Kun vilkaisen perhehistoriaani taaksepäin, näen paitsi kolme miestä, myös kolme tapaa keskustella.
Kun isoisäni, Karjalan evakko ja sotien veteraani, alkoi viljellä kotitilaamme, ei aikaa jäänyt juttelulle. Työ oli elämä ja elämä oli työ. Jos joskus tuntui vähän pahalta, lyötiin karvalakkia syvemmälle ja paineltiin rankametsään. Ihana ihminen pappani oli, mutta kukaan ei tainnut koskaan kertoa hänelle tai ikätovereilleen, että tunteista jutteleminen on ihan ok.
Isäni ammensi tästä mentaliteetista, mutta kasvoi keskelle uudenlaista yhteiskuntaa. Modernisoituvassa Suomessa isältä alettiin vaatia muutakin kuin perheen elättämistä. Tästä vaatimuksesta isä otti mielellään kopin. Lapsena en tajunnut, että ne juttelut navettatöiden lomassa olivat oikeastaan silta uuden ja vanhan välillä: uutta oli se asioista jutustelu, mutta se toteutettiin keskellä vanhaa, työntäyteistä elämänihannetta.
Millaista mahtaa olla neljännen sukupolven isyys? |
Isyys on muuttuva ja aina uudelleen rakentuva haaste. Suvussa ja perheessä voi elää useamman sukupolven isyysihanteet rinnakkain. Niiden ääneen pohtiminen on hyödyllistä ja usein perheyhteyttä rakentavaa. Mikään isäsukupolvi ei ole toistaan parempi tai huonompi, ihanteet ja olosuhteet vain sattuvat muuttumaan.
Tämän hetken isäihanteeseen kuuluu itsestään selvänä lasten elämässä läsnä oleminen ja jonkinlainen tunteista puhuminen. Mutta mitkä erityispiirteet sitten tekevät nykyisessä ihanteessa isästä isän, onkin haastava kysymys. Osaatko vastata?
Heikki Nenonen
Kirjoittaja on juttelun ammattilainen ja neljän lapsen isä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti