Eilen Perheentalo oli täynnä mekastavia, iloisia lapsia ja perään katsovia, kuulumisia vaihtavia isiä, joista iso osa kyllä rehellisyyden nimissä myös mekasti iloisesti. Teimme isolla porukalla valomiekkoja taskulampuista, putkenpätkistä, holkeista, foliopalasista ja ilmastointiteipistä, kuten Topi aiemmin kertoi. Lisäksi oli tietenkin pullaa ja mehua.
Miekkojen valmistuttua siirryttiin pihalle leikkimään. Leikkiä ohjasivat miekkailuseura Karjalan KalvanVille Elonheimo ja Reetta Hämäläinen. Heille aivan valtava kiitos. Kuin ihmeen kaupalla he saivat tunnelman iloiseksi ja riehakkaaksi räjäyttämättä sitä silti täydelliseksi kaaokseksi. En tiedä miten he pystyivät siihen.
Voi olla, että osa näistäkin yhteistyön siemenistä kylvettiin jo silloin aikoinaan, kun isien ja lasten liikuntakerho Riekku oli Niinivaaran lukion liikuntasalissa samaan aikaan kun miekkailijat treenasivat toisella puolella salia. Elävä ja iloinen kaupunki tuottaa tällaisia ihmeitä ja sattumalta tapahtuneet kohtaamiset voivat poikia vaikka mitä.
Tällainen valomiekkaillan kaltainen toiminta on aivan äärimmäisen tärkeää, koska se on kaikkien osallistuvien mielestä ihan pirun hauskaa. Illan jälkeen oli lapsia, jotka nukkuivat valomiekka kainalossa. Oli niitä, joilta piti sängystä miekka takavarikoida, koska valoa ei vain voinut laittaa pois päältä. Oli niitä, jotka pää sauhuten kotimatkalla pohtivat, kuinka voisi tehdä vielä hienomman valomiekan ja joka tapauksessa pitää tehdä niitä lisää ja sillekin kaverille pitää opettaa miten näitä tehdään. Oli ainakin yksi isä, joka lähti kotiin lumoutuneena siitä, miten niin yksinkertaisista osasista saa rakennettua jotain näin hienoa.
Voisin listata lukemattomia syitä, miksi tämä on yhteiskunnan kannalta taloudellisesti ja sosiaalisesti todella hyödyllistä ja kuinka tämän kaltainen toiminta on sitä ennaltaehkäisevää työtä, joka toimii todella kannattavana investointina parempaan tulevaisuuteen ja säästää näin pitkällä tähtäimellä valtavasti rahaa. Se on kaikki aivan totta, mutta kyllä tärkeämpää silti oli, että on hauskaa puuhata isolla joukolla yhdessä lasten kanssa.
Laadukkaampia kuvia ja parempaa videota on tulossa.
Äitimyytin käsitys vanhemmista: Äitiydessä kaikki, mikä on pois täydellisyydestä, on huonoutta ja miinusta. Isyydessä kaikki, mikä ylittää nollan, on hyvää ja plussaa. Äidin tulee olla täydellinen ollakseen hyvä, mutta isä on hyvä, jos hän tekee tai yrittää tehdä edes jotakin.
Huono äiti ja hyvä isä äitimyytin mukaan.
Vanhempiin kohdistuu monenlaista odotusta ja sosiaalista painetta. Näyttää siltä, että äidit imevät ympäristöstään äitiyteen liittyviä signaaleja paljon herkemmin kuin isät isyyteen liittyviä. Kestovaipat, tutin käyttö, rokotukset, ruokavalio, lapsen vakuutukset tai päiväkotiin laittaminen, rintaruokinnasta vieroittaminen, oikeanlaisen vaatetuksen valinta tai melkein mikä tahansa vanhemmuuteen liittyvä aihe saa uskonnolliset mittasuhteet huomattavasti helpommin äitien kuin isien puheenparressa. Toisinaan tuntuu – vain hieman kärjistäen – siltä, että on olemassa vain yksi oikea äitinä olemisen tapa, äitiysuskonto, josta kiinni pitämällä äiti ja lapsi pelastuvat.
Varsinkin ensimmäisen lapsen saaneet nuoret äidit peittävät epävarmuuttaan vanhempana turvautumalla tiukkoihin periaatteisiin. Joskus tekisi ihan mieli laskea käsi tällaisen äidin olkapäälle ja sanoa, että ”oot kuule ihan riittävä ja hyvä just tollasena, rentoudu ja ota vaikka kuppi kahvia”.
Väitän, ettei kovin pitkälle vietyä ainoaa oikeaa vanhemmuuden tapaa ei voi olla. Syy on yksinkertaisesti se, että lapsi tarvitsee hyvään kasvuun aika yksinkertaisia juttuja. Kuten ruokaa, unta, lämpöä, vaatteita. Rakkautta ja rajoja. Jari Sinkkonen sanoo lapsen tarvitsevan äidin ja isän, hyvät tavat, suvun ja juuret – sekä tunteen siitä, että häntä rakastetaan varauksettomasti, ilman odotuksia suorituksista.
Sivumennen sanoen myös me aikuiset kaipaamme tunnetta varauksettomasta rakkaudesta. Harva asia on yhtä eheyttävää, kuin tunne siitä, että on juuri tällaisena hyvä ja rakastettu. Toiseen kohdistuvaa ehdollista, suorituksiin perustuvaa myönteistä huomiota ei mielestäni pitäisi sanoa rakkaudeksi ensinkään.
Mistä sukupuolten välinen ero odotuksissa ja paineissa sitten johtuu? Kenties kysymys liittyy siihen, että äitiys haukkaa naisen identiteetistä isomman siivun kuin isyys miehen. Äitiys yhdistää naisia vahvemmin kuin isyys miehiä. Sen voi huomata nopeasti vaikka vilkaisemalla vauvalehtien keskusteluita.
Naisten itsensä ohella miehet ovat vastuussa niistä taakoista, joita äitien niskaan on kasautunut. Monet miehet odottavat naisilta mahdottomia: naisen täytyisi samaan aikaan hoitaa lasta kotona ja tehdä uraa, hänen pitäisi pitää koti tiptop-kunnossa ja olla missivartaloinen rakastaja. Tunnistan myös itsessäni näitä oireita: meillä vaimo on se, joka ei siivoa yhteistä työhuonettamme ja joka unohtaa lasten hammaslääkärikäynnit, koska mies, siis minä, katsoo jollakin oudolla logiikalla niiden kuuluvan vaimon tehtäviin...
Naiset emansipoituivat 60-luvulla kodin ulkopuolella. Emansipaatio on vielä kesken, sillä sen lisäksi, että naisten odotetaan olevan täysipainoisesti työmarkkinoilla, he joutuvat liian usein kantamaan vastuun kodista ja hoivasta. 2010-luvulla miesten olisi aika emansipoitua keittiössä ja lastenhuoneessa alaikäisestä avustavasta isästä täysi-ikäiseksi vanhemmaksi, joka kykenee paitsi tekemään kotitöitä, myös kantamaan vastuuta. Siitä on monia hyötyjä lapsille, lasten äidille, miehelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.
Kun naisia alkoi tulla työelämään, miehet katsoivat heidän olevan miehiä huonompia poliitikkoja, pankinjohtajia, autonkuljettajia ja insinöörejä. Naisiin ei oltu totuttu, ja kenties naiset tekivät asiat eri tavoin. Samalla tavalla naiset katsovat miesten monesti olevan heitä huonompia kasvattajia ja kodinhoitajia. Mies pukee lapset miten sattuu eikä älyä imuroida kaikkia koloja.
Jos miehet ottaisivat rohkeasti roolia kodin ja lasten elämässä, naisten taakka pienenisi. Jos naiset antaisivat odotusten ja paineiden valua harteiltaan kuin – kuten sanonta kuuluu – veden hanhen selästä, heidän elämänsä helpottuisi. Siispä miehet, emansipoitukaa! Ottakaa lempeän päättäväisesti puolet vastuista ja kotitöistä! Ja naiset, hellittäkää, laskekaa rimaa, antakaa miehille mahdollisuuksia! Ja älkääkä vain unohtako, että olette ihania!
Kuulun niihin nuoriin isiin, jotka haluavat ottaa isompaa roolia vaippaikäisen kasvatuksessa. Tasa-arvon näkyminen arjessa on tärkeää. Isä hoitaa kotiaskareita ja viettää aikaa vauvan kanssa. Isä kylvettää. Isä vaihtaa vaipat. Kaikki sujuu kunnes tulee nälkä.
Sulo-vauvamme on ehtinyt 2 kuukauden ikään. Poika on hankkinut itselleen vankan varren ja komean kaksoisleuan uutteralla tissimaidon ryystämisellä. Ajattelimme alusta saakka, että mikäli rintaruokinta sujuu, emme halua sotkea hyvin sujuvaa ruokailua tuttipullolla.
On tärkeää, että myös tuore äiti voi jatkaa harrastuksiaan ja päästä välillä tuulettumaan. Se mahdollistuu sen kautta, että isä tai joku muu pystyy huolehtimaan pienokaisen hyvinvoinnista kokonaisvaltaisesti. Isyysloma ja opiskelijan joustava aikataulu ovat sallineet sen, että olen voinut viettää Sulon kanssa äijä-aikaa kotosalla. Olemme tehneet pitkiä kävelyitä, nukkuneet yhdessä päiväunia ja jutustelleet. Mutta jossain vaiheessa nälkä yllättää.
Nälkä saattaa hiipiä hiljaa pienen suupielten lipomisen muodossa, tai katkenneiden päiväunien jälkeen nollasta sataan sekunnissa kiihtyvän huudon saattelemana. Tässä tilanteessa tuttipullon tarjoaminen alkaa olla jo myöhäistä. Kumisen tutin viemisen suupielille tämä pieni marttyyri ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Ei auta muu, kuin laittaa korvatulpat korviin kuulovaurion pelossa, hyssytellä pientä nyyttiä sylissä ja odotella äidin tuloa. Sitteriin tai lattialle laskeminen nimittäin nostaisi äänen tason vieläkin sietämättömämmäksi.
Kun äiti tulee, on pienokaisen pää punainen, kyynelnorot valuvat poskilla ja isän henkinen kestävyys on koetuksella. Vauva pääsee äidin syliin ja rinnalle. Pettynyt ja raivostunut itku katkeaa kuin veitsellä leikaten ja tilalle tulee tyytyväinen jokeltelu ja maiskuttelu. Tässä vaiheessa modernin isän tasa-arvon tavoittelu saattaa tyssätä riittämättömyyden tunteeseen. Samalla oppii ymmärtämään niitä isiä esimodernin ajan isiä, joiden on ollut helpompaa paeta vanhemmuuden taakkaa pitkiin työpäiviin.
Tissit, tai oikeastaan niiden puute, rajoittavat tasa-arvoa rintaruokintaan kasvaneissa perheissä. Suosittelenkin, että tuttipulloruokintaa opetellaan jo aikaisessa vaiheessa rintaruokinnan lisänä. Isien kasvanut hoivavastuu edistää toki tasa-arvoa, vaikka ruokinta ei onnistuisikaan. Kuten eräs tuttavani totesi, Lapselliset miehet- blogin isät ovat hipsteri-isiä. Toivoa sopii, että isyyden korostaminen ei ole muoti-ilmiö, vaan nouseva trendi. Vanhemmuuden tasa-arvo siirtyy lapsien myötä myös tulevaisuuden tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.
Anssi Kekkonen
Kijoittaja on joensuulainen keskustavaikuttaja ja tuore isä. Operoi verkossa tagilla #noljakanfaija
Olen aina ollut ihminen, jolle kieltäytyminen on erityisen
vaikeaa. Haluan vastata niitä odotuksia, joita ihmisillä minusta on. Tämä
ominaisuuteni kiusaa minua erityisesti silloin, kun pitää tehdä päätöksiä tai ilmaista mielipiteitä. Se saa minut pelkäämään
toisinaan epäonnistumista, ja epäonnistumisen pelko jos mikä pilaa elämänilon.
Olisi kivempaa olla iloinen epäonnistuja – ilman pelkoa onnistumisiakin tulisi
taatusti aina silloin tällöin. Tavoitteeni on ollut jo pitkään muuttua tässä
asiassa. Prosessi on vieläkin kesken.
Muutoksen keskeneräisyydestä todistaa hyvin tunne, josta
olen saanut itseni muutaman kerran kiinni kävellessäni lasteni kanssa
aamupäivällä pitkin asuinalueeni lähikatuja. Tunne on häpeä, miellyttämisen halun vaiettu velipuoli. Häpeä johtuu siitä,
että ajattelen ihmisten katselevan ikkunoistaan ja miettivän, eikö minulla
tosiaan ole oikeita töitä. Tunne voimistuu silloin, kun minun pitää kertoa
pitkästä koti-isyydestäni jollekulle sellaiselle, jonka arvelen olevan
erilaista miestyyppiä kuin itse koen edustavani; maskuliinisille,
miesvaltaisella, mahdollisesti kaupallisella alalla työskenteleville tai
ruumiillista työtä tekeville tuttaville. Pelkään, että talokauppiaat, sijoitusneuvojat, kirurgit ja konekuskit nauravat selkäni
takana: tuota villasukkamiestä ei tarvitse ottaa vakavasti. Sen verran
suoraselkäinen kuitenkin olen, että kaikille olen kertonut totuuden, vaikka
katseeni on alaviistoon hakeutunutkin. Samaan hengenvetoon olen jotenkin
nolosti selitellyt ratkaisuani vaimoni uudella viralla ja päiväkotirumban
raskaudella pienten lasten kanssa. Tunne on sama kuin kylmän järvikylvyn
jälkeen miesten saunassa: aivan kuin muutama sentti miehuudesta olisi kadonnut.
Mistä häpeä omasta koti-isyydestä johtuu, ja onko tunne
yleinen laajemminkin miesten keskuudessa? Luulen, että en ole ainoa asiaa
pohtinut. Kulttuurissamme elää edelleen vahvana ajatus miehestä perheen
elättäjänä. Mielikuvissamme asiakastapaamisesta toiseen kiertävä
kivitalokauppias on pienriistaa jahtaava luolamies, pohjanmaalainen autojoppari
oravia loukuttava marjastaja. Osinkotuloilla rikastuvan pörssiyhtiön
hallituksen ei tarvitse vaivautua metsälle ollenkaan; kunhan syö saaliista
parhaat palat päältä ja jättää loput haaskaeläinten koluttavaksi. Ei siis ole
ihme, että minua toisinaan nolottaa. Joku saattaa luulla, että vaimo tienaa
enemmän, tai – vielä pahempaa – määrää minut jäämään kotiin, koska olen hänen
tossunsa alla.
On jotenkin iljettävää, että olen koti-isyydestäni erittäin
ylpeä kertoessani siitä ihmisille, joiden arvelen arvostavan miesten ja naisten
välistä tasa-arvoa ja lasten kanssa tehtävää työtä. On mukavaa jutella pitkästä
koti-isyydestä opettajien, pappien, sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja
muiden vähempiarvoista työtä tekevien ihmisten kanssa. He tuntuvat kannustavan
ja jopa kadehtivan. Saan paistatella samanmielisyyden loisteessa.
Pidän tärkeänä, että ikävä tunne on saavuttanut
tietoisuuteni. Hyvä siitä kuitenkin olisi päästä kokonaan irti. Olen kasvanut
lapsuudenperheessäni sisaruksistani keskimmäisenä, millä saattaa olla tekemistä
sen kanssa, että olen tottunut vääntelemään itseäni mutkalle muiden odotusten
mukaan. Tämä vuosi lasten kanssa on siis monella tapaa hyödyllinen: lapset
saavat olla isänsä kanssa ja minä tulen tietoiseksi tunteista, joiden
olemassaolosta en ole edes tiennyt. Seuraavia asioita olen opetellut sanomaan
ääneen: Lasten kanssa on kivaa olla kotona. Se on yleensä rentoa mutta aina
tärkeää ja arvokasta työtä. Ei sitä tarvitse hävetä, ei äitien eikä isien.
Loppuun vielä kaikille, jotka häpeävät. Tuure Kilpeläinen: Häpeää
Herään ennen poikia ja juotuani kahvin rauhassa lehden ääressä laitan aamupalan. Viimeinen oma hetki ennen iltaa on mennyt. Sitten vähän aamupuuhailua ja onkin aika laittaa lounas. Sen jälkeinen keittiön siivous eskaloituu vähän muidenkin huoneiden siivoamiseksi ja pyykkiäkin on pestävänä aika paljon. Sitten pitääkin valmistaa päivällinen. Sopivissa väleissä leikki- tai lukutuokioita sekä ulkoilua lasten kanssa. Yhtään kokonaista, esimerkiksi työelämää tai omaa taloudellista tulevaisuutta koskevaa ajatusta ei ole päivän aikana mahtunut päähän, mutta mielikuvitus on kyllä lentänyt päivän mittaan. Osittain siksi, että osa puuhastelusta ei vaadi koko aivokapasiteettia ja osittain siksi, että kun viettää aikaa intensiivisesti lasten kanssa, ei mielikuvituksellisuudelta yksinkertaisesti voi välttyä. Illalla on väsynyt, erilaisten onnistumisten, epäonnistumisten, ja monenlaisten tunteiden sävyttämä olo. Onneksi paisti seuraavalle päivälle on uunissa. Vielä puolitoista viikkoa ennen kuin lasten äiti palaa reissultaan.
Tämä tapahtui aikaa sitten, mutta kyse ei ole siitä, että aika olisi kullannut muistot. Se oli mahtavaa. Sain olla irti niistä asioista, jotka normaalisti stressaavat, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta miettiä. Oli tärkeämpää tekemistä.
Teoksessa Prekarisaatio ja affekti1 tutkija Lilli Aini Rokkonen toteaa äitiydestä nyky-yhteiskunnassa:
"kiireestä ja ylisuoriutumisen pakosta pyritään etsiytymään levähdyspaikkaan, mutta pysähdys ei ole itsestäänselvyys, vaan hektisestä mielenlaadusta irrottautuminen vaatii jonkinlaisen performanssin, irrottautumisen rituaalin. Naisille on tarjolla erityinen positio äitinä: hyväksytty ja kunniallinen hiljentämisen tila, aikalisä työelämän nopeatempoisesta säröilystä."
Äitiydestä voi helposti tulla yhtä tukalaa ja pakonomaista suorittamista kuin mistä tahansa työelämän projektista, mutta se voi olla myös vastarinnan muoto. Se voi olla pakenemista loputtomasta suorittamisesta. Pako kuulostaisi terminä liian kohtalokkaalta ja lopulliselta, joten tutkija lainaa talouspuheesta termin moratorio. Äitiys voi olla tauko, yhteiskunnallisen maksuajan pidennys. Hän kutsuu sitä 'pysähtymisen performanssiksi'. Se on asia, jota aktiivisesti tehdään, se valitaan.
Herää kysymys, miksei tätä ilmiötä ole juurikaan tunnistettu isyydessä, vaikka isyys on yhteiskunnallisissa keskusteluissa paljon äitiyttä selkeämmin valinta ja isän harteille on perinteisesti kasattu paljon kovempi työelämässä suorittamisen ja perheen elättämisen taakka. Isyyspuhe on kehystetty lapsen oikeuksilla, isän velvollisuuksilla ja mahdollisuudella olla hyvä isä. Toki valistuspuheeseen on läntätty päälle koristeeksi lauseita siitä, kuinka "isäkin saa vanhemmuudesta paljon iloa", mutta ne tuntuvat vähän teennäiseltä vakuuttelulta. Se on erikoista. Kokemukseni mukaan isyys on paitsi hoivaamisen kokemus myös hoivaava kokemus.
Kuva, jonka Pasi Huttunen (@pasihuttunen) julkaisi
Minulla on ollut aika harvakseltaan mahdollisuuksia omistautua täysipäiväisesti vanhemmuuteen. Syitä siihen on monia, niistä olennaisimpana luultavasti asuntolaina. Muistelen silti niitä täysipäiväisen isyyden aikoja suurella lämmöllä. Raskastahan se kokonaisvastuun kantaminen on, mutta onhan se myös äärimmäisen hienoa. Erityisen kärsiviltä eivät kuulosta meidänkään blogimme koti-isät Antti ja Otto, vaikka se varmasti on raskasta ja kuormittavaa hommaa. Ajatus moratoriosta istuu koti-isyyden hetkiin hyvin. Perheen hoivaaminen on varsin yksiselitteisesti asia, jota tehdään itselle ja omille rakkaille, vaikka siitä onkin hyötyä koko yhteiskunnalle. Lisäksi se on asia, johon periaatteessa jokaisen sukupuoleen katsomatta pitäisi kyetä. Miehillä on vinoutuneiden sukupuolten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisen työnjaon historian vuoksi paljon kiinniotettavaa.
Tässä on kyse ihan kylmistä faktoista, joita nykyinen outo talouspuheemme ei oikein tunnista. Latinan kielen sana oeconomia tarkoittaa kodinhoitoa, kodin asioiden järjestämistä. Se mitä nykyään sanomme taloudeksi on siihen päälle rakennettu. Silvia Federici kuvailee teoksessaan The Caliban and the Witch2, kuinka rahatalouden synty ja nousu pikkuhiljaa erotti kotityöt muista töistä ja lopulta kotitöitä lakattiin pitämästä töinä. Ajatus siitä, että kotityöt eivät ole työtä on täysin absurdi.
Ajan viettäminen lasten kanssa, kodin puuhat, hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja asioiden pitäminen järjestyksessä ovat sitä todellista taloutta, vaikka sitä vähätellen nimitelläänkin kotitaloudeksi. Tätä en tarkoita pateettisena perheen ylistyksenä. Enkä tarkoita perheellä ydinperhettä vaan sitä, minkä nyt kukin perheekseen kokee. Yhteiskunnalliset vaatimukset isyyttä kohtaan ovat ristiriitaisia, joten niiden kanssa tasapainoileminen ei aina ole helppoa. Lopulta moratoriossa on kyse siitä, että voi edes hetken keskittyä siihen todella tärkeään.
Miksikö tämä asia pyörii mielessä? Luultavasti siksi, että koko muu perhe viettää parasta aikaa syyslomaa. Minä olen töissä.
Pasi Huttunen
1. Lilli Aini Rokkonen. Moratorio. Teoksessa Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 118. Jyväskylän yliopisto 2015. Lisäksi on huomionarvoista lähdekritiikin kannalta, että Lilli Aini Rokkonen on lasteni äiti ja puolisoni.
2. Silvia Federici 2014. Caliban and the Witch. Women, The Body and the Primitive Accumulation. Autonomedia 2014.
"Sinun tylsä arkesi on lastesi lapsuus." Tätä mietettä eri variaatioina olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Ja se on ihan totta, monessakin mielessä. Kun ajattelen varhaisinta lapsuuttani, voimakkaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, jotka aikuisen näkökulmasta ovat olleet arkisen yhdentekeviä. Kuten vaikka jokin ihan tavallinen ilta, kun seison yksin eteisessä ja ihmettelen, miten isot isän kengät ovat.
Isän kumpparit ovat jättiläisen saappaat. Minä olen kääpiö jättiläisten valtakunnassa, omat jalkani näyttävät naurettavan pieniltä isän kenkiin verrattuna. Lukemattomien muiden lasten tavoin pujotan jalkani isän saappaisiin ja tepastelen edestakaisin eteisessä. Kulku on hankalaa, varret ulottuvat haaroihini asti ja joka askeleella saapas on pudota jalasta.
Kuva: Antti Pitkäjärvi
Mummolan eteisessä näen isoisän kengät. Ne ovat erilaiset, sellaiset jatsarit: nahkaiset pitkävartiset saappaat, joissa kiiltää rasva. Kun isoisä työntää lämpimiin syylinkeihin verhotut jalkansa niihin ja lähtee ulos, hyvin rasvatut ja piellä tiivistetyt saappaat eivät päästä pisaraakaan vettä läpi. Menemme yhdessä lampaita katsomaan: minä kipitän pienillä kumisaappaillani perässä, isoisän saappaissa on pitkä askel, joka verkkaiseen tahtiin vie miestä eteenpäin. Saveen jäävät jäljet, jotka ovat yhtä isot kuin isän jättämät.
Saappaat eivät tietenkään ole isän ainoat kengät. Niitä on eteisessä monta paria, jokaiseen menoon omansa: kumisaappaat, kävelykengät, nilkkapituiset talvikengät, nappaskengät. On mustaa nahkaa, ruskeaa nahkaa ja mokkanahkaa. Ja kaikki on pidettävä kunnossa, jotta ovat valmiina arkeen tai juhlaan, sadesäähän tai poutaan, kesäkuumille tai pakkaseen.
Iltamyöhällä isä käy mielipuuhaansa, kenkien kiillottamiseen. Hän levittää lattialle sanomalehteä ja latoo kiillotettavat kengät riviin sen päälle. Ensin hän ottaa purkista lankkia ja levittää sen kenkäharjalla kengän pintaan. Nahka imee ahnaasti mustaa mönjää, jonka harja tasoittaa ja pyyhe lopuksi kiillottaa. Kun aamulla herään, uuden veroisina hohtavat kengät ovat rivissä eteisessä. Kenkien kiilto ja kenkälankin tuoksu kertoo, että elämä kulkee tänäänkin normaalia, turvallista uomaansa.
Pikkupoikana en omistanut nahkaisia kenkiä. Kesällä kuljin lenkkareissa, talvella toppakengissä, sadesäällä ja rospuuttoaikana kumisaappaissa. Rippikengät olivat kuitenkin mustaa kiiltonahkaa. Se vasta oli hetki, kun otin uutukaiset kengät laatikosta ja mietin, että tällaistako se on aikuisten maailmassa. Kengännumerokin oli yhtäkkiä sama kuin isällä.
Lankkauspuuhiin pääsin muutama vuosi myöhemmin. Varusmies ei nimittäin päässyt lomalle, jos kengät eivät kiiltäneet. Lomatarkastukseen valmistauduttiin alikersantin johdolla. Hän opasti alokkaille, miten kenkä lankataan ja hangataan kiiltäväksi. Kaverini neuvosta olin ottanut armeijaan mukaan vanhan villasukan, joka on kiillotusvälineistä paras. Niin se taito opeteltiin ja sillä on ollut käyttöä myöhemminkin elämässä, toisin kuin monella muulla armeijan opilla.
Nyt olen isä ja elän arkeani, jota rytmittävät kiireiset työpäivät, puuhakkaat koti-illat ja nopeasti ohi sujahtavat viikonloput. Jonain syysiltana kotiin palatessani vilkaisen jalkoihini ja havahdun siihen, että kengät näyttävät kuluneilta. Ei auta kuin kaivaa kenkäharja ja lankkipurkki iltamyöhällä kaapin uumenista ja antaa kengille uusi pinta. Hetki on harras, melkein pyhä: mitään kiirettä ei ole, harja hyväilee kengän pintaa ja mehiläisvahapohjaisen kenkärasvan tuoksu täyttää eteisen. Tätä voisi tehdä useammin.
Olisi hauska ajatella, että lapseni aikuisinakin muistaisivat isän vastakiillotetut, mehiläisvahan tuoksuiset kengät eteisessä. Mutta koskaan ei voi tietää, mistä lapsen merkityksellisimmät muistot syntyvät. Useimmiten ne ovat juuri niitä hetkiä, joihin aikuinen ei tajua edes kiinnittää huomiota. Jussi Hyvärinen
Viime syksynä löysin Meidän Perhe -lehdestä ohjeet valomiekan tekoon: Sähköasentajanputkesta sahataan noin puolen metrin pätkä ja toinen lyhyempi pätkä, joka halkaistaan yhdeltä sivulta. Lyhyemmän pätkän voi korvata myös liitospalalla, joita tosin myydään 20 kpl:n pusseissa. Lyhyellä palalla lamppu ja pidempi pala kiinnitetään toisiinsa ja päälle kierretään ilmastointiteippiä. Myös putken pää suljetaan ilmastointiteipillä. Yksinkertaista.
Kiersin kauppoja, kunnes löysin 20 mm:n putkeen sopivan taskulampun. Syksyisenä iltana väsäsin miekat omille 6- ja 4-vuotiaille pojilleni sekä sukulaispojalle. Ja kyllä tuli päheät! En tiedä, kuka oli eniten tohkeissaan, minä vaiko pojat.
Pojat menivät miekkojen kanssa edeltä ulos pimeään iltaan. Kun tulin pihalle, ketään ei näkynyt missään. Huhuilin, että "missä ootte", ja valomiekat syttyivät muutaman metrin päässä pilkkopimeässä metsässä.
Valomiekkapuuha on niitä juttuja, joissa hauskaa on sekä lapsella että aikuisella. Samantapaista iloa ovat aikaansaaneet esimerkiksi jalkapallo ja hiljattain oppimani leikki nimeltä piinapiilo. Sen idea on tällainen: Yksi leikkijöistä piiloutuu ja muut alkavat etsiä häntä. Löytäjä jää itse samaan piiloon ja leikki jatkuu, kunnes viimeinenkin etsijä - jolla yksin jäätyään voi olla melko piinallista - löytää piilossa hihittävän joukon. Leikkiä testattiin lasten kanssa eilisiltana. Tänään kokeillaan ehkä uudestaan hieman isommalla alueella.
Kun netistä ei äkkiä löytynyt suomeksi valomiekkojen teko-ohjetta, teimme ohjeen tyttäreni kanssa. Videolta puuttuu folionpala, jonka voi laittaa miekan päähän heijastamaan valoa, jolloin putki on kirkkaampi. Samoin teippi voisi olla muuta kuin tylsintä mahdollista harmaata. Käy kertomassa omat parannusehdotuksesi videon kommenttiosioon!
Lokakuun 20. päivä valomiekkoja tehdään Joensuun Perheentalonisämies-lapsi-illassa. Nelisenkymmentä paikkaa täyttyi ennen kuin ehdin iltaa edes oikein mainostaa. Ehkä on järjestettävä toinenkin ilta. Ja ilmeisesti valomiekkoja tehdään syksyn aikana ainakin Liperissä ja Ilomantsissa.
Elokuussa koin yhden hienoimmista hetkistä elämässäni, kun sain saatella nuorimman tyttäreni koulutielle. Kaikki ne liikuttavat tarinat ylisuuresta koulurepusta ja vanhempien kosteista silmänurkista kävivät kohdallani toteen. Ensimmäinen koulumatka kuopuksen kanssa oli minulle ehkä tavallistakin merkityksellisempi, sillä esikoiseni osalta tämä ilo oli minulta ikävällä tavalla evätty.
Vuosittain noin 10 000 lasta joutuu Suomessa joko kokonaan tai osittain eroon toisesta vanhemmastaan. Yleensä syynä on avio- tai avoero, ja yleensä se on juuri isä, jonka käsi ei enää koulutiellä saata. Joskus käy niin, että isä vain feidaa itsensä pois lastensa elämästä. Näin käy helposti ja huomaamatta. Lapset jäävät äidin kanssa lapsuuskotiin ja isä muuttaa johonkin pieneen luukkuun, jossa ei oikein kunnon nurkkaa lapselle riitä.
Valitettavan yleisiä ovat kuitenkin huoltajuusriidat. Niiden yhteydessä on tyypillistä, että isä haluaisi olla yhtä paljon lähivanhempi kuin äitikin, mutta sepä ei äidille enää kelpaa. Vanhempainvapaat pitäneestä, vaipat vaihtaneesta, iltasadut lukeneesta ja vielä hetki sitten maailman paras isä -mukilla isänpäivänä palkitusta miehestä tuleekin kuulemma väkivaltainen, uhkaava ja alkoholisoitunut hulttio. Mahdollisesti jopa pedofiili.
Kaiken takana on ilmiö, nimeltä vieraannuttaminen. Se on Suomessa lain mukaan sallittua, vaikka sitä on muutamaan otteeseen eduskunnankin toimin yritetty kieltää. Vieraannuttaminen on toisen vanhemman tietoista mustamaalaamista ja yhteydenpidon vaikeuttamista. Lasta estetään kaikin tavoin pitämästä yhteyttä toiseen vanhempaan ja tehdään selväksi, että ei olisi oikein enää suotavaa tykätä mistään mitä sen toisen kanssa puuhaillaan.
Pahimmillaan vieraannuttaminen on jopa perättömien rikosilmoitusten tekemistä. Pedofiliaepäily katkaisee isän ja lapsen välit useiksi kuukausiksi, vaikka mitään rikosta ei olisikaan tapahtunut. Kaksivuotias lapsi ehtii kuitenkin puolessakin vuodessa unohtaa isänsä ja näin aika on pelannut vieraannuttajavanhemman pussiin. Myös ”väkivallan uhkaa” turvakotiin pakenemalla saadaan isän ja lapsen tapaamiset helposti pitkiksi ajoiksi jäihin. Lapsensa perään kyselevä isä saa pahimmassa tapauksessa vielä tuomion vainoamisesta ja lähestymiskieltoa. Eipähän enää tekstiviestitellen kysele mitään lapsestaan ja se taas saadaan todisteeksi siitä, että ei ole kiinnostunutkaan.
Lievimmillään vieraannuttaminen on sitä, että lapselle hankitaan harrastus, joka sattuu olemaan aina juuri silloin, kun olisi isäviikonloppu. Tärkeä turnaus jääkin väliin, kun pitää lähteä isän kanssa Kuopiosta Vantaalle. Kuopioon lapsi taas on muuttanut eron yhteydessä, kun äiti kaipasi omaa tilaa. Isä jäi Vantaalle töihin. Töistä saamalla palkallaan se maksaa elatusavut ja ajokilometrit Kuopioon. Kerran kävi niin, että vasta Kuopioon ajettuaan sille kerrottiin, että Nico-Petteri onkin sairas, eikä voi lähteä viikonlopuksi Vantaalle.
Tilanne on epätasa-arvoinen. Jos mies jättää lapsen viikonlopputapaamisen jälkeen palauttamatta, tulevat poliisit ovelle ja iltapäivälehti uutisoi isän kaapanneen lapsen pois äidiltä. Paljon tavallisempaa on kuitenkin se, että mies värjöttelee perjantai-iltana kerrostalon parkkipaikalla, eikä lapsi sitten jonkun tekosyyn tähden tulekaan. Mistä mies tähän tilanteeseen saa virka-apua, kun äiti ei noudata voimassa olevaa tapaamissopimusta? Ruotsissa tämmöinen lapsen omavaltainen pitäminen on jo lapsikaappaukseen verrattavissa oleva rikos. Suomessa valtion apurahoja nauttivat tasa-arvojärjestöt ovat naisjärjestöjä, ja kaiken karvaisia, puolivillaisia tasa-arvopäiviä suunnittelevat naiset.
Juha Sipilän hallitus on luvannut uudistaa lapsen huolto- ja tapaamislain. Tavoitteena on, ettei yksikään lapsi joutuisi eron yhteydessä eroon kummastakaan vanhemmasta. Se ei tule onnistumaan, jollei hallitus tunnusta ongelmaa nimeltä vieraannuttaminen ja jos se ei määrittele sitä kielletyksi. Vieraannuttajaan ei nimittäin mitkään follo-sovittelut tehoa. Minulle on väitetty, että tahallista vieraannuttamista on vaikea näyttää toteen. Väitän vastaan. Vieraannuttaminen on aivan yhtä helppoa tai vaikeaa määritellä ja sanktioida kuin vainoaminenkin. Toivottavasti päättäjät tulevat asiantuntijoina kuulemaan enemmänkin vieraannutettuja, kuin vieraannuttajia. Juho Eerola
Kirjoittaja on perussuomalaisten kansanedustaja ja kahden lapsen isä.
Lähiaikoina blogissamme vieraileva keskustavaikuttaja ja tuore isä Anssi Kekkonen on polkaissut käyntiin myös oman isyysaiheisen bloginsa Noljakanfaija. Sen inspiroimana päätin kahlata blogosfääriä ja etsiä muitakin isäblogeja. Blogeja löytyi nopeasti kymmeniä, mutta aktiivisia niistä oli vain osa. Alla listatuista blogeista Isän pikajuna näyttää keskittyvän enemmän yhteiskunnalliseen ja päivänpoliittiseen keskusteluun kuin suoranaisesti isyyteen. Isin ja tyttöjen hiushommat keskittyy nimensä mukaisesti hiusten laittamiseen.
Hyvin samanlaiset teemat näyttävät isiä vaivaavan, kiinnostavan ja kuohuttavan, mutta liiaksi ei isien tuottamaa isäpuhetta näytä olevan. Useat isäblogeista näyttävät jäävän myös kohtalaisen lyhytkestoisiksi. Usein ne perustetaan kun lasta odotetaan tai kun vauva on juuri syntynyt ja silloin blogin ylläpitäminen käy helposti uuvuttavaksi. Sen kaltaiseen ylimääräiseen puuhaan ei vain ole aina aikaa, eikä lopulta ehkä kiinnostustakaan. Niiden asioiden elämisessäkin on ihan tarpeeksi, joten kirjoittaminen on monelle liikaa. Jonkin verran aktiivisia isäblogeja silti löytyy.
Tarkoitukseni on jossain vaiheessa koota linkkilista, jossa olisi jotenkin tämän tekstin tapaan listattu aktiiviset isäblogit. Korostan, että tämä lista on varmasti puutteellinen! Blogeja saa vinkkailla minulle vaikkapa kommentoimalla tähän blogiin tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen paspah[at]gmail.com.
Olen 28-vuotias, Joensuussa asusteleva tuore perheenisä. Perheeseeni kuuluu avovaimo ja pieni Sulo-poika. Koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden kandidaatti, pian maisteri. Kirjoittelen vanhemmuudesta isän näkökulmasta. Minut löytää Instagramista hashtagilla #noljakanfaija tai täältä: https://instagram.com/anssikekkonen/
Snapchatissa käyttäjänimeni on metsienmeisseli
Kolmihenkisen helsinkiläisperheen tavallisen epätavallista perhe-elämää.
"Isi" on keski-ikäistyvä pelituottaja ja wanna-be-rocktähti, jolla on aina liian monta rautaa tulessa ja liian vähän aikaa urheilla.
"Rouva" on sitruunamehun ja yrttien tuoksuinen äiti ja ruokafanaatikko, joka postaa annoksiaan Instagramiin aina, kun silmä välttää.
"Tyttö" on 3-vuotias tanssijatar, joka rakastaa mekkoja, hiuspinnejä, vaaleanpunaista ja Frozen-elokuvaa.
"Eppu" on perheen 14-vuotias karvaton koira, joka vihaa lapsia.
Aina kun vaan mahdollista, perhe karkaa lomalle New Yorkiin tai kesämökille Etelä-Savoon - tai vähintään ulos syömään omassa kotikaupungissa.
Kahden tyttären itseoppinut letittäjä-isä, jonka intohimo sai alkunsa ihanan Maisan kysyttyä tarpeeksi usein ranskanlettien perään. Isin opettelu palkittiin ja hiushommista tuli yhteinen harrastus!
Kuplassa asuvan isän ajatuksia. Poika syntyi vuonna 2014, ajatuksia syntyy liikaa tai liian vähän, ei koskaan sopivasti. Politiikkaa, perhe-elämää, sometusta ja koulutusta, siinä suurimpia teemoja.
"Tuomas, sä olet hullu", kommentoi työkaverini kuullessaan minun jäävän viideksitoista kuukaudeksi kotiin kahden pienen lapsen kanssa. Tämä blogi antaa sinulle mahdollisuuden arvioida kuinka hullu olenkaan. Se siis kertoo matkastani koti-isyyden poluilla ja pitkospuilla.
Kahden lapsen isä, yhden vaimon mies. Nettiroolipelaaja ja pikkelssin suurkuluttaja. Aina liian aikaisin paikalla. Kuuntelee salaa Cheekiä. Rakastaa julkista liikennettä, ärsyyntyy kanssamatkustajista. Selfieiden kruunaamaton kuningas.
Ei graafista käyttöliittymää, eikä todellakaan mitään kosketusnäyttöjä, vaan Linux ja komentorivi. Osaisinpa itsekin tarpeeksi, että osaisin kunnolla esitellä omille lapsilleni, mitä sieltä konepellin alta löytyy!
Seuraavalla, sanomalehti Karjalaisen mielipidesivuilla su 4.10. julkaistulla kirjoituksella lähetän terveisiä niille, jotka haluavat tehdä inhimillisempää lastensuojelua nykyistä pienemmillä kustannuksilla.
***
Seuraan työhuoneeni ikkunasta, kuinka Joensuun Suvantosillan korjaus edistyy. Kysymys on isosta investoinnista, jonka vaikutukset ulottuvat vuosikymmenten päähän. Siltaa on alettu korjata, vaikka se ei ollut vielä romahtamaisillaan.
Nelikaistainen Pekkalan silta, kustannukset luokkaa 5-10 miljoonaa. Kuva Antti Pitkäjärvi
Seuraan työhuoneessani myös lastensuojelua, jota toteutetaan täysin toisenlaisella logiikalla. Vuosien 2003–2012 aikana lastensuojelun laitoshuollon kulut ovat Pohjois-Karjalassa 2,5-kertaistuneet. Laitoshuolto on raskasta ja kallista, ongelmia korjaavaa työtä. Samassa ajassa ongelmia ennaltaehkäisevän kodinhoidon kulut on tiputettu alle viidennekseen.
Korjaavan työn euromääristä pääsee kärryille, kun tarkastellaan lastensuojelun laitos- ja perhehoidon kustannuksia. Vuonna 2008 tämän momentin kulut olivat maakunnassa noin 13,5 miljoonaa euroa, vuonna 2012 jo 22,7 miljoonaa.
Korjaavaan työhön siis pumpataan lisää rahaa pari miljoonaa euroa vuodessa. Samalla summalla palkkaisi joka vuosi kokonaisen leegion kodinhoitajia entisten lisäksi.
Ennaltaehkäisevän lastensuojelun tulokset alkavat näkyä varsin nopeasti esimerkiksi huostaanottojen vähenemisenä. Tästä on kokemuksia Imatralta ja monilta muilta paikkakunnilta. Ehkäisevä työ maksaa itsensä takaisin paljon nopeammin kuin silta tai toriparkki.
Sitä paitsi ehkäisevä lastensuojelutyö, kuten Pelastakaa Lasten lomakoti-, tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta, on varsin yksinkertaista toimintaa. Lastensuojelun Keskusliiton raportissa Miten lastensuojelun kustannukset kertyvät (2012) keinoja listataan lisää:
”Hyviä esimerkkejä ehkäisevän työn käytännöistä ovat säännöllinen kerhotoiminta, monitoimijainen perhevalmennusmalli, päihdekasvatus, terveyskasvatus, nuorisokasvatustyö, arkisen hyvinvoinnin edistäminen, katutyö, peruspalvelujen ohjaus ja neuvonta, perhesosiaalityö eli lapsiperheiden sosiaalityö sekä vertaistuki.”
Nykyinen lastensuojelu on reaktiivista kvartaalipaniikkia ja tulipalojen sammuttelua. Toiminta on paitsi väärin kärsiviä ihmisiä kohtaan, myös taloudellisesti typerää.
Siltaa korjataan etupainotteisesti ennen kuin se romahtaa, mutta perheet eivät tahdo saada apua edes silloin, kun tilanne on täysin katastrofaalinen. Jos perheet osattaisiin nähdä investointina, kuten silta, heihin satsattaisiin jo paljon ennen isompien ongelmien ilmenemistä.
Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus
korostuu odottavan isän roolissa.
Esikoistaan odottaville vanhemmille odotusaika on valmistautumista tuntemattomaan. Odotusta tukevat viralliset ja epäviralliset instituutiot (neuvola ja kaverit) kertovat odottajille paradoksaalisen viestin: Toisaalta vanhemmuuteen on valmistauduttava, ja yhdeksän kuukauden odotusaika palvelee lapsen biologisen kehityksen ohella juuri tätä tarkoitusta. Ehdimme sopeutua ajatukseen, omaksua tietoja, sulatella tunteita ja mukauttaa elämäntapaa. Toisaalta rivien välissä korostetaan, että vanhemmuuteen ei voi valmistautua, sillä vanhemmuutta edeltävän ja vanhemmuuden aikaisen elämän välillä on radikaali katkos. Kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Ensimmäisestä rääkäisystään lähtien lapsi asettaa vanhemmat sellaisten kysymysten ääreen, joita ei voi kenties edes esittää, ennen kuin lapsi on siinä oikeasti sylissä.
Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa. Voin lukea kirjoja, keskustella kokeneempien vanhempien kanssa, käydä mukana neuvolassa ja tunnustella vauvan potkuja, mutta en voi tietää. Voin suunnitella puolisoni kanssa perhevapaiden jakamista, maitologistiikkaa, pyöräperäkärryn hankintaa tai lastenhoidon järjestämistä ulkomaantyöjakson ajaksi, mutta en voi tietää. Sillä vasta arki opettaa, ja lisäksi jokainen lapsi on erilainen.
Tämä kaikki on varmasti aivan totta, mutta tekee samalla tulevasta isästä hyvin avuttoman ja hermostuneen olennon. On oltava hyvin varovainen omien odotustensa suhteen. Entä jos en jostain syystä voisikaan olla se postmoderni hoivaisä, jollaiseksi kuvittelin valmistautuvani ja kasvavani? Tai miten isyyteen ylipäätään voi valmistautua, jos vasta isyyden käytäntö paljastaa, mitä isyys todella on? Onko tulevan isän oltava samanlainen viilipytty kuin Sokrates, joka sanoi tietävänsä varmuudella ainoastaan sen, ettei tiedä varmuudella mitään? Ja mikä pahinta: entä jos tiedon piiri ei aukea isälle vielä lapsen syntymän jälkeenkään?
Äidin suhde lapseen vaikuttaa ainakin raskauden jälkimmäisellä puoliskolla hyvin välittömältä, hellittämättömältä. Lapsi "tiedottaa" itsestään möyrimällä ja melskaamalla sekä tietenkin myös muokkaamalla jatkuvasti odottavan äidin kehoa. Isälle lapsi tiedottaa itsestään lähinnä äidin välityksellä: "Kokeile, kun se potkii! – – Tunnetko jalan tässä kohtaa?" Äiti toimii välittäjänä, joka tulkitsee ja tulkkaa jatkuvasti mukana kantamaansa ruumiillistunutta tietoa isälle. Isä kuuntelee, tunnustelee ja yrittää ymmärtää. Ja haluaisi tuntea, kokea.
Ajatus tiedosta, joka voi syntyä vasta käytäntöjen ja kokemusten myötä, sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua. Muilta isiltä ja äideiltä kuulemistani puheista on usein tullut mieleen Platonin epäilykset kirjoitettua tietoa kohtaan. Platonin käsitys nimittäin oli, ettei kukaan tosissaan oleva voisi luulla käsittelevänsä vakavia asioita tekstin muodossa. Samanlainen olo minulle on tullut, kun olen selaillut läpi vauvakirjoja lähikirjaston hyllyllä 38.1 Perhe- ja kotikasvatus. En tiedä, olivatko Platonin mielessä pienen ihmisen ensimmäiset elinvuodet, mutta ystävien lapsia katsellessa tuntuu helpolta uskoa, että "tieto oliosta itsessään" ei synny lakitaulun muodossa, vaan vasta "erilaisten tietomuotojen keskinäisessä hankauksessa".* Toisaalta yliopisto on opettanut minusta kirjaviisauden ystävän. Huomaan hiiltyväni, kun vanhemmuutta käsittelevissä kirjoissa heitellään ilmoille kasvatusväitteitä ilman kunnollisia lähdeviitteitä.
Isä on odotuksessaan perustavasti tiedoton. Käsitykseni mukaan isät meitä ennen tapasivat ratkaista ongelman joko jättäytymällä suosiolla sivuun ja hyväksymällä neuvolakirjallisuuden heille myöntämän roolin "äidin tukihenkilöinä", tai toisaalta keskittämällä huvittavuuksiin asti aikaa ja rahaa erilaisiin sinänsä tärkeisiin lapsiperhe-elämän materiaalisiin ulottuvuuksiin kuten vaunujen hankintaan. Minäkin olen googlannut ja excelöinyt vaunujen ominaisuuksia, mutta se tuntuu tuottavan tietoa pikemminkin omasta kuluttajahabituksestani kuin lapsestamme, vaunujen tulevasta käyttäjästä. Eikä sitä paitsi ole selvää, tarvitsemmeko vaunuja ollenkaan, sillä olisihan kantoliina toki hoivaisän käyttöön sopivampi kuljetusväline.
Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on kolmenkympin kriisiä juoksemalla taltuttava kulttuurintutkija, joka uskoo (vaikkei vielä tiedä) isyyden olevan hänen tähänastisen elämänsä suurin tutkimushanke.
* Ks. Foucault, Michel (2010) The Government of Self and Others. Käänt. Graham Burchell. New York: Palgrave Macmillan, ss. 248–251.
Koti-isyys on täydessä
vauhdissa. Isyysvapaat on pidetty ja olen nyt virallisesti
hoitovapaalla. Olen jäänyt sille pienemmälle rahalle. Muutama
satanen kuussa. Päivät seuraavat toisiaan. Ruokaa laitetaan,
tylsyyttä vastaan taistellaan. Isä ja lapset. Räkä valuu. Mistä
sitä riittää? Välillä on päiviä jolloin kaikki menee nappiin:
maailma näyttää kirkkaalta ja aikataulut napsuvat kohdilleen,
ruoka onnistuu ja päiväunet ovat sopivan pitkät. Olen muutaman
kerran itsekin sohvalle torkahtanut. Sainpa vaihdettua kaksi
polttimoakin autoon lasten piirtäessä katuliiduilla. Ennen
katsastusta. Katsastusreissu lasten kanssa on oma tarinansa. Näinkö
nopeasti unohdin työelämän? Mieli puhdistuu. Ystäväni Oton
(kaiken koti-isyyden esikuvani) kanssa olen samaa mieltä: tätä
aikaa tulee varmasti myöhemmin ikävä.
Mutta missä ovat muut
isät? Kertoessani aikeesta jäädä kotiin vuodeksi sain tuttavien
puheista käsityksen, että koti-isiä olisi enemmänkin. Tiesin
toki, että vähemmistössä ollaan. Ja reilusti. Sen verran asia
alkoi kiinnostaa, että tuli tarve tutkia tilastoja.
Kun verrataan Pohjoismaita
keskenään, suomalaiset isät ovat häntäpäässä
vanhempainvapaiden käytössä. Niin kutsuttua isäkuukautta pidetään
vähemmän kuin länsinaapureissa. Tilastojen mukaan noin
kolmekymmentä prosenttia isistä piti isäkuukauden (tilasto
vuodelta 2012).
Hoitovapaalla olevista
vanhemmista äitien osuus on lähes sata prosenttia. Ei ole ihme,
että en ole kertaakaan tavannut avoimessa päiväkodissa ainuttakaan
isää. Kotikadullani lastevaunuja työntävät äidit. Pihaleikkejä
valvovat äidit. Ei siksi, että kokisin yksinäisyyttä. Yhtälailla
säästä, lasten edellisen yön nukkumisesta tai ruokahalusta pystyy
juttelemaan äideille kuin isille. Kukaan äideistä ei ole kohdellut
kaltoin. Ei ole kiusattu.
Minua kuitenkin
askarruttaa se, että lastenhoito kotona on edelleenkin vahvasti
äidin heiniä. Sadasta kotona olevasta vanhemmasta kolme on isää.
Loput äitejä. Tilastojen mukaan avoimen päiväkodin tai
leikkipuiston kymmenestä kävijästä isiä on alle yksi henkilö,
vajaa miehenpuolikas. Nyt se olen minä.
Ja kuinka se oli ollut
tärkeää aikaa, muisteli eräs kotona ollut isä. Tuon ajan
vaikutukset kuulema näkyvät vieläkin lapsi-isä-suhteessa. Monen
vuoden jälkeen. Kymmenen vuoden jälkeen. Kommentit joita sain,
olivat kannustavia: ”Hieno päätös. Kannattaa jäädä!” Näin
minulle vastattiin. Isät vastasivat.
Kokemukset lähipiirin
kotona olleilla tai olevilla isillä on lähes yksinomaan
positiivisia. Niin minunkin. Lyhyt on vielä kokemus, mutta mikäpä
tässä. Päivä kerrallaan. Miksi isät eivät jää kotiin?
Jokaisella on varmasti omat syynsä. Joku ei voi jäädä,
vaikka haluaisi. En koe olevani koti-isyyden edelläkävijä. Olen
keskinkertainen esimerkki. Haluan kuitenkin olla aktiivinen ja jossain määrin
näkyvä. Siksi kirjoitan kokemuksistani tässäkin.
Sitoutin itseni
avoimen päiväkodin lauluhetkien vetäjäksi. Tällä viikolla
laulatin kitaran kanssa kymmentä äitiä ja heidän lapsiaan.
Intensiivinen ja mukava hetki.
