torstai 2. kesäkuuta 2016

Hoitovapaa päättyy, tuleva arkirumba ahdistaa

Hoitovapaani yksinäinen osuus päättyy muutaman päivän kuluttua, kun vaimoni aloittaa kesäloman. Takana on pitkä ja vaiherikas vuosi, johon on mahtunut monta ikimuistoista ja riemukasta tapahtumaa mutta myös paljon hermojen menetystä ja monta raivokohtausta, väsymystä ja uupumista. En silti kadu vähääkään, että jäin hoitovapaalle. Suhde lapsiin on väistämättä syventynyt. Tuleva iso muutos saa mietteliääksi. On yleistä, että vanhemmista se, joka on hoitanut lapsia pitkään kotona, kaipaa töihin. Niin teen minäkin. Kuitenkin tuleva työ-, päiväkoti- ja harrastushärdelli hirvittää: miten kestää pää?

Toimittaja Sanna Sarenius kävi tekemässä blogista, minusta,
Antista ja lapsista jutun 9. kesäkuuta ilmestyvään
Keski-Uusimaa-lehteen. (Kuva: Sanna Sarenius/ lehtijuttu.fi) 
Lapsiperheen arjessa on monenlaisia vaatimuksia ja paineita. Pitää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, pestä pyykkiä, touhuta lasten kanssa, lukea heille, ulkoilla, kannustaa, ohjata, auttaa läksyissä, pestä, piiskata ja laittaa nukkumaan. Kynsien leikkaamista ja punkkitarkastuksia ei saa unohtaa, ei myöskään koulun Wilma-viestien lukemista. Pitää muistaa syödä terveellisesti ja monipuolisesti lihaa välttäen. Lasten harrastuksissa tulee olla aktiivinen – lapselle on tärkeää, että harjoituksia on isä tai äiti katsomassa, sanoo seurapomo. Olisi hyvä osallistua joukkueen toimintaan muutenkin, apuvalmentajana tai taloudenhoitajana. Jonkun sinne buffettiinkin on leivottava.

Jokaisen on kannettava vastuuta elinympäristönsä asioista. Jonkun on oltava taloyhtiön hallituksessa ja vanhempainyhdistyksessä. Lapset eivät saa roikkua liikaa koneella tai telkkarin ääressä. Harjoituksiin on syytä mennä ajoissa, jos ylipäätään haluaa harrastaa. Lyhyitä matkoja ei missään nimessä ole suotavaa mennä autolla.

Pienten lasten vanhempien kannattaa todellakin pitää kunnostaan huolta ja nukkua tarpeeksi! Hyvä tapa pitää itsestään huolta on lenkkeily vaihtelevalla sykkeellä: välillä nopeaa lyhyttä lenkkiä, välillä pitkää matkaa matalalla sykkeellä. Kerran viikossa intervallitreeni, joka kesäisin hoituu jalkapallon avulla. Vain hölmö laiminlyö kuntosaliharjoittelun, koska lihakset tunnetusti kutistuvat vanhetessa.

Ystävien tapaaminen on antoisaa ja tärkeää, koska se tuulettaa mukavasti pääkoppaa. Liikaa kavereiden kanssa ei kuitenkaan parane viihtyä, sillä perhe on tärkein. Perheen kanssa yhdessä tekeminen on mukavinta. Puutarhassa ahkeroiminen tekee hyvää psyykelle – kasvun ihmettä on niin lumoavaa seurata! Jos pensaita ja puita ei leikkaa kyllin usein, muuttuu piha epäsiistiksi viidakoksi. Toisaalta piha ei saa olla liian huoliteltukaan.  Laho aita pitää vaihtaa ja autotalli pestä homepesulla, muuten ulkovuorilaudat pitää ennen pitkää vaihtaa. Se on tuhansien eurojen remontti.  

Kaiken muun lisäksi myös työ on hoidettava kunnolla. On oltava ahkera, luova, tehokas ja sovinnollinen. Olen opettaja, ja opettajathan ovat tunnetusti kuin jakoavaimia: sopivat joka paikkaan mutta eivät ole hyviä mihinkään. He ovat  tasapuolisia, leppoisia, huumorintajuisia, joustavia, oikeudenmukaisia, tiukkoja mutta rentoja, tarkkoja, jämeriä ja ehdottoman johdonmukaisia. Työntekoa ei kannata asettaa perheen edelle, mutta työhön käytetty aika on käytettävä hyvin – muuten tulee sanomista.

Sisäisten ja ulkoisten paineiden täyttämä arkirumba on tuntunut nytkin välillä raskaalta, vaikka olen ollut koti-isä koko vuoden. Vaimoni on saanut käydä rauhassa töissä. Ajatus tulevasta syksystä ja töiden alkamisesta ahdistaa – ei töiden, vaan arjen raskauden takia. Kai tulevasta ja tulevista vuosista selvitään, kun on aiemminkin selvitty.

Psykologit neuvovat lauantailiitteissä perheitä luopumaan vaatimuksistaan, jottei arki kävisi liian rasittavaksi. Olen yrittänyt ja yritän tulevaisuudessakin ottaa heidän neuvoistaan opiksi. Ongelmana on vain se, etten tiedä, mistä kannattaisi luopua. Luovunko ystävistäni vai harrastuksistani, jotta jäisi enemmän aikaa perheelle? Vai kannattaisiko mieluummin lopettaa lasten harrastukset, jotka kuskaamisillaan, maksuillaan, vastuillaan ja aikataulusäädöillään uuvuttavat perheen aikuisia?

Downshiftaajat ja muut elämäntapavelttoilijat toistelevat usein, että ajan kotona ei tarvitse olla ohjelmoitua ja että joskus on hyvä vain olla. Varmasti tarkoittavat hyvää, mutta meillä tunninkin toimettomuus tarkoittaa täydellistä turhautumista, joka johtaa hirvittävään nahisteluun. Toisaalta urheiluseurat kannustavat harrastuksiin, joissa lapsi oppii kehonhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Pitkäaikainen harrastus ehkäisee myös syrjäytymistä, pitää pois kadulta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ohjeita sinkoilee sieltä ja täältä: joka asiaan löytyy monen eri koulukunnan asiantuntijaa, jotka neuvovat, miten kannattaa elää.


Loppujen lopuksi kaikki haasteet ovat päänsisäisiä. Lapset kasvavat ja varmasti aikanaan lähtevät kotoa, vaikka nyt sanovatkin haluavansa asua isin ja äidin luona vielä nelikymppisinäkin. Minä yritän nähdä aina valoa elämässä, joka joskus saattaa tuntua tunnelilta. Sitä paitsi tunneleiden aika ei ole vielä, sillä nyt on kesä! Eikä tämä elämä niin vakavaa ole.

Eihän?!

Otto Kallioranta

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Saunan ovi kiinni!

"Saunan ovi kiinni!", huutaa poika veljelleen aggressiiviseen sävyyn, vaikka toinen on hädin tuskin siitä kulkea ehtinyt. Ja tunnistan tämän. Olen kuullut saman omalta isältäni ja olen itse tehnyt samaa. Tarpeettoman kovaa ja vihaisesti huudettu käsky laittaa saunan ovi kiinni kaikuu läpi sukupolvien.

Me opimme pienestä saakka, että sauna on tärkeä paikka. Siihen liittyy paljon rituaaleja, kuten se, että saunan ovi on laitettava heti kiinni, se on pidettävä kiinni, eikä sitä saa turhaan aukoa. Muita rituaaleja ovat esimerkiksi se, että saunassa ei saa piereskellä. Ainakin miesten on myös kestettävä kovia löylyjä ollakseen miehiä. Jotkut jopa heittävät lopuksi löylyt saunatontulle.

Osalle näistä rituaaleista on järkiperusteet, jotka pätevät edelleen, mutta siitä huolimatta ne ovat irtautuneet tavallisesta arjesta. Sinällään kyse ei ole suuresta asiasta, mutta ei se mukavaa ole, että rituaalin vuoksi ohitetaan hyvät käytöstavat ja terve järki. Kun oikeasti ei ole mitään syitä huutaa vihaisesti. Tässäkään. Yritänkin katkaista tämän sukupolvelta toiselle kulkevan tavan.

Tämän kaltaisia kulttuurisia käytäntöjä ja perinteitä voi pyrkiä muuttamaan vasta kun ne tiedostaa. Tällaisen kohtalaisen pienenkin asian tajuamisesta saattaa lähteä liikkeelle lumipalloefekti, jonka seurauksena aika moni typerä tapa alkaa näyttää siltä itseltään - typerältä.

Pasi Huttunen

maanantai 30. toukokuuta 2016

"Voiko ihminen muuten syntyä uudelleen?"

Älä usko yhden kirjan miestä, ja epäile sitä, joka väittää tietävänsä totuuden.

Kuopus menee syksyllä eskariin ja viime viikolla kerroin pojalle, että nyt olisi kuule viimeiset kerhopäiväsi käsillä.

"Niin", vastasi poika, "paitsi jos mä synnyn uudelleen". Sekunnin mietittyään hän jatkoi: "Voiko niin muuten käydä?"

Tunnistin oitis, että nyt on iso kysymys, elämänkatsomuksellinen kilometripylväs ja risteyskohta, ja mietin kaksi sekuntia, mitä ihmettä minä tähän nyt sanon ja vastasin sitten, että "jotkut ajattelee, että voi, mutta useimmat varmaankin, että ei voi". Taisin vielä sanoa alkuun, että enpä muuten tiedä.

Kohta poika jo kysyi, "missä mun pyöräkypärä on", mutta minä jäin miettimään kohtaamista, tietoa ja asioiden siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Mustikkametsässä ollaan perimmäisten vastausten äärellä.
Jos [!] minua askarruttaisi jokin kysymys, toivoisin, että minut ja kysymykseni otettaisiin vakavasti ja siitä oltaisiin valmiita keskustelemaan siitäkin huolimatta, ettei kysymykseen löytyisi vastausta. Toivoisin ei-ennalta-tietävää, uteliasta suhtautumista esittämääni kysymykseen, en ennalta-tietävää, ylhäältä annettua vastausta. En toivoisi tyrmäystä "onpa typerä kysymys, mitä sä tollaisia kysyt", en hymähdystä "joopa joo, noita asioita minäkin mietin sinun iässäsi" enkä vaivautunutta hiljaisuutta.

Mitä tulee pojan kysymykseen, niin kumpikaan meistä ei toki tiedä, voiko ihminen syntyä uudelleen, vaikka toiselle meistä on opetettu seuroissa vaippaikäisestä alkaen, ettei tietenkään voi, koska Raamattu, Jeesus ja muut syyt. Joku toinen olisi hetkeäkään empimättä sanonut pojalle, että "totta kai voi, minäkin olin entisessä elämässäni nelisormimangusti".

Ainoa asia, jonka uskon tietäväni poikaa paremmin, on tieto siitä, että tästä asiasta on erilaisia käsityksiä, ja (minun kokemusteni mukaan) enemmistö ajattelee, ettei ihminen synny uudelleen.

Huomasin myös ajattelevani isääni: myös hän olisi saattanut vastata pojalle samantapaiseen, aidosti kiinnostuneeseen sävyyn. Sen sijaan jo kauan sitten edesmennyt äitini edusti (ainakin 1980-luvulla) suoraviivaisempaa linjaa.

Koska olen taustaltani lestadiolais-kristitty, esitin pojan kysymyksen parille pappisystävälle ja kysyin, mitä minun olisi pitänyt vastata. Nämä elämää ymmärtävät ihmiset eivät tietenkään haksahtaneet kompaan esittämällä asiat-on-näin -tyyppistä vastausta.

Joiltakin lestadiolaisystäviltä varmuutta löytyi enemmän, eikä siinä mitään. Jokainen meistä koettaa omilla työkaluillaan lähestyä käsittämättömyyttä, jota huolettomasti kutsutaan elämäksi.

Tulkaa minun tyköni
te miksi -kysymysten uuvuttamat,
minä annan teille vastauksen:
rusakko syö
kasvimaalla
voikukkaa
nyt

Topi Linjama

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Miksi isä on se, joka aina katoaa?

"Puristan kädessäni puista miekkaa/ isän tekemää", laulaa Maj Karman Herra Ylppö kappaleessa Puumiekka. Radio Rockia kuunteleva tuskin on biisiltä välttynyt. Ehkä kyseessä ei ole maailman paras biisi, mutta ilmaisuvoimaa ja yhteiskunnallista kaikupohjaa siinä on paljon. Ainakin minun takaraivooni se jäi kaihertamaan.

Kappaleessa ei isästä ole eron jäänyt muuta kuin isän tekemä puinen miekka muistoksi. On jokin esine, muistomerkki menetetystä, johon kiinnittyy valtavasti oman identiteetin pysyvyyden kannalta tärkeää tunnetta.
Maj Karman kappaleessa puisesta miekasta tulee voimaa antava tunneobjekti, jonka avulla voi myöhemmässä elämässä raivata tietään eteenpäin. Todellinen, ruumiillinen, arkinen isä ei ole ollut läsnä, joten hänestä on ollut helppo rakentaa lohduttava ja kannustava ihannekuva. Ja kaikista esineistä se, johon voimakkaat tunteet kiinnittyvät, on miekka. Sankarin sotaisa työkalu. Samalla ihannekuvaan liittyy hellitty muisto perheestä, jossa turvana ovat sekä että äiti - ydinperhe.

En ole erolapsi, enkä ole itsekään vielä eronnut niin, että olisi lapsia. Oman isäni ajoittaiset pitkät poissaolotkaan eivät olleet traumaattisia, koska hän oli pelastamassa maailmaa ja tiesimme hänen tulevan takaisin. Tunnistan silti sen kaihon mikä Maj Karman kappaleesta kuuluu. Uskon, että niin tunnistaa jokainen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme elävä aistiva ja tunteva ihminen.

Isättömyys on kaikkien tunnistama kulttuurinen teema, joka osataan nostaa esiin aina kun puhutaan nuorten ja lasten ongelmista. Isättömyys voi olla joko konkreettista tai esimerkiksi vain perheelleen etäiseksi jääneen isän aiheuttama tuntemus, mutta se tunnistetaan sikäli selkeästi, että se osataan nostaa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja kulttuurituotteiden käyttövoimaksi.
Kulttuurisessa kuvastossamme isättömyys on vähän romantisoitukin asia. Juuri se nähdään jotenkin täysin luonnollisena ja ymmärrettävänä, että erotilanteessa isä on se, joka katoaa. Ja sitten isä on silti läsnä "siellä jossain" jonkinlaisena auttavana voimana. Puumiekka-kappaleessakin isästä on voitu tehdä sankarihahmo, joka olisi mahdoton ilman vanhakantaisia käsityksiä mieheydestä, naiseudesta, isyydestä ja äitiydestä.

Isättömyys ei ole välttämättä huono asia. Jos isä esimerkiksi kovin meluisasti, kipeästi tai jopa väkivaltaisesti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, on ehkä parempi, ettei hän ole läsnä. Myös kaksi äitiä tai kaksi isää ovat ihan yhtä hyviä ratkaisuja kuin isä ja äiti. Sen haluavan, uskaltavan ja motivoituneen isän läsnäolo on tietenkin silti tavattoman arvokasta niin lapselle kuin isälle itselleenkin, äidistä puhumattakaan.

On mukava ja lohdullinen ajatus, että meillä on ehkä nyt kasvamassa sukupolvi, jossa isän henkinen ja fyysinen, osallistuva ja hoivaava läsnäolo on normi. Se mielikuvituksessa asuva sankarihahmo on aika ontto. Isä voi olla nyt kasvavalle sukupolvelle sankarin sijaan läsnäoleva ihminen, joka voi ihan kertomalla ja koskettamalla ohjata, hoivata ja rakastaa.

Pasi Huttunen

Maj Karma: Puumiekka:

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Koti-isän Ympäristöruutu

”Sen verran mun tarvii sanoa, että, jos asiat näin jatkuvat, tämä on maailmanloppu”! Näin vastasi Kummelin sketsihahmo, valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantainen, toimittaja Eero Kakolle. Haastattelija istui haastateltavan kanssa Nauvatsan kaatopaikalla, komediasarja Kummelin historian toisessa jaksossa (v. 1991), sketsissä Ympäristöruutu. Parantainen maalaa jaksossa synkkiä visioita tulevaisuudelle. Maailman tilan allegoriana toimii kaatopaikka, jonne ihminen syytää käyttökelpoista tavaraa, koska uutta on saatava. Tilanne on vaikea, Parantaiselle menon jatkuminen tällaisena tietää loppua. Kun 10-vuotiaana naskalina, 90-luvun alussa, nauroin hauskan oloiselle pipopäälle, en taatusti nähnyt naurun taakse kätkettyä painavaa asiaa. Vai jäikö jotain itämään?

Nyt keväällä Kummeli on taas näkynyt YLE:n ohjelmistossa ja pian 6-vuotiaan poikani kanssa, myönnän, olemme sitä katselleet. J. Parantaisen pohdinnat tulevasta lopusta nousivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomista (HS 17.4) uutisen suomalaisten verrattomasta kyvystä kuluttaa luonnonvaroja. Olemme kansana käyttäneet osamme tämän vuoden uusiutuvista luonnonvaroista huhtikuun puoliväliin mennessä. Hävettääkö? Pitäisi. Uutisessa WWF tarjosi helppoja keinoja tilanteen korjaamiseen: kasviksia ja kestävästi pyydettyä kalaa enemmän, jotta lihan kulutus saadaan vähenemään. Arvaako kukaan mitä seuraavalla aukeammalla, kokonaisen sivun verran, mainostettiin? No makkaraa, tietenkin! Oliko tämä tarkoitettua, saiko kyseinen yritys valita mainoksensa paikan? Juuri tämän kaltaiset ajattelemattomuudet tai tarkoituksenmukaisuudet, veikkaan jälkimmäistä, lisäävät kyynisyyttäni tulevan edessä, ”…jos asiat näin jatkuvat…”

Ympäristöherätykseni otti vauhtia esikoiseni synnyttyä 2010. Luontevana kehityksenä mieltä rupesi laajemmin askarruttamaan se, minkälaisen maailman olemme jättämässä lapsillemme? Mitä yhden perheen valinnoilla on vaikutusta? Vaikka kyynisyydestäni puhuinkin, en halua ajatella, että ei mitään. Kun poliittinen päätöksenteko operoi muilla ”paljon tärkeämmillä” alueilla, kuten miten kuroa kiinni läntisten talousmaiden parempi kilpailukyky*, (hallituksemme kanta: esimerkiksi kyykyttämällä pienipalkkaisia naisia ja yhtiöittämällä luonto) jotain on yritettävä tehdä, siinä omassa pienessä viitekehyksessään. WWF:n helpot vinkit kulutuksen vähentämiseen, HS:n esiintuomana, sysäävät vastuun yksilölle. Ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ehtymisen kaltaisia, mittasuhteeltaan valtavia ongelmia, ei kuitenkaan ratkaista yksilöiden valinnoilla.

Poliittisen päätöksenteon (jossa esimerkiksi verovaroin tuetaan ympäristölle haitallista toimintaa) junnatessa jatkuvan kasvun noidankehässä, yksilöiden valinnat ovat toki tärkeitä, mutta niiden vastuulle ylikulutuksen vähentämisen massiivista taakka ei voi sälyttää. On tehtävä suuria poliittisia päätöksiä, jotka eivät ole, koska niiden ei tarvitse olla, esimerkiksi lihansyöjän maailmankuvassa helppoja. Kuinka montaa erilaista makkaramakua ihminen tarvitsee? Kuinka vaikeaa on julkisten toimijoiden (koulut, työpaikkaravintolat yms.) lisätä tarjonnassaan ilmastoystävällistä ruokaa? Kyse ei ole taloudesta vaan arvoista.

Kiinnostuksella olen seurannut vanhemman poikamme tietoisuuden lisääntymistä, pohdinnat esimerkiksi eläimen syömisestä ovat viikoittaisia. Menneenä talvena poika huolestui saasteista, joista oli tullut puhetta pojan katsoessa äidin kanssa Suvilahden voimalaa ja hiilikasoja. Pojan iltalukemisen kestosuosikki on jo parin vuoden ajan ollut Barbapapa-kirjat. Kirjojen esiin nostamat teemat ympäristöstä ja eläinten oikeuksista ovat jättäneet jälkensä, uskallan väittää. Poika tietää, että vanhemmat ostivat hybridiauton siksi, että se saastuttaa vähemmän. Eläintä poika ei halua enää syödä. Hänen kala-kasvisruokavalionsa kulkee mukana myös päiväkotiin. Mutta kala, sekin on eläin, miksi sitä pitää syödä, kyseli poika pari viikkoa takaperin ruokapöydässä. Vappuna tiedustelin haluaisiko hän, että ostaisimme hänelle vappupallon? Poika vastasi ykskantaan, että ei tarvitse, mummihan toi meille jo viime viikolla kaksi pientä palloa. Olin ylpeä hänestä ja häpesin kysymystäni. Äskettäin poika ilmaisi, että hän haluaisi myydä lelujaan, koska ei leiki niillä ja että niistä saatavilla rahoilla voisi ostaa sitten jonkun uuden jutun. Makkaramainoksesta siinnyt ärtyneisyys vaihtuu toiveikkuudeksi, kun poika menee huutamaan äidilleen suihkuun, että olet ollut siellä jo liian kauan, tiimalasissa hiekka on valunut loppuun. Hiekka valuu lasissa kolme minuuttia, meidän suihkuaika. (3986)

Rami Rantanen
Kirjoittaja on 34-vuotias itähelsinkiläinen, hoitovapaalla oleva kahden pojan isä.


*World Economic Forumin listalla Suomi oli vuonna 2014 maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa. Vuonna 2015 sija oli kahdeksas, ollen kuitenkin Pohjoismaista kilpailukykyisin.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Aamukahvi ja ajattomuutta.

Toukokuulta jäi yksi päivitys tekemättä. Mietin hetken mitä tähän kasaisi. Joskus arki on ihanimmillaan, kun se vain on olemassa. On vain ihmiset ympärillä, lapset jaloissa ja seinäkello mittaamassa aikaa. Näin kävi minulle. Viikon loma, hetkiä nuorimman lapsen kanssa, kun isommat olivat kouluissa. Puistot, joenpielukset, aamupalat ja aurinkoiset ilmat tulivat tutuksi. Onneksi iltaisin tuli myös rauhoituttua. Istuttua kannonnokkaan ja mietittyä tulevaa. 
Aamun hiljainen hetki
Hyvää äitienpäivää.






Ystävät ikuisesti.



Oma-aika ja luonto.


torstai 19. toukokuuta 2016

Päivä, jona isä oli erityisen kärttyinen

Minä ja isä lentoasemalla
Meidän isä on todella vähäpuheinen aamulla. Sen hiukset on hassusti ja sillä on suussa purentakiskot. Isä menee aamupesulle kanssani peskariin. Hän pitää kädestäni kiinni, etten karkaisi kesken hampaidenpesun. Isä sanoo, että minun perässä on todella rasittavaa juosta. Isä rentoutuu, kun saa pari kuppia kahvia koneeseen.

Eräänä aamuna Isä käyttäytyi erikoisesti. Säntäili sinne tänne ja tuntui hätääntyneeltä. Hän hermostui minulle ja siskolleni ainakin kymmenen kertaa aamupalan aikana. Eikä me tehty mitään erityistä. Aamukahvikaan ei purrut.

Minulle aamu oli tuiki tavallinen. Joku niistä päivistä, jona äitini oli lähtenyt töihin ja isosiskoni haettiin naapurin autolla kerhoon. Isälläni on tapana imuroida siskon kerhopäivinä. Hyörin ja pyörin tavalliseen tapaani isän jaloissa. Leikin imurilla ja pöllyytin hiuksia imurin poistoilmavirrassa. Isäni stressi alkoi rasittaa minua ja aloin tehdä kiusaa. Sammutin imurin. Isä laittoi imurin käyntiin ja minä taas sammutin sen. Sama kuvio toistui ainakin sata kertaa. Isä alkoi suojata imurin virtakatkaisinta siirtymällä eteeni. Oli hauskaa katsella isän tanssia imurin ympärillä, kun tein äkkinäisiä hyökkäyksiä. Isä näytti tukijalan varassa pyörivältä koripalloilijalta. Olin liian vikkelä ja lopulta isä lopetti imuroinnin. Hän sähisi huultensa välistä jotakin, mitä en kuullut kunnolla. Isän kasvot näyttivät punaisilta ja hänellä oli hassu ilme.

Meille oli jo edellisenä päivänä ilmestynyt eteiseen iso ja musta matkalaukku. Siinä oli pienet pyörät alla ja nappia painamalla sen kahva venyi. Isä aukaisi pitkän vetoketjun ja laukku halkesi kahtia. Isä alkoi kasata vaatteita laatikkoon. Halusin kokeilla laukkua, joten siirsin kaikki vaatteet laukusta lattialle ja kömmin sisään. Leikin koirtanpentua ja vähän aikaa kissaa, kunnes isä tuli uuden vaatekasan kanssa. Leikki laukun kanssa loppui siihen.

Sisko haettiin kerhosta, söimme makaronimössöä ja kohta istuimme jo autossa. Iso laukku oli kyydissä ja mä en ollut malttanut nukkua päiväunia. Isä soitti äidille ja kuulosti tosi kiukkuiselta. Sitä harmitti tosi monet asiat. Puhelun aikana me kiljuimme siskon kanssa takapenkillä niin kovaa kuin osattiin ja nauroimme päälle. Vedin siskoa hiuksista, koska halusin nähdä isän hassun ilmeen. Yllättäen isä antoi meille muumitikkarit. Imimme niitä hiljaa loppumatkan. Isä kuunteli radiota, eikä kukaan sanonut sanaakaan.

Olimme perillä ja jätimme auton isolle parkkipaikalle. Autoja oli paljon joka puolella. Isä sanoi, että saavuimme lentoasemalle. Äiti oli vastassa meitä. Hän oli tullut suoraa töistä ja näytti jotenkin erityisen tyylikkäältä.

Lentoasema oli ihana paikka. Lähdin heti juoksemaan ja tutkimaan paikkoja. Tilaa oli älyttömästi. Lentoasemalla oli liukuportaita ja tasaista. Minulle oli otettu siniset Briot mukaan, jotta minut voitaisiin kahlita niihin. Isä alkoi kammeta minua vaunuihin, mutta vedin itseni levyksi, kiermurtelin ja huusin täyttä kurkkua. Isä antoi periksi, koska ei halunnut herättää liikaa huomiota. Sain taas juosta vapaana ja isä seurasi kuin varjo perässä.

Olen tosi hyvä rimpuilemaan. Isä vertaakin minua painija Petra Olliin. Isä sanoi, että meidän täytyy edetä nopeasti. Lentokone lähtee ja myöhästymme. Isä käyttää usein samaa huijausta. On muka lähtevinään ja sanoo heippaa. En mene vanhanaikaiseen. Ei se minua jätä yksin, ei se uskalla eikä halua jättää. Lutunen vässykkäisä.

Äiti kertoi, että olemme lähdössä Sveitsiin tapaamaan siskon kummitätiä ja hänen perhettään. Äiti osti meille karkkia, mutta niitä sai syödä vasta lentokoneessa. Isä halasi ja pusutti minua. Pyysi anteeksi äreyttä ja äksyilyä. Tässä sitä taas ollaan, sillä aika usein käy näin. Isää taisi jännittää lentoasema ja Sveitsi, vaikka minun mielestäni ainakaan lentoasema ei ole yhtään pelottava.

Kukahan se Sveitsi on?

Antti Kanto

Kuvitteellinen kirjoittaja on kohta kaksivuotias tyttö. Hänen päätyönään on monenlaisiin asioihin tutustuminen, vipujen vääntely ja nappien painelu. Hän siirtelee mielellään tuoleja ja nousee eri tasoille. Tytöllä on kantava ääni, jota hän osaa käyttää tarpeen tullen. Hän on myös hyvin voimakas.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Saako alakoulu olettaa, että jokaisella oppilaalla on puhelin?

Nyt sitä näyttää tulleen yleinen normi, että kaikilla lapsilla, ainakin koululaisilla on oltava kännykät. Se on syvältä. Emme kunnolla edes tajua, että lapselle tulee siinä potentiaalisesti aivan liikaa vastuuta kannettavaksi.

Lapseni oli kaverin synttäreillä ja synttärit olivat järven rannalla. En siis ollut erityisen yllättynyt siitä, että puhelin oli molskahtanut järveen. Periaatteessa laite kestää vettä jonkin verran, mutta laitteen periaatteessa iskunkestävä näyttö oli jonkin kolauksen seurauksena säröillä, joten se kastui korjauskelvottomaan kuntoon. Ei minulla toki sinänsä ollut mitään illuusioita puhelimen iskunkestävyydestäkään lapsen käsittelyssä, että ei siinä mitään. Uusi puhelin hankintaan.

Nyt puhelinhankinnan kanssa vain tuli yllättäen jumalaton kiire. Lapsi oli menossa koulun kanssa tiedemessuille ja kävi ilmi, että siellä kaikilla lapsilla piti olla puhelin, että opettaja tarvittaessa löytäisi kaikki isosta hallista. Kaikilla siis pitää koulusta annetun ohjeistuksen vuoksi olla puhelin. Kaikilla ala-asteen alkupäässä olevilla elämän alkeita opettelevilla tunareilla (rakkailla, mutta kyllä: tunareilla) pitää olla katoamiselle ja hajoamiselle altis tekninen laite, jolla voi potentiaalisesti saada aikaan yhtä sun toista. Kyse ei käsittääkseni ole mistään virallisesta säännöstä. Käytännössä tilanne oli mennyt ilmeisesti niin, että opettaja oli ohjeistanut lapsia ottamaan puhelimet mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä, koska kaikilla taitaa sellaiset olla. Meidän pojallamme sitten iski hätä kun puhelin oli hajalla eikä uutta vielä hankittu. Asia olisi hoitunut varmasti niinkin, että olisin soittanut opettajalle ja olisimme sopineet, kuinka asia hoidetaan kun pojalla ei ole sitä puhelinta. Oletus kuitenkin jo on, että kaikilla on puhelin ja koulussa toimitaan sen mukaan.

Ja kun puhelin ei ole enää aikoihin ollut puhelin vaan tutkimustenkin mukaan identiteetinrakennusväline, ei mikä tahansa puhelin tietenkään kelpaa.
Lastenkulttuuri rakentuu jo toki aika paljon älylaitteilla pelailun ja leikkimisen varaan, joten käytännössä useimmilla toki on sellainen. Siitä huolimatta on jotenkin vähän järkyttävää jos koulunkäyminen edellyttää sitä, että on puhelin.

Sinänsä en millään tavalla vastusta sitä, että lapset opettelevat käyttämään laitteita ja nettiä. Vastikaan julkaistun amerikkalaistutkimuksenkin mukaan teini-ikäisille on ihan hyväksi jos he kohtaavat hankalia tilanteita netissä, sillä Siperia opettaa. Vapaa käännös:
"Huomasimme, että teinit voivat hyötyä matalamman riskin tilanteista internetissä, joiden avulla he voivat oppia sosiaalisia taitoja kuten rajojen asettamista, konfliktien selvittämistä ja empatiaa."
Rajansa tietysti kaikella, mutta jonkin verran on annettava oppia ihan kantapään kautta. Jo ennen teini-ikää voi ryhtyä opettelemaan näitä asioita, kunhan ympäristö on turvallinen, eikä lapsi jää yksin. On silti eri asia kannustaa opettelemaan kuin edellyttää, että jokaisella lapsella on puhelin. Lapset kehittyvät hyvin eri tahtia, mutta laite edellyttää kaikilta samoja taitoja. Kuulostaa vähän tuhoisalta. Ja sitten on tietysti myös kysymys rahasta. Joillekin sen puhelimen hinta ei tunnu missään, joillekin toisille se tuntuu taloudellisesti tuhoisalta. Etenkin kun tietää, että seiska- tai kasiveen käytössä se laite ei välttämättä ole erityisen pitkäikäinen.

Pasi Huttunen

tiistai 17. toukokuuta 2016

Yöelämää

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Perinteisesti kahdeksan tuntia niistä on varattu työhön ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaan, ja loput kahdeksan ovat nukkumista varten. Illan tullen, kun lapset on peitelty vuoteisiin ja valot sammutettu, saavat vanhemmatkin painaa pään tyynyyn, sulkea silmät ja vaipua levolliseen uneen noustakseen sitten kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuluttua uuteen aamuun virkeinä ja levänneinä. Näin ideaalimaailmassa.

Todellisuudessahan vanhempien vartiovuoro ei lopu iltayhdeksään tai -kymmeneen. Jo vauva-aikana saa tottua siihen, että herätys voi tulla milloin tahansa, pyytämättä ja yllättäen. Pari tuntia unta, pari tuntia vauvan syöttämistä ja kanniskelua, sitten taas pari tuntia unta ja aamulla ylös. Vauva luo oman rytminsä, johon vanhemmat saavat mukautua. Jälkeenpäin isä ihmettelee, miten on suoriutunut kaikista silmät ristissä nuokutuista työpäivistään saamatta huomautusta tai varoitusta: onneksi työnantaja on ollut ymmärtäväinen!

Kun vauva-aika on takana, vanhemmat saavat nauttia pidemmistä ja vähemmän katkonaisista yöunista. Silloinkin on aina oltava valmiina havahtumaan ja toimimaan äkkinäisen tilanteen vaatimalla tavalla. Lukijalle tullee ensimmäisenä mieleen sama asia kuin minulle: lapsen mahatauti puhkeaa poikkeuksetta kello kaksi yöllä. Oksentamisen ääni herättää vanhemmat sekunnissa, ja silloin on singahdettava lastenhuoneeseen viemään pesuvatia, pyyhkimään lattiaa, vaihtamaan lakanoita ja lohduttelemaan pahoinvoivaa lasta. Vanhemmat käyvät salamannopeasti keskustelun: kumpi menee aamulla töihin ja kumpi jää kotiin hoitamaan lasta.


Tervekin lapsi voi herättää keskellä yötä. Iltayöllä hän tulee kertomaan, että ei saa unta, aamuyöllä hän voi herätä painajaiseen ja huutaa isää tai äitiä uskaltamatta edes nousta vuoteestaan. Silloin on taas noustava rauhoittamaan lasta ja vaivuttamaan häntä uudestaan uneen. Monesti isä onkin illalla nukahtanut vuoteeseensa, mutta herännyt aamulla lastenhuoneen lattialla. Sieltäkin on noustava puuroa keittämään ja perheen aamua käynnistelemään.

Lapsena ihmettelin isäni unenlahjoja: kun itseltäni kesti vähintään parikymmentä minuuttia ennen kuin sain unen päästä kiinni, isä vaipui uneen välittömästi pään painuttua tyynyyn. Kadehdin silloin tuota kykyä. Myöhemmin olen huomannut, että isyyden myötä itselleni on kehittynyt sama kyky: nukahdan nopeasti, havahdun hereille yhtä nopeasti, mutta häiriön mentyä ohi nukahdan välittömästi uudelleen. Jos kissa herättää minut vaatimalla ruokaa neljältä aamulla, käyn täyttämässä ruokakupin, menen takaisin vuoteeseen ja vaivun uneen herätäkseni seitsemältä herätyskellon piipitykseen.

Toki yhä useammin on myös öitä, jolloin nukun sikeästi yhdeksän tuntia putkeen heräämättä kertaakaan. Onneksi! En nimittäin usko, että aivoni pitemmän päälle kestäisivät parin tunnin pätkiksi katkottuja öitä.

Jussi Hyvärinen


maanantai 16. toukokuuta 2016

Miten saada lapset liikkumaan?

Koiria kasvatetaan palkitsemalla, lapsia uhkailemalla, rankaisemalla ja kiristämällä - näinkö se teilläkin menee? Tarvittaisiinko teilläkin enemmän myönteistä otetta, palkitsemista, kannustusta?

Meillä lasten ulkoiluun patistelu perustuu osin uhkailuun (täytyy olla pari tuntia ulkona, jotta saa räplätä digihärpäkkeitä), osin palkitsemiseen (ulkoilusta saa peliaikaa). Joskus tulee onnistumisia, kuten äitienpäivänä, jolloin teimme perheen kanssa 50 kilometrin pyörälenkin aurinkoisessa säässä.

En teeskentele vaatimatonta enkä väitä, että "noo, mitäs tuosta, normisettiä". Oli ennenkuulumatonta, että viisivuotiasta myöten pyöräillään tuollainen lenkki! Olen ylpeä lapsista, jotka jaksoivat mankeloida paahteessa, ja itsestäni ja vaimostani, koska jaksoimme ajaa noin hitaasti noin kauan (retki kesti yli kuusi tuntia...).
Pyöräretken tauko uimarannalla. 80-luvun alun harjoituskilpuri palvelee edelleen.

Retken onnistumiseen vaikutti hyvän sään ja hitaan tempon lisäksi sopiva rytmitys: pidimme taukoja alvariinsa. Pistäydyttiin jäätelölle, uimarannalle ja ystäväperheen luokse. Lisäksi pysähdyimme katselemaan vesitason laskeutumista, vesivoimalaitosta, pellon yllä lenteleviä haukkoja ja ties mitä.

Lapset eivät ajatelleet matkaa kokonaisuutena, vaan etappeina vaikkapa kauppaan tai risteykseen - tai ihan vaan hauskana matkantekona etenkin silloin, kun päästiin polulle. Metsäpoluista ilmiselvästi siirtyy energiaa pikkupoikien jalkalihaksiin.

Viime viikolla pääsin YLEn juttuun edustamaan joensuulaisia polkupyöräilijöitä. Kun toimittaja kysyi, miksi pyöräilen töihin, teki mieli vastata Kummelin pilkkikunkkuja ["miksi te menette tonne jäälle vaikka kaikki pelkää teidän puolestanne?"] mukaillen: "mitä sä oikeen tarkotat?!" En keksi yhtään syytä, miksi ajaisin pari kilometriä suuntaansa autolla. Polkupyörä on planeetan paras kulkuneuvo ja pyöräilyyn satsaaminen on niin yksilön, yhteiskunnan kuin maapallon näkökulmasta kertakaikkiaan yksinomaan ihan mahdottoman järkevää.

Yksi pyöräilyä edistävä väline on kilometrikisa, johon voi perustaa oman joukkueen. Halutessaan voi etsiä sponsoreita ja pyöräillä ketjureaktion kautta euron SPR:lle jokaista 25 ajokilometriä kohti. Tein perheestämme joukkueen ja sain sponsoreiksi pari lasten kummia. Jokaista SPR:lle tienattua euroa kohti lapset saavat myös itselleen hieman taskurahaa.

Jaahas, 8-vuotias tuli valittelemaan tekemisen puutetta, taidankin houkutella hänet iltalenkille. Sommoro!

Topi Linjama

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Isä erityisperheessä - kuutamolla kasvatuksesta ja pihalla palveluista?

Kevättä pukkaa. Kirjosieppo luikauttelee terveisiä kaukomailta palatessani viemästä erityistä poikaani kuntouttavan työtoimintaan. Samalla reissulla vein hänen eläkehakemuksensa Kelaan. Kainalossani nivaska liitteitä. Lausuntoja, diagnooseja ja todistuksia. Nimiä, joiden takana lääkäreitä, terapeutteja, psykologeja ja ohjaajia. Kotimatkalla pohdin, millaista hänen loppuelämänsä tulee olemaan ja millainen on ollut roolini hänen isänään. Miehenä erityisperheessä, kasvattajana ja arjen pyörittäjänä.

Erotilanteessa erityisperheen lasten huoltajaksi jää useimmiten äiti. Sekä isän että äidin arjesta tulee entistä vaativampaa. Erimielisyyttä voi tulla kuntoutuksesta, odotukset lapsen kehityksen suhteen voivat olla entisillä puolisoilla tyystin erilaiset. Tämä ei tietenkään ole lapsen kannalta toivottavaa.

Onko erityisperheen arjessa sitten jotain erolle erityisesti altistavaa meidän miesten osalta?

Kokemukseni mukaan isät tuppaavat toisinaan jäämään ulkokehälle erityisperheen arjessa. Se ei ole kenenkään syy tai vika. Järjestelmä ikään kuin tahattomasti toimii niin. Mikäli lapsen vamma tai sairaus on vakava, hoito ja kuntoutus ovat vaativia. Tämä tarkoittaa joskus sitä, että toinen vanhemmista jää kotiin. Usein työelämään jää isä, äidistä voi tulla omaishoitaja. Kun isä on töissä, äiti osallistuu lapsen sairaalajaksoille sekä diagnosointiin ja kuntoutukseen liittyviin palavereihin. Niin on helpompaa.

Vähitellen isä jää lapsen tilannetta koskevasta tiedosta paitsi. Se ei ole äidin vika. Tietoa ja termejä tulee siihen tahtiin, etteivät yhdet korvat ja silmät riitä informaatiota omaksumaan. Saati kotona jakamaan, niin että vanhemmilla olisi yhtenevä ja ajantasainen tieto lapsensa tilanteesta. Vähitellen isä jää tietovajeeseen niin, ettei hän enää osaa keskustella lapsensa asioista tai ei uskalla puuttua vaikkapa kasvatukseen tai kuntoutukseen, kouluasioista puhumattakaan. Isä tuntee kasvatuksellisen osaamisen vajavuutta ja erkanee lapsensa arjesta. Kunnes tulee hetki, jolloin hän ei koe enää ymmärtävänsä lapsensa asioita ollenkaan. Sairaalasta, neuvolasta, Kelalta, päiväkodista ja koulustakin soitetaan useimmiten äidille.

Kuinka välttää erotilanne erityisperheessä? Puolisoiden tasapuoliseen kohteluun tulee kiinnittää huomiota alusta alkaen ja jokaisessa paikassa, jossa perhe kohdataan. Molemmille vanhemmille on merkityksellistä tulla hyvin kohdatuksi ja huomioiduksi. Erityisperheiden arkeen kuuluvat tiiviit yhteydet lapsen kasvua ja kuntoutusta tukeviin palveluihin. Näissä kohtaamisissa isän tulisi olla mukana alusta alkaen. Mikäli kutsua ei kuulu, on isän tungettava itsensä mukaan. Vastuu on myös meillä miehillä. Hankalalta tuntuvaan moniammatilliseen jargonpalaveriin on vain mentävä ja avattava rohkeasti suunsa.

Taas olen auton ratissa pohtimassa. Tällä kertaa haen nuorta miestä työpaikasta, koska aistiherkkyyksien vuoksi hänen on hankala käyttää esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä. Puhumattakaan bussien aikatauluista, jotka on nähtävästi tehty todennäköisyyslaskentaan erikoistuneille insinööreille. Olen aamua hieman varmempi siitä, että olen osannut hommani isänä ja kasvattajana. Olen aika varma myös siitä, että poikani joskus päätyy opiskelemaan ja tekemään työkseen jotain itseään kiinnostavaa. Kirjosieppo vaihtui päivän aikana nurmikolla tepsuttavaan västäräkkiin. Kesä tulee, varmasti.

Aslak Rantakokko

Kirjoittaja on työskennellyt mm. Autismi- ja Aspergerliitossa järjestösuunnittelijana. Tällä hetkellä hän toimii järjestötoiminnan asiantuntijana Suomen Vanhempainliiton EPeLi -hankkeessa (RAY 2016-18), jossa mm. kehitetään erityisperheiden isien vertaistukea. Aslakilla on kolme aikuista lasta, joista yksi erityislapsi.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Huono kokki saa helpot kiksit

Kokkaus on kivaa. Olen siinä itse asiassa aika keskinkertainen tai jopa huono, mutta mukavaa se on. Aika harva asia tarjoaa minulle samanlaista flow-tilaa. Flow-tilalla tarkoitan tässä sellaista hetkessä elämisen tilannetta, jossa nautinnollisesti uppoudun johonkin selkeästi hyödylliseen ja mielekkääseen puuhaan. Aika ei matele ja kelloa joutuu vilkuilemaan vain tarkistaakseen kuinka pitkään ruoka tai leivonnainen on ollut uunissa. Erityisen mukavaa on tietenkin olla tekemisissä esimerkiksi itse hankitun riistan tai kalan tai itse kasvatettujen tai kerättyjen kasvisainesten kanssa.

Itse tehdyn ruoan syöminenkin on tietysti aivan eri asia kuin muun ruoan syöminen. Millään objektiivisella mittarilla se ei ole sen kummempaa, mutta silti. Ja aijai sitä tunnetta jos lapsetkin tykkäävät.

Useimmista kotitöistä ei tuota tunnetta saa. Esimerkiksi siivoamisesta nauttii vasta jälkikäteen kun näkee puhtaat paikat. Pyykkien lajittelu on mukavaa lähinnä sen vuoksi, että samalla kuuntelen usein musiikkia tai esimerkiksi jotain podcastia. Samasta syystä imurointi ei ole mukavaa. Liikaa meluja päällekkäin jos samalla yrittää jotain kuunnella.

Osittain tämä tietenkin liittyy juuri siihen tosiasiaan, että ruoanlaitto ei ole minulle rutiininomaista. En osaa sitä niin hyvin. Oppimisen ilon ja tuskastumisen vuoristorata on melkoinen kohtalaisen perusruokiakin laittaessa.

Arvostan ruokahifistelijöitä ja asian harrastuksekseen ottaneita, mutta en ole ihan varma tuleeko minusta sellaista siinäkään vaiheessa jos taidot riittävät. Minä olen erityisesti viehättynyt arkisesta, niin sanotusti tavanomaisesta ruoanlaitosta. Minun taidoillani se toki määrittyy aika rajuksi ja haastavaksi lajiksi sekin. Tärkeää on se, että perhe saa mahan täyteen suhteellisen terveellistä ja hyvänmakuista ruokaa kohtuullisella hinnalla.
Tämä liittynee myös siihen, että kunnolla aloin perehtyä ruoanlaittoon vasta lasten myötä. Ja lapsille kokkaaminen on paitsi jännittävää, asettaa se myös omanlaisiaan vaatimuksia. On aika arpapeliä, mikä milloinkin maistuu, mutta liian monimutkaista ei yleensä kannata yrittää.

En ole yksin näine tunteineni. Jotain voi päätellä siitä, että kokkaus, etenkin kaikenlainen haute cuisine on perinteisesti ja edelleenkin mielletty miesten hommiksi muiden kotitöiden asettuessa naisten töiksi. Jännästi sille valta-asemassa olleelle sukupuolelle on valikoitunut mukavammat hommat.

Kuvailin kotityöaiheesta hiljattain myös videon:


Pasi Huttunen

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Isän rakkaus

Säikähdin oikein kunnolla, kun isäni, kohta 88-vuotias äijänköriläs kaatui pääsiäisenä. Hän oli kiivennyt pyörivälle konttorituolille säätämään katonrajassa olevaa kelloa kesäaikaan. Koomisinta, että olin perheeni kanssa juuri tuolloin käymässä heidän luonaan, Kotkassa. Lonkasta murtui luu. Äijä joutui kuntoutuskeskukseen opettelemaan kävelyä rollaattorilla ensimmäistä kertaa elämässään. Se käynnisti melkoisen retrospektiivin omassa päässäni.

Synnyin kuuskytluvun viimeisenä vuotena Kotkan uutena hohkaavassa keskussairaalassa. Tulin tuohon aikaan suosituimpaan vuodenaikaan, kevään korvalla perheeni kolmantena poikana, kuopuksena. En ollut ilmeisesti järin suunniteltu tulokas.
Jonkinmoinen kädenvääntö, tai vähintään keskustelu minun olemassaoloni oikeutuksesta oli käyty ja vääntö kääntyi edukseni. Säästyin kaavinnalta. Isäni oli syntyessäni liki 41-vuotias, äitini täytti pian syntymäni jälkeen 40. Ei luokkakavereideni vanhempiin tutustuttuani aivan tuiki tavallistakaan. Isäni elämänkokemus vaikutti oleellisesti siihen, miten minusta tuli minä.

Isäni on alun perin tohmajärveläisen pienviljelijän poika, joka isänsä varhaisen kuoleman myötä joutui hyvin nuorena talonsa isännäksi. Koulutettuaan sisarensa innostui hän itsekin kesken keväisen lannanajon haaveilemaan kansakoulun opettajan ammatista. Tuumasta toimeen. Matti pääsi kertaheitolla Itä-Suomen seminaariin sisälle ja pisti talonsa myyntiin. Maanviljelijän puuhat loppuivat häneltä kotitilalla lopullisesti 26-vuotiaana. Rääppiäisiksi hän sai metsäpalstan, joka on sittemmin kulkeutunut minulle.
Perheenlaajentamiskeskustelun tuloksena tuli selväksi, että äitini halusi isäni ottavan päävastuun lapsenkasvatuksesta. Äitini oli hoitanut isoveljeni pienenä. Isäni tarmon miehenä otti homman tosissaan. En minä edes muista, että äitini olisi sinappikoneen tuotoksia puhdistellut, tosin muistikuvani ovat toki melko hatarat. Koska isäni otteissa on aina ollut aikamoinen otos metsäneläjää, valuivat tuotokset pahimmillaan naapurin kaivonkannelle vaipastani, kun keskustelut olivat kiintoisimmillaan. Totuin kuitenkin luottamaan tähän tummaan mieheen kuin graniittiin. Mitä iskä sanoi, se oli vähintäänkin totta.

Lapsuudessani vierailtiin kesäisin Joensuun mummilla, joka asui jo seitsemänkymppisenä vanhainkodissa. Hänen sanomansa etäältä tulleelle pojalleen oli, että aja Matti tuo parta pois. Johon isä vastasi aina, että en aja. Oma isähahmonsa oli äijälle vieläkin vieraampi: tyly lapsilleen, hauska ja kunnioitettu mies kylässään ja Tohmajärven kunnallispolitiikassa. Älysi sentään poistua näyttämöltä ajoissa. Mummilla vierailun jälkeen kävimme metsäpalstalla hoitamassa korven taimia, vaihtelevalla menestyksellä. Isoveljeni sanoutuivat tehtävistään irti melko varhain. Ja mitäpäs herkkua sellainen keskenkasvuiselle olisikaan, hyttysten ruokana kuumana porottavassa auringossa, kaukana kavereista.
Minä jatkoin isäni kanssa kesäisiä vierailuja rajan tuntumassa kahteen pekkaan kymmenvuotiaasta lähtien. Metsässä oltiin noin viikko kerrallaan. Ankaran työrutistuksen jälkeen käytiin kylällä vanhoja isän tuttuja tapaamassa, syömässä karjalaisista pitopöydistä ja saunomassa hauskassa seurassa. Jonkinlainen learning-by-doing-kasvatusteoria isälläni oli. Luulenkin, että kestin töissä kahden asian takia. Sain töistä aina jonkinlaisen palkan, tasavallan myntissä. Toisekseen en olisi kestänyt kasvojen menetystä isäni silmien edessä. Hän oli, ja on, maailman kovin jätkä. Ei sellaiselle anneta periksi, peijjooni. Naapuri oli katsellut touhujamme kolmenkympin helteessä, raivaussahan vinkuessa. Olin ollut sahan kanssa ojia perkaamassa, vatsaani myöten mudassa. Naapuri muisteli sen näyttäneen lähinnä lapsenrääkkäykseltä. Hädin tuskin aina selvisin metsästä ulos.

Mutta kahdenkeskinen olo isän kanssa metsässä oli aivan toista luokkaa kuin kotosalla. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä hyvinkin intiimeistä asioista. Voisin kuvitella, että jollakin tytöllä olisi omaan äitiinsä samanlaiset välit. Hän välitti hyvin myös kuvan omasta lapsuudestaan, raskaista savotta- ja maatöistä. Olen näitä käyttänyt menestyksellä historianopetuksessani koulussa. Ennen kaikkea: tippa silkkaa ihmishyvyyttä välittyi.
Teini-iässä olisin halunnut moottoripyörän. Prätkän. Halusin sitä niin paljon, että lopulta 27-vuotiaana sen ostettuani en ole siitä koskaan kyennyt luopumaan. Teininä en sitä kuitenkaan saanut. Isä sanoi, että sinä päivänä kun sinä tuot moottoripyörän meille, muutat pois. Halusin soittaa myös rumpuja. Melu -ynnä muihin sellaisiin näennäissyihin vedoten en olisi niitäkään saanut. Mutta kannutpa minä hommasin omilla rahoillani, salaa. Ne olivat ilmestyneet saunan eteiseen porukoiden lenkkeillessä raikkaassa talvisäässä. Isä hyväksyi asian saman tien, asiasta ei enempää keskusteltu.

Ajokortin tullessa ajankohtaiseksi opettajanani oli oma isäni. Tietysti. Kohtalaisen hyvän autoilijan mallin hän opettikin, muun muassa liikenteessä joustamisen ja toisen puolesta varomisen, vaikka se olikin jo aika vaikea ajatuskulku keskenkasvuiselle. Miksi minun pitäisi estää toista tekemästä virhettä?
Autoksi joutui isän vanha kosla, ”rokki-Saappi” vuodelta 1971. ilman sponsorin apua ja aikaa sitä ei liikenteeseen olisi koskaan saatu. Samalla tuli eräs hieno luonteenpiirre isästäni esille. Kaverini yritti hitsata ovia helmoista kuntoon, mutta ne vääntyivät mutkalle kuin papiljottien saattelemana. Mattipa sanoi, että kokeillaan siten toista lääkäriä. Isäni osoitti mahdottoman hienoa hermojen hallintaa miehenalun toilailujen kanssa. Ostettiin uudet ovet ja paklattiin ne kuntoon. Tappaja-Saappini sai jopa väriä päälleen syksyn tullen. Sponsorin tukemana, toki.

Isälläni on aika persoonallinen huumorintaju. Hän kävi väliin kavereilleni esiintymässä, kaiken keskellä, laittaen appelsiinimehua kahvin sekaan (”tämä on oikein mainio hellejuoma!”) tai vedenkeittimen kuumaan veteen ketsuppia (”terveellistä, eikös!”)
Kansakoulun ja myöhemmin peruskoulun opettajalle omanlaatuisesta huumorista oli varmasti hyötyä. Kotonakin joustoa löytyi. Koulussani oli seiskaluokalla kattoremontti. Ukot paukuttivat kattoa. Tokaisin: ”Sisään!” Tästä hyvästä luokanvalvojani soitti kotiini. Isäni vastasi. ”Poikanne viljelee epäasiallista huumoria koulussa!” Isäni tiedusteli, mitäs se Mikko on nyt mennyt sanomaan. ”Sanoi kattoremontin tekijöille, että sisään!” Isä siihen, että sehän oli ihan hauska juttu. ”Tuut-tuut-tuut-tuut…”

Isäni palaa huomenna kotiinsa. Olisin pitänyt aika ihmeenä, jos ei olisi palannut. Savottakaverini.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on 47-vuotias kolmen lapsen isä, karhulalaistaustainen pohjoiskarjalainen. Hänen aiempi vieraskynätekstinsä: Kapitalismilisä perhekeitossa

torstai 5. toukokuuta 2016

Toivon, että lapsistani tulee menestyjiä

Hämmästelin eräänä päivänä ääneen pojalleni, miten on mahdollista, ettei hän löydä jalkapallovarusteitaan siitäkään huolimatta, että olin neuvonut niiden täsmällisen sijainnin hänen vaatekaapissaan. Poikani vastasi ärsyyntyneenä, ettei hän ole mikään nero. Vastaus hymyilytti mutta sai myös mietteliääksi.

Kuvan lähde: Pixabay
Meissä kaikissa asuu joko salainen tai julkinen toive: kunpa lapsemme menestyisivät, olisivat älykkäitä, kauniita, monilahjakkaita, sanavalmiita ja sosiaalisesti taitavia. Jos emme itse ole erityisen rikkaita, toivomme lapsemme ansaitsevan tulevaisuudessa runsaasti. Toivomme, että lapsistamme tulee vanhuutemme turva.

Sama toive asuu minussakin. Toivon, että lapseni saisi aina kokeesta täydet pisteet ja vieläpä helposti. Haluaisin, että lapseni menestyisivät harrastuksissaan, oppisivat nopeasti ja vaivattomasti niin jalkapallon, laulun, soiton, draaman kuin tanssinkin salat. Olisi ihanaa, jos lapsi kantaisi kotiinsa joka kevät hymypatsaan ja stipendin. Taitavia lapsia on niin helppo rakastaa! Heistä kasvaa tulevaisuuden suunnannäyttäjiä, ihmisiä, joiden kosketus muuttaa kaiken kullaksi ja jotka menestyksestään huolimatta elävät jatkuvassa iankaikkisuudessa, tässä hetkessä, ilman stressiä, täynnä rakkautta!

Varmasti jonkinlaista osviittaa lasten tulevaisuudesta voi saada, kun tarkkailee itseään ja lasten äitiä. Minkälainen minä olin lapsena, opinko asioita helposti, olinko suosittu, taitava, nopea, nokkela ja rohkea? Millainen vaimoni oli? Mitä meistä on tullut? Olenko minä menestyjä, ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Pohdin asiaa perusteellisesti, ja mieleeni kristallisoitui kolme asiaa, jotka haluaisin omien lasteni sisäistävän. Toivon, että he eivät 1) pelkäisi epäonnistumisia, 2) vertaisi itseään muihin ja että he 3) ymmärtäisivät sen, että mitä tahansa on mahdollista oppia, kunhan vain näkee tarpeeksi vaivaa.

En ole ollut lapsilleni mikään malliesimerkki, se täytyy myöntää. En kantanut kotiin hymypatsaita, pari stipendiä toki. Nykyään minua häiritsee usein tunne, että olen päästänyt elämässäni itseni usein liian helpolla haastamatta itseäni kunnolla. Luulen sen johtuvan siitä, että olen pelännyt liikaa epäonnistuvani, joutuvani naurunalaiseksi. Aita on tullut ylitettyä matalasta kohdasta, koska olen pelännyt, että minulle käy kuten keisarille: joku huomaa, ettei minulla ole vaatteita ensinkään. Onhan minulle kertynyt hieno tutkinto ja valtavasti opintopisteitä, mutta silti koen, että aito itsensä haastaminen on jotain muuta; se on itsensä likoon laittamista ilman kuumottavaa häpeän tunnetta ja epäonnistumisen pelkoa, uskallusta mennä epämukavuusalueelle. Itse muistan luovuttaneeni helpolla esimerkiksi urahaaveideni suhteen. Kun en ensimmäisellä yrittämällä päässyt tuoreena ylioppilaana opiskelemaan tiedotusoppia, ajattelin, ettei minusta ole siihen – liian pehmeä pää. Psykologian opinnot olisivat kiinnostaneet, mutta epäilin kykyäni omaksua lontoonkielinen pääsykoekirja ja jätin kokonaan hakematta.

Itsensä vertaaminen muihin on sukua epäonnistumisen pelolle. Heikolla itsetunnolla varustetusta ihmisestä tuntuu aina siltä, että muut suoriutuvat kaikesta pikkuisen paremmin – tai ainakin he, jotka tavoittelevat samoja päämääriä. Vertailuun ja kilpailuun kannustaa myös koulujärjestelmämme numeroarviointeineen ja pääsykokeineen. Itsekin joudun jakamaan oppilailleni arvosanoja, vaikka se sotii melko syvästi aatteitani vastaan. Liian helposti oppilas A alkaa ajatella, että hänen taitonsa ovat tasoa kahdeksan, eikä asia muuksi muutu. Hän vertaa itseään oppilaaseen B, joka on arvosana seitsemän, eli A pitää itseään aavistuksen verran nohevampana kuin oppilas B. Oppilas C taas sai arvosanan yhdeksän – A ajattelee, ettei hän ole yhtä älykäs kuin C. Oppilas D:n kanssa A kiistelee siitä, kumpi on parempi. A:n mielestä he ovat yhtä hyviä, mutta D on sitä mieltä, että hän on etevämpi; saihan hän kokeesta arvosanan 8+, kun taas A:n arvosana oli vain 8.

Koko numerosirkus on vain ulkoisen motivaation luomista, oppilaiden lokeroimista, kilpailun ja vertailun lisäämistä, joka tappaa aidon luovuuden. Ei ole ihme, että tunsin pelokkaana ylioppilaana kutistuvani valtavassa luentosalissa, jossa istui satamäärin toimittajaopintoihin pyrkiviä. Yhtään ei lohduttanut tieto siitä, että salissa oli vasta puolet hakijoista – viereinen sali oli myös täynnä kuin Turusen pyssy. Koe ei lopultakaan mennyt huonosti, mutta karsiutuminen nujersi minut heti.

Kolmannen pointin ymmärtäminen on oikeastaan mahdotonta, jos ei ole sisäistänyt kahta ensimmäistä teesiä. Omaan ehtymättömään oppimiskykyyn on hankala luottaa, jos jatkuvasti pelkää paljastuvansa vähälahjaiseksi luuserikisi ja jos jatkuvasti näkee ympärillään kilpakumppaneita. En ole varmasti ainoa, joka taannoin vaikuttui Moderni idiootti -blogistin mielenkiintoisesta ja ansiokkaasta kirjoituksesta. Tekstissään blogisti pohtii, mikä määrittää tulevaisuuttamme ja  sitä, millaisiksi ihmisiksi kasvamme. Hän viittaa tekstissään Stanfordin yliopiston professorin Carol Dweckin kirjaan Mindset – The New Psychology of Success, jossa väitetään, että jokainen ihminen omaksuu hyvin nuorena kahden ajatusmallin väliltä. Nämä ajatusmallit määrittelevät hyvin pitkälti ihmisen kasvua ja tulevaisuutta; ihmissuhteita, suhdetta menestykseen, onnellisuutta ja epäonnistumista. Ensimmäisen mallin omaksunut oppii uskomaan, että hän voi kehittää kykyjään rajattomasti, koska häntä on lapsesta asti kehuttu ja palkittu sinnikkäästä yrittämisestä. Toisen mallin omaksunut pitää älyään ja lahjakkuuttaan synnynnäisinä ominaisuuksina, mistä seuraa fiksun ihmisen näytteleminen ja epäonnistumisen pelko. Syy on jälleen kasvatuksessa: toisen mallin omaksunutta on kehuttu onnistumisesta ja haukuttu epäonnistumisesta. Osa kykenee vaihtamaan ajatusmallia elämänsä aikana, osa elää samalla kaavalla koko elämänsä, kirjoittaa Moderni idiootti.

Moderni idiootti kertoo tekstissään omasta elämänkulustaan. Hän tunnistaa kasvaneensa ykköstyypin varmistelijaksi, joka lahjakkaana ihmisenä oli kuitenkin kasvanut pelkäämään omia epäonnistumisiaan. Parikymppisenä hän oli pikkuhiljaa ja työläästi alkanut vaihtaa ajatusmallejaan. Hän totesi, että pelkällä lahjakkuudella ei pärjää – menestyäkseen pitää tehdä pitkäjänteisesti töitä.


Minulla saman asian ymmärtäminen kesti valitettavasti pidempään kuin Modernilla idiootilla: olen viimeisten vuosien viimeisten parin vuoden aikana hitaasti alkanut ymmärtää, että myös aidan korkeasta kohdasta on mahdollista päästä yli. Se vaatii tosin ponnistelua ja vaivannäköä, toisinaan myös rohkeutta ja epämukavuusalueelle menemistä, mutta onneksi ei kenenkään päälle astumista. Toivon hartaasti, että oivallukseni siirtyisi myös lapsiini.  Se tekisi heistä menestyjiä, tulisipa heistä mitä hyvänsä.

Otto Kallioranta