Onko pakko roudata lapsi harrastuksiin?

"Äiti, joko saahaan mennä rinteeseen", kärtämme taas veljeni kanssa. Olemme olleet hiljaa ehkä viisi tai jopa kuusi minuuttia. Äiti katsoo ulkolämpömittaria ja huokaisee helpotuksesta voidessaan todeta, että nyt voi mennä. Lämpötila on noussut -30 asteen puolelta kakkosella alkavaksi ja aamulla on sovittu, että silloin voidaan lähteä laskemaan.
En muista montaa niin nautinnollista asiaa lapsuudestani ja nuoruudestani kuin laskettelu ja nyt kun ruuhkavuodet ovat vieneet pitkäksi aikaa mahdollisuudet sitä tehdä, huomaan edelleen joka talvi kaipaavani rinteeseen.
Kävimme paljon laskemassa kun olin lapsi, joten opin siinä hyväksi jo melko nuorena. Se tekniikan saaminen haltuun ja kehon hallinta kovassa vauhdissa, jyrkässä mäessä ja tilanteissa joissa kenties vakavaltakin loukkaantumiselta välttyy vain taidolla, on jotain, mistä nautin aivan valtavasti. Välillä tietysti kaatui ja joskus se sattui, mutta se pieni haitta ei vaakakupissa juuri painanut. Omat lapseni ehkä laitan käyttämään kypärää jos laskettelusta innostuvat.
Lisäksi oli tietysti sosiaalinen puoli kavereiden kanssa. Kuka oli eeppisimmin vetänyt turvalleen, kuka eksynyt mitenkin kauas milläkin metsäreitillä ja kuka korkeimmalta jyrkänteeltä hypännyt.
Merkittävää oli tietysti sekin, ja ehkä erityisesti se, että laskettelu oli asia, jota tehtiin isän kanssa ja josta kaikki nauttivat yhtä paljon.

Oma kokemukseni harrastamisesta on siis positiivinen, mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että lasten kuskaaminen harrastuksiin on rasittavaa ja harrastukset ovat usein kalliita sekä vaativia koko perheelle. Joskus lapsellakin on motivaatio hukassa ja sen saa puoliksi raahata sinne. Ja harrastusvälineistä huolehtiminenkin jää vanhemmille kaikista hurskaista puheista huolimatta. Onko pakko? Lyhyt vastaus: ei, mutta voi olla, että se kannattaa.

Urho Vaakanaisen perhe muutti hänen jääkiekkoharrastuksensa perässä Joensuusta Espooseen. Isä, Harri Vaakanainen sanoi itsensä irti vailla tietoa työllistymisestä uudessa kaupungissa ja siellä saman katon alle päätyi vielä tuttavaperheen lapsi, joka myös harrasti jääkiekkoa. Kaikki eivät panosta näin paljon eikä kaikkien missään tapauksessa tarvitse. Eivätkä kaikki kykene. Juuri jääkiekko on, sen laskettelun ohella, Suomessa luokkalaji. Kustannuksia kasaantuu sen verran, että kaikki perheet eivät niihin kykene. Halvemmatkin harrastukset vievät vähintään aikaa ja saattavat kuormittaa. Kuinka paljon on tarpeeksi ja mikä on liikaa? Tätä pohdittiin 30. tammikuuta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Lapsen, nuoren ja oikeastaan aikuisenkin harrastamisen on oltava leikkiä. Muuten siitä tulee työtä eikä se enää toimi palautumisen ja viihtymisen keinona samalla tavalla. Jos harrastus on kuin hyvä leikki siitä saa enemmän voimia kuin se kuluttaa. Noljakanfaijanakin tunnettu Anssi Kekkonen kiteyttää:

"Monilla huipuillakin tuntuu olevan se leikki mukana. Kun leikillisyyden pitää mukana, niin pysyy nuorempana."

Toinen panelisti, taiteen monitoimimies Esko-Pekka Tiitinen kertoo, kuinka heidän kotonaan on saapuvilla aina ollut soittimia tai maalausvälineitä, jotta on voinut soittaa tai maalata silloin kun huvittaa. Hän muistuttaa, että puhe on vain yksi ihmisen keinoista ilmaista itseään. Muita ovat liike, kuva ja laulu, ja ihmiselle olisi hyväksi jos näistä useampi olisi käytössä. Hän painottaa, että monenlaista on hyvä tarjota, mutta tiedostaa, että joskus vähempikin riittää. Ja kaikkein tärkein on lapsen oma halu.

"Maailma on mielettömän paineistettu. Jotenkin harrastusten kautta pitäisi miettiä mikä lapsesta tulee. Se suunta on väärä. Tutkimukset osoittavat, että lapsen pitää saada leikkiä kiireettömästi joka päivä."

Tiitinen kuuluu itsekin siihen suureen osaan suomalaisia, jotka nuorena tuskastuivat hiihtoon. Pakko on huono opettaja ja harrastamisen tavoitteena pitäisi olla se, että voidaan oppia ja saada mielihyvää.
On vaikea sanoa, montako harrastusta on tarpeeksi, eikä siihen ole oikeaa vastausta. Lopulta ainoa oikea vastaus löytyy vanhemman omasta intuitiosta. Tarkkailemalla ja keskustelemalla näkee kyllä, kuinka paljon lapsi haluaa ja jaksaa harrastaa. Kokemukseni mukaan lapsi osaa tavalla tai toisella ilmaista sen, mihin kaikkeen paukut riittävät. Jotain liikunnallista on hyvä tehdä, koska silloin voi paremmin ja on parempi mieli. Sen ei silti tarvitse olla minuuttiaikataulutettua ja kilpailuhenkistä, eikä siitä tarvitse tavoitella ammattia.

Asiantuntijaroolissa panelistina ollut koulupsykologi Tiina Viinikainen muistuttaa, että harrastaminen ei ole paha asia. Sitä ei kannattaisi katsoa pelkkänä ongelmana, vaikka keskusteluissa usein keskitytään paljolti ongelmakohtiin. Tämä on helppo allekirjoittaa jos on joskus nähnyt lapsen harrastuksensa parissa sillä hetkellä, kun tämä huomaa, että minä pidän tästä, pystyn tähän ja kehityn tässä paremmaksi. Se hetki on yksi lumoavimmista hetkistä mitä vanhemmuus on tarjonnut.

Tilaisuuden anti kiteytetysti:

• Jos lapsi haluaa harrastaa, anna lapsen harrastaa
  
• Jos lapsi haluaa lopettaa harrastuksen, keskustele lopettamisen mielekkyydestä, mutta älä pakota jatkamaan
  
• Tarjoa lapselle tilaisuuksia kokeilla ja etsiä. Mahdollista suoran ohjaamisen sijaan.
  
• Sopiva määrä harrastuksia riippuu lapsesta ja perheen elämäntilanteesta. Yhtä oikeaa vastausta ei ole.
  
• Harrastuksen ei tarvitse määrittää loppuelämää tai ammatinvalintaa.

Loppuun voi vielä liittää Jari Sinkkosen toteamuksen: on aika suuri vaara, että jos lapsi ei harrasta mitään, niin siitä tulee täysin normaali.

Pasi Huttunen