Vieraskynä: Perheen ja työn yhdistämisessä tärkeintä on johtaminen

"Make, lapsella ei ole kaikki kunnossa", sanoi vaimoni itkien. Makasin kerrostalokolmion sängyllä, kun vaimo seisoi itkuisena edessäni. Säpsähdin ja käskin soittamaan heti sairaalaan. Meidät käskettiin suoraan polille, jossa tuttu lääkäri odotti jo valmiina. "Lapsi on elossa, mutta jotain kummallista tässä on. Lapsi ei lainkaan liiku."

Hieman myöhemmin juoksimme yhdessä kätilön kanssa leikkaussaliin. Lapsi leikattiin nopeasti pois ja vietiin kiireesti lastenteholle. Seisoin kliinisesti varustetussa salissa, täysin sekaisin, ja mietin mitä ihmettä tytölleni oli käynyt. Kun sitten menin lastenteholle, löysin sieltä iloisia hymyileviä ihmisiä, jotka onnittelivat uutta isää. Olin hämmästynyt, lapseni siis on kunnossa? Siellä Lydia makasi pienenä kaksikiloisena kultakimpaleena keskoskaapissa ja katsoi hieman ylisuurilla silmillään isäänsä. Silloin päätin, ettei mikään asia elämässä ole tärkeämpää kuin lapset ja perhe. Nämä muut maalliset asiat ovat kuitenkin elämän isojen kysymysten edessä pieniä asioita ja asiat tuppaavat menemään mittasuhteisiin oikeasti kovien paikkojen edessä.

Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tyttö on lähdössä kouluun ja minä olen jonkinlaisen uraputken alussa Juuan kunnanjohtajana. Sairaanhoitajan työt ovat vaihtuneet rekrytointi- ja hallintopäälliköiden virkojen kautta kunnanjohtajan tehtäviin. Lapsia on meillä kolme ja vietämme tavallista lapsiperheen arkea. Olenko pitänyt tuon lupaukseni? Ovatko lapset ja perhe kaikista tärkein asia kiireisessä arjessa? Pääsääntöisesti kyllä.

Mikään nykyisessä maailmassa ei päihteiden lisäksi uhkaa niin paljon lasten hyvinvointia kuin nykyinen työelämä. Perussuorittaminen klo 8-16 ei enää oikein riitä missään ammatissa, vähiten asiantuntija- ja johtamistason tehtävissä. Lisäksi suurta työmäärää ja menestystä ihannoidaan todella paljon. Monien työpaikkojen kahvipöydissä keskustellaan jopa hieman kilpailevaan sävyyn pitkistä työpäivistä ja työpäivien jatkumisesta iltaisin. Siinä herääkin kysymys, kuka asettaa vaatimukset? Onko se organisaatio, työkaverit vai yksilö itse? Varmasti vaatimukset ovat monen asian summa, mutta pienessä mittakaavassa organisaatio on aina johtamisjärjestelmänsä mukainen. Mitä organisaatiossa asetetaan tavoitteeksi? Miten sitä mitataan? Miten perhekeskeisyyttä arvostetaan? Mitkä arvot ovat organisaatiossa keskeisiä? Nämä määrittävät uran ja perheen yhdistämisen kovan ytimen. Kaikki organisaation ongelmat, myös asenneongelmat, ovat viime kädessä johtamisen ongelmia. Siinä ei ole olemassa poikkeuksia. Sen vuoksi perheen ja työn yhdistäminen onnistuu niin hyvin, kuin se on johtamisessa otettu huomioon.

Työelämä on valitettavasti täynnä heikkoa johtamista. Se on täynnä toimimattomia prosesseja ja väärin asetettuja tavoitteita. Nämä aiheuttavat ihmisten huonoa käytöstä ja ongelmia työhyvinvoinnissa. Heikot alaistaidot ovat toki myös ongelma, mutta nekin ovat yleensä seurausta puuttumattomuuden kulttuurista. Samoista johtamisprosessien heikkouksista johtuvat myös heikot mahdollisuudet yhdistää perhe ja työ. Ei niiden yhdistäminen ole rakettitiedettä lainkaan, vaan se vaatii ennen kaikkea perhekeskeisen arvomaailman hyväksymistä. Yksinkertaisia asioita, kuten positiivista suhtautumista isyysvapaisiin ja kohtuullisen pituisiin työpäiviin. Kun mies ilmoittaa jäävänsä kotiin, onko organisaatiossa vastaus: ”kuka hoitaa hommat sillä ajalla” tai ”et sitten ole kauan”. Vai vaihtoehtoisesti: ”Hienoa, se on hienoa aikaa, ota siitä kaikki irti.” Retoriikasta paistaa aina läpi organisaation arvot ja asenteet.

Työ voi vaarallisimmillaan viedä ajan pois lapsilta eli kaikkein tärkeimmistä asiasta. Siinä pitää koko ajan olla tarkkana, sillä loppujen lopuksi tarkasteltuna työ on aina vain työtä, mutta lapset ja perhe on kaikilta kulmilta tarkasteluna oikeasti merkityksellinen asia. Siksi työyhteisöjen pitää huomioida kiireestä ja tulostavoitteestaan huolimatta lapsiperheet ja erityisesti nykyisin perheenisät, joiden työtaakka työpaikoilla kautta linjan on kasvanut huimasti. Mikään työ ei ole sen arvoista, että perhe kannattaisi sen vuoksi rikkoa. Mutta kovassa uraputkessa asioiden tiedostaminen yksilöltä itseltään ei onnistu, vaan se vaatii johtamisjärjestelmässä asioiden huomioimisen. Yksilönä mies voi kuvitella, että on korvaamaton. Me tuppaamme pitämään itseämme tärkeänä. Sen vuoksi organisaation on kerrottava meille, että minua tarvitaan kotona. Ja ettei urakehitys kärsi, vaikka antaisi aikaansa perheelle. Päinvastoin.

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä oltiin tässä mestareita, mutta se johtuu hyvästä henkilöstöjohtamisesta. Toimiva henkilöstöhallinto ja erityisesti henkilöstöpäällikkö Jouko Kantolan pitkäjänteinen kehitystyö oli tuottanut tuloksena organisaation, joka laajasti hyödynsi työn ja perheen yhdistämisen mahdollisuuksia. Toimintapolitiikalla oli koko johdon tuki. Näin ollen perhevapaat isille ja äideille sekä osa-aikatyöt eivät tuottaneet ongelmia, ne olivat osa toimivaa henkilöstösuunnittelua. Esimerkiksi viime syksynä olin todella tiukoilla johtuen Siun soten kiireistä. Totesin silloiselle pomolleni, että lopetan työt joka päivä klo 16. Jos se ei riitä, niin teidän pitää vaihtaa miestä. Sain vastauksen: "Se on oikein, meidän kaikkien tulisi perheidemme vuoksi tehdä niin." Nykyisessä virassani Juuassa sain esimieheltäni, kunnanhallituksen puheenjohtajalta Jaakko Ruokolaiselta ohjeen: ”Opettele sanomaan ei. Me emme valinneet Juukaan poikamies- kunnanjohtajaa, vaan perheellisen. Me tarvitsemme jatkossakin perheellisen kunnanjohtajan.” Tätä on johtaminen perheen- ja työn yhdistämisessä. Tekoja, ei lepertelyä.

Markus Hirvonen
Kirjoittaja on Juuan kunnanjohtaja