Mies perhevalmennuksessa

Tätä postausta kirjoittaessani mielessä ovat erityisesti isäksi tulevat tai hiljattain tulleet miehet & neuvolan työntekijät. 

Lapselliset miehet -blogin yhtenä isona linjana on ollut lapsen syntymä ja sen vaikutukset miehen elämään. Tähän merkintään olen siivilöinyt jotakin tuosta aineksesta. Lisäksi hyödynnän tietoa, jota on kertynyt työn puolesta muun muassa kymmenissä perhevalmennuksissa.

Lapsen syntymä, miehen elämän isoin asia

Lapsen syntymä voi keikauttaa maailman kokonaan toiseen asentoon. Uuteen elämäntilanteeseen kannattaa valmistautua, vaikka onkin mahdotonta tietää ennalta, millaista elämä tulee olemaan, sillä lapsen syntymä muodostaa elämään radikaalin katkoksen.

Naisen ja miehen vanhemmuus voi kehittyä eritahtisesti. Syntymä on katkos ja hyppy uuteen.

Perhevalmennuksissa olen huomannut, että käytännön asioista miehiä askarruttaa eniten arjen ja ajankäytön muuttuminen. Jaksaminen ja oma osaaminen mietityttää. Olo on kuin entisellä Fiat-kuskilla: epäilyttää, miten tämän reissun kanssa käy. Mutta kannattaa varautua myös siihen mahdollisuuteen, että auto sittenkin toimii.

Miehet ovat pohtineet perhevalmennuksissa, kuinka rajoittaa lapsen tietokoneella pelaamista tai kuinka toimia, jos lasta kiusataan koulussa. Mitä lähemmäksi lapsen syntymää tullaan, sitä pienemmäksi tuleva lapsi kuvitellaan.

Hyvän isyyden rakennuspalikoita etsimässä

Isätutkija Jouko Huttunen sanoi blogitekstissään, että hyvään isyyteen tarvitaan 50 % tahtoa, 30 % työtä ja 20 % tilaa. Tahtoa tarvitaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Lapsen kanssa oleminen ja hoivatyö ovat olennaisia vanhemmuuden kehitykselle. Äidin kannattaa antaa isälle tilaa opetella vanhemmuutta, vaikka mies ei olisi naisen mielestä yhtä taitava hoivaamaan ja pukemaan lasta kuin hän itse. Ja miehen kannattaa lempeän päättäväisesti emansipoitua ja ottaa vanhemmuuden tila.

Omaa isänä olemisen tapaa ei ole välttämättä yksinkertaista löytää. Isyys on muuttunut eivätkä omien isiemme mallit välttämättä toimi, mutta kaikista ei tunnu luontevalta alkaa Noljakanfaijan tai LattePapan kaltaiseksi jaetun vanhemmuuden airueksi.

On hyvä muistaa, ettei yhtä ja oikeaa vanhempana olemisen tapaa ole olemassa ja että lapselle on eduksi, jos hänellä on saapuvilla kaksi vanhempaa eikä häntä haittaa, jos vanhemmat toimivat hieman eri tavoin. Oma tapa löytyy tekemällä, keskustelemalla, kuulostelemalla, toisia seuraamalla. Kannattaa olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa ja lähellä häntä. Myönteinen ja hyväksyvä koskettaminen sitoo laumaeläimen laumaansa.

Vanhempien roolit vaihtelevat. Ne voivat (mutta niiden ei tarvitse) olla esimerkiksi tällaiset.

Neuvolan materiaali isille

On koulukuntakysymys, tulisiko äidille ja isälle olla eri materiaali. Erään käsityksen mukaan isille kannattaisi olla erillistä materiaali niin kauan, kun hän on vanhempana toissijainen. Toisen näkemyksen mukaan yleinen vanhemmuus-materiaali riittää, kunhan huolehditaan, että se tavoittaa sekä äidin että isän [muuten: tiedostamme, että hetero-olettama läpäisee tämän blogin].

Neuvolan materiaali on laadultaan kirjavaa. Vaikka opiskelijatkin saattavat laatia kelpo vihkosia, materiaalin tekeminen kannattaisi jättää ammatti-ihmisille. Kaupallisesti orientoitunut materiaali ei vakuuta, sillä vanhemmuus ei ole ensisijassa tuotteiden kuluttamista. Kunnollinen materiaali kertoo vakavasta suhtautumisesta vanhempiin.

Ensi- ja turvakotien liiton Isäkortit ovat ehkä parasta, mitä Suomessa on tehty teemasta minusta-tulee-isä. Erityisen paljon pidän ensimmäisestä kortista, Maailman isoin asia, jossa kerrotaan muun muassa isyyteen sitoutumisen hyödyistä. Kortissa alleviivataan sitä seikkaa, että vaikka mies ei voi synnyttää eikä imettää, hän voi tukea naista näissä asioissa tavattoman paljon. Imetykseen mies voi osallistua etenkin mahdollistajana ja tsemppaajana, kerroimme blogissa keväällä.

Perhevalmennuksessa kannattaa ehdottomasti uhrata pari minuuttia katsomalla toimittaja Peter ”Petski” Westerholmin videobloggaus. Petski kertoo kuusi asiaa, jotka hän olisi halunnut kuulla ennen lapsen syntymää, eikä tähän ei ole paljoa lisättävää:

1. Isä ei ole äidin apuri ja kotona ”vähän auttamassa”. Hän on täysivaltainen vanhempi.
2. Vauvaisä on pop! Koko maailma on auki miehelle, jolla on vauva kainalossa.
3. Älä välitä muiden nyrpeistä naamoista.
4. On OK tuntea helpotusta, kun jättää lapsen päiväkotiin. Iltapäivällä lasta on jo ikävä.
5. Väkivaltaiset ajatukset on syytä tiedostaa. Laitonta on vain teko.
6. Älä itke seksin puutetta. Mies pysyy raskauden aikana fyysisesti muuttumattomana, mutta nainen muuttuu ihmisestä yhden hengen yksiöksi ja ateria-automaatiksi.

Myös Lapsellisten miesten isyyspakkauksesta saattaa olla iloa neuvolatyössä, samoin Lahden Ammattikorkeakoulussa tehdystä Isätietoa-läpyskästä, jonka sivulla 37 annetaan käytännön vinkkejä isien mukaan ottamiseksi.

Topi Linjama

Vieraskynä: Tulevalle isälle mahdollisesta tiedosta

Olen odottanut nyt 229 päivää.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus
korostuu odottavan isän roolissa.

Esikoistaan odottaville vanhemmille odotusaika on valmistautumista tuntemattomaan. Odotusta tukevat viralliset ja epäviralliset instituutiot (neuvola ja kaverit) kertovat odottajille paradoksaalisen viestin: Toisaalta vanhemmuuteen on valmistauduttava, ja yhdeksän kuukauden odotusaika palvelee lapsen biologisen kehityksen ohella juuri tätä tarkoitusta. Ehdimme sopeutua ajatukseen, omaksua tietoja, sulatella tunteita ja mukauttaa elämäntapaa. Toisaalta rivien välissä korostetaan, että vanhemmuuteen ei voi valmistautua, sillä vanhemmuutta edeltävän ja vanhemmuuden aikaisen elämän välillä on radikaali katkos. Kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Ensimmäisestä rääkäisystään lähtien lapsi asettaa vanhemmat sellaisten kysymysten ääreen, joita ei voi kenties edes esittää, ennen kuin lapsi on siinä oikeasti sylissä.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa. Voin lukea kirjoja, keskustella kokeneempien vanhempien kanssa, käydä mukana neuvolassa ja tunnustella vauvan potkuja, mutta en voi tietää. Voin suunnitella puolisoni kanssa perhevapaiden jakamista, maitologistiikkaa, pyöräperäkärryn hankintaa tai lastenhoidon järjestämistä ulkomaantyöjakson ajaksi, mutta en voi tietää. Sillä vasta arki opettaa, ja lisäksi jokainen lapsi on erilainen.

Tämä kaikki on varmasti aivan totta, mutta tekee samalla tulevasta isästä hyvin avuttoman ja hermostuneen olennon. On oltava hyvin varovainen omien odotustensa suhteen. Entä jos en jostain syystä voisikaan olla se postmoderni hoivaisä, jollaiseksi kuvittelin valmistautuvani ja kasvavani? Tai miten isyyteen ylipäätään voi valmistautua, jos vasta isyyden käytäntö paljastaa, mitä isyys todella on? Onko tulevan isän oltava samanlainen viilipytty kuin Sokrates, joka sanoi tietävänsä varmuudella ainoastaan sen, ettei tiedä varmuudella mitään? Ja mikä pahinta: entä jos tiedon piiri ei aukea isälle vielä lapsen syntymän jälkeenkään?

Äidin suhde lapseen vaikuttaa ainakin raskauden jälkimmäisellä puoliskolla hyvin välittömältä, hellittämättömältä. Lapsi "tiedottaa" itsestään möyrimällä ja melskaamalla sekä tietenkin myös muokkaamalla jatkuvasti odottavan äidin kehoa. Isälle lapsi tiedottaa itsestään lähinnä äidin välityksellä: "Kokeile, kun se potkii! – – Tunnetko jalan tässä kohtaa?" Äiti toimii välittäjänä, joka tulkitsee ja tulkkaa jatkuvasti mukana kantamaansa ruumiillistunutta tietoa isälle. Isä kuuntelee, tunnustelee ja yrittää ymmärtää. Ja haluaisi tuntea, kokea.

Ajatus tiedosta, joka voi syntyä vasta käytäntöjen ja kokemusten myötä, sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua. Muilta isiltä ja äideiltä kuulemistani puheista on usein tullut mieleen Platonin epäilykset kirjoitettua tietoa kohtaan. Platonin käsitys nimittäin oli, ettei kukaan tosissaan oleva voisi luulla käsittelevänsä vakavia asioita tekstin muodossa. Samanlainen olo minulle on tullut, kun olen selaillut läpi vauvakirjoja lähikirjaston hyllyllä 38.1 Perhe- ja kotikasvatus. En tiedä, olivatko Platonin mielessä pienen ihmisen ensimmäiset elinvuodet, mutta ystävien lapsia katsellessa tuntuu helpolta uskoa, että "tieto oliosta itsessään" ei synny lakitaulun muodossa, vaan vasta "erilaisten tietomuotojen keskinäisessä hankauksessa".* Toisaalta yliopisto on opettanut minusta kirjaviisauden ystävän. Huomaan hiiltyväni, kun vanhemmuutta käsittelevissä kirjoissa heitellään ilmoille kasvatusväitteitä ilman kunnollisia lähdeviitteitä.

Isä on odotuksessaan perustavasti tiedoton. Käsitykseni mukaan isät meitä ennen tapasivat ratkaista ongelman joko jättäytymällä suosiolla sivuun ja hyväksymällä neuvolakirjallisuuden heille myöntämän roolin "äidin tukihenkilöinä", tai toisaalta keskittämällä huvittavuuksiin asti aikaa ja rahaa erilaisiin sinänsä tärkeisiin lapsiperhe-elämän materiaalisiin ulottuvuuksiin kuten vaunujen hankintaan. Minäkin olen googlannut ja excelöinyt vaunujen ominaisuuksia, mutta se tuntuu tuottavan tietoa pikemminkin omasta kuluttajahabituksestani kuin lapsestamme, vaunujen tulevasta käyttäjästä. Eikä sitä paitsi ole selvää, tarvitsemmeko vaunuja ollenkaan, sillä olisihan kantoliina toki hoivaisän käyttöön sopivampi kuljetusväline.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on kolmenkympin kriisiä juoksemalla taltuttava kulttuurintutkija, joka uskoo (vaikkei vielä tiedä) isyyden olevan hänen tähänastisen elämänsä suurin tutkimushanke.

* Ks. Foucault, Michel (2010) The Government of Self and Others. Käänt. Graham Burchell. New York: Palgrave Macmillan, ss. 248–251.