Talvikuukausien pitkittyneet
plussakelit ja vesisateet ahdistavat. Peräpohjolan lumisiin talviin
tottunutta uusmaalaista koti-isää heikottaa, kun kurahousuja
etsitään varastosta helmikuussa. Lumen odottaminen on korostunut
hoitovapaavuonna. Lumi on ihana elementti. Mitä enemmän sitä tulee
taivaalta, sitä paremmin voin. Lapsilla on tekemistä ja touhua eikä
sisälle kantaudu kuraa. Toisin kuin Otto, olen aina nauttinut
talviulkoilusta. Erityisesti hiihtämisestä.
Meillä kaikilla on hiihtotrauma, jota käsittelemme kukin omalla tavallamme. Jotkut hiihtävät
kilometrejä lisää, toiset vannovat suksien jääneen ikuisiksi
ajoiksi varaston orrelle. Ovat saaneet kuulemma lapsuudessaan
tarpeeksi. Kolmas tapa purkaa hiihtotuskaa on kasvattaa omasta
lapsestaan menestyvä kilpahiihtäjä. Kun etelässä vihdoin
hiihtokelit muutamaksi viikoksi alkavat, someen alkaa putkahdella
laduilta upeita kuvia. Niiden tarkoituksena on herättää muiden
traumat henkiin.
 |
| Allekirjoittanut seuraa siskonsa lähtöä. |
Lapsena liikuin ja urheilin paljon.
Sinä talvena olin hiihtänyt erityisen paljon ja ehkä vähän
reenannutkin kisoja varten. Sukset luistivat kohtuullisesti, vaikka olivatkin
aivan liian pitkät alakoululaisen kokoon nähden. Sauvat olivat
liian lyhyet. Suksien jäykkyyksistä ei puhuttu, parafiinit
jätettiin harhaoppisesti paksuna kerroksena pohjiin. Voitelun
jälkeen luisto huononi. Ei ollut tietoa fluorivoiteista eikä Youtubea voiteluoppaaksi.
Otin pellolle viritetyllä kisaladulla
näyttäviä lämmittelyvetoja tasatyönnöin. Silloin kuulin
luokkatoverini sanat, joiden avulla jaksan vieläkin vaikean päivän
koittaessa: ”Kato Kantoa! Pikkasenko vettää luijjaa!” Kehut
kantautuivat epävarman pikkupojan korviin sulosävelinä. Palaute
jäi kutkuttamaan itseluottamustani. Voitin kisan.
Yhdeksänkymmentäluvun alun
kouluaikoina ei kehuja usein kuultu. Olin räjähtää
paisutellessani kehuissa ja voitossa. Maine ja asema piti hankkia
hiihtämällä. Olin onnekas, sillä meidän perheessä panostettiin
hiihtoon. Olin lähes aina kolmen kärjessä. Mitaleja ja pokaaleja
kertyi huoneeni kirjahyllyn koristeeksi. Vuosittain kiillotin
palkintolusikoita hammastahnalla ja pakkasin takaisin laatikkoon
odottamaan seuraavaa vuotta. Mikä mahtaa olla hiihtokisoja vastaava
juttu koulumaailmassa silloin, kun lapseni saavuttavat
koulukelpoisuuden?
 |
| Loppusuora |
Lapseni oli juuri oppinut kävelemään,
kun kahlitsin hänelle Järviset jalkaan. Siinä hän seisoa törrötti
sauvoihin nojaten, kunnes päätti lysähtää velttona lumihankeen.
Ensimmäinen talvi oli järjetöntä rettuuttamista. Kampesin lasta
ylös ladulla ja työnsin metri kerrallaan eteenpäin. En ollut
kylliksi varautunut pettymykseen, jonka yhteistyöstä kieltäytynyt
lapsi minussa aiheutti. Olin haaveillut jo poikamiesaikoina, että
oman lapsen kanssa hiihdän laavulta toiselle, makkaraa ja sinappia
repussa. Illalla saunan lauteilla suunnittelemme hymyssäsuin
seuraavaa retkeä.
Numerolappu rintaan ja viivalle,
ajattelin reippaana. Lapsen vieminen hiihtokisoihin oli järjetöntä.
Lapsi lähti viivalta kuin posti Ivalosta. Alkumatkan tekopirteä
kannustus vaihtui toivon menettämiseen. Aloin hövelisti lupailla
kanttiinista herkkuja. Nostin hänet pystyyn uudestaan ja uudestaan.
Lopulta raahauduimme maaliviivan yli. Ottaen huomioon sen tosiseikan,
etten ole kropaltani vapaaottelija, omaan heikot käsivoimat, olen
pitkäselkäinen ja luotu enemmän pakenijaksi kuin
taistelijaksi, olin totaalisen puhki. Petyin koko touhuun. Kuuma mehu
ja rähmäpulla toi lohtua. Makkaraakin teki mieli.
Näyttelin reipasta hiihtäjäisää.
Mielessäni kiehui ja ajatuksissani haukuin lapseni miljoonalla
erilaisella tavalla. Selitin epätoivon itselleni niin, että
ensimmäisenä talvena tutustutan lapseni välineisiin, ja tulevana
kautena siirrytään tekniikkapuolelle. Vuorohiihto, tasatyöntö,
ankka, kuokka, wassu ja mogren (molle). En halunnut nöyrtyä. Meistä
tulee hiihtäjäperhe!
Olisin toivonut itselleni lisää
malttia. Haaveeni Lapin hangilla isän kanssa hiihtävästä lapsesta voi toteutua, kunhan ikää tulee lisää. Omat lapsuudenkokemukset
tulee käytyä läpi lasta kasvattaessa ja sen kehitystä seuratessa. Kun ensimmäistä kertaa ostin esikoiselle suksia, odotin sopivaa hiihtokeliä ja lopulta kiinnitin sukset
lapsen jalkaan, tulvahti mieleen muistoja lapsuuden
hiihdoista. Yllätyin, kuinka paljon muistin yksittäisiä asioita ja
tunteita noilta ajoilta. Pysähdyin muistelemaan alakouluaikoja,
kaverisuhteita, vanhempieni suhtautumista toimintaani, omaa asemaani
kavereiden keskellä. Kaikkea mahdollista. Kipeitä ja ihania
muistoja. Voittoja ja epäonnistumisia. Ensimmäinen lapsi näyttää
todellakin raivaavan tietä lapsuudelle minussa.
Vuosi vierähti nopeaa ja tyttö on
kasvanut melkoisesti. Tänä talvena ilmoitin hänet jälleen
hiihtokisoihin. Osasin jopa kysyä lapsen mielipidettä. Hän tuntui
olevan innostunut. Ennen lähtöä kerroin rauhallisesti, ettei
kannata välittää, vaikka porukkaa lappaa ohi. Oma suoritus, oma
suoritus. Hämmästykseni oli totaalista tytön saatua lähtöluvan.
Hän suorastaa kiisi ladulle. Meno oli ahnasta, määrätietoista ja
sujuvaa. Vuorohiihto oli ylvästä kuin Mietaalla. Pronssia napsahti.
Kun katselin tyttöä pokaali kädessä auton takapenkillä,
liikutuin. Olen hiihtäjäperheen ylpeä isä.
Antti Kanto
Lasten viihdyttämisestä keskustellaan
tänään karkauspäivänä Marja Hintikka Livessä. Yle TV2 klo
21.00. Mukana ohjelmassa Lapsellisia miehiä jo toistamiseen.
Antti Pitkäjärvi on aiemmin
julkaissut hiihtoaiheisia kuvia blogissamme. Katso kuvat tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti