Anteeksi, isillä on töitä

Kymmenen ja puoli vuotta sitten olin totista poikaa. Piispan painava käsi laskeutui pyhäinpäivänä Lapuan tuomiokirkossa pääni päälle ja pappisvalan mukaan lupasin palvella kirkkoani “aina ja kaikkialla”. Enpä tiennyt, mihin kaikkeen sitoudun. Enpä tiennyt, että hankin ammatin paitsi itselleni, samalla myös perheelleni. Ammatin ilot ja varjot ovat tiukasti kulkeneet minun, seurakuntapapin ja isän mukana, lupauksen mukaisesti aina ja kaikkialla.

“Aina”

Katolisessa kirkossa ajatellaan, että papin - jota myös isäksi kutsutaan - perhe on hänen seurakuntansa ja siviilielämässään pappi sitoutuu naimattomuuteen. Luterilaiset papit taas sitoutuvat sekä seurakuntaan että usein omaan perheeseen. Koska molemmissa kirkoissa on kellotaulussa on vain se 24 tuntia, tämä tarkoittaa luterilaisella puolella haasteita: olemme pappisvirassamme kellon ympäri ja työajat sijoittuvat usein mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla tuohon ympyrään. Koska muu perhe elää enimmäkseen yhteiskunnan normaalirytmissä, ovat koko perheen yhteiset vapaapäivät harvinaista ja usein monilla odotuksilla täyteen ladattua herkkua. Ja tiedättehän miten käy, kun odotuksia oikein ladataan johonkin. Aina se ei johda auvoisiin yhdessäolon hetkiin. Joskus toki johtaakin, mikä on kivaa.

Pahinta on se syyllinen olo, kun lauantaiaamuna olen säännöllisesti kiskonut pantapaitaa kaulaan ja leikkikaveria kaipaava lapseni viattomasti kysyy, "lähdetkö sä isi taas töihin". Nojoo, lähden, krhm, isillä on tää tällainen työ, anteeksi ja olet ihana ja leikitään illalla jos isi pääsee ennen iltapesua. Samalla olen itsekin tajunnut, että onhan tämä kummallista; mulla on hyvä työ josta pidän, kai töihin pitäisi lähteä enemmän iloisena kuin syyllisenä.

Parasta on se, kun aamuisin olen ehtinyt aloittaa päivät rauhassa, jutella lasten kanssa ja lyhentää nuorimman hoitotunteja alkupäästä. Ja toki parasta on tällaiselle yksinäisiä hetkiä kaipaavalle sielulle se, että joskus saa viettää arkivapaansa yksin (joskin samalla syyllistyen siitä, että vaimon vastaavat vapaat alkavat lauantaina siivouksella ja lasten konflikteilla…) Toisaalta toisinaan ne arkivapaat näyttävät myös tältä.

“Kaikkialla”

Papin ammattiin liittyy vahva leima. Pappi on jännä, outo, erikoinen, uskovainen, lempeä, ahdasmielinen, kiusallinen, toisenlainen. Aina jotain. Ja koko papin perhe leimautuu aina tavalla tai toisella papin perheeksi, myös kaupunkiympäristössä ja vuonna 2017. Vaimoa kutsutaan hyvin epäkirkollisella työpaikallaan lempeästi ruustinnaksi, lapsilta kysytään koulussa virsiosaamisesta, naapuri säpsähtää kun ensimmäisen kerran kuulee, että tuo kaveri onkin pappi. Että ihan pappi. Ei kyllä uskoisi, sehän vaikuttaa ihan mukavalta ja tavalliselta.

Tämä tavalliselta vaikuttaminen johtuu siitä, että pappi on tavallinen. Pappi lenkkeilee, pappi penkkiurheilee, pappi hermostuu lapsille, pappi tapaa kavereita ja pappi lyhentää asuntolainaa. Papin perhe on vielä tavallisempi. Ehkä isoin epätavallinen asia työaikojen lisäksi on tuo ammatin varjo, joka poikkeuksellisen vahvana lankeaa papin ja perheen osaksi. Onneksi on hyviä ystäviä, jotka vähät välittävät varjoista. Ja onhan niitä varjoja muissakin ammateissa ja perheissä, ne vain ilmenevät eri tavoilla.

Itse huomaan alitajuisesti pyrkineeni kasvattamaan lapsia siten, etten itse enää vahvistaisi tuota ulkoa annettua varjoa tai leimaa lapsissani. En halua ehdoin tahdoin kasvattaa heitä minkäänlaiseen kulttuuriseen toiseuteen tai siihen, että he jotenkin alkaisivat määrittää itseään isän ammatin kautta. Tai että heille tulisi itsenäistyessään tarve kapinoida juuri tätä isän ammatin luomaa leimaa vastaan. Toisin sanoen pyrin minimoimaan oman pappina olemiseni lasteni suuntaan. Normaalin kristillisen kasvatuksen saavat, mutta se ei johdu pappeudestani vaan ihan siitä, minkä koemme hyväksi kasvatukseksi.

Muutos tulee, onko papin perhe valmis?

Tänään, maanantaina, vaihdan työpaikkaa. Siirryn seurakuntapapin työstä järjestötyöhön, jossa työaikani on kutakuinkin mallia virka-aika. Elämäni ensimmäinen maanantai-perjantai -työpaikka. Hämmentävää!

Eniten jännittää se, kuinka oma, yli kymmenen vuoden aikana muodostunut pappi-identiteetti tulee muuttumaan. Kuka minä olen? Ennen olin pappi, kuuntelija, puhuja, sielunhoitaja, nyt joku yhteyspäällikkö. What?

Toiseksi jännittää se, kuinka perheemme arjen dynamiikka tulee muuttumaan. Ok, illat ja viikonloput vapaat, mutta mitä siitä seuraa vuosikymmenen aikana hioutuneille perheen rutiineille? Entä jos vaimoni sanoo toisena peräkkäisenä vapaaviikonloppuna, että lähtisitkö vaikka johonkin siitä, niin saisi nämä asiat rullaamaan? Entä kun en saakaan niitä hetken arkivapaita, yksinäisiä hengähdyshetkiä kaiken sosiaalisuuden keskellä? Oli niissä vain puolensa.

Ehkä silti enemmän odotan kuin pelkään. Nyt ehtii lauantaiaamuna keitellä mutteripannulla kahvia ja lähteä sitten lasten kanssa puistoon. Ei se voi ihan kamalaa olla.

Heikki Nenonen

Kuva ajalta, jolloin arkiaamuna saattoi lähteä halvalla Tallinnaan.