Onko kasetti jumissa, takakireä yliminä?

Minulla on sellainen  ongelma, etten osaa ottaa asioita, varsinkaan lasten kasvatukseen liittyviä, tarpeeksi rennosti. Asetan ihanteet luonteelleni, kyvyilleni ja moraalilleni liian korkealle, mikä tekee minusta usein äreän ja takakireän valittajan. Mietin liian usein, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä sen sijaan, että nauttisin hetkestä ja tekisin sumeilematta sitä mikä tuntuu kivalta.

C-kasetti on mennyt jumiin. (Kuva: Antti Kanto)

Kasvatuksessani, ja elämässäni muutenkin, on paljon ihanteita. Kaikenlaista pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi: pitäisi liikkua ja venytellä, lukea, opiskella kieliä, suhtautua kunnianhimoisesti työhön, ansaita sivutuloja, syödä terveellisesti ja mahdollisimman kasvispitoisesti, kuluttaa eettisesti. Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, viettää kiireetöntä aikaa, laskea leikkiä ja lukea. Pitäisi ottaa heitä mukaan kotitöihin, antaa heille vastuuta, auttaa heitä läksyissä, huolehtia heidän harrastusvälineistään, harjata heidän hiuksiaan, laulaa, soittaa, huovuttaa ja askarrella.

Kodin olisi hyvä olla kunnossa: tavaroiden omilla paikoillaan, ovien suorassa, listojen ojennuksessa, liesituulettimen hormin suojakuvun paikoillaan, ilmanlämpöpumppujen pölyttömiä, trampoliinin purettuna talvivarastossa, pyörien huollettuna, suksien voideltuna, jääkaapin puhtaana ja vessan istuinosan alhaalla. Itse haluaisin olla vakaa, siivo ja harkitseva, sellainen, josta muut sanovat: "Otto puhuu harvoin mutta aina asiaa!"

Kun oma yliminä asettaaa näin järjettömiä vaatimuksia, ei ole ihme, että elämäntaito-oppaiden Anna itsellesi armoa -tyyppiset latteudet uppoavat minuun toisinaan kuin isä äitiin. Ota rennosti, oppaat kehottavat. Niinhän minä haluaisinkin tehdä! Ongelmana on vain se, että yliminäni tekee usein hyvää tarkoittavista neuvoista väkisin tavoiteltavaa pakkoa, ja taas ollaan takakireitä. Jonkinlainen tolkku näihin itselle asetettuihin vaatimuksiin olisi hyvä saada. 

Työkiireet imevät mehut kenestä tahansa. (Kuva: Sakari Kursula)

Tässä vaiheessa tekstiä esitetään yleensä jokin syvällinen oivallus. Sellaista minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole tarjota. Elämä lapsiperheessä, jossa kaksi aikuista käy töissä ja lapset harrastavat paljon, tuppaa vain toisinaan olemaan kiireen ja kireyden sävyttämää. Ehkä ainoa asia, jota pidän varsinaisena ohjenuoranani, on se, että pidän itseäni tietoisessa tilassa. Ajattelen: Olen väsynyt ja kuormittunut, mutta se johtuu elämäntilanteestani. Tarvitsen taukoja, ystävien seuraa, huumoria ja kahdenkeskeisiä hetkiä puolisoni kanssa. Ne eivät vie kiireen ja stressin tuntua elämästä mutta auttavat näkemään kaiken ohimenevänä; mikään ei jatku loputtomiin, ei edes tämä hässäkkä. Sitä paitsi monet saman elämänvaiheen ohittaneet ovat sanoneet toisinaan kaipaavansa aikaa, kun lapset olivat pieniä. Elämä ainakin tuntui täydeltä. 

Ja ehkä tätä yliminän kuuntelua ei kannata kokonaan lopettaa, koska - itseni auttavasti tuntien - se säästää sekä minut että perheeni holtittomuudelta ja anarkialta. Sitä paitsi haluaisin niin kovasti olla hyveellinen! Tekisin sen kuitenkin niin mielelläni ilman takakireyttä, silleen rennosti.

Otto Kallioranta

Kaikki mokaa

On tapahtunut moka. Pieni, mutta harmillinen kämmi.

Ihmispolo kämmii ja möhlii jatkuvasti. Sovitut jutut unohtuvat, maitolasit kaatuvat, ruokaa tippuu rinnuksille, sepalukset jäävät auki, dieselautoihin tankataan bensiiniä ja erikokoiset aivopierut pärähtelevät.

Olen huolehtivaa varmistelijatyyppiä. Hukkaan tavaroita harvoin, lukitsen ovet huolellisesti, tarkistan pari kertaa sepaluksen kusemisen jälkeen ja merkkihuollot teetän laitteisiin ajallaan. Mutta kuinkas kävikään, kun kirjasin kämmejäni ylös ja tarkkailin viikon ajan toimintaani? Katsotaan.

Tutkimusajankohta: kiireetön joululomaviikko

Tutkimuspaikka: Tornio ja Haapajärvi, Suomi, Finland

Kirjaaminen: iltaisin puhelimen Notepad-muistikirjaan

Tutkimusmetodi: oman toiminnan tarkkaileminen

Tutkimuskysymys: Kuinka monesti kämmin viikon aikana?

Tutkimuksen luotettavuus: Ei hyvä, koska minulta jäi varmasti useat tumpeloinnit huomaamatta, sillä omille mokille on ”sokea”.

Tutkimustulokset:

Moka 1: Unohdin pakata lapsen ulkohaalarin mukaan lomareissulle. Odotetut ulkoleikit serkkupoikien kanssa olivat vaarassa. Onneksi ullakolta löytyi pastellinsävyinen varahaalari.

Moka 2: Nappasin mummolasta väärän korkin termariimme. Nyt meillä ja isovanhemmilla on ongelma. Olisi pitänyt malttaa sovittaa korkkia.

Moka 3: Perheen uimakamasäkki kellukkeineen unohtui jonnekin. Lapset odottivat innolla luvattua uimahallireissua. Mummolan vaatehuoneesta pengotuilla varauikkareilla pärjäiltiin, vaikkakaan en uskaltautunut isoisän lainaspeedoissa hyppäämään ponnahduslaudalta.

Moka 4: Unohdin ostaa vaimolleni joululahjan, jota hän oli toivonut. Ei lisättävää.

Moka 5: Unohdin ulkotakkini Tornioon.

Moka 6: Lohkolämmittimen virtajohto (roikka) unohtui kiinni auton pistokkeeseen. Vihreä Defan virtajohto huiski piiskana pitkin poikin kaupungin katuja liiskautuen välillä eturenkaan alle. Pistoke, puskuri ja johto olivat lujilla.

Tutkimustuloksista käy ilmi, että meille sattuu paljon sellaisia pikkuriikkisiä mokia, joista selviämme muutamalla rumalla sanalla ja euroilla. Sitten on niitä valtavia kämmejä, joista voi syntyä mittavia vahinkoja, eivätkä seuraukset ole missään mielessä hupaisia.

Olen kuullut, että joku perhe, käytyään pissatauolla, unohti vauvan huoltoasemalle. Kerrotaan, että kirurgin saatua umpisuolileikkauksen tehtyä hän muisti: ”Ai pentele, kumihanskani jäivät potilaan sisään!” Muistaakseni Ruotsissa kävi Maraboun suklaatehtaalla inhottava kämmi. Työntekijältä lipsahti silmälasit ja tekohampaat suklaamassaan. Nokiallakin sattui joku venttiilikämmi: likavettä ryöpsähti juomaveteen, minkä seurauksena useat ihmiset sairastuivat.

Älä vaadi toisilta liikoja, sillä kaikki mokaavat. Ennen kaikkea, älä luule, että jonkin asian mokaaminen tekisi sinusta kokonaan surkeaa työntekijää, kumppania tai vanhempaa. Kaikki tietävät, mitä tapahtuu, jos puristat liikaa mailaa. Maaleja ei tule. Mokailu tuottaa osuvaa komiikkaa, joka tuo iloa elämään. Moka on lahja.

"Tää ei oo ihan haudan vakavaa
muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa
muutkin mokaa."

Näiden P. Hanhiniemen ajatusten ympäröimänä toivotan kaikille pelotonta vuotta 2017.

Antti Kanto

11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

Vieraskynä: Isyysvapaalla Eduskunnasta

Pari viikkoa isyysvapaata on nyt takana, tai lähes kuukausi, jos muodollista isyysvapaakautta edeltänyt joulunaika lasketaan mukaan. Eduskuntaan palaan maaliskuussa. Vaikka isyysvapaa ei ole mitään lepolomaa, jää siinä aikaa pohtia niin omaa vanhemmuuttaan kuin perhepolitiikkaakin.

Meillä on melko tyypillinen nelihenkinen ydinperhe. Kuopuksella on ikää vuosi ja viisi kuukautta, esikoisemme on kohta neljävuotias. Jokaiseen päivään mahtuu vauhtia ja vaihtelevia tilanteita. Ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt. Vanhemmuuteen liittyvät asiat olemme saaneet opetella itse, sillä sukulaiset asuvat kaukana ja useimmilla vanhoilla ystävilläni on aivan eri elämäntilanteet.

Aivan oppikirjaesimerkki oma isyysvapaani ei ole: kansanedustajan työstä ja monista sen mukanaan tuomista tehtävistä on vaikeaa, ellei mahdotonta irtautua kokonaan. Joka kerta, kun avaan uutiset, sosiaalisen median tai keskustelen jonkun kanssa, on työni tavalla tai toisella läsnä. Toisaalta kyseessä on myös etuoikeutettu ”elämäntapa”. Kun nauttii työstään, ei sitä tarvitse yrittää vältellä.

Etenkin isyysvapaalla on silti muistettava, ettei työ voi olla koko ajan etusijalla. Lapset ovat pieniä vain vähän aikaa, eikä se aika tule takaisin. Päivät siis rakentelemme duplokaupunkia, seikkailemme pulkan kanssa lähipoluilla ja teemme yhdessä kodin askareita. Läsnä on elämän tunnekirjo sellaisella intensiteetillä, jota vain pienet lapset voivat tarjota. Omat tehtävät jäävät iltoihin tai päiväuniaikoihin.

Suuria yllätyksiä en ole vielä isyysvapaalla kohdannut. Mukavastihan tämä tuntuu sujuvan. Sen sijaan useampikin klisee tuntuu yhtäkkiä osuvammalta kuin osasin kuvitellakaan: Olette ehkä nähneet esimerkiksi netissä kiertävän kuvan, jossa kolmion eri kärkiin on listattu onnelliset lapset, onnelliset aikuiset ja siisti koti. Näistä voi sitten valita kaksi, mutta kolmea ei. Kun keittiön pöydät ja lattiat ovat taas täynnä kuivunutta mönjää, jonka toivot olevan vain vanhaa ruokaa, tai kun et löydä lasten ulkovaatteita tavaravuoren alta, kannattaa ja ehkä pitääkin siivota. Jos kuitenkin haluaa kodista aidosti puunatun, pitäisi siivota koko ajan, jolloin oma jaksaminen ja läsnäolo lapsille olisivat uhattuina.

Duplokaupunki

Kun puolisoni oli lasten kanssa kotona, opin nopeasti, että pienten lasten kotihoito on jatkuvaa valppautta ja huolehtimista vaativaa työtä univelan määrästä riippumatta. Työn ja perheen yhteensovittaminen puolestaan on usein sellainen haaste, jonka saa korkeintaan sujumaan, mutta ei täysin onnistumaan.

Itselleen pitää silti muistaa olla armollinen. Lapset kun toivovat aika pieniä asioita: yhdessäoloa, välittämistä ja perustarpeita. Nyt talvella vaikkapa temppuilevien lasten pukeminen ulkoilua varten vie sen verran paljon aikaa, ettei ulkoilun ja päiväuniajan välillä enää paljoa kokkailla. Vaikka pidän ruoanlaitosta, kummasti ovat puolivalmisteet täälläkin pelastaneet useamman lounashetken.

Yleinen hokema on myös se, miten arjen pienet asiat kokee uudella tavalla lasten kautta. Näinhän se on, joka päivä: matka kierrätysasemalle tai lähikauppaan on seikkailu.

Mansikkakeitto väsyneelle isälle

Tunteitakin riittää. Eduskunnassa olen tottunut pidättelemään niitä, koska parlamentaarinen arvokkuus ja niin edelleen. Kotona ajoittaisia tunnekuohuja on välillä vaikeampi välttää. Olepa siinä liikuttumatta, kun yksivuotias mönkii syliin kesken leikin, tai kun kolmevuotias havaitsee väsymyksesi ja tuo sinulle leikkikeittiössä taiotun ”mansikkakeiton ja kahvin”. Tai pysypä rauhallisena, kun lapset vain päättävät, etteivät he nuku. Ongelmat kuitenkin ratkeavat, joskus esimerkiksi niin, että hermoilun sijaan alkaakin rakentaa Star Wars -majaa, jossa uhmaikäisen wannabe-jediritarin kanssa voi olla kuten Yoda, joka on viisas eikä hermostu pienistä.

Eduskuntaryhmämme julkaisi hiljattain perhepoliittiset linjaukset, joiden tavoitteena on muun muassa edistää isien parempia mahdollisuuksia viettää aikaa lastensa kanssa ja mahdollistaa ylipäätään perhevapaiden monipuolisempi käyttö. Pikkulapsiarjen yhteensovittaminen kaikkeen muuhun elämässä tapahtuvaan on minulle ajankohtaista, mutta myös keskeinen tasa-arvokysymys. Asia liittyy esimerkiksi vanhempien yhdenvertaisuuteen työmarkkinoilla. Isyysvapaan käyttö on yleistynyt Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana yli kolmanneksella. Suunta on hyvä mutta tehtävää riittää.

Olli-Poika Parviainen 

Kirjoittaja on kahden lapsen isä, vihreiden kansanedustaja ja Tampereen kaupunginvaltuutettu. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri. Hän on toiminut aiemmin mm. Tampereen apulaispormestarina. Politiikassa Olli-Poika Parviainen on ollut mukana vuodesta 2003. Kotisivut täällä.

Käytöskoulu: Miksi helvetissä ei saisi kiroilla?

Kiroilun sanotaan olevan rumaa ja kiellettyä, mutta paskat! Aloitan tällä postauksella kevään mittaan epäsäännöllisesti etenevän postausten sarjan nimeltä Käytöskoulu. Muita aiheita tulevat olemaan ainakin pöytätavat ja pukeutuminen. Kenties keksin muutakin. Käytöskoulu pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Näin vuoden alussa on tapana tehdä elämäntaparemontteja, kääntää uusia lehtiä ja lupailla kaikenlaista ja olen yllättävän usein kuullut lupausten joukossa senkin, että "aion kiroilla vähemmän". Vaikka tekisin uudenvuoden lupauksia, niin tuo ei olisi yksi niistä.

Kiroiluun suhtautuminen on vanhempana vähän vaikeaa. En paheksu kovaakaan kiroilua ja kyllähän se nyt helvetti vieköön on usein ihan täysin paikallaan jos vaikka vituttaa. Osaan myös arvostaa taidokasta kiroilua. Voimasanailussakin on estetiikkansa.
On silti vaikeampi kysymys, sopiiko kiroilu lapsen suuhun. Kyllä se minunkin korvaani kuulostaa pahalta jos lapsi kiroilee ja lisäksi voi tietenkin syntyä noloja tilanteita jos lapsi kiroilee paikassa johon se ei lainkaan sovi tai sellaisten ihmisten kuullen, joille se on paha asia.
Meillä tilanne on ratkaistu sanomalla lapsille, että kiroilla ei saa - paitsi jos siihen on syytä ja silloinkin on katsottava, missä seurassa on ja missä paikassa on. Kirosanojen lällättely ihan kiroilemisen riemusta tapahtukoon silloin kun edes me vanhemmat emme ole kuulemassa. Se on nimittäin todella rasittavaa kuunneltavaa.

Oma asiansa on sen pohtiminen, että mitkä tilanteet ja mitkä paikat ovat sopivia voimasanoille. Jos satuttaa polvensa iskemällä juuri sen kipeimmän kohdan pöydänkulmaan on täysin ymmärrettävää, jos siinä sen saatanan laukaisee. Joskus vaikeassa tilanteessa tunnekuohu voi olla liikaa ja jotain on tehtävä. Kovaan ääneen todettu "voi perkele!" on sieltä harmittomimmasta päästä mietittäessä kiivastuksissa tehtävien asioiden kirjoa.
Nämä ohjeet eivät tietenkään koske tilannetta, jossa ollaan koulussa oppitunnilla tai esimerkiksi kirkossa tai vaikkapa sukujuhlissa. Sekin on tehty selväksi, että esimerkiksi mummolassa on sitten mummolan säännöt. Tässä mielessä ammennamme enemmän katolisesta kuin protestanttisesta kulttuuriperinteestä, mutta minä olinkin nuorena Etelä-Amerikassa vuoden.

Kukaan ei koskaan selittänyt minulle uskottavasti, miksi tietyt sanat olisivat niin vaarallisia, että niitä ei kukaan missään tilanteessa saa lausua. Pappi joskus selitti lapsena ollessani vakavissaan ja huolestunut ryppy otsallaan, että kiroilemalla kutsutaan pahoja henkiä. Jos uskoisin näin todella käyvän, miettisin asiaa ehkä vähän eri tavalla. Kiroileminen olisi silloin ainakin paljon harkitumpaa puuhaa. Mutta en usko, että kutsun pahoja henkiä sanomalla vittu sen enempää kuin uskon, että Sanni pilaa lapset ja nuoret sanomalla sen kohutussa kappaleessaan Että mitähän vittua.
Yhteiskuntatieteellisempi näkemys on, että kirosanan voima on normin rikkomisessa. Kun tullaan tilanteeseen, jossa on kiroiltava, ollaan jonkinlaisessa erikoistilanteessa. Tavallinen tilanne ei sitä vaadi. Ja olen sitäkin mieltä, että normien rikkominen on usein suotavaa ja tarpeellista.

On siis vaikea perustella lapselleen, että ei saa kiroilla. Sen voi kuitenkin yrittää opettaa, että kiroilu, kuten muukin ihmisten kanssa toimiminen vaatii sosiaalista taitoa. Väärässä paikassa ja väärällä hetkellä kiroilu ei kannata, mutta totta helvetissä se helpottaa oikeanlaisessa tilanteessa. Perkele.

Hyvää alkanutta vuotta! Saakeli!

Pasi Huttunen, @paspah

Pettymyksen sietäminen

Nuorena isänä opin, että yksi vanhemman tärkeistä tehtävistä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Hieman myöhemmin ymmärsin, että pettymyksiä ei erikseen tarvitse tuottaa: riittää, kun asettaa lapselle rajoja.

Saman vanhemman tehtävä on myös auttaa ja tukea lasta pettymyksen käsittelemisessä. Ei ole oikein hylätä, nauraa tai vittuilla lapselle, joka törmää vanhemman asettamaan rajaan vaikkapa Prisman karkkihyllyllä tai hermostuu, kun ei saa pujotettua lankaa neulansilmään.

Pettymyksen sietämistä voi kehittää eri tavoin, esimerkiksi pelaamalla lautapelejä ja lukemalla satuja.

Meillä on pelattu viime aikoina Carcassonnea, 7Wondersia, shakkia, koronaa, pöytäjääkiekkoa ja Ragea. Pelaamalla oppii sosiaalisia taitoja, sääntöjen noudattamista ja häviämisen jaloa taitoa. Pelaaminen on yleensä hauskaa, minusta jopa hauskempaa kuin voittaminen, vaikka on voittaminenkin kivaa. Häviämisestä en tykkää, mutta hävittyäni joitakin satoja pelejä Chess by postissa häviäminen ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta. Paitsi jos häviän vaimolle Scrabblessa.

Lasten kanssa pelaavilla aikuisilla näyttäisi olevan kahta linjausta: toiset antavat lasten voittaa, toiset pelaavat enempi tosissaan. Lasteni pappa kuuluu ensin mainittuihin: hän antaa lasten kääntää muistipelissä kolme korttia ja vinkkaa, mistä voisi löytää parin. Minä kuulun yleensä jälkimmäiseen. Voitan lapset shakissa, koronassa ja pöytäjääkiekossa, mutta saatan hävitä joissakin muissa peleissä. Jos voitan, yritän olla kehuskelematta liiaksi ja jos häviän, yritän olla kylpemättä itsesäälissä ja syyttelemättä tappiosta itseä, muita tai olosuhteita.

Aijai, poikani, pettymystä pukkaa! Kuva: Life of Dad

Aikuinen on lapseen nähden monella tavoin ylivertainen, mikä saattaa tuntua lapsesta musertavalta. Iskä on pikkupojan mielestä voimakas, iso, älykäs ja rohkea.

Sadussa asiat ovat toisin.

Useissa saduissa, kuten Tuhkimossa, yliluonnolliset voimat tukevat päähenkilöä, koska tämä on hyvä. Tämäntapaiset tarinat viestittävät, että hyvyys ja rehellisyys voittavat pahuuden, voiman ja rahan.

Toisessa tarinatyypissä, kuten sadussa Kolme pientä porsasta, nokkeluus voittaa voiman. Vanhin porsas jekuttaa sutta kerta toisensa jälkeen ja lopulta susi putoaa kiehuvaan vesipataan.

Lapsella voi myös olla jokin ominaisuus, jota aikuisella ei ole. Andersenin Ruma ankanpoikanen paljastuukin joutseneksi, jonka silmille sorsa-aikuiset eivät enää hypi. Grimmin tarinassa Susi ja seitsemän pikkukiliä pienin kili on niin pieni, että se voi piiloutua kaappikelloon, mistä susi ei sitä löydä. Viesti on lohdullinen: lapsen ylivertainen ominaisuus voi olla niinkin yllättävä seikka kuin hänen pienuutensa.

Klassisissa saduissa hyvä voittaa pahan ja tarina päättyy onnellisesti. Lapsen mieleen jää toivo: minunkin vaikeudet ovat voitettavissa, näyttivätpä ne kuinka mahdottomilta hyvänsä.

Topi Linjama

Tein ensimmäistä kertaa Joulun.

Hyvää Joulua ja vauhdikasta uutta vuotta 2017!

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Ei kai täällä ole kilttejä lapsia?

Joulun kuumin kysymys on kasvatuksen näkökulmasta vähän erikoinen. "Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Yhteiskunnan kaikissa kasvatusihanteissa, niin päiväkodin vasu- kuin koulujen arviointikeskusteluissa korostuvat lapsilähtöisyys tunne- ja tietotaitojen karttumisessa. Lapsi oppii leikkimällä, lapsi etsii itse vastauksia, lapsi ilmaisee itseään “sadalla kielellä” ja niin edelleen.

Mutta sitten tulee joulu. Tuo kaikkien perinteiden, suvun tapojen ja pinttyneiden traditioiden kyllästämä alkutalvinen ajanjakso. Jouluna maailma sementoidaan hetken sellaiseksi “minun lapsuuteni” illuusioksi.

Sen vielä ymmärrän, että kinkkua ja laatikoita pitää puolipakolla syödä, samoin saunatakkipaimenet ja vuorosanojaan hakevat enkelit koulun näyttämöllä. Nehän ovat oikeastaan aika söpöjä ja liittyvät alkuperäiseen teemaan. Perinteisen joulusiivouksen välttämättömyydenkin yritän sulattaa kinkun ohessa, vaikka oma siisteysstandardini kelpuuttaisi normaalin silmänlumesiivouksen.

Mutta se pukkitouhu ja kiltteily. Onko pakko säilyttää tapojen ja ruokien lisäksi joku tsaarinaikainen käsitys kilteistä lapsista, jotka eivät itkeä saa eivätkä meluta saa, koska joulupukki a.k.a. Korvatunturin big brother saa tietää ja rankaisee pehmeillä paketeilla, jos niilläkään? (Tai eihän se oikeasti koskaan rankaise, kuten Antti ansiokkaasti toteaa toisaalla, mutta kuitenkin.) Pahimmassa tapauksessa vielä pappikin käskee päiväkodin joulukirkossa olla kiltisti, ettei Jeesus-lapselle tulisi paha mieli. 

Kuvan lapset eivät ole erityisen kilttejä

Tällainen puhe lapsen kiltteydestä on aikuisten vanhanaikaisten kiltteyskäsitysten heijastamista lapsiin. Joululauluissa ne käsitykset vielä elävät. Lapset toki osaavat olla oikeasti tuhmia, mutta itkeminen ja meluaminen eivät ole sitä. Niitä ei oikeasti merkitä sinne tonttujen kirjaan! Ne ovat vain lasten tapoja kommunikoida ja olla olemassa ja siksi tonttujen mielestä ihan tosi ok. Ja tiedä millainen koliikkihuutaja se Betlehemin lapsonenkaan oli.

Jos lapselta vaaditaan joululaulun edellyttämää kiltteyttä vastineena pukin tuomille lahjoille, häneltä vaaditaan vanhempien tunteiden ja toiveiden mukaan hengittämistä. Siis omien tunteiden ja itsensä ilmaisemisen kieltämistä. Se on vaarallista, sillä lapsen pitää saada oppia tuntemaan itse. Ja hänen tapansa oppia tuntemaan on hiukan meluisa ja joskus itkuisa.

Siispä ehdotan, että säilytetään vielä muu, mutta dumpataan joulun perinteistä tuo pukkivetoinen kiltteily. Jos ei dumpata, kannattaa pukin kysyä ovelta, onkos täällä tunnepakoisia lapsia.

Heikki Nenonen

(Tätä tekstiä julkaistessani kuopus huusi kuin hinaaja)

11 tapaa pilata joulu

Onko joulusiivous tehty? Lahjat hankittu? Kävithän kauneimmissa joululauluissa? Lanttulaatikko? Oikein hyvä! Arvasinhan minä. Sinuun voin aina luottaa!

Adventtisohjoa kyntäessäsi meinasit jo uupua kaamokseen, mutta jouluvalmistelut ja läheisten hyväntuulisuus ovat auttaneet sinua jaksamaan. Vihdoinkin joulu on ovella ja namut riippuvat kuusen oksilla.

Ihmiset usein kyselevät minulta, mikä olisi se oikea resepti onnistuneeseen jouluun. 11 tapaa -sarja jatkuu ja sen kolmannessa osassa annetaan tortuntuoksuisten ajatusten leijailla jouluisiin tunnelmiin.

”Olet sitten marketissa tai reessä, on sulla tärkeät tipsit silmies eessä. Nappaa pipari tai kaksi, näistä tulet viisaammaksi!”

1. Luule, että lapset käyttäytyvät jouluna kiltisti. Tämä on tyypillinen harhaluulo, sillä lapset sekoavat joulusta. Lokakuusta alkaen tottelemattomia lapsia on peloteltu joulun perumisella ja vanhemmat uhkailevat lapsia ikkunoista kurkkivilla tontuilla. Yllättäen tuhma lapsi löytää jouluaattona valtavan kasan hittilahjoja kuusen alta. Vähemmästäkin epäjohdonmukaisuudesta sekoaa pieni piltti! Joulu on vanhemmille pettymysten aikaa!

Kuvan lapsi odottaa joulua

2. Alavudella tai Tervolassa joulukuusen hakeminen metsästä oli perinne, normaalia ja kaiken lisäksi helppoa. Mummolla, enolla tai naapurin serkkupojalla oli oma palsta, josta joulukuusi käytiin valitsemassa jo juhannuksena. Jouluaaton kirpeässä pakkassäässä ravisteltiin kuukkelit ja riekot kuusesta, Husqvarna töihin ja havupuu rekeen. Kuinka ihana perinne! Nykyään, kun kansa asuu kaupungeissa ja erkaantuu luonnosta, joudutaan ostamaan joulukuuset toreilta. Tanskalainen hopeakuusi on täynnä pesiviä loisia, pudottaa neulaset tapanina ja hintakin hipoo sataa euroa. Jos Sievissä asuva appiukko saa tietää, että kuusestasi on maksettu, tulee kaikille paha mieli.

3. Osta lanttulaatikko kaupasta. Päätät, että tänä jouluna et käytä aikaa jouluruokien tekoon, vaan panostat aitoon vuorovaikutukseen. Isot marketit hämäävät väsynyttä jouluihmistä mainostamalla näennäisen ihania jouluruokia, mutta ne kätkevät sisäänsä väriaineita, koodeja, johdannaisia ja lisäaineita. Vatsat sekoavat ja mielet pahoittuvat. Joulusta jää ohut olo ilman isoäidin tekemää lanttulaatikkoa Näkkäläjärven emäntäkoulun reseptillä.

4. Joulusiivous. Kaapit pullistelevat vanhoja vehnäleseitä, mausteita, lääkkeitä, kemikaaleja ja kaljamaltaita. Tyhjennä, luutua ja järjestä. Saunassa riittää työtä. Hammasharjalla laudevälit, vaihda kuusipaneelit ja kiuaskivet. Uusi silikonit saumoihin. Pakasta petivaatteet ja imuroi hilseet. Polta visvainen vieraspatja ja osta tilalle uusi. Kiillota vanhat hopalusikat hammastahnalla. Pura kodinkoneet ja liota osia yön yli bensiinissä. Aja etikkavesi kahvikeittimen läpi. Kuuraa hormit ja pese talon alapohja. 

5. Luovu kaikista perinteistä. Syö jouluaterialla lammasta, katko kynttilät, välttele sukulaisia, unohda kirkot ja polta olkipukit. Jouluperinteistä luopuminen on riski, sillä suku, henget, tontut ja pukki huomaavat sinun nousseen heidän yläpuolelleen ja kiroavat oudon sooloilijan.

6. Tee sopimus kumppanisi, ystäväsi tai työkaverisi kanssa, että ette vaihda tänä jouluna joululahjoja laisinkaan. Joulurauhanjulistuksen kynnyksellä toinen pettää sopimuksen ja tuo vastaleivotun saaristolaisleivän Nauvosta. Vastalahjaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Se ei riitä, että joulusi on pilalla. Häpeä kalvaa sinua seuraavaan jouluun asti.

7. Syö, syö ja syö! Tee herkkukippoja, joista voi joulutohinoissa kahmaista hyppysellisen silloin ja kourallisen tällöin. Hyviä ja suunmyötäsiä mixtuuroja ovat: a) manteleit, rusinat ja pähkinät b) halvat suklaakonvehdit c) vihreät kuulat ynnä muut isohkot marmeladimöllykät d) piparilajitelma e) juustotarjotin f) suolakalalautanen ja g) voitaikinatuotteet. Ryystä kinkkulientä!

8. Anna lahjaksi hyväntekeväisyyttä. Hyvä idea ja kaunis ajatus, mutta joulusi hurahtaa kun väännät viisivuotiaalle rautalangasta, miksi hänen toivomansa Ryhmä Haun -vahtitorni vaihdettiin viiteen vuoheen ja kahteen kaivoon ulkomaille.

9. Ota kokonaisvastuu joulusta. Hallinnoi lahjalistaexceliä ja stressaa. Huolehdit, että askartelemasi joulukortit lähetetään ajoissa. Sinä käyt Prismassa ostamassa ison jouluruokaostoksen. Sinä tiedät, milloin pukki tulee ja milloin se lähtee. Sinä päätät, milloin ulkotulet sytytetään ja kerrot niiden paloajan. Kun kaikki on valmista, romahtaa päävastuullinen. Superihmisen ruumis hytkyy hervottomasti, hän konttaa tonttulakki päässä kuusta ympäri, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Päävastuullinen väittää, ettei kukaan arvosta hänen työtään. Vuoden kuonat tulevat ulos ja kaikkien joulu on pilalla!

10. Vietä sukujoulu mökillä. Taatta haluaa ylikypsän leivinuunikinkun ja nuori Jasmin vilauttaisi potkalle sähköuunia. Himmelin paikasta tulee kiistaa Liisan ja Japen välillä. Aaton aikataulusta tulee vääntöä. Missä järjestyksessä toteutetaan haudallakäynti, jouluruoka ja lahjojen jako? Kuka menee ensimmäisenä joulusaunaan? Hesalainen vävykokelas lotraa suihkussa varaajan tyhjäksi.

11. Hiljenny ja keskity joulun keskeiseen sanomaan. Rakenna varastoon seimi, käperry oljille sikiöasentoon ja hyräile hymnejä. Havahdut hereille lasten heleään nauruun. Naapurin perhe viettää pehmeissä joululahjayöpuvuissaan täydellistä jouluiltaa. He pelaavat Monopolia. Kirkas ja yksinäinen tähti loistaa kirkkaana varastosi yllä.

Hyvää joulua sinulle!

Antti Kanto

Hyvä pohjakunto on tärkeää myös vanhemmuudessa

Hyvin tehtyä pohjatyötä ei voi koskaan korostaa liikaa. Se on tärkeää kaikilla elämänalueilla: urheilussa, opiskelussa, työelämässä ja ihmissuhteissa - niin, jopa vanhemmuudessa.

Mitä pohjatöiden hyvin tekeminen sitten tarkoittaa? Urheilussa se tarkoittaa yleisesti ottaen liikunnallista elämäntapaa lapsesta asti: puissa kiipeilyä, hippaa, vuorenvalloitusta, puolivoltteja ja painimatseja. Pyöräilyä kouluun ja harrastuksiin, pitkiä lenkkejä matalalla sykkeellä. Aktiviteetteja, jotka parantavat notkeutta, kestävyyttä, nopeutta, kimmoisuutta ja raakaa voimaa.

Ajattelun pohjakuntoa rakennetaan myös lapsuudesta lähtien. Ajattelun perustusten rakentaminen aloitetaan keskusteluilla ja lukuhetkillä isän tai äidin kanssa, vapailla leikeillä ja arkipäivän ongelmanratkausulla. Miten seuraavan päivän suklaa irroitetaan joulukalenterista? Ajattelun rakentamista jatketaan koulussa, ennen kaikkea laskemalla, lukemalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla. Laskeminen jalostuu suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi, lukeminen, keskusteleminen ja kirjoittaminen kriittiseksi ajatteluksi, pohdinnaksi, kyseenalaistamiseksi ja uuden ajattelun luomiseksi.

Monia hyviä asioita voi tehdä samanaikaisesti. Kuvassa harjoittelen soutulait-

teella, pidän kuopustani sylissä ja luen hänelle Tatua ja Patua, kuuntelen saksan-

kielisiä uutisia ja luen Dostojevskiä alkukielellä. 

Myös ihmissuhdetaitojen pohjatyöt aloitetaan lapsena. Pohjatyötä on esimerkiksi vanhempien sylissä istuminen ja isän vatsan päällä nukkuminen, sisarusten kanssa riitely ja riitojen sopiminen, rajojen saaminen ja niiden koettelu ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän ajatuksiinsa ja elämäntilanteisiinsa eläytyminen, ryhmän jäsenenä toimiminen ja ryhmän johtaminen ovat myös taitoja, joita opetellaan jo lapsuudessa - aluksi kotona, myöhemmin koulussa ja muissa yhteisöissä.

Hyvä pohjakunto rakentuu yli sukupolvien, mikä asettaa lapset syntymästään lähtien toistensa kanssa eriarvoiseen asemaan. Urheileviksi lapsiksi kasvetaan urheilevissa perheissä, uteliaiden vanhempien lapset oppivat ajattelemaan. Lapsi oppii esimerkistä. Sosiaalisesti taitavien kasvattajien lapsista tulee yleensä sulavakäytöksisiä seuraihmisiä.

Vanhemmuuden pohjakunto on kuitenkin paljon muutakin kuin yhdessä lenkkeilyä, lukemista ja hyvin ajoitettua verbaaliakrobatiaa. Silti sekin rakentuu lapsuudessa ja periytyy muun pohjakunnon tavoin sukupolvelta toiselle.

Vanhemmuuden pohjakunnon tärkeimpiä rakennusaineita ovat omilta vanhemmilta saatu rakkaus, hyväksyntä ja empatia. Kuten jokainen tietää, kukaan ei ole täydellinen missään, mutta hyvää ja mahdollismman varhain aloitettua pohjatyötä ei kannata väheksyä. Liikunnasta nauttii enemmän ilman veren makua suussa ja ajattelusta enemmän, jos saa seisoa jättiläisen olkapäillä. Rakastaminenkin on paljon helpompaa, jos on itse tullut rakastetuksi, lapsesta asti.

Otto Kallioranta

Kun lapsi nukkuu, yöpyy meri

Keksihän rastas pesälle paikan.

Kun perustimme tämän blogin elokuussa 2015, ajattelin, että on yksi aihe, johon en kajoa. Mutta viime toukokuussa punakylkirastas teki pesän pyöräkatoksen perälle ja tapahtumassa oli sellaista symboliikkaa, että vähitellen mieleni muuttui.

Ennen kuin jatkat, hyvä lukija, sanon, että tämä on aika surullinen kirjoitus.

*****

Kuusitoista vuotta sitten odotimme esikoista. Raskaus eteni normaalisti, kunnes vaimon selkä kipeytyi. Sitä yritettiin hoitaa, tuloksetta. Neuvolantädin mukaan kohdussa oli poikkeuksellisen paljon lapsivettä.

Eräänä iltana - ehkä 30. raskausviikolla - lapsivedet tulivat, ja selkäkipu häipyi saman tien. Lähdimme sairaalaan, missä lasta ultrattiin. Lääkäri pyydettiin paikalle ja katsottiin taas ultraäänellä. Näyttivät huolestuneilta. Kuvissa näkyi, että lapsen kaulalla oli kasvain, mistä syystä hän ei ollut kyennyt nielemään lapsivettä. "On mahdollista, että lapsi menetetään", lääkäri sanoi. Nyökkäsin.

Lääkärin mentyä hoitaja vielä varmisti, että olinhan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Sanoin ymmärtäväni - vaikka varma en ole, ymmärsinkö silloin, tai ymmärränkö sen paremmin nytkään.

Vietimme yön synnytyssalissa. Lapsen pulssi oli kiihkeä ja vasta silloin tajusin, kuinka elossa lapsi onkaan.

Seuraavana aamuna tehtiin hätäsektio. En päässyt leikkaussaliin. Menin alakerran kahvioon, olo oli tyhjä. Otin muistaakseni kahvin ja pyöreän, pullataikinaan leivotun mustikkapiirakan.

Parin tunnin kuluttua pääsin teholle lasta katsomaan. Keskoskaapissa parikiloinen ihminen liikkui hengityskoneen tahdissa. Ilmaletkulle oli puhkaisu kanava kaulaan kasvaimen alapuolelle, huulissa oli hieman verta. Lapsen yllä oli vain kertakäyttövaippa, aivan liian suuri.

Lääkäri suunnitteli, että lapsi kuljetettaisiin iltapäivällä operaatioon Helsinkiin. Vielä punnittiin, mentäisiinkö ambulanssilla vai helikopterilla. Pieni käsi tarrasi päättäväisesti epävarmaan pikkurilliini.

Pian suunnitelmat muuttuivat, kun lapsen hapetusarvot lähtivät laskuun. Pappi ei ennättänyt hätään ja hänen tehtävänsä lankesi minulle. Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kahden aikoihin eloton vauva irrotettiin hengityskoneesta.

*****

Poikaset teinihaiveniset, pian valmiita lentämään omilleen.

Katson kuvia noilta ajoilta. Arkkuna puinen matkalaukku, lapsi siinä kuin nukke. Nostamme isän kanssa lippua puoleen salkoon, maisema on sumun peitossa. Kappelissa pieni saattojoukko, itkettyneitä kasvoja. Pappi pitkän lapionsa kanssa: maasta olet sinä tullut. Näen kuvassa itseni kantamassa arkkua tapulin ohi hautausmaalle selkä kumarassa. Pieni arkku kylmään monttuun, isoäidin syliin.

Luen ystäviltä ja sukulaisilta saatuja kortteja ja kirjeitä. Pahinta mikä voi kohdata. Miksi juuri teille. Lapsi odottaa taivaassa. Muistamme teitä.

Kuuden tunnin elämänsä aikana lapsi ehti tuskin silmiään avata. Ei ehtinyt itkeä eikä nauraa - ymmärräthän, mitä lääkäri sinulle sanoi?

*****

Mietin, miksi tästä aiheesta on niin vaikea puhua. Miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen hirvittää minua.

Aiemmin syksyllä Vesa kirjoitti tässä blogissa herkkävireisen arvion Tuomas Juntusen kirjasta Tuntematon lapsi. Juntusen kirja on tärkeä - en ole sitä kylläkään lukenut, koska sen tematiikka tuntuu toisaalta liian läheiseltä, toisaalta tyystin vieraalta. En osaa eläytyä osanottoihin. En ymmärrä, mitä merkitsee lapsen menettäminen. Kuinka voi ymmärtää, mitä lapsesta luopuminen merkitsee, jos ei ole lasta koskaan ollut. En osaa tuntea oikeita tunteita, en osaa surra oikein. En voi sanoa, että tämä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.

Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän "oikeasta suremisen tavasta". Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen.

Yksi pojista ei koskaan lennä.

Pulkkinen oli tehnyt väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja: moni läheisensä menettänyt piti itseään jollain tavoin syyllisenä tapahtumaan silloinkin, kun läheinen oli kuollut sairauteen. Naurahdin ihmisten taikauskoisuudelle - kunnes tajusin, että näinhän itsekin jollakin tasolla ajattelen. Olisiko lapsi selviytynyt, jos olisin odottanut häntä enemmän? Kuoliko lapsi rakkauden puutteeseen? Otsalohko vakuuttaa, että ei tietenkään, mutta nuo kysymykset nousevatkin aivojen vanhemmista kerroksista.

*****

Yhtä osanottokorttia olen ajatellut paljon. Säveltäjäsetäni oli kirjoittanut yhden rivin teoksen naiskuorolle. Tekstinä on lause, jota Lassi Nummi piti suomen kielen kauneimpana.

Kun lapsi nukkuu
yöpyy meri

Laulu on lyhyt kuin lapsen matka kohdun lämpimästä routaiseen maahan. Alttoäänissä rinnakkaiset kvintit keinuttavat lapsen uneen: "nukkuu, nukkuu, nukkuu".

Topi Linjama

Isän kuusi syytä rakastaa hyvinvointivaltiota

Olen niin sanotusti hyväosainen, joten voi hyvin olla, että pärjäisin toisenlaisessa järjestelmässä. Mieluummin kuitenkin elän hyvinvointivaltiossa ja toivon todella, että Suomi pidetään sellaisena.

1. Ilman tuloerojen ja eriarvoisuuden tasaamista yhteiskunta olisi paitsi räikeän epäoikeudenmukainen myös räikeän epätasa-arvoinen. Vaikka tasa-arvon eteen on vielä paljon työtä tehtävänä, on tilanne Suomessa kuitenkin vertailtaessa aika hyvä. Joutuisin luultavasti tekemään jotain paljon epämiellyttävämpää työtä paljon epätoivoisemmalla vimmalla saadakseni perheelleni leipää pöytään. Puolisoni puolestaan olisi luultavasti melko lopullisesti jumahtanut kotiin jos emme sattumoisin olisi löytäneet jotain vielä huono-osaisempaa nälkäpalkalla lapsia kaitsemaan, jotta puolisonikin voisi tehdä jotain, mitä vain, työtä huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla. Osallistuva isyys olisi sitä, että joskus näkisin lapsiani. Koulutustasoni tosin saattaisi olla sitä luokkaa, että en ehkä hahmottaisi osallistuvaa isyyttä ylipäänsä mahdollisuutena.

2. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka löydän valtavia rahasummia lasteni kouluttamiseen. Minun ei tarvinnut koulushoppailla, koska kaikki koulut ovat melkoisen tasalaatuisia. Lapseni saavat koulussa riittävästi hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ekaluokkalaiseni pääsee iltapäivällä kohtuuhintaiseen iltapäiväkerhoon sen sijaan, että istuisi yksin kotona tuntikausia ennen kuin muut ehtivät kotiin.

3. Perheenjäsenen sairastuminen ei syökse perhettä köyhyys- ja syrjäytymiskierteeseen, eikä sitä varten ole tarvinnut ottaa vakuutusta. lapseni on myös rokotettu. Neuvolajärjestelmä on ollut tukena etenkin äidille ja ottanut isoja askeleita myös isien huomioimisessa. Nyt taidamme tarvita röntgenkuvat toisen lapsen kädestä, eikä ole homma eikä mikään marssia sairaalaan, jossa kuvat otetaan. Siihenkään ei talous kaadu, vaikka jotain toimenpiteitäkin jouduttaisiin tekemään. Hyvinvointivaltio on se vakuutus.

4. Varhaiskasvatus on ollut hyvin merkittävä lasteni kasvussa ja kehityksessä sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja se on antanut mahdollisuuden siihen, että sekä minä että puolisoni olemme voineet opiskella ja tehdä töitä. Saimme nauttia jopa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ikävä kyllä se ilo meni seuraavilta, sillä joensuulaisilla poliitikoilla ei ollut rohkeutta pitää siitä kiinni.

5. Sekä päiväkodissa että koulussa lapsiani on kuskattu teatteriin ja muihin taidepläjäyksiin ilman lisäkustannuksia vanhemmille. Minulla ehkä olisi ollut sekä varaa että halua maksaa jopa ne lisäkustannukset, mutta kaikilla ei. Lapsista tuskin kuitenkaan juuri kukaan haluaa jäädä pois niiltä retkiltä ja taide-elämykset ovat niin tavattoman tärkeitä lapselle. Julkisella rahalla on rakennettu nekin tilat, joissa lapseni käyvät pelaamassa sählyä ja harjoittelemassa karatea.

6. Minun ei tarvitse toppuutella lasteni haaveita ja unelmia, koska yhteiskuntamme kohtalaisen hyvin takaa jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa mitä erilaisimpia unelmia. Minun ei tarvitse kertoa lapselle, että tämäkin haave on meidän tuloluokkamme saavuttamattomissa.

Ilman hyvinvointivaltiota tätäkään blogia ja montaa muuta vapaaehtoisena sivuhommana tehtyä kulttuurituotetta tuskin olisi. Valtavat määrät potentiaalia jäisi hyödyntämättä kun lahjakkaat, luovat ja idearikkaat ihmiset joutuisivat keskittämään energiansa perustoimeentulon hankintaan. Sellaista isyyden asiantuntijuutta, jota mekin tässä jalostamme, ei välttämättä olisi eikä sen kaipuuta ehkä osattaisi sanoiksi pukea. Virheetön ei hyvinvointivaltio ole, mutta ei toisaalta korjaus- ja kehittämiskelvotonkaan. Olisi parempi tapella siitä kuinka kehitämme sitä kuin ajaa sitä alas. Tämä tulee olemaan ajatukseni myös silloin kun teen äänestyspäätöstä ensi keväänä kuntavaaleissa. Toivottavasti moni muukin ajattelee samoin.

Kirjailija-ohjaaja Aino Kiven käynnistämä #EnOlisiTässä -kampanja on saanut jo paljon ihmisiä mukaansa ja tänään tiedotettiin, että se laajennetaan "koko itsenäisen Suomen juhlavuoden kestäväksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi". Tätä on aika helppo kannattaa. Kampanja löytyy sosiaalisesta mediasta sekä sivulta prohyvinvointivaltio.fi.

Pasi Huttunen

Isi, mennään leikkimään.

Se oli yhteinen hetki arjen keskellä. Tunti ja toinenkin kului kuin siivillä. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi Photography

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto