Missä kuljimme kerran - lasten reviirit ennen ja nyt

Esikoululaisten reviirin rajat on turvattu nykyään aidoilla. Kuvassa poikani odottaa

vapauteen pääsyä. 

Lasten oikeus itsenäiseen ja vapaaseen kulkemiseen on teema, jonka kanssa jokainen vanhempi joutuu tekemisiin heti, kun esikoinen oppii ryömimään. Aluksi lasta pitää vahtia jatkuvasti, mutta vähitellen toimintasäde laajenee: olohuoneesta keittiön kautta portaisiin, lastenhuoneesta omalle pihalle, pihalta tielle, jota myöten naapuriin. Naapurista leikkipuiston kautta kouluun, treeneihin, ostarille. Jokelasta Järvenpäähän, Tikkurilan kautta Helsinkiin, lautalla Tukholmaan, Arlandasta Amerikkaan. Liikkuvatko nykylapset vapaammin kuin ikätoverinsa taannoin? Rajoittaako lasten liikkumista edelleen sama koulun ympärillä kiertelevä lysmyinen paku, jonka kuljettajan kanssa ei missään nimessä saanut antautua minkäänlaiseen keskusteluun? Vaikuttavatko lasten liikkumisvapauteen muutkin asian kuin lasten ja vanhempien temperamentti ja opitut pelot, niin todelliset kuin kuvitellutkin? Missä kuljimme kerran, missä lapsemme kulkevat nyt? 

Uusimman Lapsen Maailma -lehden mukaan lasten liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta alkaen varsinkin maaseudulla, koska koulumatkat ovat pidentyneet kohtuuttomasti. Juttua varten haastateltujen helsinkiläislasten nykyreviirit eivät taas tunnu erityisen rajoitetuilta, ottaen huomioon, että pääkaupungissa liikennettä on melko paljon: kahdeksanvuotias käy yksin lähikaupassa, 11-vuotias pääsee kavereidensa kanssa ostoskeskukseen ja bussilla elokuviin. Nykyisenä älypuhelinaikana vanhempien ei tosin tarvitse turvautua pelkkään luottamukseen; jotkut valvovat lapsiaan jopa gps-paikantimien avulla. Helsingin Sanomien mukaan juuri kännyköiden määrän kasvu on syy siihen, että reviirit ovat alkaneet viime vuosina laajentua jopa pääkaupunkiseudulla, jossa lasten liekanaru ensin lyheni dramaattisesti 1950-luvulta alkaen. 

Minä asun puolisoni ja kolmen lapseni kanssa Jokelassa, kodikkaassa ja turvallisessa uusmaalaisessa radanvarsitaajamassa, jota Heikki kutsui omassa tekstissään leikkisästi nukkumalähiöksi. Lapsemme liikkuvat pientaloidyllin keskellä lähes yhtä uskaliaasti kuin minä omassa lapsuudessani Tornion Kivirannalla. Kaksivuotiaan voi jättää hetkeksi kotipihaan, esikoululainen hakee kavereitaan omatoimisesti. Viime aikoina hän on laajentanut reviiriään kilometrin päässä sijaitsevaan leikkipuistoon, vaikka ei puhelinta vielä omistakaan. Toki tiedämme tarkasti, missä poika kulloinkin on ja kenen kanssa. Kolmasluokkalainen esikoisemme kulkee kouluun ja kavereiden luo omin nokkineen, ja jos sää sallii, menee hän harrastuspaikoillekin pyörällä yksin tai ystäviensä kanssa. Junalla matkustaminen ilman aikuista antaa vielä odottaa itseään, ehkä tyttären isältä perityn varovaisen ja turvallisuushakuisen luonteen vuoksi. 

On vaikeaa verrata oman lapsuudenreviirini laajutta nykylasten liikkumisympäristöön. Minä asuin lapsena maalla, vaikka en itse haja-asutusaluetta viiden kilometrin päässä Tornion keskustasta miksikään ydinmaaseuduksi mieltänyt. Ei ympäristö silti urbaaniltakaan tuntunut: naapurin lehmät ammuivat ja paskansivat muutaman sadan metrin päässä, katu oli pinnoitettu öljysoralla eikä siinä voinut esimerkiksi rullalautailla. Katuvalot tulivat, kun olin kymmenvuotias. Ympäristön urbanisoitumiskehitys oli kuitenkin paljon pidemmällä kuin isäni lapsuudessa. Hänen reviirinsä ulottui kymmenen kilometriä joka ilmansuuntaan. Kärrypolkua - joka antoi kutsuttaa itseään tieksi joskus 70-luvulla - kuljettiin Tornion keskustaan, jos tarvetta oli, eli ei kovin usein. Kouluun isä hiihti umpihankea, yleensä 40 asteen pakkasessa ja lumipyryssä. 

Lapsuudenkotini on isäni vanhan, nyt jo puretun kotitalon lähellä. Kouluun pääsin talvisin bussilla, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin piti 3,5 kilometrin koulumatka suoriutua pyöräillen. Viisi-kuusivuotiaana reviirini säde oli noin 800 metriä joka suuntaan, ellen väärin muista. Reviirin äärilaidalla asui eräs läheisimmistä kavereistani. Mummolaan oli puoli kilometriä. Lähistöllä oli kolkko autiotalo, isäni ammoin poisnukkuneen tädin ja hänen miehensä ränsistynyt vanha tölli, jonka jouduin kauhusta väristen ohittamaan oijustaessani metsäpolkua lähellä asuvan ystäväni luo. Metsässä kompastelimme saksalaissodan jäänteisiin: kypäriin, torrakoihin, jopa luurankoihin. Lähistöllä asui erakko, joka vain harvoin työnsi nenänsä ulos peltimökistään. Pelättävää oli lapsen näkökulmasta melko paljon. 

Pelot asettuivat mittasuhteisiinsa vähitellen. Tornion ja Haaparannan keskustaan pyöräilin huomattavasti uskaliaammalla luonteella varustetun veljeni kanssa ehkä viidesluokkalaisena. Pienempänä ylilyöntejä sattui minullekin: Neljävuotiaana karkasin kerran kotoa pyörällä katsomaan veljeäni esikouluun. Matkaa oli useampi kilometri, keltaisen lastenpyöräni etukumi oli puhki. Kaaduin kerran kauppojen kohdalla suojatiellä, mutta ilokseni löysin maasta sievän kymmenpennisen. Kun pääsin perille, eskarin täti vei minut sisään ja tarjosi karkkia. Veljeni nappasi kymmenpennisen kädestäni, ja täti heitti minut takaisin kotiin sinisellä Volvolla, jonka etuikkunasta katselin raukeana tuulilasin tummennettua yläosaa. Aurinko paistoi, eikä minua pelottanut ollenkaan. Kotonakaan asiasta ei nostettu suurta meteliä. Muistelen omille lapsilleni karkureissua suurena sankaritarinana.  

Asuinympäristö ylitettävine katuineen ja välteltäviksi miellettyine ihmisineen ja eläimineen on aina vaikuttanut lasten reviirien laajuuteen. Todellista, fyysistä asuinympäristöä enemmän lasten reviiriin vaikuttaa kuitenkin kokemus maailmasta, sekä lasten että vanhempien; olemmeko turvassa, ovatko lapsemme turvassa? Tunnettu tosiasia on, että suomalaislapset liikkuvat paljon vapaammin kuin esimerkiksi amerikkalaiset lajitoverinsa. Koemme olevamme turvassa ympäröivässä maailmassa - ainakin toistaiseki. Maailmanpolitiikan käänteet heijastelevat yleiseen turvallisuudentunteeseen median ansiosta myös täällä Pohjolassa. 

Aina ei tarvita sotia tai sekopäisiä presidenttejä horjuttamaan lasten ja aikuisten turvallisuudentunnetta. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen klovnikohu. Sekä lapsia että aikuisia pelotelleet pellet saivat aikaan sen, että myös oma tyttäreni pohti pitkään, uskaltaako tulla ystävänsä luota illalla kotiin ilman saattajaa. Matkaa on puoli kilometriä, reitti turvallinen ja tuttu. Whatsappissa oli kerrottu, että klovneja on myös Jokelassa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Tyttäreni turvallisuudentunne järkkyi, ja pelko uhkasi supistaa hänen reviiriään. Pelko meni onneksi ohi, mutta sen syntymekanismi on tullut jäädäkseen. Lapseni elävät uusien, omassa lapsuudessani vielä tuntemattomien reviirien keskellä.  

Uudet reviirit ovat ennen kaikkea teknologian avaamia reviireitä, jotka ovat jopa maailmanlaajuisia. Älypuhelimiensa avulla lapset ovat perillä ilmiöistä, joita ennen ei ollut olemassakaan. Ehkä television kolme kanavaa uutisklippeineen riittivät herättämään pelkoa monessa lapsessa jo ennen internetaikaa, mutta ainakin minua olisi lapsena pelottanut enemmän pusikossa lymyävä moottorisahaklovni kuin Euroopan laidalla riehunut Balkanin sota. Sota ei vain tullut lapsen maailmassa tarpeeksi lähelle, mikä kuvastaa hyvin sitä lintukotoa, jossa ainakin itse sain lapsena elää. Nykylapset pitävät sosiaalisessa mediassa aikuisten tavoin yhteyttä laajaan kaveripiiriin, linkkaavat videoita, meemejä ja kuvia. Ne tuovat lähelle niin maailman ilot kuin kauhutkin, eikä kehitykselle oikein mahda mitään. Ikään kuin oman kylän hulluissa ei olisi tarpeeksi pelkäämistä. 

Parempi kai olisi piiloutua peiton alle. 

Otto Kallioranta

USA:n vaalit käytiin, on aika kääriä hihat

Aamupalapöydässä katson otsikot. Sitten katson lastani. Päivä on historiallinen. Yhdysvaltain presidentiksi on juuri valittu Donald Trump ja tämän rapakontakaisen vaalituloksen vaikutukset läikkyvät nopeasti myös Atlantin tälle puolelle.

Kuvakaappaus The New York Timesin sivuilta

Tunnen oloni samaan aikaan kauhistuneeksi ja entistä energisemmäksi. Vieressä aamupalaansa kauhoo tyytyväisenä pieni ihminen, jonka vuoksi nyt on tehtävä vähän entistä enemmän ja kovemmin. Myös täällä.

Ihmisten pahuus ei kirittänyt Trumpia voitoon. Sen teki vieraantuneisuus. Amerikkalainen järjestelmä on ihmisten mielestä remontin tarpeessa ja jostain syystä tavattoman moni uskoo, että Trump haluaisi ja kykenisi sen remontin tekemään.

Kolme asiaa pyörii ajatuksissa. Nyt "vapaan maailman johtajana" istuu mies, jonka mielestä naisia saa ahdistella seksuaalisesti, eikä heitä tarvitse kohdella samanarvoisina kuin miehiä. Rasismista tuli juuri aiempaakin salonkikelpoisempaa ja legitiimimpää kun maailman suurimman sotilasmahdin ylipäälliköksi valittiin mies, jonka mielestä esimerkiksi meksikolaiset ovat rikollisia ja raiskaajia. Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun kannalta avainpaikalla istuu nyt mies, jonka mielestä ilmastonmuutos on kiinalaisten salajuoni amerikkalaista teollisuutta vastaan.

Paljon tästä on toivottavasti vain populistista kampanjaläppää, mutta Michelle Obaman vaalikampanjan aikana pitämä puhe palaa mieleen. Hän kysyi, haluavatko ihmiset todella antaa äänestyspäätöksellään viestin, että Trumpin toiminta ja hänen puheensa ovat hyväksyttävä tapa käydä julkista keskustelua. Trump valittiin, joten nyt sille Obaman puheessaan kaipaamalle hihojen käärimiselle vasta onkin kysyntää.

Nyt on vielä asteen verran eilistä olennaisempaa kasvattaa lapsiaan rakentamaan parempaa maailmaa ja kunnioittamaan toinen toistaan.

Tähän lainaan upeaa tänään vastaantullutta tekstiä.

Itku Yhdysvalloille

Annahan mie rupielen, oi vaimala vartuvuoni
Huokaelen huolellisesti näitä huomisen huoliani
Apiemielisen Amerikan alahaisia allimarjaisia
Suurten suvantojen surumielisiä sulattelijoita
Kuni haluavat hallita hartaasti haisevilla hataroilla haluillansa
Pelolla pelkästään peruutella perimmäisten peltojensa sijasilla
Kylvää kylmyyttä meidän kaikkien kylläisille kylille
Vilua viimottaa vihannoille vierisijasille
Oi armahat kallehet syndyzet
Antakaa meille kaikille alahaisille allimarjaisille
Rohkeutta roimasti roihauttaa
Rakkautta kaikille rauhan raajarikoille
Ymmärrystä yritellä vielä yhteen yhyttämistä
Lempeä leiskuen lehautella leveillä sijasillamme
Armahtakaa meitä syndyzet

- Emmi Kuittinen

Lähiöisä ja elämän laatu

Muuttohistoriassani toistuu tyypillinen suomalainen kuvio: lapsuus maalla, lukion jälkeen kaupunkiin opiskelemaan, opintojen jälkeen kehyskuntaan lisääntymään. Me tosin lisäännyimme jo vähän etuajassa opintojen ohessa, mutta noin karkeasti ottaen olen noudattanut tuota hyväksi nähtyä kaavaa.

Rakastan Helsinkiä, monivuotista kotikaupunkiani. Jos minulla olisi ollut kanttia, olisin jäänyt sinne myös lisääntymään. Helsinki on lähes ainut paikka Suomessa, jossa koen olevani samaa paria ympäristön kanssa. Kuitenkin ennen pitkää löysin itseni jokelalaisesta omakotitalosta. Siis hetkinen. Kuka minun käski tänne muuttaa? Juntihkoon nukkumalähiöön, radan varteen, omakotitaloon? Kuka käski rakentaa talon? Miten tämä näin meni?

Tehdessään elämänsä isoja päätöksiä lapsiperheet ovat yllättävän epärationaalisia ja  epäitsenäisiä toimijoita. Asumismuotoon ja -paikkaan vaikuttaa taloudellisten reunaehtojen sisällä huomattavasti kaikki ne opitut mallit, kuinka asiat “kuuluu tehdä". Tämä “kuuluu tehdä” rakentuu omista lapsuuskokemuksista, ajan asumistrendeistä ja ystäväpiirin vastaavista valinnoista. Kai näistä syistä johtuen pohjalaisen maalaistalon poika ei kyennyt jokelalaista omakotitaloa urbaanimpaan ratkaisuun, vaikka henkinen viitekehykseni edelleen sijoittuu pääkaupunkiin.

Näistä samoista, mutta kuitenkin eri syistä jonkun toisen on “kuulunut” ostaa se rivari Matinkylästä tai kunnostettava kansakoulu Haapajärveltä tai hakeutua kaupungin vuokra-asuntoon Arabianrantaan. Koska lapsuus, koska maailmankuva, koska kaverit jne.

Miksi näitä mietin? Koska pohdin, missä ja miten lapsiperheen on hyvä asua. Luultavasti lapseni olisivat kasvaneet yhtä hyviksi ihmisiksi Itä-Pasilassa kerrostalokolmiossa kuin nyt nukkumalähiössä, jossa meillä on puolet liikaa asuinneliöitä suhteessa todelliseen tarpeeseemme (niiden neliöiden välttämättömyydellä tosin perustelimme talon rakentamista jokunen vuosi sitten...). Jännä sinänsä, että muuttopäätöksiä perustellaan usein lasten tarpeilla, mutta oikeasti päätökset tehdään lasten vanhempien tarpeista tai “kuuluu tehdä" -pinttymistä käsin. Niin meilläkin.

Kadunko ratkaisujani? Kyllä ja en. Kyllä kadun, koska en ole vieläkään kunnon omakotiasuja, vaan suorastaan inhoan siihen liittyviä käytännön vastuita. Ei sovi teoreetikon vartalolle toimia sivutoimisena talonmiehenä, olisi tässä ruuhkaa ilmankin. Jos nyt pitäisi miettiä asia uudelleen, en missään tapauksessa ryhtyisi rakentamaan omakotitaloa. Korkeintaan rivitalo-osakkeeseen saattaisin vaimon taivuttelemana suostua.

Mutta toisaalta en kadu, sillä muutosta nukkumalähiöön on ollut yllättäen paljon iloa. Kävi nimittäin niin, että muutaman kuluneen vuoden aikana meille on muodostunut upea ystäväpiiri tähän kylään. Osa heistä ennalta tuttuja, osa uusia ystäviä. Samanikäiset lapset ovat ystävystyneet, mutta mikä oleellisinta, aikuisilla on oikein hyvää seuraa. Ruuhkavuosia eläville perheille mikään ei ole yhtä arvokasta kuin arjessa läsnä olevat ystävät, varsinkin kun lasten mummolat ovat ties missä kaukana.

Mitä siis suosittelen? Vastoin aiempia pinttymiäni en enää suosittele perheille joko cityä, lähiötä tai landea. Se on oikeastaan sivuseikka. Suosittelen sitä paikkaa, jossa voit pitää poikien saunaillan ex tempore lasten nukkumaanmenon jälkeen, ehdottaa tunnin päähän perhefutista koulun kentälle, pyytää tätiä hakemaan tytöt karatesta tai jäädä notkumaan naapurin kahvipöytään, kun palautat lainassa ollutta kirjaa.

Minulle ja vaimolleni kävi hyvä tuuri, kun tänne muuttaessamme saimme mitä emme hoksanneet tilata. Siksi olen tyytyväinen. Onneksi tuli rakennettua tämä talo, vaikka ei olisi pitänyt! Ja Helsinkikään ei tuosta näytä karkaavan, siellä pääsee käymään ja isona sinne voi vaikka muuttaa.

Jos sinä, perheellinen, haluat olla fiksumpi etkä luota samanlaiseen kaverituuriin, kannattaa neuvoani pohtia jo etukäteen: muuta sinne, missä todennäköisimmin asuu niitä ihmisiä, joiden kanssa on mukava elää ruuhkaista arkea. Tätä arvoa ei ole laskettu asuntojen myynti-ilmoituksiin, mutta elämänlaatuun se vaikuttaa huimasti!

Heikki Nenonen

(Kuvassa naapuruston isännät poikiensa kanssa Berliinissä futisreissulla. Kaikkea tällaista täällä keksitään.)

Mies perhevalmennuksessa

Tätä postausta kirjoittaessani mielessä ovat erityisesti isäksi tulevat tai hiljattain tulleet miehet & neuvolan työntekijät. 

Lapselliset miehet -blogin yhtenä isona linjana on ollut lapsen syntymä ja sen vaikutukset miehen elämään. Tähän merkintään olen siivilöinyt jotakin tuosta aineksesta. Lisäksi hyödynnän tietoa, jota on kertynyt työn puolesta muun muassa kymmenissä perhevalmennuksissa.

Lapsen syntymä, miehen elämän isoin asia

Lapsen syntymä voi keikauttaa maailman kokonaan toiseen asentoon. Uuteen elämäntilanteeseen kannattaa valmistautua, vaikka onkin mahdotonta tietää ennalta, millaista elämä tulee olemaan, sillä lapsen syntymä muodostaa elämään radikaalin katkoksen.

Naisen ja miehen vanhemmuus voi kehittyä eritahtisesti. Syntymä on katkos ja hyppy uuteen.

Perhevalmennuksissa olen huomannut, että käytännön asioista miehiä askarruttaa eniten arjen ja ajankäytön muuttuminen. Jaksaminen ja oma osaaminen mietityttää. Olo on kuin entisellä Fiat-kuskilla: epäilyttää, miten tämän reissun kanssa käy. Mutta kannattaa varautua myös siihen mahdollisuuteen, että auto sittenkin toimii.

Miehet ovat pohtineet perhevalmennuksissa, kuinka rajoittaa lapsen tietokoneella pelaamista tai kuinka toimia, jos lasta kiusataan koulussa. Mitä lähemmäksi lapsen syntymää tullaan, sitä pienemmäksi tuleva lapsi kuvitellaan.

Hyvän isyyden rakennuspalikoita etsimässä

Isätutkija Jouko Huttunen sanoi blogitekstissään, että hyvään isyyteen tarvitaan 50 % tahtoa, 30 % työtä ja 20 % tilaa. Tahtoa tarvitaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin tärkeisiin ihmissuhteisiin. Lapsen kanssa oleminen ja hoivatyö ovat olennaisia vanhemmuuden kehitykselle. Äidin kannattaa antaa isälle tilaa opetella vanhemmuutta, vaikka mies ei olisi naisen mielestä yhtä taitava hoivaamaan ja pukemaan lasta kuin hän itse. Ja miehen kannattaa lempeän päättäväisesti emansipoitua ja ottaa vanhemmuuden tila.

Omaa isänä olemisen tapaa ei ole välttämättä yksinkertaista löytää. Isyys on muuttunut eivätkä omien isiemme mallit välttämättä toimi, mutta kaikista ei tunnu luontevalta alkaa Noljakanfaijan tai LattePapan kaltaiseksi jaetun vanhemmuuden airueksi.

On hyvä muistaa, ettei yhtä ja oikeaa vanhempana olemisen tapaa ole olemassa ja että lapselle on eduksi, jos hänellä on saapuvilla kaksi vanhempaa eikä häntä haittaa, jos vanhemmat toimivat hieman eri tavoin. Oma tapa löytyy tekemällä, keskustelemalla, kuulostelemalla, toisia seuraamalla. Kannattaa olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa ja lähellä häntä. Myönteinen ja hyväksyvä koskettaminen sitoo laumaeläimen laumaansa.

Vanhempien roolit vaihtelevat. Ne voivat (mutta niiden ei tarvitse) olla esimerkiksi tällaiset.

Neuvolan materiaali isille

On koulukuntakysymys, tulisiko äidille ja isälle olla eri materiaali. Erään käsityksen mukaan isille kannattaisi olla erillistä materiaali niin kauan, kun hän on vanhempana toissijainen. Toisen näkemyksen mukaan yleinen vanhemmuus-materiaali riittää, kunhan huolehditaan, että se tavoittaa sekä äidin että isän [muuten: tiedostamme, että hetero-olettama läpäisee tämän blogin].

Neuvolan materiaali on laadultaan kirjavaa. Vaikka opiskelijatkin saattavat laatia kelpo vihkosia, materiaalin tekeminen kannattaisi jättää ammatti-ihmisille. Kaupallisesti orientoitunut materiaali ei vakuuta, sillä vanhemmuus ei ole ensisijassa tuotteiden kuluttamista. Kunnollinen materiaali kertoo vakavasta suhtautumisesta vanhempiin.

Ensi- ja turvakotien liiton Isäkortit ovat ehkä parasta, mitä Suomessa on tehty teemasta minusta-tulee-isä. Erityisen paljon pidän ensimmäisestä kortista, Maailman isoin asia, jossa kerrotaan muun muassa isyyteen sitoutumisen hyödyistä. Kortissa alleviivataan sitä seikkaa, että vaikka mies ei voi synnyttää eikä imettää, hän voi tukea naista näissä asioissa tavattoman paljon. Imetykseen mies voi osallistua etenkin mahdollistajana ja tsemppaajana, kerroimme blogissa keväällä.

Perhevalmennuksessa kannattaa ehdottomasti uhrata pari minuuttia katsomalla toimittaja Peter ”Petski” Westerholmin videobloggaus. Petski kertoo kuusi asiaa, jotka hän olisi halunnut kuulla ennen lapsen syntymää, eikä tähän ei ole paljoa lisättävää:

1. Isä ei ole äidin apuri ja kotona ”vähän auttamassa”. Hän on täysivaltainen vanhempi.
2. Vauvaisä on pop! Koko maailma on auki miehelle, jolla on vauva kainalossa.
3. Älä välitä muiden nyrpeistä naamoista.
4. On OK tuntea helpotusta, kun jättää lapsen päiväkotiin. Iltapäivällä lasta on jo ikävä.
5. Väkivaltaiset ajatukset on syytä tiedostaa. Laitonta on vain teko.
6. Älä itke seksin puutetta. Mies pysyy raskauden aikana fyysisesti muuttumattomana, mutta nainen muuttuu ihmisestä yhden hengen yksiöksi ja ateria-automaatiksi.

Myös Lapsellisten miesten isyyspakkauksesta saattaa olla iloa neuvolatyössä, samoin Lahden Ammattikorkeakoulussa tehdystä Isätietoa-läpyskästä, jonka sivulla 37 annetaan käytännön vinkkejä isien mukaan ottamiseksi.

Topi Linjama

Meistä on moneksi - miestyypit lokeroituna

Kuvan henkilö pohtii, mikä hän on miehiään.

Onkohan työkaverini kätevä nikkarimies vai leppoisa luontomies? Onko tuo salilla rautaa pumppaava komea ilmestys vastuullinen mies vai säntillinen insinöörimies? Onko kumppanisi kokoustava poliitikkomies vai diipeissä vesissä uiva herkkismies?

Mikään muu ei ole niin ärsyttävää, kun yrittää selvittää, mitä kukin on miehiään! Siksi olen lokeroinut tiiviiseen pakettiin erilaiset miestyypit. Lokerointi ei ole ehkä täydellinen, mutta kattava se on.

Poliitikkomies

Poliitikkomiehen illat menevät sääntömääräisissä kokouksissa. Hän juo litroittain laihaa kahvia pahvimukeista ja pyyhkii haperoon servettiin vehnäpitkonmuruisia suupieliään. Poliitikkomies nauraa vapautuneesti hauskoille miesringeissä kerrotuille jutuille.

Paikallisjärjestökuplassa elävän, harmaaseen fleecepuseroon sonnustautuneen poliitikkomiehen kohokohta koittaa kunnallisvaalien aikaan. Silloin hänen lapsensakin näkevät isäänsä lähes joka päivä kun ehdokasasettelua esitellään päivittäin paikallislehden vaalimainoksissa.

Talkoomies

Talkoomies on hitusen verran liian arka ja kiltti vastatakseen kielteisesti talkoo- ja muuttoapupyyntöihin. Talkoomies muuraa sokkeleita ja raahaa välilevyt pullistellen flyygeleitä kerrostalojen rappukäytävissä. Hän ajautuu kylätoimikunnan rahastonhoitajaksi ja kiskoo muutaman aktiivijäsenen kanssa kylärannan laituria lokakuun illassa talviteloille.

Talkoomiehen vaimo joutuu syystäkin lujille ja haukkuu miestään naistenilloissa.
Kotona paikat jäävät rempalleen talkoomiehen auttaessa muita. Talkoomiehen puoliso joutuu jatkuvasti rajaamaan miehensä ylipositiivisia talkoolupauksia. Ei ole kahden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun talkoomiehen vaimo on joutunut soittelemaan perään ja perumaan miehensä talkoolupauksia.

Kätevä nikkarimies

Sadevedenkeruujärjestelmä, aurinkoenergian talteenotto ja Mersun polttomoottorijärjestelmän muuntaminen toimimaan grillien ylijäämäpaistorasvoilla ovat kätevän nikkarimiehen todellisia taidonnäytteitä.

Nikkarimehelle on tyypillistä, että hän muuraa takkansa itse. Takka ei ole mikä tahansa pönttöuuni, sillä siihen on integroitu vesiputkisto, jota takkatuli kätevästi lämmittää. Nikkarimiehen perhe voi nauttia lämpimistä huoneista ja lotrata huoletta miellyttävää suihkuvettä.

Nikkarimies puuhailee hitsausmaski ohimoilla öljynhajuisessa pajassaan ja hänen poikansa seuraa totisena isän touhuja. Kätevän nikkari-isän ominaisuudet periytyvät suurella todennäköisyydellä.

Vastuullinen mies

Vastuullinen mies huolehtii aivan kaikesta. Aikojen alussa hän ostaa tontin, kaataa puut, sahaa tukeista lautoja ja rakentaa toimivan kodin. Vastuullinen mies ei puhu paljon, mutta tekee kaikkensa perheensä eteen. Hän vuokraa kesälomaksi asuntoauton ja kuljettaa vastuullisesti perheensä leirintäalueelta toiselle. Kun uusi reissupäivä valkenee, vastuullinen mies on valmistanut perheelle aamiaisen ja tutkinut tiekartoista ajoreitit valmiiksi.

Vastuullisella miehellä on sinertävä kuoritakki, jalassa vaelluskengät ja repussa selviytymispakkaus. Autotallissa on metsäsukset ja ahkio. Vastuullinen mies on aina valmiina ja hän puhuu turvallisella rintaäänellä. Vastuullinen mies ja luontomies ovat kavereita. Kumppanin mielestä vastuullisesta miehestä puuttuu sitä jotakin. Ehkä vastuullinen mies on liian harmaa ja kunnollinen? Groove puuttuu. 

Luontomies

Luontomies asuu perheineen pohjanmaalta siirretyssä hirsitalossa. Luontomiehellä on oma miesluola kellarissa. Luolan seinät ovat kelohonkaa ja lisäksi luolaa koristavat lukuisat täytetyt eläimet. Kirjahyllyssä on pitkä rivi luontoaiheisia kirjoja. Arkkupakastimissa on marjoja ja puolikas hirvi. Kuivatut mustatorvisienet ja yrtit ovat kauniissa purkeissa.

Luontomiehellä on huomattavan iso perhe, mutta mukuloiden määrä ei ole este marjastus-, kalastus-, tai patikontiretkille. Vaelluksille lähdetään vauvojen kanssa ja välineistö on toimivaa. Kuksa ja puukko roikkuvat reisitaskuhousuissa kiinni.

Luontomiehellä on uskollisia retkeilykavereita, joita hän uuvuttaa tylsillä tarinoillaan. Luontomiehellä ei ole ikinä kiire eikä koskaan mitään hätää. 

Sinkkumies

Sinkkumiehellä on kaikki pallot ilmassa. Häellä on uusi auto ja takakontissa kulkee melkoinen kasa harrastusvälineitä: sulkapallomaila, haavi, luistimet, perhonsidontavälineet, boxerit, narua, kahluusaappaat, jekkulankaa, teltta, makuupussi, öljyä, farkut ja aurinkotuoli.

Sinkkumies kokee olonsa vapaaksi, mutta potee ajoittain yksinäisyyttä. Sinkkumies on erittäin haluttua seuraa ja isämiehet unelmoivat hänen elämästään.

Insinöörimies

Insinöörimiehellä on oma työhuone kotona. Huoneessa on mappeja, insinööriviivain, monitoimitulostin, faxi ja tietokone. Insinöörimies lisäilee taulukkolaskentaohjelmaan perheen kulut ja digitoi vanhoja VHS-nauhoja iltaisin.

Insinöörimies on taloyhtiön hallituksen jäsen ja häneen luotetaan. Vastuuta voi antaa eteenkin raha-asioissa, koska vain faktat purevat hintelään insinöörimieheen. Insinöörimiesisä kohtelee vaimoaan ja lapsiaan siistin säntillisesti ilman moitteen sijaa ja harrastaa hiihtoa.

Härskimies

Härskimies ei kaihda kaksimielisyyksiä herkkien opettajien tai pappienkaan seurassa. Härskimies on pohjimmiltaan arka ja loukkaantuu yllättävän helposti. Hän peittää ovelasti pelkonsa ja ujoutensa jatkuvan tarinankerronnan alle. Tarinat ovat aivan hyviä ja kiinnostavia, mutta samaa levyä ei jaksa pidemmän päälle kuunnella kukaan. Kun härskimies mokaa, hän selittelee muut pyörryksiin.

Härskimies ajaa katumaasturilla ja tekee vuosittain kaveriporukalla reissun Leville. Resortista vuokratuilla kelkoilla ja mönkkäreillä ajetaan kansallispuistoja ristiin rastiin. Härksimies on liikemies. Hän on pomo.


Herkkismies

Herkkismiehen löytää hiekkalaatikon reunalta, alttarilta jakamassa ehtoollista, tutkijan kammiosta tai kirjastosta. Herkkismies on humanistiriuku, työskentelee naisvaltaisella alalla ja tienaa kumppaniaan vähemmän. Herkkismiehen aika menee apurahahakemuksiin ja erilaisten tekstien parissa työskennellessä. Hän käyttää punaista tupsupipoa ja pillahtaa itkuun tuon tuostakin.


Härskimies pitää herkkismiestä hieman lipevänä tai jopa knapsuna. Herkkismiehestä tulee yllättäen isä ja hän ottaa lasten kanssa tolskaamisen tosissaan, uupuu hoitovapaalla ja saattaa purkaa väsymystään blogia kirjoittamalla.

Elämän ehtoopuolella herkkismies pysähtyy pohtimaan eletyn ajan aikaansaannoksia. Hän ahdistuu huomatessaan, että vuodet ovat vierineet pelkkää ilmaa lapioidessa.

Antti Kanto

Pienen lapsen emo

Jani Toivolan kirja Musta tulee isona valkoinen herättää pohtimaan etuoikeuksia. Valkoisena heteromiehenä saa ja voi valittaa ja siihen on useimmilla syytä, mutta jos ei tunnista tai halua tunnistaa asemaansa ja etuoikeuksiaan yhteiskunnassa, se saattaa olla hyvin, hyvin vaivaannuttavaa.

Jani Toivola: Musta tulee isona
valkoinen. Siltala 2016. 220s.

Kirjan saatetiedoissa Toivola esitellään:

"Jani Toivola on 38-vuotias homoseksuaali, isä, näyttelijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja"

Kirja avaa hänen tarinansa avulla sortavia toimintatapoja ja rakenteita yhteiskunnassa. Kaukaa ei tarvitse hakea, sillä homoseksuaalisuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on edelleen, vuonna 2016, monelle uhka - ja mikä vielä surullisempaa ja hämmentävämpää, niin on hänen ihonvärinsäkin.

Musta tulee isona valkoinen on kirja sekä pelkäämisestä että pelon voittamisesta. Elämäkerta tuntuu aidolta ja rehelliseltä, mutta mitenkään erityisen syvällinen tai analyyttinen se ei ole. Kirja on kevyt ja nopea läpileikkaus ihmisestä, joka on kipuillut ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, kansanedustajan roolin ja vanhemmuuden kanssa. Sen verran paljon tuossa on, että vaikka Toivola on vielä nuori mies, 38, riittää siitä hyvin kirjan aineksiksi. Lisäksi se, että Toivola itse vaivattomasti käsitteellistää elämänsä tarinan muotoon tekee kirjasta helppolukuisen ja vaivattomasti lähestyttävän.

Toivola aloittaa lapsuudestaan ja etenee pitkälti kronologisesti läpi koulujen ensimmäisiin töihin, New Yorkissa vietettyyn aikaan, näyttelijänuraan Suomessa ja sittemmin siihen, kuinka hänestä tuli Suomen ensimmäinen tummaihoinen kansanedustaja ja lopulta vanhemmuuteen. Vanhemmaksi tulosta hän kertoo vähemmän ja epämääräisemmin kuin olisin odottanut, mutta asian henkilökohtaisuuden sekä lähipiirin yksityisyydensuojan vuoksi tasapainoilu on tietenkin ymmärrettävää.

Kirja on paljon muutakin kuin kuvausta Toivolan isyydestä, mutta myönnän, että luin itse kirjan melko puhtaasti sen linssin läpi. Ja suhteet perheeseen ja sukuun toisaalta ovat selkeä punainen lanka läpi kirjan.

Kuva: Laura Malmivaara

Vanhemmuus on jatkuvaa pelkoa, eihän siitä mihinkään pääse. Se on aika ajoin pahahduttavan ihanaa ja välillä turruttavan arkista, mutta pelko kulkee mukana koko ajan. Pelottaa helvetisti, että lapselle sattuu jotain, että lasta loukataan, että itse ei vanhempana riitä, että ei tee tarpeeksi, tekee liikaa, tekee väärin, on väärin, ei osaa. Yhteiskunta voi helpottaa tätä tai pahentaa tilannetta entisestään.

Vanhemmuudelle asetetut ristiriitaiset normit ja vanhahtava tapa ymmärtää sukupuoli pysyvänä, pelkästään biologisena asiana tekevät vanhemmuudesta vaikeaa jos yrittää seurata normeja. Jos taas osaa haistattaa sopivassa määrin pitkät normeille, on helpompaa, mutta se on usein elämänkaaren mittainen kamppailu. On helppo samaistua kun Toivola kirjoittaa siitä, kuinka normit vaikeuttavat oman vanhemmuuden löytämistä. Samalla on erittäin virkistävää, että Toivola ei sido vanhemmuutta peruuttamattomasti sukupuoleen myöskään käyttämässään kielessä. Hän toteaa vailla hämmennystä tai kikkailua, että on pienen lapsen emo. Lapsena hän kertoo haaveilleensa suurperheen äitiydestä.

Vaikka kirjassa on sitä lopulta aika vähän, on tämä arvokas ja koskettava avaus moniäänisemmän ja monipuolisemman isäpuheen tuottamisessa.

Pasi Huttunen

Vieraskynä: Vanhemmuuden käyttöliittymä

On tiistai-iltapäivä. Olen vihdoin herännyt edellisen viikonlopun vapauteen tuudittamasta joutilaisuudesta ja lapsiperhearki rullaa taas omalla painollaan. Pyyhkäisen leivänmurut keittiönpöydältä happamalta lemuavalla, mutta biologisesti hajoavalla tiskirätillä.

Vaikka olen jo syönyt raejuustokeolla maustetun bataattikeitton ja nauttinut luomumaidolla höystetyn iltapäiväkahvin, työasiat pyörivät ikävästi mielessä. Itseäni älykkäämpi, ahkerampi ja luovempi, mutta myös täysin hallitsematon alitajuntani työstää tuoreen tietoteknisen projektin avoinna olevia seikkoja: millainen käyttölittymä tarvitaan ja ketkä ovatkaan sen käyttäjiä? Mitä toiminnallisuuksia ja sisältöä tarvitaan? Kuinka selvitämme käyttäjien tarpeet?

Kysymykset hankaloittavat jatkuvasti ponnistelujani olla läsnä. Elää hetkessä. Kuunnella vaimon ja lasten kuulumisia töistä, koulusta ja päiväkodista. Aivoni surraavat. Käsi hamuaa jostain puhelimen ja pian sen näytöltä hohkaa kasvoilleni kaiken huomioni varastava, sinisenä hohtava informaatiotulva. Täppään, pyyhkäisen, napautan ja zuumaan näytölleni aina uusia uutisartikkeleita, videoita ja kuvia. Hetken kuluttua vaimo yskäisee merkitsevästi. Havahdun. Anteeksi, mitä sanoitkaan?

Millainen isä haluan olla lapsilleni, millaisia ongelmia ratkon ja kuinka kenties viihdytän heitä? Osaanko mukautua alati vaihtuviin elämänvaiheisiin? Onko oma vanhemmuuden käyttöliittymä kunnossa? Tätäkö on työn ja perheen yhteensovittaminen, naurahdan itsekseni, kun huomaan käyttöliittymäjargonin sekoittuvan arkisiin pohdintoihini. Ajatukseni kiertävät kehää, ne rämpivät sumuisella suolla vailla määränpäätä.

Nyt tarvitaan helpointa tietämääni tietoisen läsnäolon harjoitusta. Kävelen makuuhuoneeseen, avaan Malm-lipaston alimman laatikon ja poimin sieltä akvarellivärit, siveltimet ja nipun 300 grammaista, saksalaista laatupaperia. Levitän taidetarvikkeet keittiön pöydälle. Se on asuntomme ainoa paikka, johon lokakuinen luonnonvalo lankeaa vielä hetken ennen iltatoimia. Tänään laveeraataan - maalataan märälle paperille isolla siveltimellä.

Lapsia ei tarvitse houkutella. He tunnistavat jo tarkoin varjellut akvarellipaperini ja tietävät, että se toimii vesivärien kanssa aivan eri tavalla, kuin Clas Ohlsonilta ostettu kopiopaperi. Levitämme veden papereille pullasudilla ja odotamme hetken sen imeytymistä. Sekoitamme siveltimiimme kirkkaita värejä ja maalamme auringonlaskun maisemaa. Kirkas, sinooperinpunainen väri imeytyy puuvillakuituiseen paperiin ja leviää karkealla pinnalla miellyttävän hitaasti ja määrätietoisesti. Se sulautuu kadmiuminkeltaiseen ja preussinsiniseen vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Värien rajapinnassa näemme ilotulituksen. Tämän ihmeen äärellä olemme hetken läsnä. Kuvan maalauksista ehtii jakaa Instagramiin myöhemmin. Myönnän, käsi kävi jo puhelimella ja alan miettiä pikkunokkelaa saatetekstiä kuvalle.

Puolen tunnin taidetuokio on ohi. Keräämme valmiit työt ikkunalaudalle kuivumaan ja kiinnitämme ne myöhemmin magneetilla jääkapin oveen väliaikaiseksi taidenäyttelyksi. Kadehdin hieman lasten huolettomia, varmoja siveltimenvetoja ja koko paperin täyttävää värien riemukasta leikkiä. Itse taas yritin hieman liikaa.

Illemmalla tajuan jotain. Vanhemmuudessa ja digitaalisten palveluiden kehittämisessä on yllättävän paljon samoja periaatteita:

Toimiva sähköinen palvelu ja vanhemmuus perustuvat kummatkin luottamukseen ja turvallisuuteen. Nämä ovat ainesosia, jotka mahdollistavat sujuvan ja saumattoman vuorovaikutuksen. Läpinäkyvyys ja avoimuus kaikessa toiminnassa on avain ratkaistaessa esiin nousevia ongelmia. Käyttäjien (ja lasten) vaihtuviin tarpeisiin on vastattava mahdollisimman nopeasti. Kaatunut vesilasi on syytä nostaa ylös mahdollisimman nopeasti, jotta juuri syntynyt taideteos ei tuhoutuisi. On hyvä muistaa, että oikeiden asioiden tekeminen on tärkeämpää, kuin asioiden tekeminen oikein. Aina ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tuotekehityksessä — ja toivottavasti myös vanhemmuudessa — riittää, että tavoitteena on MLP, Minimum Loveable Product.

Välillä siihen voi riittää 35 euroa maksava akvarellipaperilehtiö.

Juhana Hurtig

Juhana Hurtig työskentelee Designerinä ohjelmistotalo Reaktorilla.

Isäksi kasvamassa.

Onko siulla isyyden laskettuaika ensivuoden puolella? Haluaisitko osallistua tähän kuvasarjaan, jossa kuvataan vanhemmuutta ja siihen kasvamista odotusajasta lapsen ensimmäisiin ikävuosiin. Kelpaa kaikki isälliset henkilöt. Ota yhteyttä kotisivuillani olevan kaavakkeen kautta: http://www.apkuva.com/info2016/

Aristoteles yläkoulun opettajana – retoriikan opit pätevät myös murrosikäisten kanssa

Luin hiljattain Juhana Torkin mainion puheoppaan Puhevalta käyttöön! Kirja on tiivis, leppoisan dialogin muotoon kirjoitettu opas, jossa puhetaidon opettaja neuvoo insinööriystäväänsä puhe-esityksen valmistelussa. Insinööri joutuu opettajansa johdolla pohtimaan vastauksia yhdeksään kysymykseen, joiden opettaja lupaa olevan väylä erinomaisen puheen pitämiseen. Viimeaikainen julkinen keskustelu yläkouluikäisistä nuorista, heidän käyttäytymisestään ja opettajiensa edellytyksistä jakaa heille tietoa sai minut ajattelemaan Torkin teosta enemmän kuin pelkkänä puheoppaana. Voisivatko kirjan opetukset toimia myös laajemmin kommunikaatiossa, ennen kaikkea kasvatuksessa ja opetustyössä?

Torkin puheopettaja esittää kirjassaan siis yhdeksän kysymystä, "mielen kuntosaliliikettä", kuten kirjailija kysymyksiä nimittää. Kolme ensimmäistä kysymystä ovat tärkeimpiä: ne valmistavat puhujaa oikeanlaiseen paatokseen. Kysymysten avulla päästään käsiksi kuulijoiden tunteisiin, opettaa Torkki. Kysymykset kuuluvat: Mistä olet kuulijoillesi kiitollisuudenvelassa? Mitä kuulijasi pelkäävät? Mistä kuulijasi tuntevat ylpeyttä?

Kolme seuraavaa kysymystä laittavat puhujan miettimään omaa motivaatiotaan: Mistä olet viime aikoina ollut innostunut? Mitä itse pelkäät? Miten voit puheellasi tehdä maailmasta paremman? Nämä kolme kysymystä hiovat puhujan eetosta, uskottavuutta. Kysymykset laittavat pohtimaan, miksi puhuja ylipäätään haluaa puhua.

Kolme viimeistä kysymystä hiovat puhujan logosta, eli niiden tarkoituksena on saada puhuja hiomaan argumenttinsa uskottaviksi ja helposti omaksuttaviksi: Minkä yhden lauseen toivot kuulijoiden muistavan? Miten väännät sanomasi rautalangasta? Minkä omakohtaisen tarinan voisit kertoa?

Aristoteleen kuuluisa kolmijako on toki retoriikan oppikirjoista tuttu, mutta Torkin maanläheinen kysymyspaketti auttaa ymmärtämään, että puheen pitäminen on sangen inhimillinen, yksinkertainen asia. Ensiksikin puhujan tulee olla aidosti empaattinen, hänen tulee ottaa huomioon kuulijoidensa tunteet – toiveet, pelot ja ylpeyden aiheet. Toiseksi puhujan tulee olla motivoitunut, innostunut, rehellinen, samaistuttava ja inhimillinen. Kolmanneksi puhujan tulee ymmärtää asiansa niin hyvin, että kykenee kertomaan sen ymmärrettävästi kuulijoilleen. ”Jos et osaa selittää asiaa isoäidillesi, et ole ymmärtänyt sitä itsekään”, kiteyttää puheopettaja osuvasti Torkin kirjassa.

Torkin oppaassa neuvotaan puheen pitäjiä, mutta kysymykset voisi esittää yhtä hyvin myös kaikille niille, jotka ovat tekemisissä kasvatuksen, opetuksen ja – voisiko jopa sanoa – vuorovaikutuksen kanssa. Asian hahmottaa paremmin, jos kolmessa ensimmäisessä kysymyksessä sanan kuulija tilalle vaihtaa vaikkapa sanan lapsi tai oppilas. Tai miksi eivät työkaveri tai ystävä toimisi yhtä hyvin? Puhujan eetokseen liittyvät innostusta ja pelkoja käsittelevät kysymykset sopivat esitettäviksi kenelle hyvänsä; niissä on kyse rehellisyydestä itselle. Omat pelkonsa tunnustava, elämänhaluinen ihminen herättää luottamuksen, oli hän esimies, työtoveri, ystävä tai opettaja. Kuudes, myös puhujan eetokseen liittyvä kysymys, käsittelee – ei enempää eikä vähempää – kuin maailman tekemistä paremmaksi paikaksi. Saattaa tuntua teennäiseltä ja pateettiselta, mutta loppujen lopuksi useimpien kommunikaatiotilanteiden tarkoituksena onkin juuri maailman parantaminen. Maailman voi nimittäin ymmärtää melko suppeasti: keskustelukumppanin mielialan kohentaminen tai toisen ongelmien kuunteleminen ovat nekin maailman parantamista.

Kolme viimeistä kysymystä sopivat ennen kaikkea opetustyötä tekeville. Ne pakottavat miettimään sanoman perillemenoa: miten tehdä opiskeltava asia mahdollisimman tehokkaasti selväksi? Joku saattaa ajatella Aristoteleen oppien soveltamisen opetustyöhön turhan behavioristiseksi. Tällainen tuomitsija törmää kuitenkin omaan rajoittuneisuuteensa – esimerkiksi kahdeksatta kysymystä voi tulkita helposti jopa uusimman opetussuunnitelman valossa: rautalankana voi käyttää vaikkapa erilaisia oppimisympäristöjä tai toiminnallisia työtapoja. Siihen, miten itse kukin lankansa vääntää, on jokaisen vastattava itse.  

Mutta kuten näemme, samat vanhat Aristoteleen opit pätevät edelleen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ne toimivat myös paljon parjattujen murrosikäisten kanssa. Sillä mistä muusta opettamisessa on kysymys kuin empatiasta, motivaatiosta ja didaktiikasta? Jostain syystä Suomi on pullollaan erinomaisia opettajia, kun taas laadukkaista puhujista tuntuu olevan pulaa. 

Otto Kallioranta

Huonolla isällä on hetkensä

Cappuccinosta, yksinäisyydestä ja hitaista pohdinnoista nauttiva, epäkäytännöllinen, hedonismiin taipuvainen sohvallameditoija voi aivan hyvin tulla isäksi, koska isäksi usein tullaan puolihuolimattomasti. Kuten muuten äidiksikin, koska “se nyt vain kuuluu tulla”. Niin kävi minullekin. Jos olisin aikoinani tehnyt psykologisen isä-soveltuvuustestin, olisin saanut hylsyn tai arvosanan välttävä. Onneksi en tehnyt, sillä nyt minulla on neljä loistotyyppiä, joita ilman en paljon isäblogia kirjoittelisi.

Aina olen hiukan tuntenut itseni epäsopivaksi isäksi, eikä tunne ole 14 vuodessa vähentynyt. Toisaalta olen huomannut, että huonollakin isällä on hetkensä, joka päivä jokunen. Kurkataanpa.

Oma hetkeni on yleensä aamulla. Olen aamuvirkku ja aamulempeä, mikä yhdistelmänä on lapsiystävällinen. Ja koska työni alkaa usein yhdeksän jälkeen, aamun lavea aikaikkuna täyttyy lasten ja omilla aamusäädöillä. Meidän perheessä säädöt ovat jo aika massiiviset. Mutta mutta, jotenkin oudosti pärjään siinä! Höveliyspäissäni saatan voidella koululaisille leivät, vaikka itsekin osaisivat, tai heittää teinin autolla yläkoululle, vaikka pyörälläkin pääsisi. Päälle vielä vähän olohuonesäbää ja ninja-go-miekkailua pikkumiehen kanssa, hyvän mielen pukemiset (se poika pukee mielellään!) ja hoitoon. Totisesti: aamuhetki, minun isähetkeni!

Töissä käytännössä unohdan olevani isä. Päivän aikana unohdan katsoa Wilman, siirtää hammaslääkäriajan tai varata vanhempainvartin. Muistan ainoastaan sen, että unohdin aamulla laittaa pojan hoitoreppuun paksummat hanskat ja nyt se palelee siellä. Vaan eipä palelekaan, koska hoitaja on niin paras, tämänkin muistan heti perään.

Jos minulla päivällä on isähetkiä, ne ovat koululaisten ja Snapchatin ansiota, ei minun; “Moiiiii isi”, “Sain bilsan kokeest ysin" ynnä muut snäppiselfiet, joita aallonharjasomettajaisälle tyttäriltä putkahtelee, pitävät ohutta mutta mukavaa isäfiilistä yllä.

Paljon olen iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Silloin ei totisesti ole isähetkeni. Pyydän itseltäni, vaimoltani ja lapsiltani anteeksi pappeuttani, kadun kaikkea mitä ehdin ja joka kerta muistan, että katolilaisten pappien perheettömyydessä on kaikesta huolimatta pointtinsa. Mea culpa, kuuluu luterilainen tiivistys olotilastani. Huonon isän toistuvia sudenhetkiä sellaiset, syövät miestä.

Mutta jos päivä on hyvä ja olenkin lasten kanssa kotona, enkä ole harrastustaksikuskina eivätkä lapset nyhjää mobiililaitteilla, auvoisa isähetki saattaa hiipiä ruokapöytään tuosta vain. Olen nimittäin armoitettu keskustelija. Eilinen isähetkieni kruununjalokivi osui iltayhdeksään, kun teinin kanssa keskustelimme Kim Kardashianista, Fransiskus Assisilaisesta ja arvoista, joihin nämä henkilöt, aikansa tuotteet, meidät kiinnittävät. Voi sitä teinin ja isän silmien suloista säihkettä, kun suu kävi ja ajatus lensi! On meinaan isänsä tyttö tämä teini, sanon ylpeä väre äänessäni.

Mitenkäs sinun isähetkesi?

Heikki Nenonen

Kuinka jakaa metatyötä?

eli kuka on perheenpää – ongelman kuvaus & viisi osaratkaisuyritystä

Suorittavan portaan kotityöt – tiski, pyykit, siivous, ruuanlaitto ynnä muu sellainen – on melko helppo jakaa puolisoiden kesken. Vastuun, muistamisen, metatyön jakaminen on vaikeampaa.

Tilanne voi olla esimerkiksi tällainen: mies kyllä tiskaa, kuskaa ja imuroi, mutta naisen hallinnassa on kokonaisuus ja aikataulut. Nainen, äiti, muistaa lasten kerhot ja hammaslääkärit, hän huolehtii, että lapsille on tumput ja talvihaalarit, hän suunnittelee lomareissun ja ilmoittaa poissaolot Wilmaan, hän on se, joka tietää vastauksen kysymykseen, ”onko meillä mitään ensi viikon torstaina”. Isän puoleen käännytään lähinnä silloin, jos lapsi tarvii luvan johonkin jonka äiti on kieltänyt tai pitää löytää äiti, kuten Ari Kinnari kärjistää. Listaan voisi lisätä vielä rahantarpeen.

Nainen on henkilöstöjohtaja, mies tekninen tuki.

Vauva joko syö tai nukkuu. Metatyötä on melko vähän.

Äidin takaraivossa on kolme kalenteria ja neljä jääkaapinovellista muistilappuja, mikä ehkä on – huonosti nukuttujen öiden ohella – keskeinen syy äitien huomiolle: aivot on jumissa ja pää yhtä mössöä.

Toisaalta moni äiti haluaakin ottaa hoitaakseen asioita, joita hän osaa, kuten kesälomamatkan suunnittelun ja toteutuksen. Mies huollattaa auton, hommaa matkarahat, nostaa valmiiksi pakatut kapsäkit autoon ja suuntaa polttomoottorikoneen keulan kohti pohjoista.

Käy se niinkin, tai miten hyvänsä muuten, kunhan molemmat tiedostavat, että vastuu voi alkaa kuormittamaan. Itse haluaisin mielelläni olla hieman enemmän kuin tekninen tuki, joksi minusta ei edes ole, tai kyllähän-mä-teen-ku-vaan-sanot-mitä-mun-pitää-tehä -tyyppinen työharjoittelija, joksi minusta on.

Mutta kuinka metatyön taakkaa voisi helpottaa ja jakaa? Tätä olen kysellyt päiväkotien vanhempainilloissa ja facebookin keskusteluryhmissä. Nostan näistä keskusteluista esille muutamia huomioita.

1. Keskustele metatyöstä puolison kanssa

Puoliso ei välttämättä hahmota, millaisia asioita joudut pitämään mielessä. Toisaalta hänen mielensä saattaa kuormittua asioista, joista sinä et tiedä mitään. Voitte esimerkiksi käydä läpi, mitä kaikkia vaiheita liittyy synttärien järjestämiseen: keitä kutsutaan, milloin ja missä pidetään, mitä tarjotaan, onko allergioita, mitä pitää ostaa, mistä kaupoista niitä löytyy ja niin edelleen. Parin tunnin synttärit vaativat paljon suunnittelua, ajatustyötä ja muistamista. Metatyö ei välttämättä tule näkyväksi, ellei sitä sanoita.

Valitkaa keskustelulle rento hetki, jotta syyttelijät, marttyyrit ja besserwisserit eivät tule sitä sotkemaan. "Laita mies asialle ja mene itse perässä" on niin kuultu.

2. Vastuun jaon monet tavat

Vastuualueet voi jaotella esimerkiksi siten, että toinen puolisoista huolehtii lääkärikäynnit, toinen yhteydet kouluun. Tai sitten toinen hoitaa suurimman osan yhden lapsen asioista, toinen toisen lapsen. Näin toimittiin eräässä suurperheessä, jossa useammalla lapsella oli terapiaa ja lääkärikäyntiä.

Erilaisia tapoja on lukemattomia – ja jaettavaa riittää. Myös päivystysvuoroja voi kokeilla vaikkapa silloin, jos toinen on vaikkapa työmatkalla. Vanhempainvapaiden jakaminen johtaa miltei väistämättä päivystysvuorojen jakamiseen.

Vielä varoituksen ja kehoituksen sana vauvojen vanhemmille: vauvavaiheessa metatyötä on melko vähän, mutta jos äiti hoitaa silloin kaiken, on riskinä, että homma kaatuu hänen niskoilleen myöhemminkin, kun metatyötä on paljon enemmän.

3. Kalenteri ja kauppalista

Yksi parhaita käytännön työkaluja on kalenteri, johon on koottu kaikki perheen yhteiset menot. Kalenteri asetetaan paikkaan, josta mies ei voi olla huomaamatta sitä, esimerkiksi ruokapöydälle. Pitäisiköhän meillekin hommata. Eräs rouva kertoi kirjoittavansa kalenteriin rakkaudellisia viestejä tyyliin "sulle on suklaapatukka kuiva-ainekaapin ylähyllyllä <3", mikä epäilemättä muokkaa miehen suhteen kalenteriin samantapaiseksi, jollainen oli koiran suhde kelloon Pavlovin kokeessa.

Myös kauppalista on aika kätsy, samoin kännyköiden sovellukset jaettuine kalentereineen. Kokemuksia ei ole, mutta TimeTree-, Wunderlist-, Google keep- ja Trello-sovelluksia on kehuttu.

4. Pidä viikkopalaveri

Päivätyötä tekevä isä kertoi, että he pyrkivät vaimonsa kanssa pitämään sunnuntai-iltaisin palaverin, jossa he käyvät läpi seuraavan viikon menot, kuskaamiset ja ostoslistan. Ajokortiton vaimo on viikot kotikulmilla lasten kanssa, joten ennakointi on erityisen tärkeää. Sunnuntai-illan virkistynyt ja rento fiilis sopi palaverille paremmin kuin esimerkiksi työviikon ja viikkosiivouksen kiristämät perjantai-illat.

5. Priorisoi ja tee yksi asia kerrallaan

Jos metatyö kuormittaa, tee yksi asia kerrallaan, neuvoo asiantuntija. Myös metatyötä voi pyrkiä priorisoimaan ja sanoa joillekin töille ”ei”. Metatyön jakautumisen kannalta on eduksi, jos perheessä hyväksytään erilaisia tapoja hoitaa asiat. 

Topi Linjama

Metatyökeskustelun aloitti Jenny Lehtinen mainiolla tekstillään "Metatyö kunniaan" vuosi sitten. Anna-lehden metatyöjutun lisäksi voit lukaista myös Oton postauksen aiheesta tämän vuoden alusta.

Vieraskynä: Isä, se toinen vanhempi

Rion olympialaisten uutisointi muistutti meille, että kuinka kovaa tahansa nainen lyö tai juoksee, on hän ensisijaisesti äiti.

Yhtä masentavaa on, että media ja julkinen tila muistuttavat meille jatkuvasti, että isä on vanhempana toinen, äitiydelle alisteinen ja vähemmän tärkeä. Kun minusta tuli isä, opin, miltä tuntuu olla sivuroolissa tilanteissa, joissa olin olettanut olevani täysivaltainen, tasaveroinen aikuinen.

Kokemus syntyi lukuisista ohipuhumisista ja -katsomisista sekä tilanteista, joissa sosiaalinen koodisto kertoi isyyteni olevan jotain äitiyden normille alisteista. Toiseuteni vanhempana korostui erityisesti kahdessa tilassa:

1.    Neuvolassa

 

Raskausneuvolassa tunsin vahvasti olevani poikkeama oletetusta, söpö pieni lisä, joka oli uskaltanut tulla äitien, vauvojen, sydänäänien ja hyvää tarkoittavien terveydenhoitajien vaalenpunaiseen maailmaan.

Tulevana äitinä ja isänä meidät kutsuttiin neuvolaan, jossa terveydenhoitaja näytti iloisen yllättyneeltä, että “ai, isäkin on mukana”, mikä sai minut häpeämään läsnäoloani. Hellä terveydenhoitaja jutteli tuttavallisesti puolisolleni ja tulevalle äidille yksikön toisessa persoonassa.  Minua hän ei katsonut, vaan puhutteli ystävällisesti kolmannessa persoonassa: “isä voi istua sinne oven viereen”. Minua nolotti vielä enemmän.

Kun terveydenhoitaja oli katsonut, mitannut ja tarkistanut tulevan äidin, hän ojensi tälle raskauskalenterin, josta “näet, mitä sisälläsi tapahtuu nyt ja tulevien kuukausien aikana”. Minua kiinnosti siinä vaiheessa jokainen yksityiskohta tulevan lapseni kehityksestä ja aloin myös innoissaan selata kalenteria.

“Ai niin, kun kalenterin kääntää toisin päin, siellä on alhaalla pieni isien odotuskalenteri”, hoitaja sanoi – äidille. Kotona kääntelin tovin kalenteria, kunnes pääsin lukemaan pienellä printillä odottavan äidin kalenterista, miten “nyt on aika alkaa nikkaroida tulevalle vauvalle paikka kodissanne”. “Nyt on se vaihe, että sinun on oltava ajokunnossa koko ajan”. “Nyt on aika, että siirrät omat tunteesi syrjään ja keskityt tukemaan odottavaa äitiä hänen tarpeissaan”.

Ahdistuin, mikä oli kalenterin mukaan normaali asia, josta kannattaa jutella muiden isien kanssa. Ahdistuin kehotuksesta lisää.

Toiseuden tunnetta ja jopa ärtymystä aiheuttivat neuvolasta jaetun oppimateriaalin kehotus osallistua vauvan ja äidin elämään. En halua saada kehuja siitä, että kannan vastuuni jälkeläisestäni. En ole sen parempi vanhempi kuin vaimoni, jos pyrimme jakamaan lastenhoidon tasan. En halua osallistua omaan elämääni, haluan elää sitä. En halua siirtää tunteitani syrjään, haluan puhua niistä. Eikä minua kiinnosta nikkaroida.

2. Mediassa

Isien ja isyyden puuttumisen mediassa on silmiinpistävää, vaikka toki esimerkiksi eronnut julkkisisä kertoo, miten "on selvää, että äidin koti on se ykköskoti".

Helsingin Sanomien vanhempien aikapulasta kertovassa kolumnissa muistutetaan, miten pienten lasten äidit jäävät helposti pois juhlista. Samassa lehdessä kirjoitettiin tänä vuonna tärkeä juttu pikkulapsiajan ahdistavista puolista. Juttuun oli haastateltu pelkästään äitejä ja asiantuntijoita, jotka ovat naisia.

Helsingin Sanomien Tiede-sivustolla kehoitetaan vauvan bakteerikannasta kertovassa jutussa käyttämään vauvalta tipahtanutta tuttia äidin suussa. Vauvani sairastaessa etsin internetistä neuvoja kuumeisen lapsen kanssa ulkoiluun. Terveyskirjasto kertoi, että lapsi "voi käydä rattaissa kauppareissulla äidin kanssa, kunhan vaatetus on sopiva". En siis lähtenyt ulos.

Vaikka arvostan sitä, ettei suorituksiani arvostella isyyden kautta, on ohipuhuminen ulossulkevaa. Siksi toivoisin, että jos puhutaan vanhemmuudesta, puhuisimme vanhemmuudesta. Jos puhutaan lapsen kasvatuksesta, voidaanko puhutella lapsen vanhempia sukupuolesta riippumatta? Ja voidaanko opetella puhumaan isyydestä muuten kuin äitiydelle alisteisena terminä?

Johannes Mikkonen on projektikoordinaattori Demos Helsinki -ajatushautomossa.

Ydinperheisyyden kauheus ja kauneus

Kartoitin keskiluokkaistuvan ydinperhe-elämäni heikkouksia, vahvuuksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

HEIKKOUDET

Tavaroiden pakkaaminen reissua varten
Kun talossa on monta ihmistä laittamassa tavaroitaan eri paikkoihin ja ne pitäisi yhtäkkiä nopeasti löytää pakattavaksi jotain matkaa varten, eivät ne tietenkään koskaan ole siellä, mistä niitä etsii. Eivät koskaan. Lapsillani on valtava määrä alusvaatteita, mutta jostain syystä niitä ei koskaan löydy mistään jos pitäisi pakata muutamat vaihtopikkarit mukaan reissuun.

Lähteminen jonnekin
Se kaaos. Asioiden vääjäämätön liukuminen käsistä. Pakkaamisen helvetillisys jo käsiteltiin, mutta ei siinä suinkaan kaikki. Kun tulee aika lähteä, taantuvat lapset viisi vuotta ikäistään nuoremmiksi ja ne kaikkein käsittämättömimmät toheloinnit ja huonoimmat vitsit ja aikaavievimmät asiat, jotka on tehtävä juuri sillä hetkellä muistuvat mieleen juuri silloin.

Toisten jälkien korjaaminen
Omien sotkujen siivoaminen ei haittaa, mutta vaikka joskus on ihan perusteltua jättää niitä myös toisen siivottavaksi, liittyy siihen lähes aina omanlaisensa turhautuminen. Muiden jälkiä on inhottava siivota, vaikka miten vakuuttelisi itselleen, että ei siinä mitään. Ja kun talossa on lapsia, on muiden jälkiä aina hyvin paljon siivottavana. Se juusto on aina pöydällä vielä tunti sen jälkeen kun kasivee on käynyt laittamassa välipalaa.

VAHVUUDET

Ruoanlaitto
Olen elävä todiste siitä, että ei tarvitse olla erityisen hyvä kokki nauttiakseen ruoanlaitosta. Se konkreettinen käsillä tekeminen ja työnsä tuloksen näkeminen, haistaminen ja maistaminen saman tien on kenties helpoin tapa päästä nopeasti flow-tilaan.

Pyykkien laittaminen
Pyykkien laittaminen on niin kevyttä, vaivatonta ja yksinkertaista puuhaa, että se jättää tilaa ajatuksille tai muulle oheistekemiselle. Iso korillinen puhtaita pyykkejä tarkoittaa hetkeä podcastin, radio-ohjelman, telkkariohjelman tai musiikin kuuntelemiseen ilman sitä lapsiperheen arjesta useimmille tuttua huonoa omaatuntoa, joka sellaisesta seuraa jos samalla ei tee mitään "hyödyllistä". Lisäetuna tulevat vielä puhtaiden kankaiden tuoksut.

Uunin lämmittäminen
Tulen sytyttäminen leivinuuniin tuottaa sellaisen, jollakin tapaa niin primitiivisen ilon tunteen, että siihen ei kyllästy. Samalla uunin polttaminen sitoo siihen paikkaan määräajaksi, mutta ei vaadi suurta vaivaa. Muutaman tunnin ajan on pysyttävä sen tulisijan lähellä ja lisättävä välillä, joten se avaa omanlaisensa pakotetun rauhoittumisen ajan.

UHAT

Tunaroivat lapset
"Ei, älä laita sitä sinne!" "Älä jätä sitä siihen!" "Laita se jääkaappiin!" "Jos lähdet kouluun, kannattaisiko ottaa mukaan reppu!?" "Ei, et voi lähteä kello kahdeksan aikaan arkipäivänä kolmen kilometrin päähän gymille!" "Katso autot, ennen kuin ylität tien!"
Pienet ja vähän isommatkin lapset ovat uskomattomia tunareita. Elämisen taidot ovat vielä hyvin vajaat ja vaikka asian tietää, niin on vaikea olla turhautumatta monta kertaa päivässä.

Arki tappaa parisuhteen
Kun on ollut päivän töissä, ja toiset viisi tuntia pyörittänyt kotia, harrastuksia ja ties mitä, ei välttämättä enää kymmenen aikaan illalla jaksa romanttisesti vikitellä puolisoa haureus mielessään. Kumpikaan ei kovin usein jaksa tehdä aloitetta, joten mitään ei kovin usein tapahdu. Ja kyse ei ole pelkästään seksistä. Arkiseen, puuduttavaan rytmiin jumahtaminen syö helposti leijonanosan elämänilosta, jos asialle ei tietoisesti tee jotain.

Keskiluokkainen ydinperhe -ahdistus
Kaksi lasta, lemmikit, talo ja auto, ylemmät korkeakoulututkinnot, työt asiantuntijahommissa, prekaari tilanne kuten kaikilla nykyään, mutta pärjätään, lomareissu kesällä ja talvilomalla ehkä kylpylään, pojat sählykerhossa. Ulkoisesti vaikutamme ihan tavalliselta, toimeentulevalta keskiluokkaiselta ydinperheeltä. Kauhea ajatus, että ehkä olemme sellainen.

MAHDOLLISUUDET

Perheen tarjoama välitön läheisyys ja rakkaus
Parhaimmillaan perhe-elämä tuottaa pakahduttavia onnentunteita. Eikä se pahimmillaankaan ole missään vaiheessa ollut niin paha, että siitä oikeasti haluaisi pois.

Ilo lasten kasvamisesta ja kehittymisestä
Lasten hoivaaminen ja opastaminen on uuvuttavaa, joskus stressaavaa ja usein runsasta univelkaa aiheuttavaa hommaa, mutta toisaalta se on myös loputtoman mielenkiintoista. Lapset eivät lakkaa yllättämästä ja osa niistä yllätyksistä on myös suloisia, mukavia ja pakahduttavia.

Sitten kun -asiat voivat oikeasti toteutua
Pää pursuilee usein kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia, joista kaikki eivät toteudu ikinä, mutta osa kyllä. Kun välillä pysähtyy katsomaan taaksepäin, huomaa, että hämmentävän moni kaukainen haave tai sumuinen unelma on totta tässä ja nyt.

Pasi Huttunen

Pienen ihmisen paras ystävä

Tuli koira kylään. Valloitti pienen sydämen. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi