Rasittavat ipanat

Elin poikamiehenä kolmekymppiseksi asti. Siinä oppii itsenäiseksi ja itsekkääksi. En ollut erityisen lapsirakas enkä osannut huomioida vauvoja ystäväperheissä vieraillessani. Jouduin usein pakottamaan itseni, jotta muistaisin muutaman sanan vaihtaa vauvojen kanssa. Pahin painajainen oli, kun muutaman kuukauden ikäinen vauva ojennettiin syliini. Selkä hiessä, kasvot helakanpunaisena ja suunnaton ahdistus. Kohta vauva alkoi itkeä ja se nostettiin sylistäni pois.

Lapset häiritsivät minua rääkyvinä, räkäisinä ja levottomina, kun olisin halunnut keskittyä johonkin, yksin ja rauhassa. Julkisissa tiloissa raivokohtauksen saanut lapsi sai hermoni kireälle ja haittasi olemistani. Vihasin konsertteihin sylilapsia tuovia vanhempia. Hymyilin kaikille, mutta ihmettelin samalla, että miksi raahaavat lapsiaan joka paikkaan? Eihän pieni lapsi edes ymmärrä mistään mitään! Ja vielä, miksi sitä itkevää lasta ei voi heti viedä pois jonnekkin ovien taakse? Minä halusin keskittyä! Rauhassa.

Kun nykyään kuljetan omia lapsiani erinäisiin paikkoihin, huomaan kuinka immuuniksi olen tullut lasteni kitinälle ja hästäämiselle. Tunnen lapseni ja luotan siihen, että kyllä ne siitä rauhoittuu. Joskus ovat rauhoittuneetkin. Mutta mistä se lapsia vihaava ja äänille herkistynyt sinkku voi tietää, että huuto loppuu kohta? Ei mistään. Eikä se välttämättä lopukkaan.

Hoitovapaata samaan aikaan kanssani viettävä ystävä vastasi asiakastyytyväisyyskyselyyn ja sai palkinnoksi risteilyn. Pitihän se lähteä kun ilmaiseksi saatiin. Siinä meriaamiaisella, lapseni huutaessa turhautumistaan, liiskattuaan croissantin kokolattiamattoon ja kylvettyään munakokkelit lähitienoolle, havahduin pohtimaan, että häiriintyyköhän joku tästä touhusta. Varmasti häiriintyi, ajattelin. Viereisen pöydän buffet-herkuttelijat näyttivät rauhallisilta kuin tukholmalainen latte-isä punaisessa pipossaan leikkipuistossa. Pikkunakkia haukkaavan ihmisen sisällä voi käydä kuitenkin melkoinen merenkäynti ja myrsky.

Lapsia kutsutaan ja toivotaan mukaan erilaisiin tilaisuuksiin. Kirkkoon, ravintoloihin, konsertteihin. Auliisti kutsutaan, kunhan ovat hiljaa. Ihmiset seuraavat mielellään lasten touhuja, mutta auta armias, jos ipanat alkavat rettelöidä! Meitä on moneksi. Meriaamiaisella toruimme lapsiamme ja jännitimme heidän aiheuttavan häiriötä muille. Naapuripöydän rouva taisi huomata tämän ja helpotti tuskaisaa tolskaamistamme sanoessaan: ”Lapset eivät häiritse ollenkaan. Ihana katsella heidän touhujaan.” Henkilökunta ei ilmeistä päätellen ilahtunut meidän osallistumisesta aamiaiselle. Ystävältäni kaatui litran kevytmaitokannu kokolattiamatolle. Rasittavia nuo ipanat.

Antti Kanto