen, joten veimme vauvan jopa vyöhyketerapiaan. Ei siitä haittaa ollut, mutta tuskin mitään hyötyäkään. Ja miksi olisi ollut, kun tutkimuksillakaan ei ole pystytty vyöhyketerapian tehoa todistamaan.

Pahin huutovaihe meni ohi neljän-kuuden kuukauden iässä, kuten se yleensä menee. Sen jälkeen kuopus on opettanut meille, että nukkuminen on yksilöllistä ja kasvatukselliset kikat toimivat siihen vain rajallisesti. Jostain ihan muualta kuin vanhemmiltaan tyttö on saanut hämmästyttävän aamuvirkkuuden. Nukahtaminen alkoi sujua, samoin yön läpi nukkuminen, mutta jostain syystä aamu alkoi pikkutyttömme mielestä viideltä tai jopa neljältä. Tähän ei vaikuttanut mitenkään se, miten myöhään hän meni nukkumaan. Turha tässä on jeesustella ja väittää, että mielellämmehän me vanhemmatkin siihen aikaan heräämme, tai käytännössä toki vain toinen meistä vuorollaan.

Ja samalla tiedän tietysti, että kaikki tämä on aivan normaalia. Koliikki on varsin tavallinen vaiva, vaikka sen syyt tunnetaankin edelleen hämmästyttävän huonosti - ilmeneminen tietysti erittäin hyvin. Koliikki ei vaikuta lapsen myöhempään kehitykseen mitenkään, ja varhaiset aamuheräämiset ovat lopulta niin pieni ongelma, että kehtaako niistä edes numeroa tehdä?

Asiat voivat aina olla huonommin tai paremmin, ja lasten kanssa ne ovat niin kuin ne ovat. Osalle ongelmista voi tehdä paljonkin, osalle ei oikein mitään. Meidän perheemme on oppinut ymmärtämään, että lapset eivät tule sellaisina kuin heidät tilataan tai kuvitellaan. Olemme myös oppineet olemaan kiitollisia siitä kaikesta hienosta, mitä he mukanaan tuovat.

Nuorempi tyttäremme on nyt vuoden ja kaksi kuukautta vanha. Ja kyllä, hän on alkanut nukkua pidempään, tyypillisesti noin puoli seitsemään. Hän on hyväntuulinen, touhukas, ottaa kontaktia ja luottaa ihmisiin. Muutenkin hän on aivan yhtä rakastettava kuin isosiskonsa.

Sakari Silvola
Kirjoittaja on kahden tytön isä ja hoitovapaalla oleva Ylen toimittaja.