"Topi on tyhmä"

Normipäivä, tulen töistä, lapset ovat olleet tunnin keskenään, koska heidän äidillään oli iltapäivällä meno. Tytöt kavereineen olivat linnoittautuneet yläkertaan ja jättäneet pikkuveljet 7 v ja 5 v ulos leikeistä. Pojat olivat vastannet blokkaamiseen johdonmukaisella tavalla: he olivat kipanneet kaiken yläkerrasta löytämänsä irtaimiston - kirjat, vaatteet, patjat, lelut, soittimet, huonekalut - barrikadiksi portaikkoon, "että tytöt ei pääsis alakertaan".

Menetin malttini, huusin, tartuin poikia lujasti käsivarresta ja vaadin selitystä. Reagoin täysin ylimitoitetusti ja kohtuuttomasti ottaen huomioon asian vakavuuden.

Äkkiäkös portaikon sotku oli selvitetty. Mielen sotkuissa meni vähän kauemmin. Syvä epäonnistumisen tunne, syyllisyys kohtuuttomasta reagoinnista, morkkis, ettei osannut toimia järkevästi, epätieto, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin ja niin edelleen.

Tää vanhemmuus [sensuroitu sana] on niin tätä, [sensuroitu sana]. Äärimmäisestä pettymyksestä kihelmöivään onnentunteeseen. Tunteiden ääniala vähintään kuusi oktaavia. Sietämätöntä.

Lapsille sanon, että anteeksi, iskä oli ihan liian vihainen. Mutta ei auta. Viisvee tekee videon, jossa hän kuiskaa kameralle: "Topi on tyhmä." Tuosta ei voi tulla vihaiseksi, ainoastaan surulliseksi: hän ei siis kutsu minua enää edes isäkseen...

Mutta hittoon itsesääli! Paistaa se päivä risukasaankin, leuka pystyyn, uutta matoa koukkuun ja mitä niitä sydämiä, peukkuja ja muita fantsuja tsemppejä olikaan!

Jari Sinkkosesta tehty henkilöhaastattelu löytyy täältä

Välillä, kun vanhemmuuden savotta näyttää täysin toivottomalta, olen yrittänyt lohduttautua (kenties defensiivisellä) ajatuksella, että minun käsitys itsestäni on vain yksi käsitys muiden joukossa. Toivon, että joskus se käsitys on vääristynyt. Lapsilla on, tai ainakin teoriassa voi olla, toisenlainen käsitys. Ilokseni he esimerkiksi muistelivat viime vuoden Lapin matkaa myönteisesti. Minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi se, että "ei koskaan enää julkisilla perhelomalle Lappiin".

Alussa kerrottu episodi oli viime vuodelta. Tänä vuonna lupaan, että yritän olla pitkämielisempi ja lempeämpi. Annan porvarihallituksen ideologialle myöten: en jää epäonnistumisen tuleen makaamaan, vaan yritän keskittyä onnistumisiin. Yritän olla rahtusen myönteisempi, vaikka sen 5 %.

Lupaan, että yritän olla vähemmän kireä, ärtyisä ja äkkipikainen, jollainen myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo olleensa nuorena isänä. Sopivien auktoriteettien esiinmarssittaminen voi muuten auttaa vanhempaa pimäessä tunnelissa. Kernaasti myönnän, että pidän Sinkkosen tavasta suhtautua ihmisiin ja heidän erityistapauksiinsa, tyhmiin isiin.

Topi Linjama

Valomiekkatalkoot Perheentalolla

Eilen Perheentalo oli täynnä mekastavia, iloisia lapsia ja perään katsovia, kuulumisia vaihtavia isiä, joista iso osa kyllä rehellisyyden nimissä myös mekasti iloisesti. Teimme isolla porukalla valomiekkoja taskulampuista, putkenpätkistä, holkeista, foliopalasista ja ilmastointiteipistä, kuten Topi aiemmin kertoi. Lisäksi oli tietenkin pullaa ja mehua.

Miekkojen valmistuttua siirryttiin pihalle leikkimään. Leikkiä ohjasivat miekkailuseura Karjalan Kalvan Ville Elonheimo ja Reetta Hämäläinen. Heille aivan valtava kiitos. Kuin ihmeen kaupalla he saivat tunnelman iloiseksi ja riehakkaaksi räjäyttämättä sitä silti täydelliseksi kaaokseksi. En tiedä miten he pystyivät siihen.

Voi olla, että osa näistäkin yhteistyön siemenistä kylvettiin jo silloin aikoinaan, kun isien ja lasten liikuntakerho Riekku oli Niinivaaran lukion liikuntasalissa samaan aikaan kun miekkailijat treenasivat toisella puolella salia. Elävä ja iloinen kaupunki tuottaa tällaisia ihmeitä ja sattumalta tapahtuneet kohtaamiset voivat poikia vaikka mitä.

Tällainen valomiekkaillan kaltainen toiminta on aivan äärimmäisen tärkeää, koska se on kaikkien osallistuvien mielestä ihan pirun hauskaa. Illan jälkeen oli lapsia, jotka nukkuivat valomiekka kainalossa. Oli niitä, joilta piti sängystä miekka takavarikoida, koska valoa ei vain voinut laittaa pois päältä. Oli niitä, jotka pää sauhuten kotimatkalla pohtivat, kuinka voisi tehdä vielä hienomman valomiekan ja joka tapauksessa pitää tehdä niitä lisää ja sillekin kaverille pitää opettaa miten näitä tehdään. Oli ainakin yksi isä, joka lähti kotiin lumoutuneena siitä, miten niin yksinkertaisista osasista saa rakennettua jotain näin hienoa.

Voisin listata lukemattomia syitä, miksi tämä on yhteiskunnan kannalta taloudellisesti ja sosiaalisesti todella hyödyllistä ja kuinka tämän kaltainen toiminta on sitä ennaltaehkäisevää työtä, joka toimii todella kannattavana investointina parempaan tulevaisuuteen ja säästää näin pitkällä tähtäimellä valtavasti rahaa. Se on kaikki aivan totta, mutta kyllä tärkeämpää silti oli, että on hauskaa puuhata isolla joukolla yhdessä lasten kanssa.

Laadukkaampia kuvia ja parempaa videota on tulossa.

Pasi Huttunen

Valomiekkahommia

A video posted by Pasi Huttunen (@pasihuttunen) on Oct 20, 2015 at 8:41am PDT

Riehumisesta

Lasten riehumiseen on vaikea suhtautua. Välillä tulee se kohta lasten leikeissä, jolloin homma rupeaa selvästi luisumaan lapasesta. Se vaihe, jossa on hyvin todennäköistä, että johonkuhun sattuu tai jotain hajoaa. Silloin tilanne on tietenkin rauhoitettava jollakin tavalla. Toisaalta on myös riehumista pelkästä riehumisen ilosta, eikä se ole välttämättä yhtään vähemmän rasittavaa vanhemman kannalta, mutta sen rauhoittamista tulisi harkita paljon tarkemmin. Se on usein hyvin luovaa ja mahdollisesti hyvin tärkeää puuhaa.

Sekin, että kun lapsi juoksee, se myös myöhemmin nukkuu.

Joskus kun malttaa olla puuttumatta, saattaa syntyä todella hienoja hetkiä. Joskus olimme jossain perheille suunnatussa tapahtumassa, Joensuu Areenalla ja lapseni lähtivät vain juoksemaan ympäriinsä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Sitten pari muuta satunnaista lasta tarttui mukaan. Lopulta yli kymmenen lasta kirmasi ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin yhdessä juokseminen. Lapsilla näytti olevan niin hauskaa, että oikeastaan olisin halunnut itsekin mennä letkan jatkoksi.

Liikkuminen, olipa se sitten melkein mitä tahansa on yleensä hyvä asia. Siitä tulee hyvä olo ja se ruokkii mielikuvitusta. Liikuntatieteen tohtori ja lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti toteaa tuoreessa kirjassaan Liikunta varhaiskasvatuksessa:

"Lapsi keksii helposti monta erilaista tapaa käyttää tuolia. Me aikuiset opetamme hänet istumaan siinä. Olemme siinä tehtävässämme niin taitavia, että lopulta lapsi itsekin tietää, että ´tuoli on vain istumista varten"

Ei sen tuolin tarvitse olla pelkkä tuoli. Luultavasti pitäisi itsekin paljon useammin liittyä mukaan riehumaan. Me aikuiset olemme keskimäärin ruumiinemme niin kiinni ja lukossa, että se hankaloittaa joskus jopa ihan arkisia sosiaalisia kohtaamisiamme. Mietimme niin kovasti olemmeko oikein, näytämmekö oikealta ja osaammeko tehdä oikein, että emme tee mitään. Siksi kai esimerkiksi Duudsonien ja Jackassin kaltaiset esiintyjätkin nousivat vuosituhannen alkupuolella niin valtavaan suosioon. Kokonainen sekoiluohjelmien genre syntyi tuotteistamaan riehumista. He uskalsivat riehua. Minä olen useimmiten aivan liian tietoinen itsestäni ja kouluaikoina opitusta hankalasta suhteesta liikuntaan, jotta voisin uskaltaa. Siksikin on niin ilahduttavaa katsoa poikiaan, jotka riehuvat vapautuneesti. Siitäkin huolimatta, että se on välillä hemmetin ärsyttävää.

Lapsen riehuminen on tila, jossa on ihan sama, miltä itse näyttää. On niin hyvä meininki, että sitä ei ole aikaa, eikä kiinnostusta miettiä. Ajatus on tavattoman viehättävä, sillä siinähän on kyse eräänlaisesta flow-tilasta. Ja sitten me suurella vaivalla koulimme sen riehumisen pois lapsesta.

Pasi Huttunen