Maj Karman kappaleessa puisesta miekasta tulee voimaa antava tunneobjekti, jonka avulla voi myöhemmässä elämässä raivata tietään eteenpäin. Todellinen, ruumiillinen, arkinen isä ei ole ollut läsnä, joten hänestä on ollut helppo rakentaa lohduttava ja kannustava ihannekuva. Ja kaikista esineistä se, johon voimakkaat tunteet kiinnittyvät, on miekka. Sankarin sotaisa työkalu. Samalla ihannekuvaan liittyy hellitty muisto perheestä, jossa turvana ovat sekä että äiti - ydinperhe.
En ole erolapsi, enkä ole itsekään vielä eronnut niin, että olisi lapsia. Oman isäni ajoittaiset pitkät poissaolotkaan eivät olleet traumaattisia, koska hän oli pelastamassa maailmaa ja tiesimme hänen tulevan takaisin. Tunnistan silti sen kaihon mikä Maj Karman kappaleesta kuuluu. Uskon, että niin tunnistaa jokainen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme elävä aistiva ja tunteva ihminen.
Isättömyys on kaikkien tunnistama kulttuurinen teema, joka osataan nostaa esiin aina kun puhutaan nuorten ja lasten ongelmista. Isättömyys voi olla joko konkreettista tai esimerkiksi vain perheelleen etäiseksi jääneen isän aiheuttama tuntemus, mutta se tunnistetaan sikäli selkeästi, että se osataan nostaa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja kulttuurituotteiden käyttövoimaksi.
Kulttuurisessa kuvastossamme isättömyys on vähän romantisoitukin asia. Juuri se nähdään jotenkin täysin luonnollisena ja ymmärrettävänä, että erotilanteessa isä on se, joka katoaa. Ja sitten isä on silti läsnä "siellä jossain" jonkinlaisena auttavana voimana. Puumiekka-kappaleessakin isästä on voitu tehdä sankarihahmo, joka olisi mahdoton ilman vanhakantaisia käsityksiä mieheydestä, naiseudesta, isyydestä ja äitiydestä.
Isättömyys ei ole välttämättä huono asia. Jos isä esimerkiksi kovin meluisasti, kipeästi tai jopa väkivaltaisesti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, on ehkä parempi, ettei hän ole läsnä. Myös kaksi äitiä tai kaksi isää ovat ihan yhtä hyviä ratkaisuja kuin isä ja äiti. Sen haluavan, uskaltavan ja motivoituneen isän läsnäolo on tietenkin silti tavattoman arvokasta niin lapselle kuin isälle itselleenkin, äidistä puhumattakaan.
On mukava ja lohdullinen ajatus, että meillä on ehkä nyt kasvamassa sukupolvi, jossa isän henkinen ja fyysinen, osallistuva ja hoivaava läsnäolo on normi. Se mielikuvituksessa asuva sankarihahmo on aika ontto. Isä voi olla nyt kasvavalle sukupolvelle sankarin sijaan läsnäoleva ihminen, joka voi ihan kertomalla ja koskettamalla ohjata, hoivata ja rakastaa.
Pasi Huttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti