Viihdy lapsi, viihdy!

Ennen kaikki oli paremmin. Naavasta riivittiin hassuja viiksiä ja sammalmättäällä kuunneltiin kun metsäkanalinnut huokailivat. Hymyssä suin touhuttiin. Oli käpylehmät, majat puissa ja itse jäädytetty luistinrata. Kavereiden kanssa vietettiin enemmän aikaa puussa kuin maassa. Kylillä pörrättiin vailla valvontaa. Syntyi kilometrikaupalla tunneliverkostoa lumen alla. Lunta oli aina ja paljon. Pienet haavat nuoltiin ja isompien päälle laitettiin piharatamonlehti. Naapurin vähän vanhempi kaveri osasi sanoa, että se parantaa. Näkikö kukaan vanhempia? Missä he olivat?

Esikoisemme syntyi tyhjään kotiin: ei lelun lelua. Äitiyspakkauksen pehmoampiainenkin oli hukassa. Vaimoni itkiessä kotimme virikkeettömyyttä havahduin karmivaan pelkoon. Ilman vempaimia ja viihdykkeitä lapsemme ei ikinä tule kehittymään kelpo kansalaiseksi. Nokkela multiosaaja oli utopistinen haave. Onneksi lastentarvikeliike pullisteli vauvojen viihdytyshärveleitä. Mobilen asentaminen hoitopöydän ylle oli rituaali, jota en koskaan unohda. Siinä se killui vauvan yllä. Värikkäät kalat tuijottivat ilkurisesti epävarmaa isää.

Neuvolassa maailman ihanin täti sanoi, että vanhempien aito läsnäolo on todella tärkeää ja vauvan kanssa kannattaa ilmeillä. Siispä väänsin hymyilevää ilmettä väkisin, vaikka olin purskahtamaisillani itkuun. Toisella silmällä etsin vauvalle harrastusta netistä. Vauvauintia ja muskaria. Minulle selvisi, että vauvaharrastuksiin on pitkät jonot. Niihin tulee ilmottautua ennen lapsen syntymää, sillä paikat täyttyvät. Olin jo myöhässä!

Lapsen syöttäminen oli esitys, johon olisi voinut myydä pääsylippuja. Puin pelleasun ylleni, soitin kitaraa, tein tempoilevia ilmeitä ja päästelin kainalopieruja. Vaimo nauroi toisinaan. Ilveilyn tarkoituksena oli saada lapsi syömään. Minä toimin viihdyttäjänä ja vaimoni vaani hetkeä, jolloin lapsen suu raottui.

Nykyajan lastenhuoneet pullistelevat leluja. Megasuurista lelutavarataloista kannetaan jatkuvasti lisää kampetta sisään, jos ei sitten päätetä tilata Kiinasta suoraan. Jos näissä huoneissa lapset eivät viihdy, niin ei missään. Leikkiliesi porisee ja poliisiauto huutaa. Silti lapsemme leikkii nuhjuisella kangasrievulla ja messuilta jääneellä kaulahihnalla. Yhä uudelleen kaulahihna viritetään koiran talutushihnaksi ja kangasriepu toimii hurtan peittona.

Palataan hetkeksi entisiin hyviin aikoihin, jolloin autoissa ei ollut ilmastointeja. Automatkat sujuivat tapellen. Toisten ärsyttäminen oli ihailtava taitolaji ja lapset repivät toisiaan milloin mistäkin ulokkeesta. Tietyin väliajoin kuskina ollut isä sanoi pari valittua sanaa ronskilla kehonkielellä säestettynä, jolloin auto teki ikään kuin yhteistyössä tämän kurinpitoeleen kanssa pienen hempautuksen pientareen kautta taikaisin omalle kaistalle. Kaikki, kuski mukaan luettuna, valahtivat kalpeaksi säikähdyksestä. Suvantovaiheessa saatettiin näennäisessä sovussa pelata äidin masinoimaa peliä, jossa tuli arvailla vastaan tulevien autojen värejä. Välillä joku uskalsi virittää yhteislaulun, joka kuihtui nopeasti kokoon. Yksi saattoi lukea Aku Ankkaa muutaman sivun, jonka jälkeen lehti tempaistiin lukijan kädestä. Ärsytysmielessä. Ja taas alkoi sama touhu alusta. Nahistelu, kurinpitoele, säikähdys.

Lapsena istuin aina takapenkillä vasemmassa ovessa kiinni. Perheemme auto oli Nissan Sunny 1.5 GL. Turvavöitä ei takapenkillä käytetty, puhumattakaan turvaistuimista. Laskin rasvaläikkäisen ja huurteisen takaikkunan läpi satoja sähkötolppia. Jos erehdyin valittamaan tylsyyttä, äitini kehotti seuraamaan kauniita maisemia. Mielenkiintoista ja viihdyttävää!

Mitä lapseni menettävät tuijottaessaan älylaitteita autossa? He eivät huomaa nelostien uuvuttavia suoria, harmaanvihreitä puhelinpylväitä, hurmaavia pikkutaajamia, rekkojen perävaloja ja variksia puissa. Nelostiellä ei ole mitään nähtävää! Paljon mieluummin olisin itsekin hyppyyttänyt ukkoa junanvaunun päältä toiselle tai seurannut neuvokkaiden koirien pelastusoperaatioita, kuin ollut hypnotisoitunut tuntien sähkötolppatuijotuksesta.

Syyllistyn siitä, etten jaksa viihdyttää lapsiani tarpeeksi. Vertailu toisiin vanhempiin on kidutusta, jota tulee harrastettua aika ajoin. Aina löytyy parempia viihdyttäjävanhempia. Ovat käyneet jäätapahtumassa tai horse-näytöksessä. Perheselfie hampurilaisravintolassa hymyjen kera. Helppo nakki kaupallisille viihdytyslaitoksille, joiden pääasiallinen tarkoitus on takoa rahaa. Lompakko ainakin kevenee, puhisen kateellisena itsekseni. Tykkään silti kuvasta.

Vaikka olen tehnyt kaikki viihdyttämisen sudenkuopat ja omalla toiminnallani tukahduttanut nelivuotiaan mielikuvitusta, hän yllätyksekseni keksii tuntikaupalla touhua itsekseen. Hän sopottaa puoliääneen omituista fantasiakieltä, on omassa mielikuvitusmaailmassaan ja leikkii supersankaria. Hoitovapaan päivälattea hörpätessäni pohdin, onko vanhemman tehtävänä loppujen lopuksi raivata ympäristö viihdykkeistä ja viihdyttämisestä. Tarjota lapsille tylsyyttä. Jos vain sietäisi sen, että lapset kuljettavat keskiluokkaisten Artek-kalusteiden keskelle nuhjuiset vieraspatjat ja alkavat väsätä majaa. Mitä jos viihdyttämisen ja hoploppien sijaan kestettäisiin tylsyyttä ja tavallisuutta kotona kalsarit jalassa? Molempi parempi.

Antti Kanto

Keskustelu lasten viihdyttämisestä jatkuu Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 29. helmikuuta. Lapselliset miehet ovat jälleen yleisössä mukana. Minulla on kunnia olla blogistivieraana kyseisessä ohjelmassa. Suora lähetys alkaa 21.00.