Isä on kebabilla

Pari viikkoa sitten Berliinissä puraisin palan taivasta. Maailmankuulu kebab-kulttikioski pitkine jonoineen ja tajunnanräjäyttävine vihannes-kana-kebabeineen on alkanut edustaa minulle jotain suurempaa kuin vain katuruokaa. Hetket Mustafan mestoilla ovat viime vuosina linkittyneet minulle sanoihin loma, stressittömyys, oma aika, ja ennen kaikkea vapaus. Vapaus. Minä ja Mustafan kebab, ei siinä muuta tarvita!

Kuvassa on maailman paras pitakebab. Sitä haukatessa lakkaa kaipaamasta muita asioita.  

Toinen kaunis hetki liittyy kotiinpaluuseeni Berliinistä. Tulin myöhään illalla ja heräsin varhain aamulla, kun lapseni kutitti korvasta ja silmät avattuani hymyili hurmaavasti. Kasvot kertoivat, että ihanaa isi, olet kotona taas! Me ollaan yhdessä ja me leikitään ja taistellaan ja vitsaillaan ja en anna sun ottaa iltapäivätorkkuja vaan vaadin pelaamaan ja sitten kun lopulta sammun, täytät tiskikonetta ja maksat laskuja ja pidät äidin kanssa kalenterisulkeisia ja kaihoisasti mietit sitä Berliiniä.

Nämä kaksi kuvaa olkoon sieluni maisema tänään. Perheenisä elää kokemukseni mukaan aina vapauden kaipuun ja sitoutumisen tarpeen muodostamassa jännitteessä. Toisaalta mies haluaa kebabille Berliiniin, toisaalta lapsen, joka kiskoo korvasta. Tätä jännitettä kutsuisin jopa isänä elämisen peruskokemukseksi.

Arkeni on sitoutunutta ja usein sidottuakin. Työt, päivähoidot, koulut, harrastuskuskaukset, kotityöt ja perheenjäsenten lukuisat arjen pikku toiveet pitävät isän yleensä ruudussaan. Asiat toistuvat rutiininomaisesti ja vailla mahdollisuutta kytkeä itseä niistä irti. Ei voi sanoa, että pallot jalassa haittaisivat menoa; ne estävät menon! Ei ihme, että välillä kaipaan totaalista vapautta. Enkä vain kaipaa, vaan myös otan tarvitsemani. Niin aikuisen ihmisen pitääkin pystyä tekemään.

Toisaalta jopa minä, liian nuorena perheellistynyt ja kesken jäänyttä nuoruutta usein harmitellut isäolento alan ennen pitkää kaivata sitoutumisen hetkiä. Tämä pitää oikein sanoa ääneen, niin iso havainto se yksinkertaisuudessaan minulle on. Jos jäisin kellumaan sinne kebab-kioskille ja olemaan ihan perusteellisen vapaa, vapaus lakkaisi pian tuntumasta miltään. Jotain otetta pitäisi elämään saada. Vaikka sitten sitä lapseni määrätietoista otetta korvasta.

Pitkään ajattelin, että jatkuva vapauden kaipuuni on perheenisälle ongelma. Mikä on kun en vain voi sitoutua ja olla onnellinen? Miksi haikailen jotain, mitä en voi saada? Enää en ajattele niin. Vapauden kaipuu on elämän suola, ei perhe-elämää haittaava ongelma. Ongelmaksi se muodostuisi, jos en hetkittäin pääsisi olemaan kuin taivaan lintu: tällöin fantasioisin vain vapaudesta samalla kun katkeroituisin sitoumuksiini. En siis saisi kumpaakaan. Nyt olen niin onnellisessa tilanteessa, että nautin suunnattomasti vapauteni hetkistä ja toisaalta tajuan tarvitsevani sitoumuksiani. Täysimääräisesti kummankin voi saavuttaa vain ohikiitävinä hetkinä - ehkei niitä ole tarkoitettukaan enempää nautittaviksi - mutta molempia saan riittävästi.

Siksi elämän vastakkaiset toiveet luovat isän oloon suloisen jännitteen. Ilman toista toinenkaan ei tuntuisi miltään.

Heikki Nenonen