Suomi nousuun jonottamalla

Jalkapallo, maali ja jalkapallojoukkue

Kenttämestarin arvovaltaisella päätöksellä jalkapallotreenit on siirretty hiekalta nurmelle. Nyt nurmi kestänee nappulakenkien töpsyttelyä. Makoilen ruostuneen jalkapallomaalin takana vaaleanvihreällä juuri talviunilta heränneellä nurmella ja seuraan tylsistyneenä eskari-ikäisten touhuamista paikallisen urheiluseuran hellässä huomassa.

Tänäkin päivänä, alkukesän lämpimässä auringonpaisteessa, tuhannet lapset ja nuoret kirmaavat pallojen perässä, harrastavat yleisurheilua tai kuka mitäkin.

Zoomaan mykiöni ja tarkennan katseeni kentälle. Treeneistä on kulunut jo mukava hetki, eikä kukaan ole potkaissut kertaakaan palloa tai juossut askeltakaan. Vaahtosammuttimen kokoiset tenavat ovat saaneet aikaiseksi kaksi jonoa ja "kuuntelevat" valmentajan pitkää ohjetta seuraavasta harjoituksesta. Kenttä on täynnä punaisia kartioita ja valmentaja yrittää selvittää tuulessa tempoilevista palloliiton ohjemonisteista harjoituksen oikeaoppista kulkua.

Tälläkin hetkellä valtakunnassamme kokoonnutaan tuhansiin jonotusharjoituksiin. Joukkueen on opittava järjestäytymään peräkkäin. Jono on lapsiryhmän perusyksikkö.

Osa lapsista on ehtinyt nyppiä odotellessaan melkoisen keon ruohonkorsia, joku kaksikko on ehtinyt karata puuhun ja kolmansilla on tappelu käynnissä. Lopulta, kun harjoitus saadaan käyntiin, heti ensimmäisellä pienellä jalkapalloilijan alulla jalat sakkaavat ja pallo karkaa ojaan.

Jonossa odotellaan. Valmentaja hoputtaa. "Jonon hännille sieltä! Hopi, hopi!"

Pitkä odotus jonossa kasvattaa kärsivällisyyttä. Lapsista kasvaa nimittäin erinomaisen hyviä jonottajia, jotka aikuisena sitten malttavat odottaa Motonetin varaosapalvelun jonossa omaa vuoroaan kiltisti. Kunhan kukaan ei etuile. Etuilijoita tekisi mieli tempoa koteloon.

Ja jonojahan on joka paikassa. Polvileikkausjonossa kestät kiltisti kivut, autojono aamuruuhkassa on okei, lihatiskijonotus Prismassa on kivaa, kassajonossa kassahidastelija ei nostata verenpainetta ja maltat mielesi huvipuistolaitejonossa. Terveyskeskukseissa jonotuskunto joutuu todelliseen testiin. Sairaaloiden jonot ovat jonottamisen korkeanpaikan leirejä.

Suurin osa elämästämme kuluu jonossa. Ei hassumpi paikka. Turvallisesti kahden ihmisen välissä.

Lopuksi on otettava hattu kouraan. Kaikki kunnioitus vanhemmille, jotka viideltä töistä tultuaan kaitsevat kahdenkymmenen viisikuusivuotiaan laumaa. Vetävät jalkapallotreenit, organisoivat turnaukset ja leipovat mokkapaloja.

En pystyisi samaan.

Laiskana makoilen tässä ja mietin jonnin joutavia toivoen, ettei aurinko menisi pilveen.

Jonotusrauhaa kaikille!

Antti Kanto

Lempeä kosketus tekee ihmisestä ihmisen

Olenko koskaan sanonut
sinulle kultaseni, että
hengität upeasti?

Olenko muistanut mainita,
kuinka tavattoman paljon pidän
sinun tavastasi olla sinä?

Vasta elokuussa kirjoitin koskettamisesta ja nyt näköjään taas.

Joukko miestyön ammattilaisia kokoontuu kerran vuodessa Miestyön foorumiin pohtimaan miehen osaa, paikkaa ja tilaa. Tänä vuonna foorumi järjestettiin Mikkelissä otsikolla Koskettava mies. Mukana oli muun muassa väkivaltatutkija Satu Lidman sekä teatteriohjaaja Eino Saari, joka tekee dokumentaarista teatteriproduktiota suomalaisen miehen kosketushistoriasta.

Osallistuin Saaren vetämään työpajaan, jonka idea oli yksinkertainen ja vahva: kirjoitetaan tai piirretään kuudesta eri tehtävänannosta viisi minuuttia kustakin. Tehtävät olivat sellaisia otsikkoja kuin "kosketus, jota kaipaan" tai "hyvä kosketus lapsena". Kun kaikki tehtävät oli tehty, jokainen sai kertoa, millaisia ajatuksia oli herännyt.

Aihe tuli kirjaimellisesti iholle. Saari onnistui luomaan avoimen ja luottamuksellisen tilan, jossa jaettiin aika kipeitäkin juttuja.

Useammat pajaan osallistuneet kertoivat, että lapsuuden kosketusympäristö oli niukkaa. Isovanhemmat olivat olleet monelle niitä, jotka olivat olleet lähellä. "Mummon kainalo oli maailman turvallisin paikka", kertoi eräs pajaan osallistunut.

Kerrottiin myös isistä, joilla oli aikaa lapselle. Isien läheisyys saattoi olla hieman kulmikasta, esimerkiksi "parransiemenen" istuttamista pikkupojan poskeen.

Entä äidit? En ollut ainoa, jolta puuttui mielikuva äidin ihosta ja lempeästi koskettavasta kädestä. Jäin miettimään, mistä kaikesta tässä voisi olla kysymys.

Äidin iholla.

Ensimmäiseksi tulee mieleen epätasainen työnjako. Monesti on (ollut) niin, että isä tekee yhtä työvuoroa (ansiotyö), mutta äiti kahta (ansiotyö ja kotityöt). Siinä ei jää äidille aikaa lukea lapsille kiikkutuolissa kiireettömästi Hanhiemon iloista lipasta.

Eräs ystäväni kuvaili lapsuuttaan tähän tapaan: Isä tuli töistä kotiin ja rojahti sohvalle lepäämään. Lapset saivat olla isän lähellä, sylissä ja päällä. Pian isä nukahti. Ystävä kertoi pitäneensä lapsuuttaan tavallisen onnellisena. Äiti oli etäinen ja isä mukava veikko, jolla oli aikaa lapsille - kunnes ymmärsi, että suuren perheen äiti oli se, joka joutui kantamaan aivan liian paljon vastuuta ja tekemään aivan liikaa kotitöitä.

Toiseksi selitykseksi tarjoan hoivatyön jakautumista ja ihmismuistia. Ainakin omasta lapsuudestani on kuvadokumentteja, joissa olen äidin rakastavan ja täysin hyväksyvän katseensa kohteena. Mitään tietoista muistikuvaa minulla ei noista ajoista ole. Sain nauttia vauvuudestani pari vuotta ennen kuin pikkuveljeni syntyi.

Mietin foorumin aikana myös sitä, miksi lempeä koskettaminen ja hellyyden osoittaminen on monille meistä niin vaikeaa. Yhden ratkaisuehdotuksen teki kulttuuriantropologi Taina Kinnunen, joka kertoi Miestyön foorumin luennollaan Harlow'n epäeettisistä apinakokeista 50-luvulta. Nykyihmistä ei yllätä, että häkkiin ilman emoa suljetut reesusapinat eivät oppineet osoittamaan hellyyttä jälkikasvuaan kohtaan. Ehkäpä mekin silitämme vielä umpeen vuosien 1939-45 aiheuttamia haavoja.

Isän tai miehen lempeä kosketus on olennaista etenkin poikien hoivakyvyn kehittymiselle, sanoo isätutkija Jouko Huttunen. Lempeän hyväksyvästi koskettavilla miehillä voisi olla yhteiskunnallistakin merkitystä, sillä he ovat todennäköisesti rauhantahtoisia, empaattisia ja lähimmäisistä välittäviä. Eino Saaren työpajassa monet sanoivat lempikosketuksekseen halauksen. Halaus lohduttaa ja eheyttää, vahvistaa ja hyväksyy.

Lempeä koskettaminen ja rakkaan ihmisen lähellä oleminen on ihanaa. Olisi hienoa, jos jokaisella lapsella olisi kokemusta molempien vanhempien hyväksyvästä, lempeästä kosketuksesta, tai ellei omat vanhemmat tähän kykene, niin että olisi joku läheinen, jonka kainaloon käpertyä.

Topi Linjama

Sellainen isä en ainakaan halua olla

"Oon valitettavasti aika paljon miettinut isyyttä sen kautta millanen isä en halua olla. Minulla on ollut hyvin jännitteinen isäsuhde. Usein mietin, että en halua olla jyräävä tai latistava tai piikittävä. En halua olla pelottava kun omaa lapsuutta on värittänyt pelko. Minua ja sisaruksiani on hallittu pelolla ja henkistä väkivaltaa on ollut. Tuommoista en ainakaan halua jatkaa."

Eräs haastattelemani uusperheen isä kiteytti hyvin tyypillisen suomalaisen tarinan isyydestä. Tarina on niin tyypillinen, että ymmärrämme sen hyvin.

"Isä ei sitä pahuuttaan ole tehnyt. Se on tietyn ajan lapsi. Pappa oli umpitraumatisoitunut sodasta, teki töitä kuin eläin ja ryyppäsi kuin eläin. Pahoinpiteli välillä vaimoaan. Se oli aika yleistä silloin. Se näkyy tavassa, jolla isä kasvatti meitä. Isä yritti päästä tästä perinnöstä eroon, mutta ei aivan onnistunut."

Kenties yleisin tapa määrittää omaa isyyttään on pohtia sitä sen kautta, millainen isä ei ainakaan halua olla ja erittäin usein ne esimerkit siitä, millainen ei halua olla löytyvät omasta isästä.

Sodan rikkomat isät eivät osanneet olla lapsilleen kovinkaan usein hoivaavia, rakastavia isiä ja tämä näkyy heidän isiksi tulleissa pojissaan kamppailuna tätä sodan runteleman isyyden perintöä vastaan. Me, heidän isiksi tulleet poikansa jatkamme kamppailua jossakin määrin heidän kamppailunsa satuttamina. Kukaan ei tässä sukupolvien ketjussa ole ollut paha tai ilkeä, mutta ei myöskään pelkkä olosuhteiden uhri.

Isyyttä on aina voinut päättää toteuttaa toisin ja aina joku on niin päättänyt tehdä. Sillä tavoin, normirikkomusten kautta isyys on muokkautunut sellaiseksi kuin nykyään yleensä on.

Haastattelemani isä tehnyt määrätietoisesti paljon työtä ollakseen läsnäoleva ja hoivaava isä lapsilleen, joita hänellä on kahden naisen kanssa. Hän on niitä, jotka rakentavat ydinperheen jälkeisen isyyden muotoa ja näköä. Mukana kulkee historian painolasti, joka on välillä avuksi ja välillä haitaksi.

Välillä hän saa itsensä kiinni lapsen jyräämisestä tai piikittelystä, mutta se ei määritä hänen isyyttään. Hän on itse määrittänyt sen toisenlaiseksi. Samalla hän on saanut ammennettua suomalaisena miehenä olemisen perinteestä ja kulttuurisesta käytännöstä määrätietoisuutta ja voimaa puskea tiensä vanhemmuuden esteiden läpi - isillä niitä edelleen riittää esimerkiksi erotilanteissa.

Kulttuuri ja yhteiskunta eivät muutu itsestään. Niitä muutetaan.

Pasi Huttunen, @paspah

Blogitekstissä esiintyvä isä on haastateltu tekeillä olevaa isäkirjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

Ruuhkavuosina soi monta teemaa

Ruuhkavuodet on kuin fuuga, sävellys, jossa monta toisistaan näennäisen itsenäistä teemaa soi samanaikaisesti. Vain nero tekee fuugasta taideteoksen.

Oman sävellykseni teemat voisi puristaa kolmeen. Luvassa katkeraa tilitystä ja musiikkitieteellistä jargonia.

1. Perhe. Kouluiässä olevat lapset itsenäistyvät vähitellen. Kaikkea tapahtuu, mutta mitään suuren mittakaavan ongelmia ei juuri nyt ole, ellei lukuun oteta kestoaihetta: haluaisin viettää enemmän aikaa yksin, lasten ja vaimon kanssa.

2. Työ. Nykyinen 80-prosenttinen päivätyö ei vaadi mahdottomia. Sen ohella teen jonkin verran freelance-toimittajan hommia, joista osaan suhtaudun hieman liian kunnianhimoisesti. Lisäksi yritän kahden ystäväni kanssa saattaa yhtä kirjaprojektia finaaliin. Määräaikainen työ loppuu vuodenvaihteessa ja jatko mietityttää, sillä jostakin on perheellisen omakotiasujan (ks. kohta 3) nyhdettävä fyrkkaa.

3. Vapaa-aika. Tämä pitäisi laittaa lainausmerkkeihin, sillä viimeiset kuukaudet vapaa-aikaa on värittänyt mittava vesivahinko, jonka vuoksi olemme evakossa omassa kodissamme. Keittiö ja kaksi julkisivua menee uusiksi ja rempan yhteydessä on vaihdettu käyttövesiputket ynnä muuta. Remontti merkitsee sitä, että täytyy tehdä päätöksiä, hankkia tarvikkeita, rahoittaa ja olla ajan tasalla hommien etenemisestä. Keittiö on pakattu muuttolaatikoihin, joista on turha etsiä tarvitsemaansa pikkuesinettä. On ahdasta ja pölyistä. Ottaa koteloon. Huomaan pakenevani remonttia musiikin, kurpitsanviljelyn ja jalkapallon pariin.

Keittiö vapunpäivänä.

Teemoista kolmas soi niin huonosti, että näistä ei tehdä Fuugan taidetta. Toisaalta voi olla niinkin, ettei vika ole teemoissa vaan tekijässä: ehkäpä sellainen mestari kuin Johann Sebastian Bach rakentaisi näistä aineksista kolmoisfuugan, jonka lopulla kaikki teemat soivat yhdessä, ja lopputulos olisi niin esteettisesti kuin älyllisesti enemmän kuin tyydyttävä.

Näin on laita Die Kunst der Fugen yhdennessätoista fuugassa [tämä on nyt sitä edellä kuvattua pakenemista], jonka tulkitsee venäläinen pianisti Evgeni Koroliov. Ensimmäinen pehmeän haikea teema - sanokaamme "perhe" - esitellään alussa. Kohdassa 0'42 ilmestyy toinen, iskevämpi kromaattinen teema, jota kutsumme tässä nimellä "työ". Kohdassa 2'18 ilmestyy kuvioon nouseva kahdeksasosanuoteissa kulkeva teema, jota rohkenemme nimittää "vapaa-ajaksi".

Särähtääkö kohta 3'46 korvaan mitenkään erityisellä tavalla? Ei minunkaan - ja kuitenkin Bach kirjoittaa kaikki kolme teemaa soimaan samanaikaisesti. Entä 4'05? Siinä Bach niin sanoakseni hoitaa kahta perhettä: hän laittaa ensimmäisen teeman soimaan yhtä aikaa sekä alkuperäisessä muodossaan että peilikuvana. Vielä pariin kertaan ennen loppua otetaan kaikki kolme teemaa yhtä aikaa syleilyyn ja fuuga prässätään onnelliseen loppuun.

Huh huh.

Topi Linjama

Hyvää äitienpäivää.

Juhlapäivän ajattomuus. Aamuinen brunssi. Lasten tekemät kortit, kasvattamat kukat. Niistä on äitienpäivä tehty. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille.

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

"Miksi tuo Illusia ei ole alasti?"

"Miksi tuo Illusia ei ole alasti niinkuin siinä kirjan kannessa?" poikani kysyy ja yritän olla naurahtamatta ääneen. Esitys on nimittäin parhaillaan menossa. Tottahan se on, että äitini kirjahyllystä lainatussa Pessi ja Illusia painoksessa on kannessa alaston tyttö. Olemme nuoremman poikani kanssa tämän klassikon näyttämösovituksen ensi-illassa 6.5.2017.

Vanhempi poika on seuraavana keskiviikkona menossa koulun kanssa katsomaan saman näytelmän. Myöhemmin kun saunassa juttelemme näytelmästä vanhempaa selvästi vähän piinaa kun toisaalta olisi mukava kuulla näytelmästä ja toisaalta taas olisi mukavampi ensin itse nähdä se.

Joensuun kaupunginteatteri on aivan erinomainen paikka lasten teatterikasvatuksen kannalta. Eivät siellä kaikki esitykset aina ihan silkkaa timanttia ole, mutta lastenteatterin ovat aina osanneet tehdä älyttömän hyvin. Niin nytkin.

Osoitan, että tuolla muutamaa penkkiriviä edempänä istuu myös näytelmän ohjaaja Ilmari Pursiainen ja poika on selvästi ihmeissään, että tuon näköinen tyyppi. Näytti ilmeisesti sen verran tavalliselta tallaajalta, vaikka luulisi, että teatteriohjaaja olisi jotain paljon ihmeellisempää. Laitan mieleeni, että jossain sopivassa tilanteessa voin muistuttaa, että kyllähän sitä näytelmän voi kirjoittaa ja ohjata vaikka kuka kun vähän harjoittelee. Paino sanalla harjoittelee.

Lasten kanssa on mahtavaa käydä teatterissa, jos näytelmä on sellainen, että lapsi on siitä kiinnostunut. Lapset elävät niin täysillä esityksen mukana, että siihen tempautuu itsekin mukaan ihan eri tavalla. Vaikuttuminen alkaa jo teatterisaliin tullessa:

- Isi, onko tällä talolla niinku virallista omistajaa?
- On joo, kaupunki omistaa tämän talon. Tämä on samalla kaupungintalo
- Niin, mutta ei niinkun kukaan yksittäinen ihminen omista?
- No ei.
- Niin no eihän kenelläkään tällaiseen olisi varaa!

Onneksi valtiolla ja kaupungilla on varaa, ajattelen ja toivon vilpittömästi, että poliitikot pitävät siitä huolen jatkossakin.

Väliaikamunkki ja limppari katoavat nopeasti. Niin nopeasti, että itse hädin tuskin ehdin verottaa pohjat limsasta. Vessassa ollessa tulee kuulutus, että esitys jatkuu viiden minuutin kuluttua ja pojalle tulee kiire. Ei kuitenkaan niin kiire, ettei ehtisi ohi viilettäessään moikata tuttua vahtimestaria.

Mahtaisiko mennä enää läpi
tällainen kansi kirjassa?

Näytelmä saa lapselta arvosanan 3/5. Parasta on kuulemma se kun Martes-lumikko piiloutuu laittamalla pesäkkeen päähänsä ja esittää lamppua. Huonointa on se haikara, joka puhuu oudosti (ranskalaisittain ääntäen). Minä ihailin tanssijoiden liikekieltä, myös tämän haikaran. Mikään ei kuulemma ollut näytelmässä surullista tai jännittävää, mutta kehonkieli esityksen aikana kertoi kyllä hiukan toista. Esimerkiksi Markku Maasillan esittämä Ristilukki saa lapsen jännittymään penkissään. Katse ei karkaa näyttämöltä hetkeksikään kun Illusia menettää siipensä intensiivisessä kohtauksessa.

Itse olen valmis antamaan esitykselle jopa 4/5. Etenkin, koska poikani kanssa teatteri on ollut vielä tavallistakin isompi elämys.

Pasi Huttunen, @paspah

Näin pelastat lapsesi homoudelta - 7 vinkkiä!

Pinkki vaara uhkaa ja jatkuva homorummutus saattaa pian tehdä meistä kaikista homoja. Aiemmin riitti, että me isät näytimme esimerkillämme oikean tavan elää. Kunhan jättää kotityöt ja lasten hoitamisen eukoille, omistaa aseen ja viettää paljon aikaa television ääressä kaljaa juoden ja jääkiekkoa katsellen, niin lapsi tuskin kasvaa kukkakauppiaaksi. Homorummutus kuitenkin yltyy sellaista tahtia, että se ei enää riitä. Homokaasun mahdollisuuttakaan ei ole voitu sulkea pois.

Listasimme seitsemän tärkeintä keinoa, joilla isä voi suojella lapsiaan - etenkin poikiaan - homouden uhalta, tuolta aikamme vitsaukselta. Seitsemän vinkkiä riittää, sillä seitsemässä päivässä maailmakin luotiin.



1. On oltava jatkuvasti valppaana, jotta muistaa vastustaa homoja ihan koko ajan. On hyvä esimerkiksi aamulla viettää puolisen tuntia peilin edessä hengittäen syvään, katsoen itseään tiukasti silmiin ja hokien "vastustan homoja, vastustan homoja". Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa koko ajan vastustaa homoja, sillä esimerkiksi kiinnostava työtehtävä tai oma harrastus ei välttämättä mitenkään liity homoihin ja koko asia uhkaa karata mielestä. Tämän listan kohta 2 auttaa asian pitämisessä mielessä ja työpäivän aikana on tärkeää pitää homoudenvastustamistaukoja esimerkiksi tunnin välein. Vuosien harjaantumisella saattaa vihdoin kouliintua vastustamaan homoutta aivan koko ajan. Tämä on isälle raskas ja kuluttava tie, mutta täysin välttämätön. Paitsi jos vihaa lapsiaan ja tahtoo heille pahaa.

2. On varustauduttava hyvin. Näinä aikoina tarvitaan paljon materiaalia, jotta pysyy selvillä homojen metkuista. Ainakin Ranneliike.net ja Grindr on laitettava kestoseurantaan. Lisäksi Google auttaa erilaisten alan sivujen kuten ManHubin, Spank Wiren tai Youporn Gayn löytämisessä. Näitä on seurattava herkeämättä - mieluiten useita kertoja päivässä. Homouden uhka ei lepää!

3. Muista paheksua äänekkäästi kaikkia, jotka pukeutuvat vääränlaisiin ja -värisiin vaatteisiin. Pinkki ei ole heteromiehen tai pojan väri eikä kunniallinen nainen voi mitenkään pukeutua siniseen. Jotain epäilyttävää siinä välttämättä on. Jos miehellä on hame ja se väittää sitä "kiltiksi" tai "sarongiksi", niin selvähän se on, että homo se on! Kännissä voi tietenkin pukeutua miten vain, mutta silloinkin suositeltavaa on tyytyä tekemään hattu sixpackin kuoresta.

4. Älä mene julkisiin peseytymistiloihin tai vessoihin missään tilanteessa. Niissä vaanii loputon vaara. Joku toinen siellä saattaa olla homo ja hänellä saattaa liikkua mielessä ties mitä!

5. Selvitä aina sukupuoli ja muista, että niitä on vain kaksi! Jotta asiat pysyvät järjestyksessä, on kaikkien sukupuolen oltava kaikille selvillä. Muista tentata se kaikissa tapauksissa, joissa et ole varma silläkin uhalla, että vaikutat hiukan pakkomielteiseltä. Esimerkiksi vauvoista ei aina tiedä, joten sekaannuksen ja siten homouden riski on ilmeinen.

6. Varo tarkasti läheisyyttä muiden mieheltä vaikuttavien kanssa. Jos kosketus tapahtuu, muista alleviivata heterouttasi esimerkiksi kaikille tutulla homovitsillä. Älä yritä olla luova ja keksiä uutta homovitsiä. Luovuus haisee homolle. Kosketusta kännissä ei tietenkään lasketa.

7. Pysy etäällä lapsista! Opeta lapsille, että hellyys ja koskettaminen eivät yksinkertaisesti ole miehelle sopivaa puuhaa. Erityisen tärkeää tämä on jos lapset ovat poikia. Kun poika on kirjoittanut ylioppilaaksi voi kätellä. Muu on homoa. Tämä voi tuntua kovalta, mutta homoustartunnan vaara on liian ilmeinen. Länsimaiden dekadentissa ilmapiirissä suvun ei sallita toimivan kuten kuuluu ja tappavan homosukulaista kunnian tähden. Häpeä vaanii siis jatkuvasti!

Muiden on joustettava, jotta lapsen ei tarvitse

Aamulla laitan lapset päiväkotiin ja kouluun kaaoksen saattelemana ja kiiruhdan tapaamaan asiakkaita. Sen jälkeen on kokous. Pysähdyn pariksi sekunniksi siunailemaan onneani, kun tänään kukaan ei ole sairastunut. Lounaan jälkeen ehdin koordinoida tiimin kanssa hommia eteenpäin. Iltapäivällä pääsen pyörähtämään salilla, laitan kuulokkeisiin hyvää musiikkia ja unohdan hetkeksi kaiken muun. Myöhemmin kotona lasten hakemisen ja ruokkimisen jälkeen on hyvä hetki tehdä vähän rutiiniluontoisia toimistohommia. Ne vaativat sen verran vähän ajattelua, että onnistuvat, vaikka meuhkaava taapero roikkuu jalassa ja toinen on hetkenä minä hyvänsä putoamassa jostain.
Tänään on kerrankin sellainen päivä, ettei illalla ole minkään järjestön tai yhdistyksen kokousta tai muuta menoa. Leikkimistä, läheisyyttä ja iltatoimet, lapset nukkumaan. Pysyn hereillä melkein Netflix-sarjan loppuun saakka. Aamulla herään hävyttömän aikaisin. On aikaa ottaa iso kupillinen kahvia ja omistautua luovalle työlle. Sitten sama rumba alkaa uudestaan – paitsi jos illalla lapsella nousee kuume ja seuraavasta päivästä tuleekin kotipäivä.

Isyyteen on löydettävä harmoniaa. Musiikissa harmonia on sitä, että monta ääntä soi yhtä aikaa, ja se kuulostaa hyvältä. Tämä sopii kuvaamaan perhearkea, jossa ihminen tekee töitä hankkiakseen toimeentulon, hoitaa lapsia, luultavasti harrastaa jotain ja haluaa välillä levätä. Lisäksi tulee kaikenlaisia yllättäviä, iloisia, surullisia, inspiroivia ja pelottavia yllätyksiä sekä itselle että muille perheessä. On sairastumisia, työttömyysjaksoja, ylityöllistymisen jaksoja, loma-aikoja, jotka eivät perheenjäsenillä satu samaan aikaan ja ties mitä. Yksi hyväksi havaittu tapa hahmottaa vanhemmuutta on kysyä kolme kysymystä:

1. Kuinka läsnä olen lapselleni?
   
2. Olenko hoivaava vanhempi, jääkö hoivaaminen pääasiassa toiselle vanhemmalle, vai jääkö lapsi peräti ilman riittävää hoivaa?
   
3. Onko minulla isänä usko osaamiseeni vai olenko epävarma ja arka olemaan läsnä ja hoivaamaan?

Läsnäolo on periaatteessa äärimmäisen helppo asia: lasta on kuultava silloin kun lapsella on kuulemiseksi tulemisen tarve ja katsottava silloin kun tämä haluaa tulla nähdyksi. Kyse on siitä, että lapsella on joku, jolle sanoa tai näyttää kulloinenkin asiansa. Läsnäolon on tapahduttava pitkälti lapsen ehdoilla. Vanhempi voi yrittää määritellä ajan, milloin on läsnä lapselle, mutta se on vaikeaa ja silloin lapsi muuttuu vanhemmalle helposti häiriötekijäksi. Aina läsnäolo ei ole mahdollista, mutta sille on yritettävä löytää sen verran aikaa kuin lapsi tarvitsee.
Hoivaavuus ei välttämättä tule luontevasti, mutta sitä voi ja kannattaa opetella. Yksi osa hoivaamista on se, että puhuu lapselle hellästi ja rakastavasti ja koskettaa tätä, pitää sylissä ja silittää päätä. Toinen on se, että huolehtii lapsen tarpeista. Syöttää, vaihtaa vaippoja, pyyhkii nenää, käyttää kylvyssä. Hoivaaminen ja läsnäolo eivät ole erotettavissa toisistaan. Läsnä voi olla hoivaamatta ja hoivata voi olematta läsnä, mutta tilanne on paras silloin kun ne käyvät käsi kädessä.
Isyys on vahvimmillaan silloin, kun sitä tekee, eli viettää aikaa hoitaen lapsiaan ja on lapsen saatavilla. Töitä tehdessä tai harrastaessa isyys ei ole tunteissa ja ajatuksissa välttämättä päällimmäisenä. Tämä on hyvä asia. Mieli keskittyy kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan. Isyyden vahvuus näkyy siinä, kuinka jouhevasti pystyy liikkumaan roolien välillä. Isyys muodostuu ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi tekemällä ja oppimalla isyyden taitoja. Silloin on helpompi myös poistua isyyden tekemisen parista aika ajoin. Jos isyyden tekemistä on vähän, on siihen vaikeampi tarttua. Joskus lapsen äidille saattaa joutua jämäkästikin sanomaan, että nyt minä hoidan lasta.

Yhteiskunta ei ole enää sellainen, että Jamppa marssii aamukahdeksaksi tehtaaseen tai toimistoon töihin, tulee neljän aikaan kotiin ja vaimo hoitaa lapset kotona. Työsuhteet ovat sirpaleisempia ja yhä useampi elättää itsensä yrittäjämäisesti. Työajat eivät ole selkeät ja ne vaihtelevat usein. Työn luonnekin saattaa muuttua usein. Työpaikka vaihtelee tai se voi olla siellä, mihin läppärinsä ja puhelimensa kanssa milloinkin asettuu. Työntekijältä vaaditaan joustavuutta. Toisaalta myös työnantaja joustaa monessa tilanteessa paljon aiempaa paremmin. Lapsi joustaa kaikkein vähiten, joten loogisin ratkaisu on pyrkiä rytmittämään arki lapsen mukaan.

Nykyisessä työelämässä ei perheen työnjako isän töissä käymiseen ja äidin kodin ja lasten hoitamiseen enää kovin usein onnistu, eikä moni sitä enää edes halua. Vanhempana olemisen taitoja ja töitä ei voi enää jakaa sukupuolen mukaan. Sekä isän että äidin on kyettävä tarvittaessa kantamaan kokonaisvastuu kodin ja lasten hoitamisesta. Muuten tarvittavaa joustavuutta ei saada aikaan. Vanhemmuus ei ole asia, joka joko luonnostaan osataan tai ei osata. Se on asia, jonka voi opetella. Koko perheen hyvinvointi ja tyytyväisyys lisääntyvät, jos pystyy sovittamaan arkensa suhteellisen hyvin lapsen rytmiin sopivaksi.

Pasi Huttunen, @paspah

Teksti on julkaistu Pelastakaa lapset ry:n julkaisussa Uudet muuttujat - työelämä ja isyys 25.4.2017.

Julkaisu tarjoaa tietoa ja tuoreita näkökulmia työn ja perheen yhteensovittamiseen. Julkaisussa pohditaan muun muassa arvoja, johtamista ja ajankäyttöä, ja autetaan näkemään aikuisen ruuhkavuosia lapsen kannalta.

Miten yrittäjämies yhdistää työn ja perheen?

Miehen elämä muuttuu - mitä tehdä?

Kukapa meistä vanhemmista ei haluaisi olla hyvä vanhempi ja hyvä työntekijä. Mutta yhdistelmässä "vanhemmuus + yrittäjyys + perhe + muu elämä" riittää tasapainoilemista. Tämäntapainen elämäntilanne on yhä useammilla, sillä yrittäjyys ja yrittäjämäinen silppu- ja pätkätyö yleistyvät kaiken aikaa.

Pelastakaa Lasten Isämies elämässä -hankkeen uunituore julkaisu sivuaa tätä tematiikkaa. Lehdessä pohditaan muun muassa johtamista, arvoja ja ajankäyttöä, ja siinä oletetaan, että

a) työn ja muun elämän tasapainon löytämiseen ei ole patenttiratkaisuja: yrittäjien ja perheiden tilanteet eivät ole keskenään vertailukelpoisia, mutta ehkä jotakin yleistä voidaan silti sanoa,

b) työ on yksi elämän osa-alue: erityisesti yrittäjällä työtä ei voi leikata muusta elämästä erilliseksi lohkoksi, mutta silti voidaan pohtia, miten eri elämänalueet painottuvat omassa elämässä,

c) miehen vanhemmuuteen sitoutuminen hyödyttää tavattoman paljon lasta: lapsen näkökulman valottaminen voi olla se vipu, joka saa miehen priorisoimaan ruuhkavuosien ajankäyttöä, mutta toki vanhemmuuteen sitoutuminen on hyödyllistä myös miehelle itselleen ja lapsen äidille - eikä se pilaa bisnestäkään, ja

d) mies on aikuinen, ei kakkosvanhempi tai äidin pikku apulainen, ja mies osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia johtopäätöksiä, jos hän saa asioista tietoa ja jos asiat liikuttavat häntä tunnetasolla.

Isä hoitaa.

Minulla oli ilo toimittaa julkaisu ison ja asiantuntevan porukan kanssa. Mukana oli joukko pohjoiskarjalaisia yrittäjiä, joiden ansiosta julkaisu kohdistettiin yksityisyrittäjille, jotka eivät ehkä aiemmin ole olleet tämäntapaisten julkaisujen fokuksessa. Yrittäjien ääni kuuluu julkaisun tarinoissa sekä työnohjaaja Piia Nurhosen kysymys-palstalla. Mukana oli tutkijoita, joiden ansiosta julkaisuun saatiin tiukkaa asiaa. Mukana oli viestinnän asiantuntijoita ja loistava graafikko, joiden kanssa hioimme luettavuutta, selailtavuutta ja katseltavuutta. Lisäksi mukana oli kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa, joiden tekemä Isä hoitaa -posteri kiinnittää huomiota isän ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen.

Mukana on myös blogista tuttuja hahmoja. Juuan kunnanjohtaja Markus Hirvosen teksti motivoi sitoutumaan vanhemmuuteen. Isätutkija Jouko Huttunen puolestaan tiivistää hyvän isyyden elementit kolmeen: tahto, työ ja tila. Pasi Huttunen teki julkaisuun parikin osiota.

Pelastakaa Lapset lähestyy miehen osallistuvaa vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, mitä tehdään näkyväksi esimerkiksi isän kehityskeskustelussa. Yhtä hyvin miehen osallistuvan vanhemmuuden voi nähdä tasa-arvokysymyksenä, miehen hyvinvointikysymyksenä tai vaikka tuottavuuskysymyksenä: jos mies voi hyvin kotona, hän voi todennäköisemmin hyvin myös töissä, ja hyvinvoita työntekijä on huonovointista tuottavampi.

Julkaisu on tehty julkisin varoin (Euroopan Sosiaalirahasto), joten hyödyntäkää sitä mielin määrin. Lataa julkaisu koneellesi, lue nettilehteä tai pyydä paperiversiota allekirjoittaneelta tai hae Joensuun Perheentalolta. Printtaa posteri neuvolan seinälle ja tee kehityskeskustelu kotona lapsesi kanssa.

Topi Linjama
Kirjoittaja on isätyöntekijä Pelastakaa Lapsilla ja Uudet muuttujat työelämä & isyys -julkaisun päätoimittaja

Anteeksi, isillä on töitä

Kymmenen ja puoli vuotta sitten olin totista poikaa. Piispan painava käsi laskeutui pyhäinpäivänä Lapuan tuomiokirkossa pääni päälle ja pappisvalan mukaan lupasin palvella kirkkoani “aina ja kaikkialla”. Enpä tiennyt, mihin kaikkeen sitoudun. Enpä tiennyt, että hankin ammatin paitsi itselleni, samalla myös perheelleni. Ammatin ilot ja varjot ovat tiukasti kulkeneet minun, seurakuntapapin ja isän mukana, lupauksen mukaisesti aina ja kaikkialla.

“Aina”

Katolisessa kirkossa ajatellaan, että papin - jota myös isäksi kutsutaan - perhe on hänen seurakuntansa ja siviilielämässään pappi sitoutuu naimattomuuteen. Luterilaiset papit taas sitoutuvat sekä seurakuntaan että usein omaan perheeseen. Koska molemmissa kirkoissa on kellotaulussa on vain se 24 tuntia, tämä tarkoittaa luterilaisella puolella haasteita: olemme pappisvirassamme kellon ympäri ja työajat sijoittuvat usein mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla tuohon ympyrään. Koska muu perhe elää enimmäkseen yhteiskunnan normaalirytmissä, ovat koko perheen yhteiset vapaapäivät harvinaista ja usein monilla odotuksilla täyteen ladattua herkkua. Ja tiedättehän miten käy, kun odotuksia oikein ladataan johonkin. Aina se ei johda auvoisiin yhdessäolon hetkiin. Joskus toki johtaakin, mikä on kivaa.

Pahinta on se syyllinen olo, kun lauantaiaamuna olen säännöllisesti kiskonut pantapaitaa kaulaan ja leikkikaveria kaipaava lapseni viattomasti kysyy, "lähdetkö sä isi taas töihin". Nojoo, lähden, krhm, isillä on tää tällainen työ, anteeksi ja olet ihana ja leikitään illalla jos isi pääsee ennen iltapesua. Samalla olen itsekin tajunnut, että onhan tämä kummallista; mulla on hyvä työ josta pidän, kai töihin pitäisi lähteä enemmän iloisena kuin syyllisenä.

Parasta on se, kun aamuisin olen ehtinyt aloittaa päivät rauhassa, jutella lasten kanssa ja lyhentää nuorimman hoitotunteja alkupäästä. Ja toki parasta on tällaiselle yksinäisiä hetkiä kaipaavalle sielulle se, että joskus saa viettää arkivapaansa yksin (joskin samalla syyllistyen siitä, että vaimon vastaavat vapaat alkavat lauantaina siivouksella ja lasten konflikteilla…) Toisaalta toisinaan ne arkivapaat näyttävät myös tältä.

“Kaikkialla”

Papin ammattiin liittyy vahva leima. Pappi on jännä, outo, erikoinen, uskovainen, lempeä, ahdasmielinen, kiusallinen, toisenlainen. Aina jotain. Ja koko papin perhe leimautuu aina tavalla tai toisella papin perheeksi, myös kaupunkiympäristössä ja vuonna 2017. Vaimoa kutsutaan hyvin epäkirkollisella työpaikallaan lempeästi ruustinnaksi, lapsilta kysytään koulussa virsiosaamisesta, naapuri säpsähtää kun ensimmäisen kerran kuulee, että tuo kaveri onkin pappi. Että ihan pappi. Ei kyllä uskoisi, sehän vaikuttaa ihan mukavalta ja tavalliselta.

Tämä tavalliselta vaikuttaminen johtuu siitä, että pappi on tavallinen. Pappi lenkkeilee, pappi penkkiurheilee, pappi hermostuu lapsille, pappi tapaa kavereita ja pappi lyhentää asuntolainaa. Papin perhe on vielä tavallisempi. Ehkä isoin epätavallinen asia työaikojen lisäksi on tuo ammatin varjo, joka poikkeuksellisen vahvana lankeaa papin ja perheen osaksi. Onneksi on hyviä ystäviä, jotka vähät välittävät varjoista. Ja onhan niitä varjoja muissakin ammateissa ja perheissä, ne vain ilmenevät eri tavoilla.

Itse huomaan alitajuisesti pyrkineeni kasvattamaan lapsia siten, etten itse enää vahvistaisi tuota ulkoa annettua varjoa tai leimaa lapsissani. En halua ehdoin tahdoin kasvattaa heitä minkäänlaiseen kulttuuriseen toiseuteen tai siihen, että he jotenkin alkaisivat määrittää itseään isän ammatin kautta. Tai että heille tulisi itsenäistyessään tarve kapinoida juuri tätä isän ammatin luomaa leimaa vastaan. Toisin sanoen pyrin minimoimaan oman pappina olemiseni lasteni suuntaan. Normaalin kristillisen kasvatuksen saavat, mutta se ei johdu pappeudestani vaan ihan siitä, minkä koemme hyväksi kasvatukseksi.

Muutos tulee, onko papin perhe valmis?

Tänään, maanantaina, vaihdan työpaikkaa. Siirryn seurakuntapapin työstä järjestötyöhön, jossa työaikani on kutakuinkin mallia virka-aika. Elämäni ensimmäinen maanantai-perjantai -työpaikka. Hämmentävää!

Eniten jännittää se, kuinka oma, yli kymmenen vuoden aikana muodostunut pappi-identiteetti tulee muuttumaan. Kuka minä olen? Ennen olin pappi, kuuntelija, puhuja, sielunhoitaja, nyt joku yhteyspäällikkö. What?

Toiseksi jännittää se, kuinka perheemme arjen dynamiikka tulee muuttumaan. Ok, illat ja viikonloput vapaat, mutta mitä siitä seuraa vuosikymmenen aikana hioutuneille perheen rutiineille? Entä jos vaimoni sanoo toisena peräkkäisenä vapaaviikonloppuna, että lähtisitkö vaikka johonkin siitä, niin saisi nämä asiat rullaamaan? Entä kun en saakaan niitä hetken arkivapaita, yksinäisiä hengähdyshetkiä kaiken sosiaalisuuden keskellä? Oli niissä vain puolensa.

Ehkä silti enemmän odotan kuin pelkään. Nyt ehtii lauantaiaamuna keitellä mutteripannulla kahvia ja lähteä sitten lasten kanssa puistoon. Ei se voi ihan kamalaa olla.

Heikki Nenonen

Kuva ajalta, jolloin arkiaamuna saattoi lähteä halvalla Tallinnaan.

Hammaspeikko katosi?

Julius, reipas poika, hyppäsi autoon. Ajoissa. Soitti 10 min ennen, että ootko tulossa. Totesi pettyneenä, että koris jäi kesken liikkatunnilla. Seppo-ope on tyhmä. Piti lopettaa liian aikaisin. Just kerkes aloittaa.

Ajellessa höpötteli, että haluaa ainakin kolme puudutusta, niinku viimeksi, kun ei voi tietää puutuuko. Epäili, että se espanjooli tulee tutun Tiina-lääkärin sijalle, kun kuitenkin käy niin. Mikä sen nimi oli. Farsaali? Ei, kun se toinen. Suarez.

Istuimme autossa ja katsoimme kelloa ja sanoin, että istuskellaan hetki tässä. Poika mietti, että onko auton kello neljä vai viisi minuuttia edellä. Mittasi. Kuulemma neljä. Mietti, että minkä aikaa kestää.

Jos jättää repun autoon niin menettää repun ja kännykän – noin kakssataa egeä – ja köyhä ja tyhmä koulu menettää kirjat. Pomppimalla käveli risteyksen liikennevalot. Tai pomppi. Ilman reppua. Luki liian läheltä Aku Ankkaa odotuksessa, ei nähnyt varmasti kuvia.

Tätit tuli ja tervehti. Julius ei. Asiakas istumaan, tuolin alasajo ja aurinkolasit nenälle. Tiina oli hyvä sulattamaan pelkoa ja jäätä. Kehui, että sivupurenta oikenee hienosti. Sitten iski kunnon jumi. Suu kiinni. Tiina ehdotti, että iskä pitäisi jalasta. Ota se lääkärintuoli, niin on mukavampi kuin palli. Ei riitä kuulemma jalasta pitäminen. Kädet vispasi, haroi, pidin niistä. Puristi ja kastui. Silmätkin, kun näki piikin. Sitten vanupuikolla loiventajaa ikeniin.

Sitten odottelua ja jutustelua. On reikä toisessa villasukassa. Varpaan kohdalla. Sitten piikki esille ja taas pelkokyynel sulkee suun. En aukaise. Tiina lepyttelee ja lohduttelee. Vielä vähän isommaksi. Sitten on toinen puoli ohi ja nopeasti samaan aukaisuun toinenkin puoli. Imurilla itkut pois suusta. Sitten tunnustelua. Tuntuu, ei kipuja, epävarma, sattuuko. Tuntuu. Toinen kierros puudutetta varalta.

Mikä on instrumentti, mitä se tarkoittaa? Se on se koukku. Viimeksi otettiin pihdeillä, sanoo Julius. Tiina suosittelee opiskelemaan hammaslekuriksi, kun tietää jo niin paljon.

Sitten rutinaa. Se oli siinä.

Ei voi nousta. Istuu ja on kuin Jutila, posket paksuna. Vähän sekaisin. Istuu ja katselee hetken, sitten haluaa lähteä. Kohta kävelemme. Käytävällä ehdottaa minun sormien kipsausta. Kysyn, että miksi. Kun puristi niin kovasti. Otin osani kasvukivuista. Kehuin huumorintajua. Rutistin lempeästi.

Hiljaa autoon. Meinaa romahtaa, kun alkaa tajuta. Prismaan hakemaan palkintoa. Crosbyn pihapelimaalitko? Ei tarvita. Entäs jäätelö. Romahtaa ja itku vie. Ei voi kaupassa. Kaikki käy. Ei voi seisoa vaan istuu kassojen penkille. Tajuaa kuinka ylitti itsensä. Kohtasi pelkonsa ja työsti. Sitten hulvahdus.

Kotona kiukkua. Vihainen kivulle. Verituppoja pesi. Heitteli ja vaihteli. Syleksi. Ei lääkettä. Ei mikään käy. Menkää pois. Anna olla. Mene pois. Nukahtaa. Ei vuotoja. Katson, että nukkuu varmasti kyljellään. Vuotojen vuoksi. Nukkuu vajaan kaksi tuntia. Ärri jatkuu. Sitten ykskaks, laitatko suolakurkkuja ja kinkkua piirakalle. Se meni ohi. Se oli siinä. Poika palasi. Hiljaisuudesta. Tummista vesistä. Pullaposki.

Äiti soitti. Sana kulkee. Saunan eteisessä isoveli oli kelpasi taas kaveriksi. Suihkussa lensi vesi ja huuli. Kertoi veljelle tarinaa jo sankarina.

Poika kyseli, voiko siitä oikeasti tehdä korun. Sanoin, että varmasti. Kultaisen muiston peloista. Sanoin, että tehdään varmasti, jos haluaa. Tiinan ohjeilla. Kaulaan vaikka. Sanoi, että voi kehua kamuille, ettei muilla ole noin vähän hampaita. Oli ylpeä. Pesi hampaat tavallisella harjalla, kun ei uskalla koneella.

Tein poistetusta hampaasta korun, raatelevan kauniin, rohkean. Kultaisen muiston. Eräänä päivänä koru oli pudonnut koulumatkalla. Poika epäili, että ketju olisi katkennut lumipainissa. Lähdimme sitä etsimään talviselta polulta. Emme koskaan löytäneet. Harmitus oli melkoinen.

Totuutta kohti, pelkoja kohti? Siitä syntyy lopulta kultainen lapsuus? Tai ainakin lapsuus. Ajattelin, että ehkä niiden onkin tarkoitus kadota jonnekin, kun ne ovat olleet mukanamme hetken. Löytötavaroistakaan ei löytynyt koskaan.

Vaikka poika kadotti jotain, niin hän löysi suurta ja pysyvää. Jos sen antaa olla eikä sitä riko vaan halaa ja antaa olla. Kultaista arvokkaampaa.

Jussi Hartikainen
Kirjoittaja on vuoden isä 2016

Haluatko olla parempi ihminen?

Poro ja lapsi

Kun suomalaisella on vapaa-aikaa, hän suuntaa katseensa Lanzarotelle, Roomaan, Thaimaahan, Intiaan tai Lontooseen. Ihmiset taluttavat ahdistuneina laukkujaan Helsinki-Vantaalla. Suomesta on päästävä pois!

Joku hakee elämyksiä Euroopan meluisista ja saasteisista kaupungeista. Ruuhkavuosien uuvuttama perhe matkustaa pakettimatkalle Teneriffan lämpöön, kun taas paremman elämän etsijät hinkuvat hiljentymistä pyhimysten hellään huomaan.

Vastausta elämän suurimpiin kysymyksiin haetaan Italian ja Espanjan luostareista. Santiago de Compostelan vaellukselta toivotaan vastausta elämän tarkoitukseen. Ihmiset palaavat pettyneinä takaisin matkoiltaan, sillä säät eivät suosineet Kanarialla, hotellin henkilökunta oli töykeää Pariisissa, ripuli nasahti Intiassa tai mestaripyhimykset pyhillä paikoilla eivät antaneetkaan tarkkaa vastausta elämän syvimmästä olemuksesta.

Älä sure. Äläpä hättäile! Tiesitkö, että paremman elämän avaimet löytyvätkin ihan läheltä? Suomesta.

Kun kellot siirretään kesäaikaan, virpojat raplaavat muniaan ja sipulikasvit heräävät henkiin työntäen vaaleanvihreää, alkaa murtsikkakättäni kolottaa. Monojalkaani alkaa vippasta viimeistään silloin, kun citymaasturit rouhivat boxeineen kolmen kaistan leveydeltä kohti pohjoista. Laskettelukiimani ottaa kierroksia ensimmäisten peipposten ja töyhtöhyyppien kujerrellessa Uudenmaan teholannoitettujen peltojen yllä.

Kun Tampereen eteläpuolella kaivetaan kaapeista shortseja ja pikepaitaa, Lapissa on toppakamppeille käyttöä. Kun skeittarit ja rullaluistelijat rullaavat Turun juuri puhdistetuilla kaduilla, Lapissa hiekoitetaan ja aurataan talvisia teitä. Suomi on pitkä maa.

Pariisin, Lontoon, kehäteiden ja taajamien katupölyissä voit pysyvästi huonosti. Melu nostaa verenpainetta ja ainainen kiire edistää kaljuuntumista. Suomen Lapissa vedät keuhkosi täyteen maailman puhtainta tunturi-ilmaa. Jokaisella hengenvedolla elinikäsi pitenee päivällä. Ja jos et usko, tutki pohjoisen kuusta. Siinä huojuu ihanasti tunturituulessa tuo puhtauden symboli, naava.

Tässä vaiheessa, hyvä lukija, olet jo päättänyt tulla paremmaksi ihmiseksi ja matkustaa seuraavalla lomalla Lappiin. Hienoa! Siksi annankin tässä muutamia vinkkejä, jotta loma sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Kuvan henkilö etsii elämälleen tarkoitusta Lapissa

Sesonkiajan mökit revitään käsistä, joten varaa asumus ajoissa. Mieluisa kelomökki kaikilla herkuilla kannattaa varata jo edellisenä pääsiäisenä.

Varusteet kuntoon! Suksien voitelu ja huolto on syytä tehdä ennen reissuun lähtöä. Vaikkakin hyvin varustelluista uusista mökeistä löytyy hulppeat voiteluhuoneet, ei aurinkoisia hankikelejä kannata haaskata fluorivoiteiden käryisissä sisätiloissa. Viisinkertainen lämpövoitelu pitäisi riittää.

Useimmille Lappiin matkustaville matka on erittäin pitkä. Helsingistä on yhtä pitkä matka Ylläkselle kuin Milanoon. Jos matkustat autolla, varaa mukaan ainakin äänikirjoja, irtokarkkimässyä, sokeria, kuritusopas, kasvatusopas (kaiken maailman jarisinkkosia tai muuta ohutta yläpilveä), pikkuporkkanaa, musiikkia, pitkää pinnaa ja huumoria. Nelivetoauto reilulla maavaralla olisi hyvä olla ihan jokaisella.

Tekemistä Lapissa riittää. Voi hiihtää, lasketella, laskea mäkeä, kävellä lumikengillä, pilkkiä, tulistella laavulla, ajaa moottorikelkalla, syöttää kuukkelia, järsiä kuivaalihaa, valloittaa tuntureita, nauttia virvokkeita latukahviloissa, saunoa, ihastella, louhia ametisteja, jututtaa paikallisia poromiehiä, laskea pehmeällä puuterilumella, kurvailla sileillä rinteillä tai ajaa koiravaljakolla.

Ylläs ja Levi ovat villejä sinkkuihmiselle sopivia resorttikaupunkeja. Rauhallista menoa kaipaaville suosittelen Pallasta, Saariselkää, Pyhätunturia, Äkäslompoloa tai Luostotunturia.

Lapset pitävät erityisesti Poropuisto Koparan visiitistä. Pienellä pääsymaksulla pääsee poropuistoon syöttämään ihka eläviä puolivillejä kotieläimiä. Kun elävät porot alkavat kyllästyttää, voit viedä lapset syömään herkullista porokeittoa tai maukasta poronkäristystä.

Iltaisin voi Luostotunturin rinteessä makoillen ihailla tähtikirkasta taivasta tai leiskuvia revontulia. Jos makoilu rauhallisessa luonnonpuistorinteessä kyllästyttää voit vuokrata tehokkaan moottorikelkan ja hurauttaa seesteiseltä Pyhätunturilta Levin kiihkeään sykkeeseen.

Omaa aikaa kaipaavat vanhemmat voivat laittaa lapset päiväksi hiihtokouluun. Voitte ottaa rauhallisen hetken ja mennä kuuntelemaan pääsiäismusiikkia tunturikirkkoon tai hiljentymään Revontulikappeliin. Lapset voivat töllöttää sillä aikaa telkusta laadukkaita sarjoja. Esimerkiksi Suomen hauskinta tavista. Vanhemmat saavat omaa aikaa myöskin palkkaamalla shamaanin, noidan tai huru-ukon kertomaan Lappiaiheisia saagoja lapsille. Lapset kuuntelevat mielellään juttuja Lapin tietäjistä, noidista, Laestadiuksesta ynnä muista erikoisista parantajista.

Siispä kehoitan sinua lähimmäiseni viettämään viikon tai pari Lapissa. Näin tulet paremmaksi vanhemmaksi, kumppaniksi ja ihmiseksi.

Kuvan henkilöt hymyilevät iloisesti Lapissa

Mutta kuulepa sie lappilainen. Käy kerta vuoteen etelässä, vaikkapa Helsingissä. Huomaat, ettei kesällä tarvitse lumilinkoa, pilkkihaalareita, lapikkaita eikä poronääliöt papanoi pitkin pyöräteitä. Havaitset, että nuoriso kulkee kouluun mopoautoilla eikä moottorikelkoilla. Ymmärrät myös sen, ettet tarvitse itsepuolustuksheen puukkoa ja lapset saavat jalkapallopeleihin täydet kentälliset.

Meiltä täältä Nurmijärveltä on Pyhätunturille 918 kilometriä. Se on Skodalle ja peräpukamille fyysisesti raskas matka. Niin paljon tykkäämme Lapin lumosta, että henkisesti välimatka on lyhyt ja kevyt. Toivottavasti myös pysyykin sellaisena!

Antti Kanto

Kuuden pysähdyksen luokkaretki omaan kotiin

Tutkimusretki oman kodin eri huoneisiin voi olla hyvin jännittävä. Yksi jos toinenkin esine kodissamme kantaa melkoista kulttuurihistoriallista latausta. Arki on tylsää vain jos sitä ei katso tarkasti.

Ilana Aallon mainion Paikka kaikelle (2017) -kirjan alaotsikko kuuluu Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan ja kirja vastaa kyllä kysymykseen, mutta varsinainen tavoite on kunnianhimoisempi. Kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, miksi tavaratulva syntyy ja miksi sen patoaminen on niin hankalaa, että siitä on kirjoitettava jatkuvana virtana kirjoja.

Ilana Aalto: Paikka Kaikelle
 - Mistä tavaratulva syntyy
ja kuinka se padotaan. Atena
2017. 278s. 

Kyse ei siis ole samalla tavalla käytännönläheisestä tee näin -oppaasta kuin Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Leppoisa opas huusholliin (2014) eikä myöskään kodinjärjestämisen uskonlahdosta kuten Marie Kondon hittikirjassa KonMari (2015). Aalto on esimerkiksi isyyttä tutkinut kulttuurihistorian tohtori, joka sittemmin ryhtyi ammattijärjestäjäksi.

Syvällinen yhteiskuntatieteellinen ymmärrys tuo tekstiin kontekstintajua ja syvyyttä. Kirja valottaa, kuinka paljon koti kertoo siellä asuvan yhteiskunnallisesta asemasta ja kuinka paljon sisustuksestamme on tarkoitettu viestiksi kodin ulkopuolelle. Teksti ei ole tieteellistä, raskasta eikä vaikealukuista. Se inspiroi pohtimaan oman kodin ratkaisuja ja kävinkin hiukan omaa kotiani läpi Aallon harjalla.

1. Keittiö

Keittiö on paikka, jossa tehdään ruoan lisäksi paljon muutakin. Ainakaan perinteisessä mielessä ei kerro hienostuneisuudesta, että ruokapöytä on keittiössä, mutta keittiönpöytä onkin monenlaisten asioiden tapahtumapaikka. Askartelu, erilaisten lomakkeiden täyttäminen, vieraiden kahvittaminen ja ajoittain läksyjen tekeminen tapahtuvat paljolti keittiön pöydän ääressä. Käytäntö on ajanut ohi yläluokkaisuudesta ja kunnollisten illallisten järjestämiseen ei pöydässä oikein edes tila riitä. Keittiö on kodin vallan paikkana merkittävä. Kuka päättää miten astiat ja välineet on eri kaappeihin järjestelty? Samalla tulee tuotetuksi niitä rooleja ja työnjakoja, joiden väitetään eri sukupuolilta onnistuvan luonnostaan paremmin.

2. Kirjahylly

Kirjahylly, jossa on paljon kirjoja kertoo sivistyskodista melkeinpä sisällöstään riippumatta. Kirja on yhteiskunnassamme asia, johon kulutuskriittisyys ei juurikaan ole iskenyt ja ekologisena itseään pitävällekin hyväksytään valtava määrä kirjoja. Vieraaseen taloon tullessa on loputtoman kiinnostavaa vilkuilla läpi kirjahylly, eikä sitä pidetä edes huonona tapana. Kirjat ovat yleensä esillä, esimerkiksi olohuoneessa. Tätä nimenomaista kirjahyllyä selaileva saattaa pian tulla johtopäätökseen, että talossa asuu yhteiskuntatieteilijöitä. Kirjojen määrä kodissa toimii luokka-aseman indikaattorina, mutta luokka itsessään on tätä nykyä liikkuvampi ja elävämpi käsite. Kirjoihin ei välttämättä poisto-, vaihto- ja alehyllyjen vuoksi kulu erityisen paljoa rahaa. Kulttuurinen pääoma tietenkin myös sitoo konkreettisesti. Muuta itse tällaisen kirjamäärän kanssa, niin natsien kirjaroviot vaikuttavat äkkiä erinomaiselta idealta.

3. Kissatalous

Lemmikkieläimet jättävät monenlaisia jälkiä taloon ja rutiineihin nopeasti. Ulko-oven avaa varovaisesti, koska joku saattaa suunnitella suurta pakoretkeä. Sisällä olevien ovien sulkemisen kissat ottavat henkilökohtaisena loukkauksena halusivat ne kulkea siitä tai eivät. Uunin kyljessä on kynnenjälkiä siinä kohtaa, mistä kissa yleensä hyppää uunin päälle lämpimään nukkumaan. Hiekkalaatikon lähellä haju on aika ajoin tyrmäävä. Taaperoikäisille lapsille aikoinaan rakennetun portaissa olleen portin puutavara jatkaa elämäänsä kissanluukkuna, joka johtaa kissojen valloittamalle takaterassille. Terassi ja vähän ympäröivää nurmikkoa on aidattu, jotta kissat pääsevät halutessaan ulkoilmaan. Ihmisten kulkeminen on hankaloitunut, kissojen helpottunut. Toisaalta ihmisen ei tarvitse enää kuunnella kissan huutelua joka kerta, kun se haluaa ulos. Ja kaikesta huolimatta kissa karkaa säännöllisesti ja olohuoneen parketilla on verijälkiä pienistä eläimistä, jotka toivottavasti eivät ole nauttineet mitään suojelustatusta.

4. Televisio

Televisio on pian jo menneiden sukupolvien juttu. Kunhan lähes 15 vuotta vanhasta kuvaputkihirviöstä aika jättää, on vakavasti harkittava television hankkimisen mielekkyyttä. Lähinnä sitä katsovat lapset tunnin tai pari viikonloppuaamuisin ja nekin ohjelmat löytynevät netistä tätä nykyä. Vanhemmat katsovat viihteensä lähinnä läppärin ruudulta. Tästä huolimatta olohuone on edelleen sisustettu television ehdoilla ihan vain, koska niin kuuluu tehdä. Television asema elintason osoittajan lienee sekin vähenemään päin. Ja todellisilla leffafriikeillä on valkokankaat ja projektorit.

5. Pakastin

Arkkupakastin on käytännöllinen ratkaisu ja sitten taas epäkäytännöllinen. Sinne mahtuu valtavasti tavaraa, mutta pohjalle sitä sitten katoaakin. Kun arkun sisällön aina välillä käy läpi, löytyy sieltä yleensä aina jotain yllätyksiä. Arkunpäällys on yksi niistä tasoista, johon kasautuu tavara, joka on liikkeessä pisteestä A pisteeseen B ja joskus liike ottaa aikansa. Kissa on ehdollistunut siihen, että kun arkun kansi narahtaa, on se saamassa kalaa. Pettymys on silminähtävä jos se ei saakaan. Arkku joka tapauksessa viestii vanhan liiton käytännöllisyydestä, järkevyydestä ja säästäväisyydestä oli viestille katetta tai ei.

6. Leivinuuni

Leivinuuni lämmittää taloa ja sillä voi laittaa ruokaa. Lisäksi kissat arvostavat lämmintä uuninpankkoa. Estetiikka on tässä kohdannut käytännöllisyyden ja kustannustehokkuuden. Vuolukivifirmoilla olisi solakampia, trendikkäämpiä ja Pohjois-Karjalassa paikallisuuden vuoksi erityistä luottamusta nauttivia uuneja, mutta toisaalta ne ovat paljon tällaista tutun kautta löydetyllä muurarilla teetettyä tiiliuunia kalliimpia. Lisäksi nuohoojani on vuosien varrella pitänyt monta hyvin suorasanaista saarnaa erityisesti sen yhden tunnetuimman vuolukiviuuneja valmistavan firman tuotteita vastaan. Saattoi sekin vaikuttaa. Tämän tekemiseen toki pystyi osallistumaan myös itse paljon, joten voi sanoa tuntevansa tämän tiilimötikän aika hyvin. Keskiluokkaisen kaupunkilaisen ratkaisu tämä ei silti oikein tainnut olla. Leivinuuni on myös yksi hyvin konkreettinen tapa juurruttaa itseään paikkaan. Olen rakentanut itselleni tulisijan, kodin sydämen (englanninkielinen sana hearth jopa kuulostaa sydämeltä), jonka siirtäminen on niin hemmetin vaivalloista, että pysyn tässä.

Pasi Huttunen
@paspah

Kuntavaalit ja perinteet

Perinteitä kunnioittaen aamupalan jälkeen uurnille, numero lappuun ja ruuan jälkeen vaalikahvit. Mukavat rauhallisia nämä vaalipäivät. Onko muilla kivijalkaan hakattuja perinteitä vaalipäivinä?

Kuvat: Antti Pitkäjärvi