Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus

Riitelen ehkä kymmenvuotiaana sisarukseni kanssa tietokonevuorosta ja nimittelen häntä. Jään tietokoneelle istumaan, kun itkevä pikkusisarus ryntää pois huoneesta. Kuluu hetki ja talon toisesta päästä huudetaan nimeäni terävästi: “Tänne!”

Tunnen tilanteen: näin on käynyt kenties satoja kertoja aiemminkin. Tiedän, että nyt kannattaa mennä vauhdilla, jos haluaa välttyä pahimmalta raivoamiselta. Isä ei siedä hidastelua näissä tilanteissa. Lieneekö jo huomannut, että olen alkanut kyseenalaistaa hänen autoritääristä otettaan.

Kuljen kohti olohuonetta, josta oletan huudon kuuluneen. Kohta kajahtaa uusi huuto: “Nopeesti!” Tiedän, että olen hidastellut ja nyt oikeutta tullaan käymään raskauttavimpien asianhaarojen kautta. Kurkkua kuristaa ja nopeutan tahtia. “Mä sanoin, että nopeesti!” Kiirehdin askeleitani, vaikka matkaa on vain muutamia metrejä.

Menen isän eteen ja kuulustelu alkaa. "Mitä tapahtui? Miksi? Mitä teit?" Alan kertoa omaa versiotani tapahtumista, mutta isä keskeyttää selittelyni monta kertaa ja esittää kysymyksiä puheeni päälle. Silloin, kun hän ei kommentoi, hän katsoo kohti otsa kurtussa, silmät palaen. Itku polttaa silmissä ja pala nousee kurkkuun, mutta tiedän, että nyt ei kannata näyttää tunteita - häpeää lukuun ottamatta - koska ne vain pahentavat tilannetta. Mutta ääni alkaa takellella ja naama vääntyy irvistykseen pidätellystä itkusta. Isä hermostuu ja käskee lopettaa itkun ja naaman vääntelyn.

Kuva: John Visco / Stockvault

Saan koottua itseni ja jatkan puolustuspuhettani. Suututtaa, sillä tilanne on mielestäni kohtuuton käsiteltävään konfliktiin nähden. Koetan puolustaa itseäni. Pakotetusta itsehillinnästä ja harmista johtuen viesti tulee kulmikkaasti ulos. Isä raivostuu. Hän ei siedä sitä, että joku lapsista kehtaa olla nöyrtymättä hänen edessään. Isä huutaa ja käskee lopettamaan “ryppyilyn”, jolla hän tarkoittaa kaikkea elehdintää, joka viittaa omanarvontunteeseen tai eriävään mielipiteeseen. Pitäisi ymmärtää olla täysin nöyrä, jos haluaisi tilanteesta eroon mahdollisimman vähällä. Oikeudentajuni ei kuitenkaan sulata mitätöintiä eikä tunteiden kieltämistä. Pidän kiinni omasta mielipiteestäni, ja tätä ominaisuutta isä nimittää kapinallisuudeksi. Se raivostuttaa häntä äärettömän paljon.

Lopulta tuomio julistetaan: syyllinen. Tämän isä oli päättänyt jo ennalta.

Syyllistä on rangaistava. Yleensä rangaistus on julkista nöyryyttämistä haukkumalla tai fyysistä kipua riippuen siitä, onko tuomarilla hyvä päivä ja ovatko rikkomukset vakavia.

Tällä kertaa tuomio on tukkapölly. Isä käskee ojentamaan korvan lähemmäksi ja joudun kumartamaan hieman hänen suuntaansa. Kumartuminen on nöyryyttävää, mutta toisaalta se antaa minulle pelivaraa liikutella päätäni tukistuksen liikettä myötäillen, kun tukistamisen kipu kasvaa liialliseksi ohimolla kasvavista hiuksista vedettäessä. Riittävä kipu varmistetaan sillä, että minulta pääsee älähdys ja mieluiten vielä itku päälle. Kyyneleet nousevat silmiini ja kipu on kova. Nyt isä on tyytyväinen rangaistuksen kovuuteen ja hän käskee minun häipyä silmistään. Hetken päästä käyn sopimassa riitani sisarukseni kanssa, joko omasta aloitteesta tai käskettynä.

Illalla päivän tapahtumat palaavat mieleen ja kyynelet nousevat taas silmiin. Tunnen itseni syntiseksi ja täysin epäonnistuneeksi. Onneksi isä tulee pian huoneeseen lukemaan iltarukousta ja tiedän, että saan pian uskoa huonouteni anteeksi. Isän käytöksestä ei voi nähdä mitään merkkejä siitä julmasta tuomitsijasta, joka päivällä nöyryytti minua ja vei itsekunnioitukseni muutamalla taitavasti valitulla sanalla ja ripauksella fyysistä kipua. Hän säteilee rakkautta ja levollisuutta.

Isä ristii kätensä eteensä. Se tarkoittaa, että on iltarukouksen aika. Luemme rukouksen isän rauhallisessa tahdissa yhteen ääneen. Rukouksen jälkeen isä kiertää saarnaamassa kaikille lapsille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olen viimeisenä vuorossa, joten ehdin nostatella liikutuksentunnetta ennen kuin isä ehtii minun luokseni. Pyydän ensimmäisen siunauksen jälkeen vielä uudelleen päivällistä kiukutteluani anteeksi. Isä saarnaa. Ja minä olen jälleen kerran ottanut kaiken pelon, pettymyksen, vihan ja katkeruuden omaksi syykseni.

Sadisti, jota rakastan ja jolle kouristuksenomaisesti tahtoisin kelvata, vetää peiton päälleni ja toivottaa hyvää yötä. Vähitellen kuivuvat kyyneleet silmissäni. Nukahdan onnellisena isästäni ja siitä, että saan yhä uudelleen uskoa kaikki tunteeni syntinä anteeksi, enkä aavistakaan, että kerran vielä herään tästä helvetistä.

Lapsista pahin
Kirjoittaja on noin kolmikymppinen kahden lapsen isä Etelä-Suomesta

Pelon kesyttäminen

"Vihatkoon, kunhan pelkäävät", sanoi entinen opettaja.

Elin lapsuuteni pumpulilla täytetyssä tynnyrissä: kotona ei tapeltu, ei ryypätty, ei huudettu, ei uhkailtu, ei peloteltu, ei laiminlyöty eikä katsottu väkivaltaa eikä seksiä televisiosta, koska televisiota ei ollut. Silti muistan hyvin, millaista lapsuudessa oli pelätä.

Kerran olin tehnyt jotakin hölmöä ja pelkäsin rangaistusta. Piilouduin ojaan lumikiepin tapaiseen koloon. Muistan etsijöiden huudot, selkään hiipivän kylmyyden ja sen, kuinka lopulta tulin piilostani, menin sisälle eikä kukaan kysynyt, missä olin ollut.

Nelosluokalla pelkäsin kutosluokan Anttia, joka aiheettomasti syytti minua hänen pyöränkuminsa tyhjentämisestä. Pelkäsin myös kyläkoulun johtajaopettajaa, joka saattoi viedä jonkun poikavintiön karttakaappiin, nostaa hänet seinälle ja antaa avokämmenellä ympäri korvia. Ehkä asema lääkärin poikana esti minua joutumasta silmätikuksi, mutta muutamat muut saivat tutustua vanhakantaisiin kuritusmenetelmiin, vaikka elettiin jo 80-luvun loppua. Pelottelu kasvatusmenetelmänä on vähintäänkin epäilyttävä.

Helvettiä en oppinut pelkäämään, vaikka se lestadiolaiskodissa olisi ollut aivan mahdollista, mistä todistaa esimerkiksi nimimerkki Mymmelin tytär pari vuotta sitten toimittamassani kirjassa Nyt vapaa olen (s. 69):

"Lapsesta asti olen pelännyt maailmanloppua. Pelko oli voimakas ja lamaannuttava. Minulle kerrottiin, että maailmanloppu tulee viimeistään vuonna 2000 ja luulin, että voin elää vain vähän yli 15-vuotiaaksi. Pelkäsin auringonlaskuja, koska maailmanlopussa 'idän taivas ruskottaa'. Pelkäsin kaikkia epämääräisiä ääniä, koska ajattelin, että 'tulta sataa maahan' tai muuta kauheaa tapahtuu. Maailmanlopun pelko on ollut niin hallitseva, että olen saanut sen vuoksi paniikkikohtauksia ja nähnyt vuosia painajaisia."

Helvettiin tuomittu Michelangelon freskossa

Aikuisuudessa olen pelännyt ehkä eniten ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaa epävakautta ja katastrofeja. Mietin, miten meille käy, jos lämpeäminen lähtee lapasesta ja kuinka voin varautua tulevaan ja miten lapseni pärjäävät ja niin edelleen.

Pelko hellitti, kun ymmärsin, että pelko ei ole siellä ilmastonmuutoksessa, vaan täällä omassa mielessä. Pelko on tarkemmin sanottuna takaraivossa, josta se voi ottaa hallintaan rationaalisen otsalohkon ja saada aikaan pakene tai taistele -reaktion, kertoi psykoterapeuttiystäväni. Pelon kesyttämiseksi pyrin keskittämään huomion nyt-hetkeen ja muistuttamaan itselleni, että kaikki on hyvin juuri nyt. Osan peloista sain analysoitua kuoliaiksi havainnolla, että 95 % tähänastisista peloista on ollut turhia.

Ehkä paras pelonkesytysmenetelmä on ollut pelon alistaminen tarkkailulle. Pelkoa voi tarkkailla kuin käärmettä kalliolla. Voi yrittää selvittää, millainen otus se on, mistä se on tullut ja mihin se menee. Tällä tavalla inhottavasta otuksesta voi tulla tuttava, jonka ilmestymistä ei tarvitse kavahtaa.

Topi Linjama

Suru riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta

Unessa mies istuu rantakivellä kädet polvien ympäri kiedottuina. "En ole vielä käsitellyt ensimmäistä maailmansotaa", hän sanoo veteen tuijottaen.

Vuosia sitten näkemäni uni muistui mieleen, kun ystäväni 39 v, kolmen koululaisen isä, menehtyi tammikuussa. Kaksi ja puoli vuotta hän taisteli vaikeaa sairautta vastaan. Vaikka viimeistään kesällä oli tiedossa, ettei hän tule voittamaan tautia, silti kuoleman lopullisuus musertaa.

Tiedän, että syövän riuduttama ystäväni oli valmis lähtemään. Mutta kuoleman kirous ei ole niinkään siinä, että yksi joutuu lähtemään, vaan siinä, että meidän muiden on jäätävä.

Ennen ystäväni kuolemaa pidin "surutyötä" jotenkin outona sanana. Mutta sureminen voi olla pahuksen rankkaa. Näin minulle käy: sana, ihminen, muisto tai musiikki laukaisee itkun, joka hyökyy yli kuin aalto. Itku kouraisee otteeseensa, se tuntuu silmissä, kasvoissa, palleassa, jopa varpaissa. Tuntuu pahalta, on vaikea hengittää, tekee mieli peittää kasvot ja kätkeytyä katseilta.

Vaikka itku riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta, se ei sittenkään isommin vahingoita häntä. Puu taipuu ja joutuu kenties luopumaan muutamasta kuivuneesta, tarpeettomaksi käyneestä oksasta. Tältä minusta tuntuu. Varmasti suru voi myös murtaa ihmisen siinä missä kova myrsky voi katkaista puun.

Suru heittää minut aikaan, jolloin olin 11-vuotias. Äiti oli ollut sairaalassa jo aika kauan. Kuolema oli mainittu, mutta sivulauseessa. Helmikuisena iltana isä sanoi, että "äiti on nukkunut pois". Tuohon torstaihin loppui lapsuus. Äiti katosi sanavarastosta, sillä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut ja halunnut hänestä puhua.

Äidin kuoltua menetin joksikin aikaa myös isän. Lapsen logiikka meni näin: hän ei halunnut kuormittaa isää omilla murheillaan, koska isällä on lapsen mielestä muutenkin murhetta riittämiin. Yritin pärjätä yksin, otin vastuuta itsestäni aivan liikaa.

Isä oli vastannut perheen elatuksesta ja painanut pitkää työpäivää. Äiti oli pyörittänyt kotia. Äidin lähdettyä kotiaskareet tuskin tuntuivat isästä kovin helpoilta etenkin, kun jokainen nurkka muistutti hänen elämänsä rakkaudesta, naisesta, joka oli poissa.

Isä avioitui nopeasti uudelleen. Uudelle puolisolle tilanne oli vähintäänkin vaikea. Itse taivaan enkelikään ei voi täyttää äidin paikkaa. Taakkaa tuskin vähensi se, että liian nuorena menehtynyt suurperheenäiti, jolta vielä ilmestyi postuumisti runoteos, kasvoi nopeasti myyttisiin ulottuvuuksiin. "Äitis oli niin ihana", siunailivat tuntemattomat mummot. Ai kun kiva. Olisi ollut mukava tutustua.

Niina Kela: Valonveräjä, 2014

Vasta paljon myöhemmin, viiden lapsen isänä, alan hahmottaa äidin inhimillistä puolta. Äidin inhimillisyys tiivistyy mielessäni yhteen lauseeseen: "hän oli minun äitini", mikä merkitsee esimerkiksi määrätöntä hoivatyötä, yövalvomisia, turhautumisia, oikeita ja vääriä kasvatusratkaisuja, pakahduttavia rakkaudentunteita, pettymyksiä.

Ystävän arkun äärellä käyn läpi menneisyyden suurta surua, sanoisinko "ensimmäistä maailmansotaa". Ajattelen lapsia, jotka jäävät ilman isää tai äitiä ja mietin, kuinka minä, aikuinen, voisin auttaa heitä läpi yksinäisyyden, hylkäämisen ja pimeyden.

Topi Linjama 

"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama