Pienen lapsen emo

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen herättää pohtimaan etuoikeuksia. Valkoisena heteromiehenä saa ja voi valittaa ja siihen on useimmilla syytä, mutta jos ei tunnista tai halua tunnistaa asemaansa ja etuoikeuksiaan yhteiskunnassa, se saattaa olla hyvin, hyvin vaivaannuttavaa.

Jani Toivola: Musta tulee isona
valkoinen. Siltala 2016. 220s.

Kirjan saatetiedoissa Toivola esitellään:

"Jani Toivola on 38-vuotias homoseksuaali, isä, näyttelijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja"

Kirja avaa hänen tarinansa avulla sortavia toimintatapoja ja rakenteita yhteiskunnassa. Kaukaa ei tarvitse hakea, sillä homoseksuaalisuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on edelleen, vuonna 2016, monelle uhka - ja mikä vielä surullisempaa ja hämmentävämpää, niin on hänen ihonvärinsäkin.

Musta tulee isona valkoinen on kirja sekä pelkäämisestä että pelon voittamisesta. Elämäkerta tuntuu aidolta ja rehelliseltä, mutta mitenkään erityisen syvällinen tai analyyttinen se ei ole. Kirja on kevyt ja nopea läpileikkaus ihmisestä, joka on kipuillut ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, kansanedustajan roolin ja vanhemmuuden kanssa. Sen verran paljon tuossa on, että vaikka Toivola on vielä nuori mies, 38, riittää siitä hyvin kirjan aineksiksi. Lisäksi se, että Toivola itse vaivattomasti käsitteellistää elämänsä tarinan muotoon tekee kirjasta helppolukuisen ja vaivattomasti lähestyttävän.

Toivola aloittaa lapsuudestaan ja etenee pitkälti kronologisesti läpi koulujen ensimmäisiin töihin, New Yorkissa vietettyyn aikaan, näyttelijänuraan Suomessa ja sittemmin siihen, kuinka hänestä tuli Suomen ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja lopulta vanhemmuuteen. Vanhemmaksi tulosta hän kertoo vähemmän ja epämääräisemmin kuin olisin odottanut, mutta asian henkilökohtaisuuden sekä lähipiirin yksityisyydensuojan vuoksi tasapainoilu on tietenkin ymmärrettävää.

Kirja on paljon muutakin kuin kuvausta Toivolan isyydestä, mutta myönnän, että luin itse kirjan melko puhtaasti sen linssin läpi. Ja suhteet perheeseen ja sukuun toisaalta ovat selkeä punainen lanka läpi kirjan.

Kuva: Laura Malmivaara

Vanhemmuus on jatkuvaa pelkoa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on aika ajoin pahahduttavan ihanaa ja välillä turruttavan arkista, mutta pelko kulkee mukana koko ajan. Pelottaa helvetisti, että lapselle sattuu jotain, että lasta loukataan, että itse ei vanhempana riitä, että ei tee tarpeeksi, tekee liikaa, tekee väärin, on väärin, ei osaa. Yhteiskunta voi helpottaa tätä tai pahentaa tilannetta entisestään.

Vanhemmuudelle asetetut ristiriitaiset normit ja vanhahtava tapa ymmärtää sukupuoli pysyvänä, pelkästään biologisena asiana tekevät vanhemmuudesta vaikeaa jos yrittää seurata normeja. Jos taas osaa haistattaa sopivassa määrin pitkät normeille, on helpompaa, mutta se on usein elämänkaaren mittainen kamppailu. On helppo samaistua kun Toivola kirjoittaa siitä, kuinka normit vaikeuttavat oman vanhemmuuden löytämistä. Samalla on erittäin virkistävää, että Toivola ei sido vanhemmuutta peruuttamattomasti sukupuoleen myöskään käyttämässään kielessä. Hän toteaa vailla hämmennystä tai kikkailua, että on pienen lapsen emo. Lapsena hän kertoo haaveilleensa suurperheen äitiydestä.

Vaikka kirjassa on sitä lopulta aika vähän, on tämä arvokas ja koskettava avaus moniäänisemmän ja monipuolisemman isäpuheen tuottamisessa.

Pasi Huttunen

En halua Soldiers of Odinilta suojelua

"Isänmaalliset" katupartiot eivät tee kaupungista
turvallisempaa lapsilleni. Enemmänkin päinvastoin.
(kuva: 500px.com/paspah)

On sielun jäätävä tunne kun ilosta kiljuva lapsi tosiaan hyppää sieltä kiipeilytelineestä viattoman varmana siitä, että joku ottaa kiinni. Olen liian kaukana ja lapsella on maahan liian pitkä matka. Syöksyn ja yllätän itsenikin kun saan lapsen kiinni, mutta samalla isken olkapääni tankoon ja tunnen välittömästi, että jotain vähän hajosi. Nuoremmalla pojallani itsesuojeluvaisto kehittyi myöhään. Isoveljensä olen kerran kalastanut hyytävän kylmästä suolammikosta hukkumasta ja kantanut kiireesti kotiin lämpimään, mutta vain sen kerran. Tällä nuoremmalla tilanteita on ollut enemmän. Yhdestä episodista olen kertonut täällä aiemminkin.

Vanhemman tehtävä on suojella lastaan kaikin tavoin ja nämä kertomani tilanteet ovat yksiselitteisia ja ilmeisiä. Aina tilanne ei ole mitenkään selkeä. Isälle on perinteisesti asetettu kovempi velvollisuus juuri tähän suojeluun ja siihen on sekoittunut etenkin Suomessa myös vaatimus sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Tai puolisotilaallisesta.

Joensuussakin toimintansa aloittanut Soldiers of Odinin alahaara on joko jo vedonnut tai tulee varmasti vetoamaan etenkin naisten ja lasten suojelemiseen ja perustelee katupartioitaan sillä. Isyys on yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät tunnetta suojelemisen tarpeesta sakeammaksi. Esimerkiksi tästä näkökulmasta toimintaa voi siis ymmärtää, vaikka sitä ei toki tarvitse hyväksyä. Minusta vaikuttaa selvältä, että tuollaiset kaupungilla liikkuvat katupartiot heikentävät yleistä turvallisuutta ja lisäävät konfliktien todennäköisyyttä. Minulla on tunne, että tuollainen ei kuulu minun kaupunkiini, jossa jo 90-luvulla hoidettiin yksi skiniongelma lopulta tehokkaasti. Toivottavasti kansalaisyhteiskunnasta löytyy voimaa sanoa myös nyt, että kiitos vain Soldiers of Odin Joensuu, mutta emme tarvitse, emmekä halua teitä.

Minä nimittäin haluan suojella lapsiani sellaiselta yhteiskunnalta, jota Soldiers of Odinin kaltaiset -ryhmät tuottavat. Samalla mietin niitä tuntemiani ulkomaalaistaustaisia vanhempia, jotka varmasti sydän kylmänä seuraavat tätä kehitystä ja pelkäävät lastensa puolesta. Kadulla on partio, joka haluaa sulkea heidät pois. Suomeen tulevia pakolaisia en ole saanut syytä pelätä.

Tästä nuoremmasta lapsestani vielä sen verran, että hän on kaikeksi onneksi kehittänyt itselleen itsesuojeluvaiston. Olkapääni parani muutamassa viikossa, mutta tietynlaisen viattomuuden lapsi on säilyttänyt. Hänen tapansa katsoa maailmaa on edelleen kadehdittava. Siellä on etupäässä kaikkea kiinnostavaa, lupaavaa ja jännittävää.

Oli aika vauva- ja taaperovaiheiden välimaastossa, jolloin saattoi kaupan kassalla tulla vaivaannuttava hetki, kun mustaihoinen näytti lapsen mielestä pelottavalta. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miksi hän parahti itkuun. Se pelko ei perustunut mihinkään rationaaliseen tai edes tunnepohjaiseen ennakkotietoon. Se perustui siihen, että se mustaihoinen oli erivärinen. Poikani oppi tästä pelosta pois jo taaperovaiheessa.

Tuolta voi käydä allekirjoittamassa aiheeseen liittyvän adressin: Joensuu vapaaksi pelosta

Pasi Huttunen

Tämäkään mies ei jäänyt puolustamaan isänmaataan

Tämä mies on maahanmuuttajana vieraassa ja usein vihamielisessä ympäristössä. Sellaisessa, jossa hänen arvonsa ihmisenä kyseenalaistetaan tietämättömyyttä huokuvilla kysymyksillä: "miksei se jäänyt puolustamaan isänmaataan?" Hän toimii maahanmuuttajien kotoutumistyössä mukana olevan yhdistyksen puheenjohtajana. Hän suorittaa suomalaista peruskoulua ja hän on kolmen muutaman vuoden välein syntyneen lapsen yksinhuoltaja. Lasten äiti on kuollut. Tämä isä, jonka hiljattain tapasin ei ollut erityisen puhelias tyyppi. Kielimuurikin vähän vaivasi, koska kovin syvällinen ei suomenkielen taito vielä ollut. Keskustelu aukeni siinä vaiheessa, kun kysyin mitä täällä pienessä kaupungissa voi harrastaa. "Minulla ei ole vapaa-aikaa", hän totesi.

Kyse on lopulta vain pintavärityksestä ja erilaisista tavoista. Näillä hyvin erilaisista ympäristöistä tulevilla kissoillakin meni hyvän aikaa päästä tähän pisteeseen. Kuvan lähde: instagram.com/pasihuttunen

Sen lisäksi, että tämä mies ei sovi oikein mihinkään "maahanmuuttokriittisten" stereotypiaan maahanmuuttajista, hän vaikuttaisi olevan kotikuntansa kannalta melkoisen merkittävä hahmo. Koulut käytyään hän haluaa opiskelemaan ja sitten töihin. Lisäksi hän osallistuu siihen tuikitärkeään kotouttamistyöhön, jonka merkitystä kaikki osapuolet korostavat. Lapsiluku on kunnoitettava aikana, jolloin ollaan huolissaan ikäjakaumista ja huoltosuhteista.

Kunta saa valtiolta rahaa kotouttamiseen ja lapsilisätkin tulevat Kelalta. Tämä kaveri tulee todennäköisesti tuottamaan verotuloja. Jos todennäköisyyslaskelmia pitäisi tehdä olisi turvallisinta veikata, että kunta jää voiton puolelle. Kyse on, kuten Saku Timonen blogissaan toteaa maahanmuuton kustannuksista, tulonsiirrosta syrjäseuduille. Aluepolitiikasta siis.

Ennen kaikkea on tietenkin kyse siitä, että ihmisarvo on mittaamaton. Poikkeuksetta.

Minua ja häntä ei välttämättä yhdistä juuri muu kuin isyys ja se, että asumme samassa Suomen kolkassa, mutta se riitti siihen, että syntyi kiinnostava juttutuokio. Oli mielenkiintoista tavata ja puhua. En ole vapaa ennakkoluuloista ja peloista yhtään enempää kuin muutkaan, eikä varmaan hänkään. Ei silti tarvita maisterintutkintoa yhteiskuntatieteistä tai vuosien oleskelua vieraissa kulttuureissa (toki ne varmasti vähän helpottavat), että osaa toimia peloista ja ennakkoluuloista huolimatta eikä niiden viemänä. Vaatii toki vähän rohkeutta kohdata ihminen ihmisenä, mutta siihen riittää oikein hyvin ihan elämän koulun oppimäärä. Niin pitää vain päättää tehdä.

Ai miksikö tämä mies ei jäänyt puolustamaan isänmaataan? No, en kysynyt, koska tässä kuten muissakin tapauksissa kysymys on järjetön. Mutta kolmen lapsen yksinhuoltajaisällä lienee tärkeämpää tekemistä. Veikkaan, että se on se syy.

Pasi Huttunen