Jari Sinkkonen puhuu harvoille kun pitäisi puhua monille

Kun Jari Sinkkonen valtakunnan johtavana asiantuntijana kävelee luentosaliin ja lopulliseen sävyyn julistaa, että kyllä se nyt vain äidin, isän ja lasten muodostama ydinperhe on paras kasvupaikka lapselle, niin moni uskoo. Ei sillä ole suuresti merkitystä, että Sinkkonen itsekin täsmentää, että ydinperhe on hyvä silloin jos asiat ovat kunnossa ja lapsella tosiaan on kaksi rakastavaa ja läsnäolevaa vanhempaa.

Jari Sinkkosen kalvot olivat samat kuin hänen
luennoidessaan Joensuussa kaksi vuotta sitten.

Sinkkonen on jälleen kerran asettanut normaalin omasta, kaikella kunnioituksella hänen mittavaa asiantuntemustaan kohtaan sanottuna, hyvin konservatiivisesta perspektiivistään. Hän käyttää luennoillaan usein termiä "on kiistattomasti todistettu". Sinkkonen on luennollaan määritellyt ison (ja vaikuttaisi siltä, että kasvavan) kansanosan huono-osaisemmiksi, vaikka toiset tutkimukset kertovat siitä, että ydinperheasetelma ei ole parempi. Oikeasti asia on kaikkea muuta kuin kiistaton.

Ja sitten on arki, jossa yksinhuoltajaisä tai -äiti tai kahden isän tai kahden äidin perheen vanhempi tuntee epämääräistä ahdistavaa syyllisyyttä siitä, että hän ei kelpaa normaalin piiriin ja hänen lapsensa saattaa kärsiä siitä. Onhan arvovaltainen lastenpsykiatri näin todennut. Vaikka lopulta ainoa varma, ainoa kiistattomasti todistettu asia on se, että lapsi tarvitsee läsnäolevaa, rakastavaa vanhempaa. Yksi vanhempi riittää, mutta on helpompaa sekä lapselle että vanhemmille jos vanhempiakin on enemmän kuin yksi. Joissakin kulttuureissa voi vanhempia olla hyvinkin monta. Mikään malli ei toimi jos aikuiset eivät syystä tai toisesta saa sitä toimimaan.

On hieno ja tärkeä asia, että Pelastakaa lapset ry:n Isämies elämässä -hanke järjesti Mies lapsen elämässä -luennon Joensuussa 20. syyskuuta. Parasta siinä oli se, että sen markkinoitiin olevan vain miehille, vaikka naisiakaan ei näköjään ovelta käännytetty. Jos markkinointia ei olisi suunnattu nimenomaan miehille, niin paikalla olisi ollut 300 miehen sijaan parisataa naispuolista hoiva-alan työntekijää ja projektikoordinaattoria. Nyt tavoitettiin ne, jotka pitikin tavoittaa. Jari Sinkkosen status on sellainen, että hänen lupauksensa pitkästä kokemuksesta ja vankasta asiantuntemuksesta sai ne 300 miestä paikalle. Toki vaikutti varmasti sekin, että osallistujat saivat lopuksi vapaaliput, joilla voi viedä lapsen katsomaan koripalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa tai salibandya. Meilläkin ehdittiin jo käymään väittelyä siitä, minkä lajin valitsemme. Tässä kun on yksi isä ja kaksi veljeä. Kolme mielipidettä.

Jari Sinkkosen asia olisi ollut tuoda esiin asiantuntemustaan ja hän toikin. Moni sai varmasti uutta tietoa ja vahvistusta isyyteensä. Retorisesti taitavammat tiedettä popularisoivat puhujat osaavat kertoa auki asenteensa ja arvomaailmansa ja tehdä asioista ymmärrettäviä ilman läpitunkevaa asenteellisuutta. Nyt kävi niin, että Sinkkonen ei päässyt millään irti omasta suhteellisen kapeasta normaalin kehyksestään. Hän puhui ydinperheen isille, vaikka paikalla oli myös laveamman "mies lapsen elämässä" -teeman houkuttelemia monenlaisissa elämäntilanteissa eläviä miehiä. Sinkkonen saa olla konservatiivi, mutta hänen tulisi osata myös antaa kuulijalle palikat, joiden avulla kuulija saa tehdä tulkintojaan itse. Nyt normalisoivan puheen paino laskeutui luentosalin päälle kuin mikäkin pirullinen pyhä henki.

Sinkkonen kertoi, että välttelee ohjeiden antamista vanhemmille ja totesi, että vain kaksi ohjetta voi antaa: älä anna lapsen lyödä vanhempaa ja älä päästä lukion ykkösluokkalaista risteilylle. Ensimmäisen näistä allekirjoitan. Se on hyvä ja ehdottomasti noudattamisen arvoinen ohje, vaikka jo taannoin annoinkin yleispätevät ohjeet vanhemmuuteen. Toinen Sinkkosen ohjeista taas on hyvä yhdessä tilanteessa, huono toisessa.

Uskon, että keski-ikäistyvälle, keskiluokkaiselle, keski- tai hyvätuloiselle naisen kanssa naimisissa olevalle rivitalossa tai omakotitalossa asuvalle työssä käyvälle isälle Sinkkosen luento oli oikein hyvä. Seuraavaksi sitten voisi olla luento meille muille.

Pasi Huttunen

Uusi opetussuunnitelma on ollut kotona käytössä jo kauan

Suomen kouluissa on tänä syksynä otettu käyttöön uusi opetussuunnitelma. Se on laaja, melkein 900-sivuinen opus, josta osaan ulkoa vasta noin puolet. Opetussuunnitelmaa pidetään poikkeuksellisena, mullistavana; sen on sanottu olevan koulumaailman suurin uudistus sitten peruskoulun.

Laaja-alaisen osaamisen osa-alueet uuden opetus-

suunnitelman mukaan

Tärkeimpiä teemoja – ainakin minun mielestäni – uudessa opetussuunnitelmassa ovat oppilaan roolin korostaminen aktiivisena oppijana, arvioinnin monipuolisuus sekä läpi peruskoulun kulkevat laaja-alaisen osaamisen osa-alueet, joiden ytimessä on ihmisenä ja kansalaisena kasvamisen tavoite. Tavoite jakautuu seitsemään sektoriin, joita ovat muun muassa Ajattelu ja oppimaan oppiminen, Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu, Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot, Monilukutaito sekä Tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen.

Me opettajat viemme uuden opetussuunnitelman ideoita käytäntöön, useimmiten innokkaasti, joskus vastarintaa tehden. Muutos paperilla tarkoittaa nimittäin muutoksia arjen vaatimuksiin, jotka eivät välttämättä lisäänny mutta joiden käyttöönotto edellyttää näkökulman muutosta. Monista vanhoista tavoista pitäisi luopua, rakkaat kalvorullat kärrätä roskiin ja soveltaa omaa opetusta muuttuvien ja monipuolisten oppimisympäristöjen mukaiseksi. Olo on kuin hiihtäjällä, joka joutuu jättämään hyvin hoidetun latupohjan ja siirtymään nuoskaiseen umpihankeen.

Koska olen paitsi opettaja myös isä, koen moraaliseksi velvollisuudekseni uuden opetussuunnitelman käyttöönoton myös kotona. Olisi mieletöntä hylätä uudet, hienot periaatteet heti, kun työpaikan ovi menee kiinni! Päätin jo kesällä ottaa uudet kasvatusperiaatteet käyttöön välittömästi lukukauden alettua. Selvitin kolmasluokkalaiselle tyttärelleni, esikoululaiselleni pojalleni ja kaksivuotiaalle tyttärelleni, että en ole enää ainoastaan isä - olen ohjaaja-isä. Kerroin heille, että he ovat tästä eteenpäin aktiivisia toimijoita, jotka valitsevat oman kasvunsa suunnan vahvuuksiensa pohjalta – minä autan, kannustan, tuen ja ohjaan. Aloitimme kovalla tohinalla, mutta sitten tajusin jotain: meillä on koko ajan noudatettu uuden opetussuunnitelman periaatetta ilma, että olen itse ymmärtänyt sitä. Minä selitän.

Olemme jo pitkään puolisoni kanssa pitäneet tärkeänä sitä, että lapseni syövät terveellisesti ja nukkuvat riittävästi. Olemme aina pyrkineet tukemaan heidän valitsemaansa kasvukehitystä keskustellen, läheisyyttä ja turvallisuutta unohtamatta. Kaikessa, mitä lapseni tekevät, on tavoitteena ihmisenä ja kansalaisena kasvaminen. Kuulostaako tutulta? Uuden opetussuunnitelman mallia mukaillen kotielämämme on helppo jakaa seitsemään osaan, jotka muodostuvat samoista osa-alueista kuin opetussuunnitelmankin sektorit. Tällä hetkellä harjoittelemme eskarilaisen poikani kanssa taitoa, joka kuuluu selvästi sektoriin kolme: Itsestä huolehtimiseen ja arjen taidot. Meidän perheemme opetussuunnitelmassa se tarkoittaa esimerkiksi oman takapuolen pyyhkimistä ilman, että isän tai (joskus harvoin) äidin tarvitsee tulla tarkistamaan, onko homma hoidettu huolella. Sektori kaksi, Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu tarkoittavat taas muun muassa sen harjoittelemista, että eskarikavereita ei hyvästellä lähdettäessä pieraisemalla äänekkäästi vaan sanomalla iloisesti vaikka moi.

Myös arviointi on ollut meillä jatkuvaa ja monipuolista. Lapset kertovat auliisti, jos jokin asia tuntuu hankalalta tai jos jokin asia on onnistunut hyvin. Tarpeen mukaan kehumme heitä hienosti tehdystä kärrynpyörästä tai kannustamme pianoläksyjen kanssa tuskailevaa koululaista harjoittelemaan sitkeämmin. Kannustamme ja ohjaamme lapsia löytämään vahvuuksiaan, mutta mikä tärkeämpää, yritämme opettaa heille sitkeyttä siellä, missä asiat eivät tunnu onnistuvan itsestään. Kotimme on kuin Iloisen oppimisen talo, joka "suuntaa elinikäiseen oppimiseen ja siirtää oppimisen omistajuutta oppijalle itselleen". 

Kun asiat kotona ovat näin mukavasti, tulee hakematta mieleen kysymys: mihin me enää koulua tarvitsemme?

Otto Kallioranta

Lapsi ei ole ansainnut vikojasi

Poikani halusi kyntensä lakattavan ja niistä tuli itse asiassa todella hienot. En osaa lakata kynsiä, joten se näyttäytyy minulle ihmeellisempänä kuin onkaan. Pelkän lakkapinnan sijaan on jotain kuvioita sun muuta. Taikuutta. Ilahduttavaa hänelle itselleen ja muille. Mutta eikös vain ilmesty joku kysymään, että "eikös kynsien lakkaaminen ole tyttöjen hommaa". Vituttaa, koska tuollainen puolihuolimaton sukupuoleen kasvattaminen on tarpeetonta ja pahimmillaan vahingollista.

Peiliin katsominen on välillä hyvästä. 

Älä siirrä ennakkoluulojasi lapselle. Teema nousi esiin erään isän kanssa jutellessani.
Tämä tuttu isä kokee olevansa mielipiteineen marginaalissa ja totesi, että "en minä halua omia ennakkoluulojani lapsilleni siirtää". Kunnioitan ajatusta paljon. Todetessaan näin hän oli samalla tuskallisen tietoinen siitä, miten vaikeaa se itse asiassa on.
Huonoa itsessämme emme halua lapsessa tunnistaa, joten jo asian pohtiminen voi olla työlästä.

Ihmiset kuohahtivat raivoisasti ja syystä kun joku laittoi nettiin julkisesti nähtäväksi videon, jolla opetti lastaan pahoinpitelemään eriväristä ihmistä esittävää nukkea. Se oli harvinaislaatuisen inhottavaa. Ennakkoluulojen siirtämisessä ei silti yleensä ole kyse mistään niin dramaattisesta. Kyse voi olla vaikka saunan oven kiinni laittamisesta.

Sellaiset asiat, jotka itsessään hyväksyy, näkee mielellään lapsissaan oli niitä siellä tai ei. Poikani totesi hiljattain, että "nää Harry Potterit on kyllä silleen klassikoita, että ne vois ostaa ihan omaksi" ja sydämessäni läikähti. Talomme kirjahyllyn nähneet tietävät, että olen samaa mieltä kirjojen ostamisen mielekkyydestä. Erittäin samaa mieltä.

Rasittavia ja ärsyttäviä ominaisuuksiaan ei ole yhtään niin mukava nähdä lapsessaan, joten niitä on helppo selitellä pois sen sijaan, että menisi vaikka kylppäriin ja ihan asiakseen vilkaisisi peiliin.

Paljon käytöksestämme on tietenkin tiedostamatonta ja yhtä paljon semmoista, jota emme ole vielä itse päässämme hahmottaneet sellaiseen muotoon, jossa sen itsessämme hyväksyisimme. Tuskin kukaan jaksaa skarpata koko ajan niin tiukasti, että koko ajan tarkkailisi käytöstään niin tiukasti, eikä sellainen kuulosta mitenkään tervejärkiseltä touhulta. Itse asiassa sellainen itsekontrolli kuulostaa lähinnä sekopäiseltä.

Pelastajaksi voikin saapua vanha kunnon keskustelu. Jos sitä huomautusta kynsien lakkaamisesta ei jätäkään vain puolihuolimattomaksi huomautukseksi vaan asian pohdintaa jatketaan saunan lauteilla, niin sokraattisella metodilla saa aika paljon aikaan. Jos lapsikin on sitä mieltä, että se on tyttöjen hommaa, niin voi kysyä miksi. Yleensä homma alkaa olla jo selvä siinä vaiheessa kun lapsen kasvoilta huomaa sen pienen miettimisrypyn ja raksutuksen kuulee metrien päähän. Niin, miksi?

Pasi Huttunen

Miehen ja isän yhtäläisyyksistä sekä eroavaisuuksista

Armeija tekee kuulemma pojista miehiä, mutta lapsi tekee miehestä isän.

Mies ja isä ovat kaksi eri tyyppiä, vaikka heissä toki on yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat rohkeita ja vahvoja, mies omasta mielestään, isä nelivuotiaan pojan mielestä. Molemmat tarvitsevat tehokkaan auton, mies siksi, koska sillä pääsee kovaa, isä siksi, koska se on turvallinen. Mutta miehen auto on kaksi-, isän seitsenpaikkainen.

Tex Willer on mies.

Vauvapalstan kirjoittaja kuvailee miestä näin: hänellä on suora kroppa ja hän katsoo kohti eikä pälyile kulmien alta sivuun. Hän "juttelee kuuluvalla äänellä, eikä sano koskaan hui!" Ei isäkään pälyile, vaikka ikänäkö vähän vaivaisi, mutta istumatyössä isän ryhti on lysähtänyt tutusti.

Mies pitää partaa, koska se on niin pahuksen komea. Isällä on parta, koska hän ei jaksa ajaa sitä. Mies käyttää partavettä tehdäkseen naisiin vaikutuksen, isä suihkuttaa dödöä peittääkseen hienhajun. Mies ei itke, ja vaikeaa se on isällekin.

Valto Tuunanen on isä.

Eroavaisuuksiakin on. Miehen suonissa adrenaliini ja testosteroni kuohuu kuin Kiutaköngäs, mutta isän veressä oksitosiini virtailee leppoisasti kuin Loimijoki. Miehekkyyteen kuuluu uhoa, taistelua ja aseiden kalinaa, isällisyyteen neuvomista, sovittelua ja nenänniistoa. Mies hakee äärimmäisiä elämyksiä, isä kaipaa taukoa äärimmäisiin elämyksiin. Mies hyppää benji-hypyn, isä marjaretkellä ojan yli.

Yksi olennainen ero on se, että miehelle elämä on peli tai satu, mutta isälle totta. Niinpä mies voi ratsastaa pelastamaan prinsessan, jota ilkeä lohikäärme pitää vankinaan, mutta isä pelastaa tyttärensä viemällä hämähäkin ulos olohuoneesta.

Tosimies Yrjö vapauttaa prinsessa Cleolindan. Tähän ei iskät pysty! Rogier van der Weyden, 1400-luku.

Isä kantaa vastuuta ja miettii, mistä rahat viemäriremonttiin, mutta mies pohtii, että mahtaakohan olla varattu se blondi, jonka rintsikat kuulsivat valkoisen paidan läpi. Mies valvoo kavereiden kanssa aamuviiteen, koska maailma on kesken, isä, koska lapsella on korva kipeä.

Mies on maanpäällinen olento, isä on nostettu myös taivaaseen. Mies väittää pärjäävänsä yksin ja valloittaa Kebnekaisen. Isä myöntää kaipaavansa lapsiaan ja valloittaa heidän kanssaan terijoensalavaa kasvavan kukkulan leikkipuiston takana.

Isä voittaa kuitenkin loppupelissä miehet.

Isä suojelee lasta estämällä häntä hengaamasta kaupungilla kahdeksan jälkeen, mies suojelee naista kiskaisemalla humalassa toista humalaista miestä pubissa turpaan. 

Topi Linjama

Liikuntaa matalalla kynnyksellä.

Joensuussa ja varmaan muillakin paikkakunnilla on mahdollista harrastaa matalalla kynnyksellä erilaisia lajeja. Kokeilukertoja on rajallinen määrä, minkä jälkeen voi jatkaa varsinaisissa harrasteryhmissä. Syksyn ryhmiin oli valikoitunut lajeja jääkiekosta kiipeilyyn asti ja näistä on mukava lapsen aloittaa mitä kummallisemmat lajikokeilut. Tällä kertaa oli vuorossa joka keskiviikkoiset ampumahiihtoharjoitukset suomen ainoassa huipputason ampumahiihtostadiolla, jossa lapsille oli tarjolla mukava puolitoistatuntinen ampumahiihdon salojen parissa. Tämän mahdollistaa Kontiolahden Urheilijoiden aktiivinen urheilijakolmikko. 

Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

11 tapaa selättää arki

Yksitoista tapaa -sarja saa nyt jatko-osan. Sarjan ensimmäisessä osassa ohjeistettiin, kuinka sössit kesäloman varmimmin. Nyt pureudutaan loman vastapeluriin, arkeen. Arki maistuu sanana suussa terävältä ja lyhyeltä, kun taas loma lempeältä ja löysältä. Koikeilepa vaikka ääneen: loma, loma, loma, loma. Arki, arki, arki, arki. Huomasitko? Kun hoet arkea riittävän paljon, alkavat poskilihakset, leuka, niskat ja kieli jäykistyä.

Arki on vastenmielistä ja se edustaa epämielyttäviä vastuita, joista tulee yrittää selvitä. Lapsiperheissä vaaputaan harakanlentoa päivästä toiseen, nähdään toisia pikaisesti aamuisin tai iltaisin ja päivän päätteeksi rojahdetaan petiin. Aivot alkavat jälkikäsitellä täpötäyttä päivää eikä uni tahdo tavoittaa. Alkaa armoton pohdinta, mitä asioita jäi tekemättä tai olimmeko riittävän hyviä. Miksi piti taas tänään ärjyä kohtuuttomasti lajitovereillemme? Lopulta itkemme itsemme syylliseen uneen.

Onko sinun elämäsi edelläkuvattua arjen täyttämää suorittamista? Onko perheesi tiukoissa trikoissa painimolskilla vääntämässä pullistelevaa arkea siltaan? Tuntuuko siltä, että vastassa on valtava kirgisialainen mörssäri ja perheenne on puulaakitason hintelä kärpässarjalainen? Meinaatteko hävitä ottelun? Ei hätää, sillä olen tehnyt listan, jonka avulla raskainkin arki selätetään.

1. Tee aamuista sujuvia. Alkuviikon arkiaamut ovat raskaita ja ahdistavia, joten valmistele illalla kaikki mahdollinen valmiiksi: asettele perheenjäsenten vaatteet selkeisiin pinoihin, tee aamupala valmiiksi jääkaappiin ja ajasta kodinkoneet. Aamu alkaa leikiten, kun ajastimella toimiva kahvinkeitin on turauttanut tuoreen sumpin, leipäkone rykäissyt rapean leivän ja appelsiinimehukone lirauttanut helmeilevän nesteen lasiin. Kaiken kruunaa automaattiblenderi, joka jyrskää kuitupitoiset timoteismoothiet aamujen iloksi. Hammasharjaan kannattaa laittaa iltaisin tahna valmiiksi ja lämpimään autoon on mukava kömpiä ajastetun polttoainelämmittimen ansiosta.

2. Osta Toyota. Hieman kalliimman mutta huoltovapaan auton avulla selviät arjesta iloisesti vain polttoainetta lisäämällä. Saat ajaa huolettomasti ilman autokorjaamon nöyryyttäviä hintoja ja ajanvarauksen tuomaa tuskallista säätöä. Harvakseltaan hiukan uutta öljyä ja suodatinta konehuoneeseen ja taas kelpaa kuljettaa lapsia päiväkotiin. (Toyota ei sponsoroi Lapsellisia miehiä)

3. Urheile paljon. Kun mieli on väsynyt on syytä rasittaa ruumista, ohjeistaa vanha sanonta. Kuten tiedät, arjessa on aika kortilla, eikä urheiluun ole välttämättä erikseen aikaa. Älä sure, sillä voit esimerkiksi lankuttaa kauppakeskuksen rullaportaissa, venyttää etureisiä kassajonossa tai kävellä junan keskikäytävää edestakaisin. Pidä syviä vatsalihaksia jännityksessä mahdollisimman paljon ja treenaa ojentajat jänteviksi hiekkalaatikon reunaa apuna käyttäen. Parhaiten kuntosi kohenee, jos silloin tällöin ryömisit kotona huoneesta toiseen.

4. Iloitse arjen pienistä asioista. Jos esimerkiksi sattuisi niin, ettei jonakin päivänä sada vettä, iloitse. Jos käy niin erikoisesti, etteivät lapset tappele eikä kumppanilta tule pyyhkeitä, iloitse. Jos sattuisikin niin harvinainen tilanne, ettei sinua ahdista mikään, iloitse.

5. Syö terveellisesti. Arkipäivän nopeat hiilarit turvottavat, väsyttävät ja tekevät ruumiin arvaamattomaksi. Listasin tähän suuhunpantavia, joita vastuullinen ihminen tarjoaa päivittäin perheelleen: ravitseva puuro, mustikoita, tyrnimarjoja, lakkoja, nokkosia smoothiena, pinaattia eri muodoissa, sekalaista lehtivihreää, kalanmaksaöljyä, chia-siemeniä, kaikenlaisia muita siemeniä, ituja, pettua, kalkkia, inkivääriä, poronsarvijauhoa, ternimaitoa, flavonoideja, antioksidantteja, rasvahappoa, vitamiineja (a-å), juureksia, juuria, sieniä, kuitua ja katajaa.

6. Herkuttele. Kätke kotiisi suklaalevy sinne karkkipussi tänne. Napostele juustoja ja leivo pullaa. Pidä perheen ja ystävien kanssa ihana pitsailta tai ota vihdoinkin hyötykäyttöön joululahjaksi saatu suklaakakkureseptikirja. Me tarvitsemme väsyneenä hyvää oloa keinolla millä hyvänsä ja syömällä herkkuja vointi kohenee helposti.

7. Nuku riittävästi. Kymmenen tuntia on ehdoton minimi. Haasteet töissä ja kotona saat varmaan hallintaan vain hyvin levänneenä.

8. Älä kuitenkaan kiirehdi nukkumaan, vaan ota omaa aikaa iltaisin. Lasten nukahdettua alkaa sinun ikioma hetkesi, joten turha huolehtia esimerkiksi aikaisesta töihinmenosta. Pohdi elämän syvintä olemusta, surffaile netissä, lue kirjoja, töllötä telkkua, napostele herkkuja tai istu sohvalla eleettömästi. Anna mediasisältöjen virrata lävitsesi. Muistathan irtaantua kotoa tarpeeksi usein ja vastaa saunailtakutsuihin myöntyvästi. Anna aikaa ystäville.

9. Panosta perheeseen. Läheisten kanssa vietettyä aikaa muistelet elämäsi ehtoopuolella lämmöllä. Antaudu leikkeihin lasten kanssa ja hiero kumppanin jalkoja. Keksi jokaiselle arkiviikolle jotakin yllättävää ja jänskää tekemistä. Vie arki-iltaa piristääksesi perhe uimahalliin ja anna lämpimän veden hoitaa kehonne velton raukeiksi. Ruoki nälkäinen perhe kebabilla ranskalaisten kera.

10. Viihdy töissä. Ota vastuuta, tartu haasteisiin ja kouluta itseäsi jatkuvasti. Ala työyhteisön hyvänilmanlinnuksi, kujeile ja hassuttele työkavereiden kanssa. Ole hyvä alainen ja erinomainen esimies. Tee piristäviä jekkuja ja liity työpaikan virkistysjaokseen. Anna hymyillen positiivista palautetta estottomasti ja vie työpaikan kahvihuoneeseen piirakkaa.

11. Mene metsään ja huuda arjen tuska ulos. Makoile kosteikossa ja tunne suopursun tuoksu. Huomaa selässäsi mannerlaattojen liike ja ymmärrä arkimurheiden pienuus. Tarkenna katseesi jäkälään ja haaveile tulevasta. Kohta on joulu.

Antti Kanto

Oksennuspyykki vei parisuhdeajan

”Tuntuuko, että parisuhteenne keskusteluyhteys on hukassa? Koetko, että erilaisuutenne johtaa toistuvasti yhteentörmäyksiin? Kaipaatko suhteeseenne läheisyyttä ja intohimoa?”

Parisuhde on matka. Pitkä matka, johon kannattaa varautua.
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Näillä kysymyksillä alkaa esittelyteksti parisuhteen verkkokurssista, parisuhdetrippi.fi -nettisivulla. Nopea vastaukseni jokaiseen kysymykseen on: ”kyllä, mutta ajoittain”. Parisuhteen dynamiikkaan vaikuttavat kymmenet isot ja sadat pienet asiat. Mutkat suoristaen, parisuhteemme sujuu, jos kumpikaan ei ole erityisen väsynyt. Lasten hoitaminen vie aikaa ja energiaa. Välillä silmäpussit roikkuvat raskaina kuin S-marketin kauppakassit. Iltaisin, kun vihdoin koittaa yhteinen aika, ei ajatus tahdo kulkea. Tartun luontevammin Byggmaxin mainoslehteen kuin katsomaan vaimoani syvälle silmiin ja pohtimaan syvällisesti parisuhteemme tolaa.

Parisuhdetrippi -verkkokurssi etenee pääpiirteissään keskustellen ja kurssia voi suorittaa omaan tahtiin. Kurssi on matka, jonka aikana tullaan enemmän tietoiseksi toisen aatoksista ja pysähdytään hetkeksi kysyen: ”miten meillä menee?” Parisuhdetripin tekijät olivat yhteydessä Lapsellisiin miehiin ja tarjosivat mahdollisuutta kokeilla parisuhteen verkkokurssia. Kysyin vaimolta, hän näytti vihreää valoa ja päätimme kokeilla. Saimme sovittua erään toukokuisen sunnuntai-illan, jolloin kurssi alotettaisiin.

Vaimon lukiessa Tatua ja Patua lapsille iltasaduksi painelin keittiötä siivoamaan. Keittiösiivouksen lomassa väsäilin salaattiannokset valmiiksi odotettua kahdenkeskistä aikaa varten. Salaattipeti, päälle hömppeet ja vuolas loraus oliiviöljyä päälle. Leipäpalat paahtimeen ja koska oli tapahtumassa jotakin vähän enemmän, kaivoin kaapista kynttilänpätkän esille. Ei muuta kuin kirjautumaan sisään ja verkkokurssi käyntiin. Kaikki oli valmista.

Vaimoni viipyi pitkään lastenhuoneessa. Kello kävi ja siirsin salaattiannokset jääkaappiin. Kuulin esikoiseni valittavan vatsakipua, mutta viimein hänkin nukahti ja nukuttaja tuli nukutuspuuhista silmät sikkaralla. Lastenhuoneesta kuului kakomista. Säntäsimme huoneeseen. Näky ja haju on tallentunut mieleeni tarkasti. Hiukset, kasvot, peitto, tyyny, sänky, legolaatikko. Oksennusta oli kaikkialla. Tunteja kestävä pesu-, suojaus- ja siivousurakka alkoi. Yön pimeydessä oksentamisen aloitti nuorimmainen. Aamulla george teki tuttavuutta vaimoni kanssa. Viikon päästä muistin Parisuhdetripin.

***

Antin tarina kuulostaa tutulta. Parisuhdepohdinnoille ja toisen syvälliselle kohtaamiselle jää vähemmän aikaa kun toisella lapsista on paskat housussa ja toinen oksentaa samaan aikaan. Eikä se pienten kanssa ole niin kovin harvinainen tilanne. Ruuhkavuosien aikana on työlästä ja usein mahdotonta löytää aikaa parisuhteen hoitamiseen ja moni pari itse asiassa matkaakin omiin suuntiinsa niiden dramaattisten vuosien aikana.

Meillä on sama tilanne kuin Antilla vaimonsa kanssa: pikku hiljaa olemme tarponeet kurssia eteenpäin, joskin se on vasta alkutekijöissä. Taitaa jäädä tekemättä loppuun. Trippi ei lähtenyt jotenkin vetämään.

Sen verran mitä ehdimme sitä suorittamaan, oli konsepti vaivaton ja näppärä. Hiukan meitä puolisoni kanssa mietitytti käytössä olleen matkailuteeman käyttö. Pakettimatka viittaa johonkin poikkeukselliseen ja väliaikaiseen. Parisuhdettamme emme oikein saaneet päissämme soviteltua tähän muottiin. Teknisen toteutuksen kannalta matkailuvertaus kuitenkin toimii hyvin. Se auttaa jakamaan tehtäväpaketit loogisesti johdonmukaisiin kokonaisuuksiin ja kurssi tuntuu etenevän. Siihen ei kyllästy.

Tällä hetkellä lapset ovat kouluiässä, mutta muuraamme uunia. Sen seurauksena eukko pakeni rakennuspölyä yläkertaan lastenhuoneeseen uunityömaan vieressä olevasta makuuhuoneesta. Itse halusin jäädä omaan sänkyyn. Eri paikoissa nukkuminen ei ainakaan tällä kertaa viittaa parisuhdekriisiin, mutta kyllähän se läheisyys on jäänyt vähän vähemmälle. Olen sentään onnistunut nousemaan aamuisin ennen uunimuurarin saapumista. Olisi vähän liikaa herätä sen kanssa.

Parisuhde ei ole rikki, joten on vaikea tuntea suurta tarvetta sen korjaamiseen. Paitsi, että sanonta ei sovellu parisuhteesta puhumiseen. Parisuhteen ei tarvitse olla kriisissä, jotta sen eteen voi tehdä jotain, mutta jos sen eteen ei tee mitään, on se luultavasti pian kriisissä. Sen vuoksi Parisuhdetrippi -verkkokurssin konsepti on samaan aikaan nerokas että huonosti toimiva. Keskusteluun pakotettuna kävimme puolison kanssa läpi asioita, joiden kanssa olisimme muuten varmaan menneet kaikessa hiljaisuudessa koskaan niitä mainitsematta hautaan. Opin uutta ihmisestä, jonka kanssa olen viettänyt melkoisen tiiviisti aikaani kymmenen vuotta. Trippi kannustaa tekemään jotain hyvin tärkeää ja antaa siihen välineitä, mutta toisaalta verkkokurssi ei hengitä niskaan, joten se helposti jää.

Kuten Anttikin sanoo, pitkän kotona tai jossain muualla tehdyn työpäivän jälkeen on mukava illalla päästää itsensä helpolla ja tehdä jotain mukavan vaivatonta. Mieluusti luen kirjaa tai katson telkkarista elokuvan tai sarjan. Itse asiassa usein elokuvakin tuntuu liialta vaatiessaan jopa yli kahden tunnin mittaisen sitoutumisen. Avaa siinä sitten sydäntäsi joskus hyvinkin isoista asioista.

Parisuhdetripin arvo lienee siinä, että keskenjääneenäkin se kannusti vihdoin varaamaan aikaa parisuhteen ruotimiseen vaikka edes mitään esineitä ei vielä heitelty. Ja jos olisimme maksaneet kurssista, olen varma, että olisimme tahkonneet sen loppuun ihan periaatteesta. Parisuhdetrippi toimii eräänlaisena ennaltaehkäisynä, sillä rankkoina aikoina tai suoranaisessa kriisissä parisuhteen pohtiminen onnistuu vielä huonommin.

Antti Kanto & Pasi Huttunen

Parisuhdetripin ihmiset lähestyivät Lapsellisia miehiä yhteistyötarjouksella. He toivoivat perheellisiltä ihmisiltä rakentavaa palautetta kurssista ja sitä vastaan saimme maksutta tunnukset palveluun. Mainittakoon, että jo parisuhdetrippiväki mainitsi heti alkuun, että eivät odota näkyvyyttä blogissa. Eivät sitä toki kieltäneetkään antamasta. Parisuhdetrippi kuvailee olevansa "pakettimatka pariskunnille, jotka haluavat syvempää keskusteluyhteyttä, rohkeampaa tunteiden ilmaisua, kykyä hallita törmäystilanteita ja päästä lähemmäs toista."

Koulunaloitustunnelmia.

Meillä alkoi kolmannen lapsen koulutaival. Ei liikutuksen kyyneleitä. Pelkkää riemua. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Isän unikoulu – pitkillä yöunilla superihmiseksi?

Murehdin koko viime vuoden tasaisesti sitä, kuinka tulisin selviytymään järjissäni juuri alkaneesta työ-, päiväkoti-, koulu- ja harrastusrumbasta. Ahdistunut mieleni maalaili kauhukuvia, joissa herään rikkonaisten öiden jälkeen kiireisiin aamuihin ja herätän  yhteistyöhön kykenemättömät lapset. Ärisen ja huudan, etsin vaatteita, kiroilen, tuskailen ja kärsin. Hektisen työpäivän jälkeen haen pitkästä päivästä uupuneet lapset, vettä sataa, olen stressaantunut, voimaton ja ahdistunut. Unohtelen asioita, vaimoni muistuttelee ja moittii. Lapset myöhästelevät harjoituksista ja minä töistä. Syömme einesruokaa, ja poden syyllisyyttä siitäkin. Teen virheitä töissä, kotona ja vapaa-ajalla ja otan jatkuvasti milloin kenenkin haukkuja vastaan. Illalla, kun lapset on saatu auttavasti pestyä ja pantua nukkumaan, pelkään jääväni jostain tärkeästä paitsi, jos itse menen maata.  Valvon ruudun ääressä mieli tyhjänä pari tuntia, kunnes viimein raahaudun sänkyyn suunnattoman väsähtäneenä valmiina ottamaan tulevan yön heräilyt ja seuraavan päivän arkikaaoksen.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, aloin pohtia, voisinko mahdollisesti itse vaikuttaa siihen, millaista työssäkäyvän perhearkeni tulee olemaan. Tulin siihen tulokseen, että ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa, on oma nukkumaanmenoaikani. Sain vahvistusta oivallukseni tutkimuksista, joista kertovia juttuja luin iltapäivälehdistä. Asiantuntijoiden neuvot olivat vanhoja tuttuja: käy ajoissa ja aina samaan aikaan nukkumaan, älä kajoa elektroniikkaan puolta tuntia ennen nukkumaanmenoa, harrasta liikuntaa, vältä alkoholia ja stressiä, syö terveellisesti. Ystäväni kertoi nukkuvansa joka yö kymmenestä kuuteen, minkä ansiosta hän kertoi kokevansa itsensä lähestulkoon kaikkivoivaksi. Koin suorastaan herätyksen: jos malttaisin mennä aikaisin nukkumaan, olisin päivisin energinen ja pirteä eivätkä arjen kiireet tuntuisi missään.  Minusta tulisi energisen ystäväni kaltainen, kaikkivoipa, alati energinen mutta toisaalta zeniläisen tyyni hahmo.

Tapani mukaan asetin ennen töiden alkua tavoitteet korkealle. Suunnittelin meneväni nukkumaan yhdeksältä ja herääväni viiden–puoli kuuden aikaan, jotta minulla olisi kylliksi aikaa tehdä lyhyt, 30­–45 minuuttia kestävä peruskuntoharjoitus, säästä riippuen ulkona juosten tai sisällä soutulaitteella hikoillen. Iltaurheilua välttäisin, koska se nostaa tunnetusti kehon vireystilaa ja hankaloittaa nukahtamista. Halusin myös itselleni pitkän ja rauhallisen aamuhetken Hesarin, puuron ja kahvin parissa. Mielessäni kaikui vanhan kansan sanonta: ”Aamusta se päivä pisin on.” Halusin myös eroon piinallisesta, iltaisin yllättävästä Fear of missing out -syndroomasta, tunteesta, joka estää käymästä yöpuulle ennen puoltayötä, koska kaikki oikeasti merkittävät asiat ihmisen elämässä tapahtuvat tietenkin arkena kello 22–01.

Töihin paluusta on nyt kaksi viikkoa, ja on aika tarkastella alustavia tuloksia. Miten uusi, askeettinen mutta kaikki väsymys-, stressi- ja mielialaongelmani ratkaiseva elämänmuutokseni on lähtenyt liikkeelle? Olenko muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa tyynen rauhalliseksi ja väsymättömän aktiiviseksi yli-ihmiseksi? Antakaa minun kertoa.

Olen kuin olenkin käynyt nukkumaan varhain, usein jo ennen kello kymmentä. FOMO-syndrooma oli harhaa, sen voin paljastaa jo tässä vaiheessa. Jos olen saanut unen, eivät elämättä jääneet myöhäisillan tunnit ole harmittaneet aamulla lainkaan, päinvastoin. Ongelmana on kuitenkin ollut juuri nukahtaminen, varsinkin alkuun. Työt jännittivät, kesälomarytmi oli päällä. Hikoilin lakanat märäksi. Ongelmia tuli myös viikonloppuna – en sittenkään malttanut lopettaa iltaa kello kymmeneen. FOMO yllätti taas: pelkäsin missaavani jotain tärkeää. Lauantaiaamuna nukuin pitkään, mikä kostautui sunnuntai-iltana. Nukkumatti ei tullut.

Monina iltoina olen kuitenkin nukahtanut varsin aikaisin, en toki yhdeksältä, kuten alun perin kunnianhimoisesti suunnittelin, mutta ennen puolta yhtätoista kuitenkin. Arkisin olen käynyt levolle viimeistään kymmeneltä, usein jo aiemmin. Ja kas, mitä olen havainnut: töissä on olo tuntunut energiseltä, jopa rauhalliselta. Yläkoulun opettajan työ kun on sellaista, että siinä hermojen menetys on aina tappio, jos räyhäämisen nyt missään ammatissa voi hyödyksi sanoa olevan.

Aamut ovat myös olleet kohtuullisen rauhallisia, vaikka täytyy jälleen myöntää, että ihan tavoitteeseeni en ole päässyt, ainakaan vielä. En nimittäin ole jaksanut käydä aamulenkillä, enkä juuri urheilla töiden jälkeenkään. Aamuisin olen valitettavasti muutaman kerran hermostunut lapsiin, samoin iltaisin. He eivät ole ymmärtäneet, että isillä on elämäntaparemontti menossa, ja jatkaneet aamukiukuttelua ja iltariehumista, päiväkodista, eskarista ja koulusta uuvahtaneet ressukat.

Illat taas kuluvat lapsiperheessä lasten harrastusten, ruoan valmistuksen ja siivoamisen merkeissä. Iltaurheilu taas on yöunista pois, ja jos siihen lähden, on kierre valmis. Tekemistä siis riittää vielä. Tahdon aamu-urheilun elämääni, mutta se vaatii lisää säännöllisyyttä, parempia ja tasaisempia öitä ja hieman aikaisempia herätyksiä. Seuraavaksi aion rauhoittaa viikonloppuillat ja sammuttaa valot ennen kymmentä myös perjantai- ja lauantai-iltoina. Herätys siirtyy nykyisestä puoli seitsemästä varttia vaille kuuteen, jotta tilaa riittää peruskuntolenkille. Arkisin ilta siirtyy tunnilla taaksepäin.

Ennen joulua haluaisin olla valmis: kaikkivoipa, uusi superihminen. Katsotaan, miten käy.

Koskettamisen ihanuus ja vaikeus

Aina ei ole helppoa olla suomalainen mies: kosketat naista ja se tulkitaan flirtiksi, kosketat miestä ja sinua pidetään homona, kosketat lasta ja sinun epäillään olevan pedofiili. Puolisoa saa sentään pussata, mutta mieluummin pimeässä peiton alla.

Taina Kinnunen on analysoinut suomalaisten kosketuselämänkertoja. Kinnunen kuvaa kosketuksen puutetta kansantaudiksi, jota ei ole otettu vakavasti.

Oma elämänkertani alkoi käsittääkseni lupaavasti. Vauvaiässä olin paljon vanhempien ja sisarusten sylissä ja lähellä äitiä, mistä kerroin imetyspostauksessa keväällä. Ennen kouluikää olin pikkuveljen kanssa isän sylissä ja kainalossa iltasatua kuuntelemassa, ja illalla äiti tai isä kävi lukemassa iltarukouksen. Erityisen mukavaa oli, kun isä silitti kämmenselällä poskeani. Toivoin, ettei hän lakkaisi koskaan silittämästä.

Kouluiässä myönteinen koskettaminen väheni, kunnes teini-iässä katosi suunnilleen kokonaan syystä että äiti poistui elämästämme. Harvinaisena huippuhetkenä kehomuistiini ovat painuneet kivan tytön peukalot, kun hän ysiluokalla opon tunnilla hieroi pianonsoitosta kiristyneitä hartioitani.

Kosketusköyhässä ympäristössä eläneelle seurustelu oli kehollisesti hämmentävää. Kädestä pitäminen - oih, ensisuudelma - oooh! Toisen ihmisen lempeän kosketuksen vähittäinen hyväksyminen kulki yhtä jalkaa vähittäisen itsensä hyväksymisen kanssa. Rakkaan ihmisen kosketusta oli ja on yhä vaikea hyväksyä silloin, kun on pudonnut itseinhon vastenmieliseen tilaan.

Halauksen puute sairastuttaa. Kuva: Antti Pitkäjärvi

Myönteinen koskettaminen on ihmiselle elintärkeää, sanoo tutkimus. Kosketus kasvattaa lapsesta ehjän ihmisen ja sitoo satunnaiset seksikumppanit yhteen. Eläinkokeessa apinalapsista, joita ei kosketettu, tuli vähitellen häiriintyneitä ja stressaantuvia, kerrotaan Hesarissa. Koskettaminen lisää rakkaus- ja luottamushormoni oksitosiinin tuotantoa. Tämä hormoni vaikuttaa kiintymyssuhteen muotoutumiseen, lisää kivunsietoa ja empatiaa, edistää sosiaalista oppimista ja kohentaa mielialaa.

Tunnistan koskettamisen tärkeyden - ja toisaalta sen, kuinka estynyt, sovinnainen ja arka olen koskettamaan. Huomaan myös lankeavani hölmöyteen: yritän välittää omille lapsille oman lapsuuteni hyviä kokemuksia ikään kuin ne olisivat ainoita myönteisiä mahdollisuuksia, enkä onnistu, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Toivon ja uskon, että lapsilleni silti [vaikka en silitäkään heidän poskeaan iltaisin] rakentuu riittävän vahva perusturvallisuus ja he tuntevat olevansa kannettuja.

Runoksi etäännytettynä voin sentään suudella vaikka kaikkeutta.

Kun sinä saavut,
valkenee päivä,
kukat puhkeavat lauluun
ja kaksi lintua
levittää terälehtensä.

Kun sinä alat puhua,
suutelen sinua suulle
kunnes pihlajat kukkivat vainiolla
vilja nousee oraalle
ja korjataan.

Topi Linjama

Koulun alku ja vapauden huuma

Haikeudestaan huolimatta oli se tietysti iso helpotus kun viimeinenkin lapsi katosi päiväksi uuden luokkansa myötä uuteen, ekaluokkalaiseen elämäänsä. Vapauteni suunnitella tulemisiani ja menemisiäni lisääntyi tuntuvasti kun toinenkin lapsi kulkee nyt itse kouluun, iltapäiväkerhoon ja takaisin.

Vanhemmat seurasivat liikuttuneina ja hiukan hämmentyneinä
lastensa katoamista uuteen elämäänsä koulun uumeniin.

Miksi siis haikeaa? Yksi vaihe elämässä päättyi peruuttamattomasti siihen kun nuoremman poikani nimi huudettiin ja hän kirmasi sinne koulun uumeniin ryhmänsä kera. Nyt olen koululaisten isä. Se on aivan eri asia kuin olla vauvan, taaperon, päiväkoti-ikäisen tai eskarilaisen isä. Kyllä se pojan nimen kuuleminen vähän kirpaisi. Roska meni ehkä silmään.

Molemmilla lapsillani on vielä paljon viime viikkoa konkreettisemmin oma, minusta erillinen elämä. Se on todella hienoa, se avaa monia uusia ovia kaikille perheessä ja on tietyllä tavalla kammottavaa. Irti päästäminen vaatii vähän ajatustyötä ja totuttelua.

En enää päivittäin tapaa opettajia, jotka lapsiani päivät kaitsevat. Wilma on näppärä, mutta ei sama asia, eikä tarkoituskaan ole pitää yhtä tiiviisti yhteyttä kuin päiväkodin henkilökunnan kanssa. Ja niin kuuluu ollakin. Nyt ollaan yhä enemmän sen varassa, että minä vanhempana pidän keskusteluyhteyden auki suoraan lapsiini, jotta edes jollain tavalla pysyn kärryillä siitä, mitä he ajattelevat ja mitä heidän elämässään tapahtuu.

Samalla minulla on nyt toinenkin lapsi, jonka läksyissä auttelen tarpeen mukaan. Se on lähes poikkeuksetta mukavaa puuhaa, koska on äärimmäisen mielenkiintoista tehdä samalla huomioita siitä, mitä pentu osaa, mitä oikein vielä ei ja mikä hänelle tuntuisi olevan se oma juttu. Nyt kun ovat kumpikin vielä peruskoulun alkutaipaleella, riittää osaaminenkin auttamiseen oikein hyvin. Tämä on sitä kiehtovaa uutta, joka tulee siitä, kun talossa asuu yhtäkkiä uusia, aika erikoisia tyyppejä, joita en koko ajan paimenna vaan joilla on omat asiat. Minä en tiedä läheskään kaikkia niitä asioita. Niin sen kuuluu mennäkin, mutta on se vähän huimaa.

Olen aiemmin usein kuvaillut kuinka elämääni tuli oikeastaan vasta lasten myötä sellainen asia kuin arki. Päiväkodin myötä siitä arjesta tuli aikatauluiltaan selvästi määriteltyä. Nyt koulu ja poikien omatoimisuus tuo siihen taas uudenlaista vapautta. Olemme kaikki, paitsi ehkä se hitusen jo kouluun leipääntynyt kolmannelle luokalle menijä, yhä ihastuttavassa, huolestuttavassa ja oudossa vapauden huumassa.

Vieraskynä: Perheen ja työn yhdistämisessä tärkeintä on johtaminen

"Make, lapsella ei ole kaikki kunnossa", sanoi vaimoni itkien. Makasin kerrostalokolmion sängyllä, kun vaimo seisoi itkuisena edessäni. Säpsähdin ja käskin soittamaan heti sairaalaan. Meidät käskettiin suoraan polille, jossa tuttu lääkäri odotti jo valmiina. "Lapsi on elossa, mutta jotain kummallista tässä on. Lapsi ei lainkaan liiku."

Hieman myöhemmin juoksimme yhdessä kätilön kanssa leikkaussaliin. Lapsi leikattiin nopeasti pois ja vietiin kiireesti lastenteholle. Seisoin kliinisesti varustetussa salissa, täysin sekaisin, ja mietin mitä ihmettä tytölleni oli käynyt. Kun sitten menin lastenteholle, löysin sieltä iloisia hymyileviä ihmisiä, jotka onnittelivat uutta isää. Olin hämmästynyt, lapseni siis on kunnossa? Siellä Lydia makasi pienenä kaksikiloisena kultakimpaleena keskoskaapissa ja katsoi hieman ylisuurilla silmillään isäänsä. Silloin päätin, ettei mikään asia elämässä ole tärkeämpää kuin lapset ja perhe. Nämä muut maalliset asiat ovat kuitenkin elämän isojen kysymysten edessä pieniä asioita ja asiat tuppaavat menemään mittasuhteisiin oikeasti kovien paikkojen edessä.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tyttö on lähdössä kouluun ja minä olen jonkinlaisen uraputken alussa Juuan kunnanjohtajana. Sairaanhoitajan työt ovat vaihtuneet rekrytointi- ja hallintopäälliköiden virkojen kautta kunnanjohtajan tehtäviin. Lapsia on meillä kolme ja vietämme tavallista lapsiperheen arkea. Olenko pitänyt tuon lupaukseni? Ovatko lapset ja perhe kaikista tärkein asia kiireisessä arjessa? Pääsääntöisesti kyllä.

Mikään nykyisessä maailmassa ei päihteiden lisäksi uhkaa niin paljon lasten hyvinvointia kuin nykyinen työelämä. Perussuorittaminen klo 8-16 ei enää oikein riitä missään ammatissa, vähiten asiantuntija- ja johtamistason tehtävissä. Lisäksi suurta työmäärää ja menestystä ihannoidaan todella paljon. Monien työpaikkojen kahvipöydissä keskustellaan jopa hieman kilpailevaan sävyyn pitkistä työpäivistä ja työpäivien jatkumisesta iltaisin. Siinä herääkin kysymys, kuka asettaa vaatimukset? Onko se organisaatio, työkaverit vai yksilö itse? Varmasti vaatimukset ovat monen asian summa, mutta pienessä mittakaavassa organisaatio on aina johtamisjärjestelmänsä mukainen. Mitä organisaatiossa asetetaan tavoitteeksi? Miten sitä mitataan? Miten perhekeskeisyyttä arvostetaan? Mitkä arvot ovat organisaatiossa keskeisiä? Nämä määrittävät uran ja perheen yhdistämisen kovan ytimen. Kaikki organisaation ongelmat, myös asenneongelmat, ovat viime kädessä johtamisen ongelmia. Siinä ei ole olemassa poikkeuksia. Sen vuoksi perheen ja työn yhdistäminen onnistuu niin hyvin, kuin se on johtamisessa otettu huomioon.

Työelämä on valitettavasti täynnä heikkoa johtamista. Se on täynnä toimimattomia prosesseja ja väärin asetettuja tavoitteita. Nämä aiheuttavat ihmisten huonoa käytöstä ja ongelmia työhyvinvoinnissa. Heikot alaistaidot ovat toki myös ongelma, mutta nekin ovat yleensä seurausta puuttumattomuuden kulttuurista. Samoista johtamisprosessien heikkouksista johtuvat myös heikot mahdollisuudet yhdistää perhe ja työ. Ei niiden yhdistäminen ole rakettitiedettä lainkaan, vaan se vaatii ennen kaikkea perhekeskeisen arvomaailman hyväksymistä. Yksinkertaisia asioita, kuten positiivista suhtautumista isyysvapaisiin ja kohtuullisen pituisiin työpäiviin. Kun mies ilmoittaa jäävänsä kotiin, onko organisaatiossa vastaus: ”kuka hoitaa hommat sillä ajalla” tai ”et sitten ole kauan”. Vai vaihtoehtoisesti: ”Hienoa, se on hienoa aikaa, ota siitä kaikki irti.” Retoriikasta paistaa aina läpi organisaation arvot ja asenteet.

Työ voi vaarallisimmillaan viedä ajan pois lapsilta eli kaikkein tärkeimmistä asiasta. Siinä pitää koko ajan olla tarkkana, sillä loppujen lopuksi tarkasteltuna työ on aina vain työtä, mutta lapset ja perhe on kaikilta kulmilta tarkasteluna oikeasti merkityksellinen asia. Siksi työyhteisöjen pitää huomioida kiireestä ja tulostavoitteestaan huolimatta lapsiperheet ja erityisesti nykyisin perheenisät, joiden työtaakka työpaikoilla kautta linjan on kasvanut huimasti. Mikään työ ei ole sen arvoista, että perhe kannattaisi sen vuoksi rikkoa. Mutta kovassa uraputkessa asioiden tiedostaminen yksilöltä itseltään ei onnistu, vaan se vaatii johtamisjärjestelmässä asioiden huomioimisen. Yksilönä mies voi kuvitella, että on korvaamaton. Me tuppaamme pitämään itseämme tärkeänä. Sen vuoksi organisaation on kerrottava meille, että minua tarvitaan kotona. Ja ettei urakehitys kärsi, vaikka antaisi aikaansa perheelle. Päinvastoin.

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä oltiin tässä mestareita, mutta se johtuu hyvästä henkilöstöjohtamisesta. Toimiva henkilöstöhallinto ja erityisesti henkilöstöpäällikkö Jouko Kantolan pitkäjänteinen kehitystyö oli tuottanut tuloksena organisaation, joka laajasti hyödynsi työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuuksia. Toimintapolitiikalla oli koko johdon tuki. Näin ollen perhevapaat isille ja äideille sekä osa-aikatyöt eivät tuottaneet ongelmia, ne olivat osa toimivaa henkilöstösuunnittelua. Esimerkiksi viime syksynä olin todella tiukoilla johtuen Siun soten kiireistä. Totesin silloiselle pomolleni, että lopetan työt joka päivä klo 16. Jos se ei riitä, niin teidän pitää vaihtaa miestä. Sain vastauksen: "Se on oikein, meidän kaikkien tulisi perheidemme vuoksi tehdä niin." Nykyisessä virassani Juuassa sain esimieheltäni, kunnanhallituksen puheenjohtajalta Jaakko Ruokolaiselta ohjeen: ”Opettele sanomaan ei. Me emme valinneet Juukaan poikamies- kunnanjohtajaa, vaan perheellisen. Me tarvitsemme jatkossakin perheellisen kunnanjohtajan.” Tätä on johtaminen perheen- ja työn yhdistämisessä. Tekoja, ei lepertelyä.

Markus Hirvonen
Kirjoittaja on Juuan kunnanjohtaja

Rallien kuhinaa Jyväskylässä.

Pienenä poikana luikahdettiin turvajärjestelyn ohi harjulle katsomaan pikataivalta. Nyt tajusin, että lomareissumme suuntautuu rallien mekkaan sopivasti Neste Rallyn aikoihin. Ei muuta kuin rallien citypassi kaulaan, pikataipaleelle molempina päivinä ja varikkoalueelle. 12-vuotiaat lapset pääsevät ilmaiseksi erikoiskokeille ja varikkoalueelle, joten viikonlopun ohjelma oli selvä.

Baarista sai makkarat. 

Henri Toivosen kunniaksi oli pukeutunut ihmisiä harjulla.

Varikkoalue oli loistava paikka kuluttaa aikaa. Täällä oli lapsille ohjelmaa ja mielettömiä kokemuksia.

Suhteellisen kova juttu. Mini kart-autot. Näitä ovat paikallisille seuroille lahjoittaneet ralli- ja formulatähdet. 

Rallien kiinnostavin osuus. Parhaimmat driftit ja lähtö.

Täytyy loppukaneettina todeta, että en ole ralli-ihminen. Ralli-ihminen on pääsääntöisesti perheellinen mies, jolla on useampi lapsi. Se odottaa vuoden verran seuraavaa viikonloppua poikien kanssa. Se on valmis siirtymään kilometrikaupalla pikataipaleen varrelle nähdäkseen supernopeasta autosta vilauksen. Odotus palkitaan loistavalla huumorilla sävytetyllä ralliradiolla ja miedoilla alkoholijuomilla. Itselle hienointa oli kokea tapahtuma omien lasten kanssa ja törmätä harjun rinteillä samoihin kavereihin, joiden kanssa livahdettiin katsomaan erikoiskokeita nuorempana. 

Teksti ja kuvat: Antti Pitkäjärvi