tiistai 17. toukokuuta 2016

Yöelämää

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Perinteisesti kahdeksan tuntia niistä on varattu työhön ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaan, ja loput kahdeksan ovat nukkumista varten. Illan tullen, kun lapset on peitelty vuoteisiin ja valot sammutettu, saavat vanhemmatkin painaa pään tyynyyn, sulkea silmät ja vaipua levolliseen uneen noustakseen sitten kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuluttua uuteen aamuun virkeinä ja levänneinä. Näin ideaalimaailmassa.

Todellisuudessahan vanhempien vartiovuoro ei lopu iltayhdeksään tai -kymmeneen. Jo vauva-aikana saa tottua siihen, että herätys voi tulla milloin tahansa, pyytämättä ja yllättäen. Pari tuntia unta, pari tuntia vauvan syöttämistä ja kanniskelua, sitten taas pari tuntia unta ja aamulla ylös. Vauva luo oman rytminsä, johon vanhemmat saavat mukautua. Jälkeenpäin isä ihmettelee, miten on suoriutunut kaikista silmät ristissä nuokutuista työpäivistään saamatta huomautusta tai varoitusta: onneksi työnantaja on ollut ymmärtäväinen!

Kun vauva-aika on takana, vanhemmat saavat nauttia pidemmistä ja vähemmän katkonaisista yöunista. Silloinkin on aina oltava valmiina havahtumaan ja toimimaan äkkinäisen tilanteen vaatimalla tavalla. Lukijalle tullee ensimmäisenä mieleen sama asia kuin minulle: lapsen mahatauti puhkeaa poikkeuksetta kello kaksi yöllä. Oksentamisen ääni herättää vanhemmat sekunnissa, ja silloin on singahdettava lastenhuoneeseen viemään pesuvatia, pyyhkimään lattiaa, vaihtamaan lakanoita ja lohduttelemaan pahoinvoivaa lasta. Vanhemmat käyvät salamannopeasti keskustelun: kumpi menee aamulla töihin ja kumpi jää kotiin hoitamaan lasta.


Tervekin lapsi voi herättää keskellä yötä. Iltayöllä hän tulee kertomaan, että ei saa unta, aamuyöllä hän voi herätä painajaiseen ja huutaa isää tai äitiä uskaltamatta edes nousta vuoteestaan. Silloin on taas noustava rauhoittamaan lasta ja vaivuttamaan häntä uudestaan uneen. Monesti isä onkin illalla nukahtanut vuoteeseensa, mutta herännyt aamulla lastenhuoneen lattialla. Sieltäkin on noustava puuroa keittämään ja perheen aamua käynnistelemään.

Lapsena ihmettelin isäni unenlahjoja: kun itseltäni kesti vähintään parikymmentä minuuttia ennen kuin sain unen päästä kiinni, isä vaipui uneen välittömästi pään painuttua tyynyyn. Kadehdin silloin tuota kykyä. Myöhemmin olen huomannut, että isyyden myötä itselleni on kehittynyt sama kyky: nukahdan nopeasti, havahdun hereille yhtä nopeasti, mutta häiriön mentyä ohi nukahdan välittömästi uudelleen. Jos kissa herättää minut vaatimalla ruokaa neljältä aamulla, käyn täyttämässä ruokakupin, menen takaisin vuoteeseen ja vaivun uneen herätäkseni seitsemältä herätyskellon piipitykseen.

Toki yhä useammin on myös öitä, jolloin nukun sikeästi yhdeksän tuntia putkeen heräämättä kertaakaan. Onneksi! En nimittäin usko, että aivoni pitemmän päälle kestäisivät parin tunnin pätkiksi katkottuja öitä.

Jussi Hyvärinen


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti