Lapsuudessani kuusenhakureissut tehtiin aina hiihtämällä. Nyt on vähän vuodesta kiinni, mutta useimmiten lunta on sen verran vähän, että suksia ei tarvita. Perinne on joka tapauksessa jatkunut pitkään, niin pitkään kuin muistan.
Jossain vaiheessa nuoruutta ja varhaista aikuisuutta homma taisi vähäksi aikaa jäädä. Eivät perinteet välttämättä teininä tai yliopisto-opintojen alkutaipaleen kiihkeydessä tunnu kovin tärkeiltä.
Uudelleen tämä perinne teki tärkeytensä tiettäväksi vasta kun omat lapset olivat sen ikäisiä, että lähtivät mukaan kuusta hakemaan. Nyt perinne menee niin, että joulun alla ollaan ensin huolissaan ehditäänkö aaton aattona valoisan aikaan maalle ja kuusta hakemaan. Aina ehditään. Sitten ukki, isä ja lapset varustautuvat talvivaatteineen ja sahoineen sen hakemaan. Aina vähän surettaa kaataa kaunis puu, mutta aina painaa vaakakupissa enemmän perinne. Kyllä se puu luo taloon aivan oman, tietynlaisen tunnelman, jota ilman ei osaa, eikä oikeastaan halua olla. Tietty velkaantumisen tunne kuitenkin jää kun sen kuusen sieltä ottaa. Lopulta ihmisen suhde luontoon on vaihtosuhde, jossa ihminen saa enemmän kuin antaa.
Kissat eivät vielä ainakaan viime jouluna saaneet kuusta tuhottua tai edes kaadettua, mutta on täysin mahdollista, että siitäkin muodostuu jatkossa yksi osa kuusiperinteeseen. Joulunaika joka tapauksessa oikeasti alkaa vasta siitä, kun kuusi haetaan metsästä. Nyt se on jo käyty ja joulunviettoon rauhoituttu. Hyvää, rauhallista ja levollista joulunaikaa myös sinulle.
Pasi Huttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti