Ajellessa höpötteli, että haluaa ainakin kolme puudutusta, niinku viimeksi, kun ei voi tietää puutuuko. Epäili, että se espanjooli tulee tutun Tiina-lääkärin sijalle, kun kuitenkin käy niin. Mikä sen nimi oli. Farsaali? Ei, kun se toinen. Suarez.
Istuimme autossa ja katsoimme kelloa ja sanoin, että istuskellaan hetki tässä. Poika mietti, että onko auton kello neljä vai viisi minuuttia edellä. Mittasi. Kuulemma neljä. Mietti, että minkä aikaa kestää.
Jos jättää repun autoon niin menettää repun ja kännykän – noin kakssataa egeä – ja köyhä ja tyhmä koulu menettää kirjat. Pomppimalla käveli risteyksen liikennevalot. Tai pomppi. Ilman reppua. Luki liian läheltä Aku Ankkaa odotuksessa, ei nähnyt varmasti kuvia.
Tätit tuli ja tervehti. Julius ei. Asiakas istumaan, tuolin alasajo ja aurinkolasit nenälle. Tiina oli hyvä sulattamaan pelkoa ja jäätä. Kehui, että sivupurenta oikenee hienosti. Sitten iski kunnon jumi. Suu kiinni. Tiina ehdotti, että iskä pitäisi jalasta. Ota se lääkärintuoli, niin on mukavampi kuin palli. Ei riitä kuulemma jalasta pitäminen. Kädet vispasi, haroi, pidin niistä. Puristi ja kastui. Silmätkin, kun näki piikin. Sitten vanupuikolla loiventajaa ikeniin.
Sitten odottelua ja jutustelua. On reikä toisessa villasukassa. Varpaan kohdalla. Sitten piikki esille ja taas pelkokyynel sulkee suun. En aukaise. Tiina lepyttelee ja lohduttelee. Vielä vähän isommaksi. Sitten on toinen puoli ohi ja nopeasti samaan aukaisuun toinenkin puoli. Imurilla itkut pois suusta. Sitten tunnustelua. Tuntuu, ei kipuja, epävarma, sattuuko. Tuntuu. Toinen kierros puudutetta varalta.
Mikä on instrumentti, mitä se tarkoittaa? Se on se koukku. Viimeksi otettiin pihdeillä, sanoo Julius. Tiina suosittelee opiskelemaan hammaslekuriksi, kun tietää jo niin paljon.
Sitten rutinaa. Se oli siinä.
Ei voi nousta. Istuu ja on kuin Jutila, posket paksuna. Vähän sekaisin. Istuu ja katselee hetken, sitten haluaa lähteä. Kohta kävelemme. Käytävällä ehdottaa minun sormien kipsausta. Kysyn, että miksi. Kun puristi niin kovasti. Otin osani kasvukivuista. Kehuin huumorintajua. Rutistin lempeästi.
Hiljaa autoon. Meinaa romahtaa, kun alkaa tajuta. Prismaan hakemaan palkintoa. Crosbyn pihapelimaalitko? Ei tarvita. Entäs jäätelö. Romahtaa ja itku vie. Ei voi kaupassa. Kaikki käy. Ei voi seisoa vaan istuu kassojen penkille. Tajuaa kuinka ylitti itsensä. Kohtasi pelkonsa ja työsti. Sitten hulvahdus.
Kotona kiukkua. Vihainen kivulle. Verituppoja pesi. Heitteli ja vaihteli. Syleksi. Ei lääkettä. Ei mikään käy. Menkää pois. Anna olla. Mene pois. Nukahtaa. Ei vuotoja. Katson, että nukkuu varmasti kyljellään. Vuotojen vuoksi. Nukkuu vajaan kaksi tuntia. Ärri jatkuu. Sitten ykskaks, laitatko suolakurkkuja ja kinkkua piirakalle. Se meni ohi. Se oli siinä. Poika palasi. Hiljaisuudesta. Tummista vesistä. Pullaposki.
Äiti soitti. Sana kulkee. Saunan eteisessä isoveli oli kelpasi taas kaveriksi. Suihkussa lensi vesi ja huuli. Kertoi veljelle tarinaa jo sankarina.
Poika kyseli, voiko siitä oikeasti tehdä korun. Sanoin, että varmasti. Kultaisen muiston peloista. Sanoin, että tehdään varmasti, jos haluaa. Tiinan ohjeilla. Kaulaan vaikka. Sanoi, että voi kehua kamuille, ettei muilla ole noin vähän hampaita. Oli ylpeä. Pesi hampaat tavallisella harjalla, kun ei uskalla koneella.Tein poistetusta hampaasta korun, raatelevan kauniin, rohkean. Kultaisen muiston. Eräänä päivänä koru oli pudonnut koulumatkalla. Poika epäili, että ketju olisi katkennut lumipainissa. Lähdimme sitä etsimään talviselta polulta. Emme koskaan löytäneet. Harmitus oli melkoinen.
Totuutta kohti, pelkoja kohti? Siitä syntyy lopulta kultainen lapsuus? Tai ainakin lapsuus. Ajattelin, että ehkä niiden onkin tarkoitus kadota jonnekin, kun ne ovat olleet mukanamme hetken. Löytötavaroistakaan ei löytynyt koskaan.
Vaikka poika kadotti jotain, niin hän löysi suurta ja pysyvää. Jos sen antaa olla eikä sitä riko vaan halaa ja antaa olla. Kultaista arvokkaampaa.
Jussi Hartikainen
Kirjoittaja on vuoden isä 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti