Lapsemme on kaikkialla ja ei missään

Tekstiviesti, joka on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vain kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi punertavaa viivaa. 

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiini tulee painetta ja leukani pysähtyvät, kuin käskystä. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

"Meille tulee kolmas lapsi!"

Näin kirjoitin blogissamme viime syksynä otsikolla "Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten elämä lähti kuljettamaan meitä pitkin tuntematonta polkua.

* * * * * * * *

Kääntelin höyryäviä kanttarelleja pannulla ja lisäilin suolaa. Vaimoni lepäsi sohvalla jalat nostettuna kohoasentoon. Raskauden tuliaisena niitä särki iltaisin.

Syksy oli ollut pimeä, sohjoinen ja ainaista väsymystä vastaan tappelemista. Onneksi olimme jo puolessa välissä ja pahoinvointi alkoi olla selätetty. Vuosikin oli vaihtunut ja kevät aikoi tarjota valoa, toivoa ja energiaa.

Odotimme ystäväperhettä kylään. Lapset kuuntelivat pihakadun ääniä ja säntäilivät ikkunaan tuon tuostakin. Leikkikavereita jo kovasti kaipailivat. Odottavan aika. 

Lapsille tuli riitaa leikkihuoneessa. Minulla oli kädet sienipiirakkataikinassa, joten vaimoni oli noustava sohvalta. Hän ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta, kun kääntyi hätääntyneenä, huusi jotakin ja kiirehti vessaan. Näin käteni siirtävän pannun pois liedeltä ja tunsin jalkojeni painon.

Mitä se on? Onko se lapsivettä? Onko sitä noin paljon? Lapset riitelivät edelleen ja minulla oli kädet taikinassa.

Sairaalasta kerrottiin, että on tultava käymään. Vaimoni lähti. Minä jäin odottamaan vieraita lasten kanssa. Asettelin suodatinpussia kahvinkeittimeen ja otin ensimmäisen mitallisen kahvinpuruja punaisesta metallipurkista. Vieraat toivat valkoisia tulppaaneja ja jostakin syvältä kumpusi itku.

Sitten tuli viesti sairaalasta: "Vauva on kuollut. Ei sydänääniä. Itkettää."

Sairaalan henkilökunta otti osaa, kun katsoimme hiljaisina kolmatta lastamme, joka oli kämmeneni kokoinen. Hänen sormensa olivat täydelliset. Jalat olivat ristissä ja hän näytti levolliselta. "Hän on kaunis", sanoi lapsen äiti.

Lähdin kotiin hoitamaan lapsille yöhoidon naapuriin. Viisivuotiaalle on pakko kertoa, ajattelin. Se oli yksi elämäni raskaimmista hetkistä.

Pyysin ohitseni juoksevan ja leikki-intoa täynnä olevan viisivuotiaan pysähtymään hetkeksi. Lapseni, joka oli ylpeänä kertonut uudesta tulokkaasta päiväkodin aamupiirissä ja piirtänyt perhekuvaan pienen vauvan mukaan. Polvistuin lapseni eteen ja tartuin kevyesti käsivarsista kiinni. "Vauva tuli pois äidin masusta. Meidän vauvasta on tullut enkelivauva", sain sanotuksi.

Perhekuvaan on piirretty äiti, isä ja kolme lasta.

Minulle tuotiin sänky sairaalan huoneeseen. Pidimme toisiamme kädestä kiinni ja kuuntelimme sairaalan ääniä. Jossakin itki vastasyntynyt, siellä syntyi elämää. Vain muutama tunti sitten olin imuroinut eteisen ja takassamme oli räiskynyt tuli.

Ystävät, läheiset ja työkaverit toivat kukkia. Osanotot lämmittivät ja ymmärsin, kuinka tärkeältä pienikin huomio surevalle voi tuntua. Vaimoni osti pienen harmaan enkelipatsaan ja sytytti sen viereen kynttilän.

* * * * * * * *

"Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollakin tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen." Näin kirjoitti blogissamme Topi koskettavassa tekstissään muutama kuukausi sitten samasta teemasta. 

Menetetyn lapsen sureminen on ollut vaikeaa, vaikka tiedän, että suremisessa ei ole sääntöjä. Minulle tapahtui jotakin, josta on vaikea saada konkreettisesti otetta. Menetimme lapsen, jota ei oikeastaan ollutkaan. Hetkittäin katselen kaikkea ulkopuolisin silmin. Oli perhe, jolle tapahtui jotakin suurta ja merkittävää. Ja ehkä he selviävät siitäkin.

Meidän on elettävä odotus loppuun asti. Läpi verikokeiden, lasketun ajan ja odotetun vauvakesän. Meidän on hyväksyttävä se muutos, ettei vaimoni jää vuodeksi pois töistä. Siitäkin suunnitelmasta on luovuttava, etten jää hoitovapaalle todistamaan, kun esikoisemme lähtee kouluun. Paljon ehdimme ennakoida, paljon ehdimme suunnitella.

Arki imee pyörteisiinsä, lapset tarvitsevat aikani ja siksi unohdan menetyksen pitkiksi ajoiksi. Yhtäkkiä menetys ja suru koskettaa, kun joku asiasta tietämätön onnittelee tulevasta lapsesta, laskettua aikaa kysellään, postilaatikosta löytyy sairaalakäynnistä poliklinikkamaksu tai kun kesken legoleikkien lapseni kysyy: "Äiti, oliko vauva poika?"

Antti Kanto