Sarjakuvasivuilta löytyy kuitenkin pari suosikkia, jotka luen läpi aina. Yksi niistä on yhdysvaltalaisten Jerry Scottin ja Jim Borgmanin vuodesta 1997 ilmestynyt sarjakuva Jere (Zits). Se kertoo viisitoistavuotiaasta teinistä, jonka elämä koostuu koulunkäynnistä, päämäärättömästä oleilusta parhaan kaverin Hectorin kanssa, rokkibändin harjoituksista ja eritasoisista seurusteluvirityksistä samaa koulua käyvän Saaran kanssa. Ja tietenkin jatkuvista kinoista ja yhteenotoista tylsien, nuoren elämästä mitään ymmärtämättömien vanhempien kanssa. Kun ajokorttiakaan ei vielä ole, todellinen elämä näyttää olevan totaalisesti toisaalla – ainakin missä tahansa muualla kuin tylsällä ja turvallisella esikaupunkialueella, jossa Jere perheineen asuu.
Perhekuvio vaikuttaa olevan perinteisen amerikkalainen: ydinperhe, jossa hammaslääkäri-isä tuo rahan taloon ja äiti huolehtii lasten kasvatuksesta. Jeren äiti on se, joka useimmiten saa repiä hiuksiaan älykkään ja sanavalmiin, mutta samalla saamattoman ja hälläväliä-asenteensa vuoksi jatkuvasti pulaan ajautuvan poikansa kanssa. Äidin on myös vaikea tunnustaa, ettei hänen pikkupoikansa tunnu tarvitsevan äitiään samalla tavalla kuin vielä äsken (eli viisi tai kymmenen vuotta sitten). Hän haluaisi säilyttää läheisen suhteen lapseensa, mutta Jere ottaa etäisyyttä, koska kaikki muu olisi noloa – eihän omien vanhempien kanssa voi esimerkiksi käyskennellä ostoskeskuksessa kuolematta häpeästä!
Ensisijaisesti äidin tehtävänä näyttää sarjakuvassa olevan rajojen asettaminen kotiintuloaikoja, luokkabileisiin osallistumisia ja konserttimatkoja myöten. Ihailtavan sinnikkäästi äiti myös valvoo poikansa läksyntekoa ja juurii pois huonoja pöytätapoja. Sisimmässään hän tajuaakin olevansa pojalleen tärkeämpi kuin tämä koskaan tunnustaisi.
Isälle lankeaa sarjakuvan pellen osa. Nuorekkuuteen pyrkiessään hän päästää suustaan hassuja sanoja, joita nuoriso käytti viimeksi 70-luvulla. Tietokoneiden, tablettien ja älypuhelimien maailmassa hän on eksyksissä ja saa poikansa vääntelehtimään myötähäpeästä täydellisellä tietämättömyydellään. Pukeutumistyyli, musiikkimaku… no, ei niistä sen enempää. Tuntuu kuin isä olisi Jerelle jonkinlainen käänteinen peili: hän edustaa kaikkea sitä, mitä poika ei missään nimessä haluaisi olla.
Välillä isää kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi silloin, kun Jere ilmoittaa haluavansa tatuoinnin. Äiti pyytää miestään puhumaan pojalle kuin mies miehelle. Kahdenkeskisessä keskustelussa isä sanoo, että tatuoinnin kanssa on elettävä loppuelämä, eikä hän itsekään enää välittäisi omastaan. "Onko sinulla tatuointi? Missä?" poika hämmästyy. Isä kumartuu ja osoittaa toista pakaraansa: "Täällä." "En halua kuulla enempää", sanoo Jere irvistäen. Seuraavassa sarjakuvastripissä paljastuu, että isän tatuointi on rauhanmerkki, joka vuosien myötä on venynyt ”stop-merkin kokoiseksi”. Tällä kertaa opetus tuntuu menevän perille, koska tatuointi jää Jereltä toistaiseksi ottamatta.
Tatuointiepisodi paljastaa pojalle, että isälläkin on ollut oma hurja nuoruutensa – hän on ollut Jeren näkökulmasta jopa cool. Jossain vaiheessa boheemista opiskelijasta on kuitenkin tullut se, jona Jere tuntee isänsä: ylipainoinen, kaljuuntuva puurtaja, jonka suurin nautinto on oikaista sohvalle torkkumaan raskaan työpäivän jälkeen. Isässä kaikki on tylsää: tylsä ammatti, tylsä auto, tylsä talo, tylsä ihminen. Pojan suurin kauhu onkin, että hänestä tulee samanlainen kuin isänsä: keski-ikäinen.
Jos poika näkee isässään kuvan siitä, millaiseksi hän ei halua tulla, myös isä katsoo pojassaan itseään kuin peilistä. Hän saa muistumia omasta nuoruudestaan, siitä, millainen hän itse oli viisitoistavuotiaana. Mieleen nousevat omat kaverisuhteet, sydänsurut ja muut hapuilevat askelet kohti aikuisuutta. Niissä hän pyrkii olemaan tukena kykyjensä mukaan. Siksi hän esimerkiksi suhtautuu myönteisesti Jeren hankkeeseen kunnostaa hippibussina ollut vuoden -62 VW Transporter ja lähteä kavereiden kanssa kiertämään sillä maata. Toisaalta isä yrittää neuvoillaan suojella poikaansa kohelluksilta, joihin hän itse nuorena joutui – vaikka poika, kuten aina, oppii vain kantapään kautta koheltamalla itse.
Jeren isän tähänastinen elämä on helppo luonnostella: vapaiden, hipahtavien nuoruusvuosien jälkeen isä on joutunut taistelemaan opiskelupaikasta, puurtamaan vaativan tutkinnon läpi ja työllistymään sen jälkeen, käymään läpi parisuhteen ja perheen perustamisen ojat ja allikot, sekä hankkimaan perheelleen hyvän asunnon rauhalliselta ja hyvämaineiselta alueelta. Kaiken tämän jälkeen hän tuntee saavuttaneensa elämässään jotain ja on laskeutunut tyytyväisenä keski-iän mukavaan suvantoon, jossa elämä koostuu lukemattomista samantapaisista työpäivistä, viikonlopuista ja kuukausittaisista lainanlyhennyksistä.
Jere ei tunnu isän saavutuksia arvostavan. Teinipoika nostaa isänsä eteen peilin, josta oman kuvan katseleminen ei ole välttämättä niin miellyttävää. Eräässä sarjassa isä moittii poikaansa lyhytnäköisestä nautinnon tavoittelusta ja suurempien päämäärien puutteesta. ”Kun me olimme nuoria, me osallistuimme, me keskustelimme, meillä oli päämääriä!” isä saarnaa. ”Ja katso itseäsi nyt”, livahtaa pojalta.
Piikki osuu arkaan kohtaan. Keski-iän vakiintumisen ja antoisan työteliään elämän varjopuolia ovat näköalojen typistyminen ja kaventuminen. Jeren esiin nostaman kriittisen peilin edessä isä joutuu miettimään, onko tämä elämisen malli ainoa vaihtoehto. Joka ottaa vastuuta, kaventaa samalla vapauttaan. Irtiottoja on vaikea tehdä, kun takaraivossa tykyttää tietoisuus asunto- ja ruokamenoista, sähkö-, vesi- ja puhelinlaskuista, autolainan lyhennyksistä… mutta silti! Voisiko olla toisinkin?
Todennäköisesti Jeren on jossain vaiheessa hyväksyttävä, että harvoista pojista tulee rocktähtiä. Useimmista tulee keski-ikäisiä miehiä. Toisaalta nuorelle on vielä kaikki mahdollista: tie tähteyteen voi toteutua kaikesta epätodennäköisyydestään huolimatta. Jeren isän suuria ansioita on se, että hän antaa pojalleen luvan unelmoida siitäkin mahdollisuudesta.
Aikuinen saa olla tylsäkin, kunhan hän on aikuinen. Ja läsnä lapsensa elämässä, vaikutti tämä sitä haluavan tai ei. Sillä todellisuudessa hän haluaa.
Jussi Hyvärinen
(Kuva: Kvaak.fi)
Hyvää pohdintaa!
VastaaPoista