Vieraskynä: Isyys = 0,5 Tahtoa + 0,3 Työtä + 0,2 Tilaa

Pitkän linjan isätutkijana olen joutunut usein vastaamaan kysymykseen ”miten tullaan hyväksi isäksi”. Nuorempana koin kysymyksen miehen kannalta arkaluontoiseksi ja yleensä pyörittelin vastausta hienovaraisesti. Esimerkiksi, että on monenlaista hyvää isyyttä ja että jokaisen on vain löydettävä itselleen sopiva tapa olla isänä. Iän ja kokemuksen (mm. viisi lasta) lisääntymisen myötä rohkenen nyt eritellä asiaa vähän pidemmälle. Samalla huomaan katsovani kysymystä entistä tiukemmin lapsen näkökulmasta: millaisen miesvanhemman lapsi tarvitsee ja mille pohjalle rakentuva isyys on kestävintä lapsen kannalta.

Naisen äidiksi tulemiseen verrattuna miehen isyys alkaa takamatkalta: naisella on etunaan intensiivinen odotusaika ja vauva kasvaa vain hänen sisällään. Eihän kaikilla naisillakaan kiintymyssuhde vastasyntyneeseen muodostu ihan itsestään hormonien hoitamana, mutta erityisesti isän kohdalla ”luonto” ei yksinään vie ”tikanpoikaa puuhun”. En luottaisi hirveästi siihen, että biologinen side tai miehen yhtäkkinen ihastuminen vauvaan takaavat kestävän isäsuhteen lapselle. Erityisesti uusperhe- ja adoptioisien kokemuksista voi päätellä, että isä-lapsisuhteen rakentaminen on määrätietoisuutta ja systemaattisuutta edellyttävä tehtävä, joka ei tuota pikavoittoja, mutta joka palkitsee pitkän päälle.

Niinpä tärkeimmäksi asiaksi nostan eettisen ulottuvuuden – sen, että mies päättää tahtoa isäksi. Enkä näe eroa siinä, onko mies lapselle biologinen vai sosiaalinen isä. Jokaiselle lapselle on lottovoitto, jos hän voi kiinnittyä mieheen – isään, joka on päättänyt olla tälle lapselle läheinen, lämmin ja luotettava aikuinen tapahtuipa mitä tahansa. Isyys on tahtolaji kuten kaikki läheissuhteet, ja oikeastaan ihmettelen, miksi minkäänlaista ”isyyslupausta” ei ole otettu käyttöön. Tiedämmehän, mikä valtava voimavara latautuu mielen sopukoihin, jos teemme itsemme kanssa sisäisen sopimuksen esimerkiksi kuntoilun, työn tai opiskelun suhteen.

Isä-lapsisuhde alkaa muodostua tekemisen myötä. Ajattelen hyvin realistisesti niin, että isälle ei ole olemassa tähän mitään omaa repertuaaria tai temppugalleriaa, eikä varsinkaan oikotietä. On vain päivästä toiseen tehtävä hoivatyö (’hands on’), joka aikaa myöten yhdistää isän ja lapsen. Tutkimusten mukaan tuoreita isiä kalvaa usein hiljainen epäilys, olenko oikeasti hullaantunut vauvasta, rakastanko häntä tarpeeksi ja onko hän nyt minulle kaikki kaikessa – kuten näyttää kadehdittavasti olevan äidin kohdalla. Varmuuden saamiseen on vain yksi tie: vauvan kanssa yhdessä oleminen alusta alkaen, niin että hoiva ja huvi, rutiinit ja ilo, kietoutuvat rajatta toisiinsa. Näin syntyvä molemminpuolinen kiintymyssuhde kannattelee lasta pitkälle aikuisuuteen.

Kolmas tekijä on tilan antaminen. Tarkoitan tällä mahdollisuuksien, ajan ja paikan raivaamista isyydelle. Isä-lapsisuhde tarvitsee huokoisen ympäristön, jossa ei ole liikaa puristusta, stressiä tai kolmansien osapuolten niskaan hengitystä. Portinvartijateorian mukaan äidit joko avartavat tai kaventavat monin hienovaraisin keinoin sitä näkymätöntä käytävää, jonka päässä on vahva isän ja lapsen kahdenkeskinen suhde. Kuitenkin viime kädessä vastuu on isällä itsellään. Viisitoistavuotiaalle ei mene läpi selitys, että olisin ollut enemmän kanssasi jos äitisi olisi minua siinä tukenut. Vaikka äiti pitäisi porttia apposen auki, kaikki isät eivät sitä omilta menoiltaan huomaa tai eivät halua oikeasti tasaveroista vanhemmuutta. Tahtoisät puolestaan raivaavat oman tiensä äidin rinnalle näyttöjen kautta, sitkeällä tekemisellä ja osaamisella.

Kun nyt katson tätä vastaustani alun kysymykseen, hätkähdän että olenko tulossa mielensäpahoittajan kaltaiseksi. En kyllä myönnä. Ehkä nykyinen osallisuuteni Mannerheimin Lastensuojeluliitossa on herkistänyt entistä miesaktiivia tarkastelemaan isyyttä ennen muuta lapsen oikeuksien kautta. Laajemmassa kuvassa pääasia ei ole se, että meille vahvoille aikuisille miehille isyydestä tehtäisiin entistä kivempi juttu, vaan että yhä harvempi lapsi joutuisi kokemaan hyvälle oraalle ehtineen isäsuhteensa traumaattisen menetyksen.

Jouko Huttunen
Kirjoittaja on isyystutkija ja kasvatustieteiden tohtori sekä viiden lapsen isä.