Löysin tietokoneeltani vanhan tekstin, runontapaisen. Olen kirjoittanut sen vuonna 2008 eli 35-vuotiaana. Muistan hämärästi taustalla olleen tilanteen: vein lapsia päivähoitoon metsän läpi kävellen, lähestyvää keski-iän kriisiä enteilevän synkän tunnelman vallassa. Palasin kotiin ja kirjoitin tummanpuhuvan runon:
Tämä tie jota he kävelivät
oli sama ja oli eri:
lapsi kulki tiellä isän
kanssa
ja metsä tuoksui väkevästi
ja peruuttamattomasti,
isä kulki tiellä lapsen kanssa
eikä metsää ollut, ei
tuoksua,
vain paperinen uni,
heijastus
muistin mustassa
ikkunassa.
Ja tie oli sama, mutta lapsen se vei
nousevaan keskipäivään,
sirkkojen huumaavaan
sirinään,
mutta isän tie kulki
iltaan,
jossa sirkat ovat
loputtomasti mykät.
Ja lapsi
kulki kevyesti veden
päällä,
mutta isä
hapetonta pohjaa pitkin,
mustaa ja liukasta pohjaa
pitkin.
---
Sen jälkeen tuli monta voimattomuuden tunteen täyttämää vuotta, pitkä kävely mustaa pohjaa pitkin, kävely, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Ulkonaisesti kaikki näytti olevan kunnossa, mutta hämmentyneisyyden ja eksyksissä olemisen tunne ei ottanut hellittääkseen. Sitten jokin antoi periksi ja olo keveni, kuin olisi herännyt pitkästä unesta uuteen päivään.
Mikä helpotus olikaan täyttää neljäkymmentä!
Jussi Hyvärinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti