Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen