Kuinka puhua jostain niin pakahduttavan suuresta?

Kolahdus ja huuto saa ottamaan juoksuaskeleita ja perillä kuvottava kauhun tunne. Lapsi huutaa pää kauttaaltaan veressä, siltä se siinä hetkessä vaikuttaa ja toinen hätääntyneen näköisenä vieressä. Myöhemmin ehtii pohtia, kuinka se pelkkä huudon sävy jo kouraisi mahasta pahasti. Huutoja on erilaisia ja tämä oli kipua ja säikähtämistä. Myöhemmin ehtii pohtia sitäkin, että äkillisen kriisitilanteen iskiessä en onneksi lamaantunut, joutunut paniikkiin tai sekoillut vaan ensimmäinen refleksi oli tehdä.

Lapsi syliin ja vammojen tarkastus varmana siitä, että pää on vähintään haljennut. Kaiken sen veren alta on vaikea hahmottaa, mutta lopulta käy ilmi, että haava ei ole kovin paha. Päässä verisuonia on niin paljon, että verta tulee paljon ja kyllähän minä sen tiedän, lääkärin poika ja veli. Käytännössä selvitään säikähdyksellä siihen nähden, että lapsi on saanut pelottavan kokoisen rautatangon päähänsä. Karhunmetsästysleikki on mennyt pojilla pahan kerran pieleen. Toinen kertoo kysyttäessä ääni väristen, mutta ikäisekseen hämmentävän tarkasti ja selkeästi mitä on tapahtunut. Säikähtänyt on hänkin pahasti. Onnistun olemaan pahentamatta tilannetta huutamalla. Kyynelet valuvat jo kaikkien poskilla. Päivä, ilta ja yö kuluvat tarkkaillessa lasta, että onko pahoinvoinnin merkkejä tai muuta vihjettä aivotärähdyksestä. Ei onneksi ole. Arpi ja hiukseton kohta jäävät päähän muistoksi.

***

Riita leimahtaa jostain kohtalaisen merkityksettömästä asiasta. Univajeen, hiukan homeisen vuokra-asunnon ja epävarman toimeentulon kiihdyttämänä kuohu kasvaa äkkiä. Sanotaan pahasti. Erityisen pahasti sattuu toisen tölväisy vanhemmuuden taidoista. Muuten ehkä olisi saatu suuttumuksen kaari jo laskuun, mutta nyt ei. Oma epävarmuus, yhteiskunnan vähättelevä suhtautuminen miesten hoivataitoihin, se kaikki antaa iskulle voimaa. Varmaan itsekin sanon vastaan jotain yhtä syvästi loukkaavaa, en muista. Joka tapauksessa niitä haavoja parannellaan pitkään.

***

Yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen. Polkemisen ja tasapainossa pysymisen yhteispeli vain äkkiä onnistuu ja käteni irtoaa pyörän selässä olevan lapsen olkapäästä. Viimeiset apupyörät perheestämme jäävät autotalliin pölyttymään. En vieläkään ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka sama on koettu jo yhden lapsen kanssa. Tämä hetki tuntuu jollain tavalla tärkeämmältä, koska se oli suuremman työn takana. Pyöräilyn taito ei tullut kovin helposti, mutta sittemmin on poljettu parhaimmillaan yli 40 kilometriä viikossa arkisia matkoja - lapsen omasta aloitteesta. "Isi, eihän me mennä autolla tänään", on jotenkin tavattoman kaunis lause lapsen suusta.

***

Yöllä, vielä ennen nukkumaan menoa menen vilkaisemaan lasten unta ja unohdun katselemaan hetkeksi, joka kasvaa minuuteiksi. Ihmetys siitä, että miten on tuollaiset kauniit ihmeet saanut. Rakkaus pursuu yli.

***

"Isi, tää on parasta ruokaa!" Eikä se millään objektiivisella mittarilla ole, mutta ihan sama.

***

Tunteet ovat hankalia. Isyyden käytännöllisestä puolesta, konkreettisesta hoivaroolin ottamisesta ja arjen järjestämisen tavoista, on helpompi puhua. Paljon on tietenkin sitä, että ei tunnu missään, mutta välillä isyyden tunteet ovat niin pakahduttavia, että niiden ilmoille päästäminen tuntuu vaaralliselta. Ei voi olla varma kestääkö niiden osumaa. Ne ovat niitä, jotka pistävät palasiksi ja rakentavat uudestaan hiukan erilaisena. Mutta niistä tunteistakin olisi puhuttava jos ne ulos maailmaan pyrkivät. Perinteinen tunteiden hukuttaminen viinaan, tappaminen väkivallalla tai väistely työtä tekemällä eivät toimi jos haluaa olla läsnä, siis aidosti läsnä perheen arjessa. Itsensä vetäminen kiikkuun nelikymppisenä ei sekään ole hyvä ratkaisu.

Ne tunteet vain ovat kovin suuria suuhun sovitettavaksi. Vielä nyt, kirjoittaessakin nuo muistot tuntuvat melkein kuin tapahtuessaan.

Pasi Huttunen