Olen lukenut viime päivinä norjalaisen Karl Ove Knausgårdin
omaelämänkerrallisen Taisteluni-teoksen ensimmäistä osaa. Kirjailija puhuu
suoraan sekä omasta isästään että omasta isyydestään. Jo kirjan alussa
Knausgård kirjoittaa isyydestä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen. Hän
kuvailee, kuinka hän epätoivoisesti yrittää pitää heikot hermonsa kurissa
huolehtiessaan lapsistaan, jotka kiukuttelevat, tappelevat ja käyttäytyvät
häiritsevästi. Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, Knausgård miettii, mitä
oikein touhuaa. Hän on rauhoittunut, katsoo nukkuvia lapsiaan lempeästi ja käytöstään
katuen.
Knausgårdin kireys lasten kanssa johtuu luonnollisesti siitä, että hän asettaa jatkuvasti omat tarpeensa lastensa tarpeiden edelle. Kliseisesti sanottuna hän ei ole läsnä lapsilleen, jotka toistuvasti keskeyttävät hänen tekeillä olevan kirjan ympärillä pyörivät ajatuksensa. Knausgårdin kuvaus naurattaa, koska se tulee niin lähelle. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, ärähdin viisivuotiaalle pojalleni, koska hän ei kuullut antamaani vastausta ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmas vastaukseni oli karjahdus; olihan poika juuri keskeyttänyt ajatukseni, jotka asetin tärkeysjärjestyksessä hänen lapsellisten kysymystensä edelle.
Knausgårdin kireys lasten kanssa johtuu luonnollisesti siitä, että hän asettaa jatkuvasti omat tarpeensa lastensa tarpeiden edelle. Kliseisesti sanottuna hän ei ole läsnä lapsilleen, jotka toistuvasti keskeyttävät hänen tekeillä olevan kirjan ympärillä pyörivät ajatuksensa. Knausgårdin kuvaus naurattaa, koska se tulee niin lähelle. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, ärähdin viisivuotiaalle pojalleni, koska hän ei kuullut antamaani vastausta ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmas vastaukseni oli karjahdus; olihan poika juuri keskeyttänyt ajatukseni, jotka asetin tärkeysjärjestyksessä hänen lapsellisten kysymystensä edelle.
Lapsille tulee ärähdeltyä oikeastaan tämän tästä ja aina
samasta syystä: he keskeyttävät minut - pohdintani, lukemiseni, netissä
surffailuni tai keskusteluni toisen aikuisen kanssa milloin minkäkin asian
vuoksi. He tappelevat, heräilevät, käyvät paskalla ja sotkevat ruoalla. Yritän
toimia kuin robotti samalla, kun mieleni askartelee muualla. On sanomattakin
selvää, että se ei aina onnistu. Tulee huudettua. Knausgårdin tavoin mietin
illalla, kun lapseni nukkuvat: mitä ihmettä minä oikein touhuan?
Lasten kanssa on tylsää. Leikkipuistossa on mälsää, Kimblen
ja Unon pelaaminen unettaa. Karhu nukkuu -leikkiä jaksaa enintään kolme
kierrosta. Vastaavia tunnetiloja tulee koettua, kun on vaimon kanssa
vaateostoksilla. Sisältö ja mielenkiinto päiviin tulevat omista ajatuksista,
harrastuksista ja keskusteluista. Lapset ovat tavallaan vain tiellä. Kuitenkin
rakastan heitä, kuten Knausgårdkin rakasti omia lapsiaan. Mutta kuka jaksaa
herkeämättä kuunnella lasten juttuja, vastailla kysymyksiin kärsivällisesti ja
opettaa heille uusia taitoja? En minä ainakaan. Usein kyllä antaudun heidän
pyynnöilleen, leikin ja hassuttelen. Sitä jaksaa aikansa, ja lapset ovat
tyytyväisiä.
En kuitenkaan ole isä huonoimmasta päästä. Haluan tehdä lasteni kanssa asioita ja teenkin, vaikka tekeminen ei älyllisesti stimuloivaa olekaan. Ärtymyskynnykseni on usein matalalla sisäisen rauhattomuuden takia. Pitää saada aikaiseksi, pitää sivistyä, olla mukana. Olen yrittänyt hokea itselleni: eikä pidä. Pitää pysähtyä, jäädä paikalleen ja antaa ajan pysähtyä. Pitää olla lasten kanssa ja antaa ajatusten tehdä mitä haluavat. Ennen kaikkea, ei pidä hermostua. Ainakaan niin kovin usein ja kovin paljon.
Otto Kallioranta
Hei Otto! Selkeän kirjoituksesi hauskoina ja kuvaavinakin tunnisteina ovat sanat 'läsnäolo' ja 'tylsistyminen'. Avaat tuota tunnetilaasi (kolmas tunniste on 'tunteet') mielenkiintoisesti, ja ainakin minulle välittyi kuva koko lailla rehellisestä pohdinnasta. Väitän kuitenkin, että läsnäolo ja tylsistyminen eivät liity toisiinsa mitenkään, eivätkä mahdu kovin hyvin samaan lauseeseen. Läsnäoleva ihminen ei nimittäin kaipaa mitään muuta siihen, mitä jo on, olipa se nykyhetki sitten mitä hyvänsä, kävelyä hiekkaisella tiellä tai paistinpannun tiskausta. Läsnäoleva ihminen ei tylsisty. Ei pysty tylsistymään.
VastaaPoistaKiva blogi!
Samuli
Kiitos palautteesta Samuli! Olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Kun on läsnä, tässä ja nyt, ei tylsisty. Tylsistyminen tulee ajatusten siirtämisestä muualle, jonkin sellaisen tavoittelemisesta, joka ei ole käsillä. Ei pitäisi myöskään sortua sen läsnäolon tavoittelemiseen; silloinhan joutuu ojasta allikkoon! :)
VastaaPoista