torstai 28. heinäkuuta 2016

Marjasta ja pakota lapsesikin marjastamaan

Taas on mustikkasesonki kuumimmillaan. Retkeilijät ja outdoor-perheet rymyävät metsissä poimurit rahisten. Tottunut marjastaja poimii kaksi ämpäriä tunnissa, hörppääpä välillä retki-Airamista suodatinkahvia eväsleivän kyytipojaksi. Lapsetkin viihtyvät metsän siimeksessä luonnon ihmeitä ihastellen!

Meilläkin poimitaan marjoja; 50 litraa on kesän minimitavoite. Käymme marjastamassa yksin ja erikseen, usein myös koko perheen voimin. Vaimoni – bilsanope –  rakastaa marjastamista. Hän on sitä mieltä, että lapset tottuvat luonnossa liikkumiseen ja oppivat pitämään siitä, jos heidän kanssaan ahkerasti tallotaan metsiä ja heitä totutetaan korpien kauneuteen. Kyse on siis asennekasvatuksesta, niin sanotusta luontoon juurruttamisesta.

Minäkin kävin lapsena melko paljon mustikassa ja puolukassa – hillojen poimimiselta sentään säästyin, ehkä sen vuoksi, etteivät vanhempani kuuluneet hillastajien sisäpiiriin eivätkä sen vuoksi tunteneet apajia. Sisäpiiriläiset ottivat toki muitakin mukaan mystisille reissuilleen, mutta ennen suolle saapumista ulkopuolista ajelutettiin satoja kilometrejä silmät sidottuina pitkin Peräpohjolan mutkaisia metsäautoteitä. Ehkä näiden kokemusten nöyryyttämänä isä kutsui hillaa katkerasti "vaatimattoman makuiseksi kolmisilmäiseksi luumarjaksi”.

Jokakesäisten Kärrbäckin mustikkareissujen lisäksi minua ja sisaruksiani juurrutettiin luontoon myös 4H-kerhon avulla: teimme aurausviittoja veljeni kanssa, mistä muistona ranteessani on vieläkin muutaman sentin pituinen arpi. Istutimme taimia ja ennen kaikkea väkersimme koristenippuja ruokaviljasta, lähinnä vehnästä ja kaurasta. Sainpa kerran 500 markan 4H-stipendinkin. Voisi siis luulla, että minusta olisi tullut innokas marjastaja ja eräihminen. Asia on kuitenkin melko lailla päinvastoin: kuten lapsena, käyn marjassa vain painostettuna ja vastoin luontoani. Miten voi olla mahdollista, että asennekasvatus ja luontoon juurruttaminen meni minun kohdallani pieleen?

Ajattelen ehkä niin, että elämää omalla epämukavuusalueella on pakko jonkin verran sietää, jotta ylipäätään olisi mahdollista kehittyä ihmisenä. En toimi kuten luonnolle riehakkaat hyvästit jättävä Ilari Tepasto Veikko Huovisen hersyvässä novellissa Hyvästi luonto, jossa kirjailijamestari tuntuu ilkkuvan niin city-ihmisille kuin piintyneimmille eränkävijöillekin. Mahdollisesti tulen Tepaston tavoin loppuikäni pitämään enemmän asfaltin napakasta askeltuntumasta kuin sammalmättään pehmeydestä mutta yritän siitä huolimatta ajatella, että minunkin on mahdollista löytää sisäinen samoilijani ja pusikoissa rymyäjä. Sen vuoksi sallin puolisoni –  toki vähintään passiivista vastarintaa tehden ja perheriitoja aiheuttaen –  järjestellä perheen yhteisiä marjastusreissuja siitäkin huolimatta, että retket synnyttävät usein melko kiukkuista vastarintaa varsinkin esikoistyttäressäni. Isänä koen kaikesta huolimatta velvollisuudekseni laittaa vahingon kiertämään: jos minun oli lapsena pakko käydä marjastamassa, on lastenikin.


Otsansa hiessä pitää heidänkin marjansa syömän.  

Otto Kallioranta

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kyky haltioitua

Lapsi sanoo "puu", tuntee rungon karheuden, kiipeää puuhun ja tippuu sieltä alas.

Oppinut toteaa: "Rauduskoivu, Betula pendula, levittää syksyisin lehtiä pitkin pihaa ja vie vedet muilta kasveilta, siitä saisi kaksi mottia polttopuuta."

Mestari sanoo "puu", tuntee rungon karheuden ja istuu puun varjoon.

Mukaelma itämaisen gurun tarinasta nousee toisinaan mieleen, kun lapsi haltioituu* jostakin minulle tutusta asiasta. Haltioituminen vaatii kykyä elää preesensissä ja nähdä maailma tuoreesti. Molemmat niin vaikeita meille stressaantuneille, elämää suorittaville, ehkä itseironisillekin isille, joita painavat huolet auton katsastuksesta maailmantalouteen ja Lähi-idän kriisiin.
Paarma lasten luupin läpi katsottuna.

Pojilla näyttää olevan erityinen kyky haltioitua liikkuvista asioista. Skaala on laaja, meillä se ulottuu tällä hetkellä suunnilleen kovakuoriaisista haukkoihin, syvänmerenkaloihin, myrkkykäärmeisiin ja Afrikan savannien ikonilajeihin, ja moottoripyöristä amerikanrautoihin, jumbojetteihin ja meteoriitteihin.

Haltioituminen liittyy uteliaisuuteen, joka on kytköksissä motivaatioon tavalla, jonka selittämisen mitä kernaimmin jätän professori Kari Uusikylälle. Kun viisivuotias kysyy videolla vilahtavasta kalasta, että "oliko se täpläkeihäsrausku" tai kahdeksanvuotias sanoo pikkiriikkisestä paidalla kiipeävästä ötökästä, että "kato, joku kärsäkäs", huomaan ajattelevani, että lapsi voi omaksua suorastaan pelottavan paljon tietoa. Huomaan myös empiväni, olisiko ihmiskunnalle enemmän hyötyä vai haittaa siitä, jos tämä potentiaali saataisiin valjastettua koululaitoksen palvelukseen.

Koulu ei ainakaan omassa lapsuudessani tukenut asioiden näkemistä tuoreesti. Etenkin yläasteella kului kohtuuttoman paljon energiaa sosiaalisista tilanteista selviytymiseen. Lapsellinen haltioituminen, kaikenlainen naismaisuus, pehmeys ja empaattisuus lisäsivät riskiä joutua kiusaajien silmätikuksi. Näkymättömyys ja keskinkertaisuus olivat kaikin tavoin eduksi.

Myöhemmissä opinnoissa painotettiin loogisuutta ja tietämistä, jonka aukkoja paikattiin ironialla, nokkelilla sutkauksilla ja muilla defensseillä. Mistäpä kaikennähnyt postmoderni arvonkieltäjä haltioituisi, ei mistään.

Mutta jotakin on tapahtumassa. Kavahdin rapua ja kimalaista, kunnes näin ne oman lapsen kädessä. Kilon hauesta tuli kesän tapaus, kun se oli pojan kalastusuran ensimmäinen. Yli lentävä petolintu näytti aivan toiselta, kun vierellä on kalasääsken ylilennosta haltioitunut poika – tai ei, en katsellut uusin silmin niinkään lintua, vaan poikaa, joka toi mieleeni 12-vuotiaan minän kiikari kaulassa varhaisena toukokuisena aamuna Alajärven Pekkolanniemessä, ja saaren takaa ilmestyi harvinaisuus, harmaahaikara, matalalla, kuperin siivin.

Ehkä sanon jonakin päivänä "puu".

Topi Linjama

* haltioitua, v. joutua haltioihinsa, hurmautua, lumoutua, innoittua, inspiroitua; < haltia, yliluonnollinen olento, suojelushenki

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Laita lapsesi festaritalkoolaiseksi

Paluu arkeen Ilosaarirockin jälkeen meinasi vähän ahdistaa, mutta sitten tajusin, että koko elämäni on festivaalia. Festariduunarina sitä kulkee ympäriinsä päiväkausia aivan liian vähällä unella ja ratkaisee tilanteita sitä mukaa kuin niitä tulee. Elää hetkessä, eikä oikein koskaan tiedä mitä seuraavaksi on edessä. Vanhemmat, kuulostaako millään tavalla tutulta?

Festareilla pelattiin ja leikittiin kuin kotipihassa. Hommat vain
taltioitiin vähän laadukkaammalla kalustolla.
Kuvassa Timo Kämäräinen klassikkopelin äärellä.
Kuva: Pasi Huttunen
Meillä on kotona remontti- ja rymsteerausoperaatio menossa ja kaaos on melkoinen. Eilen kuljetin pyykkikorissa kirjoja kerroksesta toiseen. Usein korintäytteenä oli kissa, joka hyvin tuohtuneena väistyi kirjojen tieltä. Välillä meinasin kompastua lapseen. Joskus lapsilla oli vaatteet päällä, joskus ei. Sekoilun määrä vaihteli kohtuullisesta kohtuuttomaan. Viihdettä osaavat lapset sekä vaatia että tuottaa samalla tavalla kuin festariväki. Tätä nykyä vääriin paikkoihin kuseskelu ja paikkojen hajottaminen sekä muu hölmöily on meillä kotona onneksi vähentynyt huomattavasti, mutta niin se on itse asiassa vähentynyt festarillakin.

Viikonloppu festivaaleilla ei eronnut kotihommista muuten kuin siten, että Ilosaarirockissa ei näkynyt kissoja.

Joensuussa heinäkuussa järjestettävä Ilosaarirockin, Ilovaarirockin, Vekararockin ja Popkadun muodostama tapahtumasuma on selvä osoitus siitä, että väitteet talkoohengen kuolemasta eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihan samaa yhdessätekemisen runsautta ja iloa olen jatkuvasti löytänyt pohjoiskarjalaisia kyliä työn merkeissä kiertäessä. Siellä se hämmentävän runsas aktiivijoukko saa yhdistyksissä ja seuroissaan todella paljon aikaan. Valittavat toki välillä, että eivät saa eikä ole aktiiveja, mutta kylätalot nousevat, tapahtumia järjestetään ja paikkoihin ilmestyy kukka-amppeleita.

Maan hallitus on antanut sanalle talkoot ruman ja ikävän kaiun, mutta sitä todellista talkoolaisuutta onneksi riittää.

Ilosaarirockissa viikonloppuna bongasin ainakin kaksi kertaa tilanteen, jossa talkoohommissa oli sekä vanhempi että lapsi ja sellaisesta näystä tulee jotenkin tavattoman hyvälle mielelle. Yksi festivaalin somistuksen vastaavista totesi minulle, että hänelle se talkoolaisporukka on sen puolentoista viikon festivaalin pystyttämis-, viettämis- ja purkamisruljanssin aikana kuin perhettä. Se leppoisa ja toisista huolehtiva tunnelma tekee sen, että sinne uskaltaa päästää nuorempiakin. Esimerkiksi 13-vuotias nuori nainen oli festarilla koristelemassa ihmisten kynsiä.

On ikuisuuskysymys, minkä ikäisenä lapsia voi päästää festivaaleille, enkä ole ihan tullut vielä omalta osaltani selkeään tulokseen. Sitä on mietittävä sitten kun lapset alkavat kinuta festarille pääsyä. Muistelisin, että itse olin 14 tai 15 ensimmäisillä rokkifestareillani. Siinä vaiheessa kun lapsetkin ovat festarilla, etuna on toki sekin, että sitten niitä tapaa silloinkin. Perheessämme aletaan olla jo vähän sellaisessa iässä, että hengähdystaukoja lapsista ei kovin kipeästi tarvitse.

En tiedä milloin olemme samalla festarilla, mutta sen tiedän, että kun tulee lipun ostosta puhe, niin ensimmäisenä kehotan lähtemään festaritalkoolaiseksi. Talkoolaisena on kivaa, turvallista ja usein oppii hyödyllisiä taitoja. Jos miettii niitä kaikkia teini-ikäisiä talkoolaisia, niin kyseessä on moderni tulkinta siitä kovasti kaivatusta "koko kylä kasvattaa" -meiningistä.

Pasi Huttunen


torstai 14. heinäkuuta 2016

Yksitoista tapaa pilata kesäloma


Perhelehdet, iltapäivälehdet ja internet pursuavat tällä hetkellä vinkkejä, kuinka kesäloman saa sujumaan sutjakkaasti. Lapsiperheen kesälomasta saa asiantuntijoiden ohjeita noudattamalla kaiken mahdollisen ihanuuden irti. Ohjeistuksissa on aina kymmenen kohtaa, jostakin kumman syystä. Minulla ei ole onnistuneesta perhelomailusta kokemusta, joten laadin listan, kuinka (perhe)loma epäonnistuu varmimmin. Pistin muita ohjeidenantajia paremmaksi, sillä listassani on yksitoista kohtaa. Istu alas, olet kotona taikka kalas. Ota kulhosta sipsi, tässä tulee sinulle muutama tipsi:

1. Lataa kesälomaodotukset korkealle. Aloita jo helmikuussa suunnittelemaan hehkeää perhekesää. Unelmoi lasten kanssa touhuilusta, kuten uimisesta, pyöräretkistä ja riippumattolöhöilystä. Suunnittele pihapelihetket ja piirrä valmiiksi havainnekuva krokettiradasta.Varaa aikaa parisuhteen lujittamiselle. Laadi kysymyksiä, joita olet aina halunnut kysyä kumppaniltasi. Mieti valmiiksi, mitä voisitte grillata. Osta teltta ja varaa leirintäalueelta paikka. Muista. Odotukset taivaisiin!

2. Laadi tarkka ja tiukka lomaohjelma. Retuuta perhettä paikasta toiseen hengästyttävää vauhtia. Hoputa, hölkkää ja yritä aina ehtiä edelliseen lauttaan, junaan tai näytökseen. Etuile jonossa ja pyri eturiviin. Näin perhe nääntyy ja loppukesän kasvojasi komistaa musta silmä.

3. Käy lomalla paikoissa, jotka eivät ole lapsiystävällisiä. Museot, taideretriitit ja tylsät sukulaisvierailut ovat tae epäonnistumiselle. Mene vaellusreitille, jossa polku on vaikeakulkuinen. Jyrkänteet ja rotkot ilman turva-aitaa saavat verenpaineesi huippulukemiin. Syvät, huonorantaiset ja lapsia houkuttelevat erämaalammet ovat oivia retkeilykohteita.

4. Varaa kesäloma all inclusive -palvelulla. Liikkumavaraa ei ole laisinkaan ja hölkkäät turistioppaan kellertävänhikisen selän takana. Käyt nappaamassa kuvan patsaasta ja matkasta jää valju olo. Mitään et saa itse päättää ja vankilassakin on vapaampaa.

5. Automatkoilla on oiva mahdollisuus sössiä ja säheltää. Jätä kaikki oleellinen viihdytysvälineistö kotiin. Pikkuporkkanat, eväsleivät, kurkkusuikaleet, maissinaksut ja mobiiliviihdyttimet kannattaa ehdottomasti unohtaa. Lapset turhautuvat, kun heillä ei ole jatkuvasti pientä mussutettavaa. Riitoja syntyy kuin sieniä sateella. Parasta olisi, jos mummola sattuu olemaan lähes tuhannen kilometrin etäisyydellä, sillä olosi matkan jälkeen on kuin kuivausrummussa käyneellä metsäjäniksellä.

6. Kun pakkaat automatkalle, jätä kosteuspyyhkeet ja kaikenlainen kasvojen pesuvälineistö kotiin. Osta lapsille jäätelöt kolmella pallolla ja hypätkää autoon nauttimaan kesän makuja. Olet suuressa hädässä jo muutaman minuutin kuluttua. Kasvot, kädet, hiukset, rinnukset, auton sisäverhoilu, vaimon uusi tunika ja ikkunat ovat suklaajäätelötahmassa.

7. Hanki itsellesi nostalgiaherätys. Pysähdy vain pienillä ja suloisenlutuisilla huoltamoilla. Vessoista puuttuu paskapaperi ja kahvista saat sappikivet. Lasten hoitopöydästä ei olkapäitä myöten vaihteistoöljyyn sotkeutunut huoltamoyrittäjä ole kuullutkaan. Osta vitriinistä yön yli levännyt munariisipasteija. Ruokamyrkytys liittyy matkaseurueeseen.

8. Anna lasten valita mieleinen jäätelö kaupan pakastealtaasta. Lasten arviointikyky pettää varmasti, sillä jäätelövalinta perustuu ulkokuoreen. Mistä vetoa, että jätskikateus roihahtaa jo kaupan kassalla? Toisen jäätelö on aina onnistuneempi valinta. Jäätelöt latkitaan suut mutruilla ja odotettu jäätelöhetki muuttuu synkäksi kuin ukkospilvi kesäillassa.

9. Venytä autohuolto lomareissun yli. Vaikka ajotietokone huutaa määräaikaishuoltoa, älä välitä. Älä vaihda nokka-akselin remmiä merkkihuollon kehoituksesta huolimatta. Ohituskaistalla remmi katkeaa ja mäntä lyö sylinterissä poikkiteloin. Vaihtoehtoisesti käytä autosi huollossa ennen retkeä. Auto lasahtaa kuitenkin. Muista tarkistaa, ettei autovakuutukseen kuulu hinauspalvelua. Tankkaa dieselautoon bensaa.

10. Kyläile paljon lapsiperheissä. Mene etenkin sinne, missä on alle kolmivuotiaita. Parasta olisi, että sinulla on myös taaperoikäinen, sillä heillä on tapana nuolla huonekaluja ja leluja. Kuola vaihtaa kätevästi omistajaa. Vastalahjaksi saat koko perheelle kesäflunssan, herpeksen, ripulin tai enterorokon. Loma soljuu epämukavasti eteenpäin enterorupien, ihottuman ja paiseiden kutistessa. Yöt valvotaan ja päivällä pääsi tuntuu kiveltä. Näkökenttä on utuisen harmaa.

11. Jää kotiin. Koska lapset kirkuvat jatkuvasti jonnekin ja puoliso ulvoo kuin susi, sinun on syytä hautautua someen. Omassa pienessä virtuaalikorsussa tutkailet, kuinka tuttavaperheet päivittävät kuvia asuntovaunureissuilta. Siellä he heittelevät leipäkiviä tyynen Jäämeren pintaan ja syövät illalliseksi paahdettua jäkälää Finnmarkissa. Huomaat, kuinka kateus voittaa ja kaappaa sinut ihanaan syleilyyn.

Hyvää kesän jatkoa!

Antti Kanto

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Herran tähden, miksei kukaan ajattele lapsia!

Kuinka paljon meidän pitää lapsiamme suojella? Joensuussa on viime päivinä keskusteltu siitä, pitäisikö Pielisjoen suulla sijaitsevan Jokiaseman terassin laituri aidata, koska paikan 25 toimintavuoden aikana lapsi putosi nyt ensimmäistä kertaa jokeen. Kaikeksi onneksi kolmevuotias pelastettiin saman tien, mutta tilanne oli vaarallinen. Sitä ei tarina kerro, kuinka paljon aikuisia on tippunut jokeen, mutta uskoisin, että useita. Jokiasemallahan myös juopotellaan. Jättäisin silti aidan rakentamatta.

Paikan yrittäjä kertoo Karjalaisen jutussa (5.7.2016) käyneensä jo vuosia sitten keskustelua aidan rakentamisesta kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Jos sellainen olisi rakennettu, olisi sen rakennusmääräysten mukaan pitänyt olla niin korkea ja vahvarakenteinen, että laituria ei olisi voinut enää käyttää venelaiturina. Laituripaikkoja siinä on kymmenkunta. Lisäksi korkea ja vahvarakenteinen aita tietenkin muuttaisi tällä hetkellä erittäin viihtyisän paikan luonnetta. Ei se välttämättä pilalle menisi, mutta nyt siinä on tietty oma leimansa, joka tulee juuri siitä, että se on samalla toimiva pienvenesatama.

Mielessä heräävä kysymys kuuluu osapuilleen niin, että kannattaako tosiaan tämän yhden tapauksen takia tehdä ratkaisu, joka muuttaisi monta asiaa niin voimakkaasti. Jos lapsia putoilisi usein, niin tilanne olisi aika selvä, mutta nyt tuntuu aikaiselta vaatia aitojen rakentamista. Eikä sitä ole kovin voimakkaasti tehtykään.

Ehkä on niin, että niin tiukkaa kuin lasten kohdalla tekeekin ajatella niin, on jonkin verran riskejä vain kyettävä sietämään. Aivan kaikkea ei voi suunnitella ja rakentaa täysin pahimman skenaarion mukaan. Vanhemmat ovat Jokiasemalla varmastikin tehneet voitavansa estääkseen sitä kolmivuotiastaan putoamasta jokeen ja itsekin olen kieltämättä muutamankin kerran ihmetellyt, että kuinka lapsistamme nuorempi ja hurjempi ei ole koskaan molskahtanut siinä jokeen. Jokiasema on perinteisesti ollut paikka, jossa käyminen on toiminut meidänkin lapsillemme jonkinlaisena kesänaloituksena. Usein ovat alkaneet jo helmikuussa kyselemään, että milloin pyöräillään Jokiasemalle.

Simpsoneista muistamme ylidramaattisesti ilmaistun hokeman "Won't someone please think of the children?!". Se parodioi siitä, kuinka lasten suojelemisesta tulee moraalisen kauhistuksen keppihevonen. Voisi kuvitella, että joku vaatisi jo lasten pääsyn estämistä koko paikkaan, mutta sitä en ole kuullut. Joku on vienosti ehdottanut, että ehkä se ei ole lasten paikka, mutta en ole samaa mieltä. Se on lapsille hieno ja kiehtova paikka ja aika harvoin siellä on häiritseviä känniurpoja ollut. Känniurpoilu tapahtuu enemmän aikoina, jolloin lapset ovat jo nukkumassa.

Yhdysvalloissa on noussut jo vastaliikekin vaatimaan lapsille vapautta. Ehkä me täällä voisimme miettiä jo ennen vastarintaliikkeen nousua, että mihin asti turvallisuudenhakeminen kannattaa viedä. Onhan meilläkin jo järjestetty koulukyydityksiä lapsille alueilla, joilla on havaittu suurpetoja. Joskus se voi olla perusteltua faktojenkin pohjalta, mutta välillä on luultavasti pelastettu lähinnä vanhempia peloiltaan.

Lasten suojelemisen lisäksi on tärkeää miettiä, millaista yhteiskuntaa tuotamme sen nimissä. Niille lapsillehan se sitten jää.

Pasi Huttunen

torstai 30. kesäkuuta 2016

Lapseni kehtaavat hienostella ja olla knapsuja, on kehdattava minunkin

Olen aina kokenut itseni korostamisen vaivaannuttavana. En ole kehdannut ostaa värikkäitä vaatteita, hattuja, kenkiä tai varvassukkia. Olen lähes aina tyytynyt ajamaan pienimoottorisella, harmaalla bensiiniautolla. Nykyinen kaasuautoni tuntuu liian tiedostavalta koreilulta, puhumattakaan edellisestä autostani, sähkönsinisestä hybridistä. Havaitessaan keikarointiaikeita minussa asuva tornionlaaksolainen moittii heti hienostelevaksi, naiselliseksi mieheksi eli knapsuksi. Etelä-Suomessa puhuttaisiin ehkä dandysta.

Lapsena kuljin aina isoveljeni vanhoissa vaatteissa. Hän sai Levikset, minä hänen vanhat housunsa; hän uuden, lempijoukkueemme Pittsburgh Penguinsin NHL-lippiksen, minä tyydyin öljyn tahrimaan, roskalavalta löytämääni viininpunaiseen Redskins-lätsään. Mutta kun hän leikkautti näyttävän tupsun etuhiuksiinsa, minäkin halusin samanlaisen. Häveliäisyyttäni pyysin parturia jättämään oman tupsuni puolta pienemmäksi.

Sisälläni asuva knapsu ja peräpohjalainen, turhaa huomiota kaihtava sääskensyömä tallukka ovat kuitenkin aina käyneet kamppailua toisiaan vastaan.  Riikinkukko haluaisi koreilla, esiintyä räveässä ja näyttävässä hiuskuontalossa, ajella pinkillä urheiluautolla ja harrastaa perhokalastusta. Sisäinen knapsuni on kuitenkin liian usein joutunut tukahduttamaan mielitekonsa, koska olen pelännyt leimautuvani - knapsuksi. Maanläheinen, ekologisia valintoja arvostava maineeni on todellisuudessa vain mattapäällysteistä pintaa. Toisaalta pihi, eteläpohjalaistaustainen luonteeni on aina karsastanut rahanmenoa, mikä sekin on hillinnyt huikentelevaisimpia kulutusvalintoja.

Usein on niin, että omat ristiriitaisuutensa ja itsetuntonsa häiriöt saa kohdata kunnolla vasta lasten kautta. Niin on käynyt minullekin, jälleen kerran. Sanonnat kuten "vaatimattomuus kaunistaa", "ei renkää", "miksi se pittää?" ja "kauniilla ihmisellä on nöyrä sydän" ovat lapsilleni täysin vieraita, tai ainakaan ne eivät ole avautuneet heille keskeltä. Estoitta he kehuvat taitojaan, vaativat saada parhaista kankaista valmistettuja vaatteita ja ostattavat vanhemmillaan kalleimmat älypuhelimet glitter-kuorilla. Heissä ei oikein tunnu olevan aitoa topeliaanista henkeä. Lähes kaiken olen vastahakoisesti niellyt ajatellen, että vielä heille herra kurin kerran laittaa. Kuitenkin, erään kerran taannoin, kun poikani pyrki jalkapallotreeneihin punaisiksi maalatuilla kynsillä, otti sisäinen tornionlaaksolainen minussa vallan. "Pyyhitään nuo kynsilakat pois", ehdotin pojalle. "Miksi?" poikani ihmetteli. "Minä haluan pitää nämä lakat kynsissä!" Vaikenin, koska ainoa perusteluni olisi ollut: "En halua, että sinua piethän knapsuna." Annoin pojan mennä.

Poikani ei edes ajatellut, minä muut häntä pitävät, oli vain oma itsensä. Hän, kuten lapset usein, oli vapaa häpeästä ja turhista sovinnaisuussäännöistä. Toivottavasti sama vapaus säilyy hänessä ja muissa lapsissani. Haluaisin näyttää esimerkkiä heille. Jonkin aikaa sitten katsoin Saunabaletti-nimisen dokumentin, jossa viisi raavasta tornionlaaksolaista miestä valmistavat amerikkalaissyntyisen ruotsalaiskoreografin Justine Kirkin johdolla saunassa esitettävän balettiesityksen. Se, jos mikä, on knapsua! Balettia saunassa, pyhässä paikassa! Dokumentin katsottani päätin: jos nämä köriläät uskaltavat vapauttaa sisäisen knapsunsa, uskallan minäkin. 

Aion päästää riikinkukon irti. Huomenna ostan pinkin Ferrarin. 

Otto Kallioranta

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Vieraskynä: Menkää pojat leikkimään siksi aikaa

Nuorena halusin olla moderni isä, olinhan jo lukiossa tehnyt esitelmän sukupuolistereotypioista. Gradunikin käsitteli kovin käytännönläheistä aihetta, paavin naiskuvaa. Olin ehtinyt pohtia, mitä on olla nainen ja mies ja mitä on maskuliinisuus ja feminiinisyys. Olin ymmärtänyt, että se, mitä on totuttu pitämään miehisenä tai naisellisena, on pitkälti sanaton sopimus ja tottumus. Että vanhempina isä ja äiti voivat kyllä sopia rooleistaan ihan sen mukaan, mikä kummallekin sopii. Että melkein kaikki paitsi synnyttäminen ja imettäminen on yhtä lailla miesten hommaa kuin naistenkin. Ja synnytyksessä ollaan mukana ja yösyöttö hoidetaan vuorotellen.

Olin myös oppinut ajattelemaan, että suomalainen neuvolajärjestelmä on nerokas edelläkävijä koko maailmassa. Että se on edistyksen veturi, jota kelpaa ällistellä kaikkialla.

Sitten olin tulossa isäksi ja astuin todellisuuteen. Istuimme neuvolan valmennuksissa vaimon kanssa säntillisesti, aina yhdessä. Jonkin aikaa me miehet saimmekin istua yhdessä kuulemassa, millaisia vaiheita raskaudessa on ja miten synnytyksessä toimitaan. Sen jälkeen tilaisuutta ohjaava kätilö jakoi meidät kahteen ryhmään. Naiset jäivät hänen kanssaan keskustelemaan, me äijät jäimme keskenämme istumaan. Kätilön antamasta evästyksestä minulle tuli sellainen olo, että nyt on sitten aika aikuisten asioille – menkääpä pojat vaikka neppistä pelaamaan. Että niille ronskimmille asioille eivät meidän korvamme oikein sopineet.

Tämä kaikki tapahtui tietysti kauan sitten. Mutta silloin tällöin kuulen vastaavia kaikuja tuoreilta vanhemmilta. Että nimenomaan terveydenhuollon puolella on siellä täällä luutuneita asenteita. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että valtaosa neuvolaväestä ja muista ammattilaisista on hyvin avarakatseisia, edistyksellisiäkin. Mutta silloin muinoin kyllä keitti.

Päiväkodissa ja koulussa tuli joskus vastaan samankaltaisia kokemuksia, kun vanhempainvartissa tai vastaavassa olikin vain isä. Joskus joku kysyikin, miksei äiti tullut. Sellaisen äänettömän kysymyksen olin joskus kuulevinani, että kannattaako ilman äitiä sopia asioita. Ehkä tämä on vain minun luuloni. Mutta olisiko kysynyt isän puuttumisesta, jos vain äiti olisi ollut? Nämä käynnit oli sovittu joka kerta sen mukaan, mikä kummankin ohjelmaan sopi.

Eräs tuttu mummu oli vähän pahoillaan miniöidensä puolesta. Hänen poikansa osasivat perinteiset miesten hommat, mutta olivat opetelleet myös ne hommat, joita on perinteisesti naisten hommina pidetty. Mutta nämä tuoreet äidit osasivat vain ne tutut naisten hommat, eivät ”miesten” hommia. Jäikö miniöille mitään tilaa ja tehtävää, kun miehet olivat niin monitaitoisia?

Mitä jos jättäisimme isinä ja äiteinä sikseen muiden käsitykset ja yleiset odotukset? Mitä jos ihan itse päättäisimme, millaisia vanhempia haluamme olla? Perinteistä voi toki löytyä paljon hyvää, mutta on niissä kyllä puppuakin, katoavaa kahjoperinnettä. Mitä jos rohkenisimme itse kukin olla juuri sellainen isä, jollaisena meidän on hyvä ja luonteva olla. Mitä jos antaisimme toisten olla isinä ja äiteinä juuri sellaisia, kuin he kokevat hyväksi olla? Enkä nyt tarkoita sitä, että sallisimme lapsen huonon kohtelun. Lapsen turvallisuus ja hyvän kehityksen edellytykset ovat tietysti aina tärkein asia.

Juha Antikainen

Kirjoittaja on pappi Kuopiosta ja harrastaa vapaa-ajallaan judoa ja ilmiöiden kummastelua. Isä vuodesta 1996.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Työhön on vain lyötävä perheen mentävä reikä

Työmoodiin on yllättävän helppo asettua. Siihen mielekkään ja intensiivisen työn tuomaan sulavaan suorittamiseen on niin helppo unohtaa itsensä. Perhe-elämä on kaikkine sotkuineen ja ristiriitoineen paljon vaikeampaa. Toki myös lopulta palkitsevampaa, mutta vaikeampaa.
Poikani olivat viikon mittaisella monitaiteellisella päiväleirillä, jonka lopuksi lapset esittivät näytelmän. Leirin nimi muuten oli Sieniä, mörköjä ja megapixeleitä. Kyllä, oikeasti. Lasten kertomuksista viikon mittaan oli helppo päätellä, että siellä oli juuri niin hauskaa ja luovaa kuin nimestä voi päätellä. Poikien silmistä näki, kuinka aivoissa kihisivät ideat ja ajatukset.
Toinen pojistani (kuvassa) näytteli
rosvoa, toinen elävää tietokonevirusta ja
pormestaria. Ei vähä mitään.
Esitys alkoi perjantaina puoli kahden aikaan ja koska puoliso oli hoitanut leiriasiaa - minähän olin töissä - tajusin tämän asian vasta keskellä viikkoa. Ensimmäinen reaktio oli selkeä toteamus, että en minä sinne pääse kesken työpäivän. Ajomatkaakin oli se puolisen tuntia ja paljon hommia tehtävänä päivän aikana. Se tuntui siinä hetkessä ihan luontevalta ratkaisulta. Hetken ajan.

Hyvin nopeasti tämä ihailtavan protestanttinen työmoraali mureni kuin korttitalo. En kai minä nyt oikeasti missaisi lasteni näytelmää jonkun palkkatyön vuoksi! Kamppailin asian kanssa jonkin aikaa, kunnes se lopulta järjestyi puolivahingossa niin, että kävin aamupäivällä hoitamassa yhden juttukeikan, ajoin katsomaan poikien näytelmää ja jatkoin sieltä sitten matkaa toiselle juttukeikalle. Pakkahuone, jossa pojat näytelmänsä vetivät, oli itse asiassa matkan varrella. Asiat järjestyivät näppärästi, mutta kyllä se sen vaati, että halusin tehdä näin. Edistystä on tapahtunut paljonkin, mutta työn ja perheen yhteensovittaminen on edelleen usein sitä, että pitää olla tarpeeksi tahtoa lyödä perheen mentävä reikä siihen työhön.
Loppujen lopuksi saattaa olla jopa niin, että harva työnantaja kieltäisi tai edes nihkeilisi, jos isä sanoo, että nyt haluan ottaa aikaa lapsilleni. Tässä minun tapauksessani nihkeilyyn ei ollut edes mitään syytä, koska työt hoidin joka tapauksessa. Minä voitin, mutta työnantaja ei hävinnyt. Eikä minua, työntekijää nyt vituta, koska pääsin katsomaan lasteni esityksen. Sen takia olen luultavasti parempi työntekijä.

Tietenkin olen etuoikeutettu monessa mielessä. Minulla on työ, josta vieläpä pidän todella paljon. Jos tarkkoja ollaan, niin minulla on tällä hetkellä itse asiassa kaksi työtä, joista molemmista pidän todella paljon, mutta kuitenkin. Työni luonne on sellainen, että työajoissa on paljon joustoa ja työnantajikseni on sattunut sellaisia, että joustaminen ei tarkoita sitä, että vain minä joutuisin venymään. Lisäksi olen tietenkin valkoinen, hyvinvointivaltiossa asuva korkeasti koulutettu ydinperheen isä.
Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Jos edes me, joilla mahdollisuuksia on käyttäisimme niitä vähän nykyistä paremmin, niin ei maailma siitä ainakaan huononisi. Onneksi valitsin sienet, möröt ja megapikselit, mutta oikeastaan yhteiskunnan pitäisi tehdä paljon paremmin selväksi, että tämä valinta on mahdollinen. Ei sen eteen pitäisi joutua kamppailemaan.

Pasi Huttunen

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Pihkaniskat metsässä

Tänään on suunnistuksen juhlatapahtuma Lappee-Jukola 2016 Lappeenrannassa. Jukolan viestien kunniaksi muutama fiilistelykuva Kalevan Rastin järjestämiltä Ketunlenkki -lasten suunnistustapahtumasta.












torstai 16. kesäkuuta 2016

Siivoojaisä sodassa

Valmiina sotaan
1. Henkilöriidat

Kenen vastuulla siivous on sinun kodissasi? Kenen ohjeilla siivotaan? Tuleeko siivousmetodeista riitaa? Parhaimmillaan kodin siivous on yhteistyötä ja riemusinfoniaa. Toisen intohimona on vessansiivous toisen rakastaessa imurointia. Välillä halitaan fairyntuoksun keskellä. Ihmiselämä ei kuitenkaan ole täydellistä, siksi siivoaminenkin välillä takkuaa. Siivoaminen herättää tunteita, sillä toiset meistä kestävät sotkua enemmän kuin toiset. Lisäksi siivousmetodien periaatteista ja perinteistä ei haluta tinkiä.

Eräs isätuttava tilitti, kuinka hänet on alistettu keittiötä siivotessa kuivaamaan tiskialtaan sisäreunat. Jos altaan sisäpinnat helmeilevät tiskauksen jälkeen vesipisaroista, tulee huutia. Joku ei voi elää, jos imurin suulaketta ei ole puhdistettu imuroinnin jälkeen. Jalkalistojen imuroinnin tärkeys on jatkuva riidan aihe. On niitäkin, jotka eivät voi aloittaa juhannuksen juhlaa ennen kuin lipputanko on pesty ja saunanlauteiden välit on puunattu hammasharjalla.

Olen verrattain siisti ihminen ja haluan kodin olevan järjestyksessä. Kodin siisteys ja järjestyksen ylläpito korostuvat, kun vietän päivät kotona lasten kanssa. Jatkuva ylläpitosiivous on tarpeen, sillä koti räjähtää käsiin hetkessä. Jatkuva siivoaminen ja järjestely ei ole periaatteessa mikään ongelma, sillä pidän siitä. Erityisesti keittiössä tulee häärättyä paljon. No okei. Ainakaan siivoaminen ei ole vastenmielistä.

Koittaa perjantai-iltapäivä. Olen siivonnut kodin raikkaan puhtoiseksi. Parketti kiiltää ja pinnat tuoksuvat Tolulle. Irtotavarat on sullottu kaappeihin ja kaapinovet runnottu kiinni. Mutta mitä ihmettä? Muutaman päivän kuluttua kaikki on toisin. Pölypallerot ilkkuvat jo sohvan alla, murusia lojuu lattialla ja lelut on kylvetty pitkin poikin lattioita. Puoliksi käytettyjä vaatteita roikkuu siellä täällä. Mistä tätä törkyä tulee? Kuka meillä sotkee? Syyllisiä on useita. Minäpä kerron.

2. Törkytaistelu

Se taisi olla peruskoulun bilsantunnilla, kun näin kuvan ihmisestä, jonka ympärille oli piirretty utuinen pölypilvi. Kuvan tarkoitus oli osoittaa, kuinka paljon meistä irtoaa törkyä ja töhnää. Ihmispoloisen iho uusiutuu ja hilsettä pölisee kuin parmesaanijuustoa. Eikä tässä vielä kaikki. Ihmiskeho sylkee kynsiä, karvoja, vaikkua ja hiuksia jatkuvana virtana. Vaatteista irtoaa nöyhtää ja erikokoisia ainesosia. Kodin tekstiileistä, kuten poppanoista, markiiseista, liinoista, ryijyistä, lakanoista ja matoista irtoaa puuvillaa ja elastaasia. Ulkoa kantautuu koteihimme pölyä, soraa, sepeliä, kiviä, koirankakkaa ja maan tomua. Koneellinen ilmanvaiho nielee asfaltoimattoman kadun pölyä ja yskii sitä hormin kautta olohuoneeseen.

Kärpäset pörräävät ja muurahaiset vilistelevät jättäen jätöksiään jälkeensä. Kodeissamme elää miljoonittain mikrobisen pieniä eliöitä, joiden elinkaari on alle vuorokausi. Minimönkijöitä kuolee läjäpäin huoneiden nurkkiin. Bakteerit, basillit ja norot elävät tyytyväisen sitkeää elämäänsä eri pinnoilla. Kaiken lisäksi tänä keväänä on ennätyksellinen määrä männyn siitepölyä ja kirvoja. Jokaisella oven avauksella tuprahtaa vaaleanvihreä pölypilvi eteiseen.

3. Sota lapsia vastaan

Lapset ne vasta kotia likaavatkin! Lasten housunpunteissa lymyää valtavat hiekkalaatikkosoravarastot. Puntit tyhjenevät sohvalle, koska siinä ei koskaan istuta, vaan kieriskellään miten sattuu väärinpäin. Ilopissa lirahtaa Late Liskon tohelluksille kikattaessa ja kuivahtaa parketille. Ruokaillessa vain pieni osa lautasen sisällöstä löytää tiensä lapsen suuhun. Pääosin ruoka on lattialla ja tuolilla. Kurkunpalanen liiskaantuu sukanpohjaan ja limainen lisäkeriisi liisteröityy takapuoleen. Lapsi lähtee salaman nopeudella ruokapöydästä ja tekee liukusyöksyn mustikkamehukeitolla ja ketsupilla voidellulla kehollaan valkoiselle sohvalle.

Lapset kantavat lelujaan lastenhuoneesta pois mutta eivät sinne takaisin. Kun oletan, että kaikki muovifiguurit on pakattu niille tarkoitettuun laatikkoon, löytyy aina SE keltainen muoviukko, joka heiluttaa banaania kädessään. Imurin suulake sohvan alla kolahtaa ja sieltä se pieni pirulainen pilkistää sohvan alta esiin.

Siivouspäivän loppuvastus
Lapset tappelevat siivouspäivänä ylivoimaisesti eniten. Imuri hurisee toimettomana tunnista toiseen selvitellessäni lasten riitoja. Kun riidoista on selvitty ja imurointini alkaa sujua, alkaa todellinen tihutyö. Nurkan takana vedetään pistotulppa seinästä ja imuri hyytyy. Lapsen kikatus ja ilkikuriset pakoaskeleet pilaavat siivousnautintoni lopullisesti.

Kun väsy painaa ja puhti on poissa, on tyydyttävä vähempään. Ruotsalaiset keksivät aikoinaan helpon ja nopean siivoustavan, josta on ollut tavattomasti hyötyä. Ruotsalaisessa siivoustekniikassa imuroidaan vain mattojen välit. Nopea ja helppo tapa. Ei synny puhdasta, mutta näyttää puhtaalta.

Kun minulla on rahaa kuin rakennusmestarilla tai siivousintoni lopahtaa, kutsun Martat meille. ”Jos kuitenkin kiire yllättää tai ei ole voimia, kykyä tai halua tehdä kotitöitä, tarjolla on nykyisin erilaisia palveluita. Kaikesta ei tarvitse selviytyä omin voimin. Martoillakin on useissa piireissä kotipalvelua.”

Antti Kanto

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Iskää vituttaa

tai - koska tämä on perheblogi, jossa kirosanat ja solvaukset on syytä korvata vaikkapa paikannimillä - niin

Iskää sipoo!

Välillä lapset ovat simpeleen rasittavia ja vanhempana oleminen rymättylästä. Lapselliset miehet listasi vanhemmuuden kymmenen perniömäisintä asiaa.
  1. Vastuu ja varuillaanolo. Aina pitää olla lapset mielessä, suunnitella kaikki lapset edellä ja olla iänikuisessa valmiustilassa, jos jotain sattuu. Ja yleensä sattuu silloin, kun olet juuri nukahtanut.
  2. Valittaminen. Kyllähän se vöyrii, kun teet kiireessä ruuan ja sitten valitetaan, että "mä en tykkää". Tai kun yrität kaikin keinoin olla tasapuolinen, niin sitten itketään, että "ihan eppaa!" No onhan se epäreilua, kun toisilla on pahaa ruokaa ja vanhemmat, joille voi valittaa että ’mä en tykkää’, mutta toisilla ei ole sen paremmin ruokaa kuin vanhempiakaan! Hävetkää, te kiittämättömät keiteleet!
  3. Nahistelu ja riitely. Miksi pitää ängetä ruokapöydässä juuri sen sisaruksen viereen, jonka kanssa saa varmimmin riidan aikaan! Miksi ei voi odottaa, että toinen voitelee ensin leivän! Miksi kaikkien pitää aina olla ensimmäisiä!
  4. Huutaminen. Miksi pitää jo ulko-ovelta huutaa, että "iskä!"? Miksi ei voi tulla siihen viereen ja sanoa asiaansa, vaikka on niin monta kertaa sanottu, että "jos sulla on jollekin jotain asiaa, niin mene sen viereen"? Ainoat asiat, jotka saa huutaa, on "LOPETTAKAA! OLKAA HILJAA!", tai siis isä saa, ei lapset.
    Miksi pitää huutaa!
  5. Häly. Huudahduksia, kiistelyä, kikatusta, pälättämistä, päälle puhumista, tömistelyä, naputusta, kahistelua, hyminää, yleistä säkylöintiä – organisoimaton ääni, häly, on _niin_ rääkkylästä.
  6. Kuurous. Kerrot lapselle, että "mä meen käymään kaupassa ja jos N tulee sillä välin, niin anna sille tämä paketti tästä", ja lapsi sanoo "joo joo" eikä edes nosta katsetta sarjakuvalehdestä. "Kuunteletko sinä? Ymmärsitkö? Kerro, mitä minä sinulle äsken selitin!" Kälviihän tämä tällainen.
  7. Avuttomuus. Selität sen seitsemän kertaa, miten paita viikataan, mutta ei vain onnistu. "Emmä osaa, emmä älyä." No yritä edes, somero! Kärsivällisyyttä, karvio! Heti!
  8. Matkalle lähteminen. Suoraan sanottuna sodankylästä. Pienin purkaa matkalaukkua, isommat vinkuu, että "millon me lähetään? lähetään jo! miksei me jo lähetä!" Auto starttaa neljä tuntia myöhässä ja perillä huomaat, että kempele: kännykän laturi, aurinkolasit ja juniorin astmapiippu jäivät kotiin.
  9. Naapurin lapset. Ne metelöivät ja käyttäytyvät huonosti, mutta eivät kuitenkaan niin huonosti, että viitsisi naapurille sanoa, saatikka kirjoittaa blogiin. Hymyillään vaan kauniisti ja sanotaan, että ”ihan kivasti on mennyt”. [Ja naapurit, ei muuten ollut minun keksimä tämä kohta. Uskokaa tai olkaa uskomatta.]
  10. Toista oli minun nuoruudessani!
  11. Stressi, väsymys, alhainen verensokeri, kuiva kausi parisuhteessa. Nyt päästään varsinaiseen pihviin. Jos iskää nauvoo, syy on monesti lapsista riippumaton tai heihin vain välillisesti liittyvä. Jos mies olisi hyvin syönyt, virkeä ja stressitön, jolla parisuhde kukoistaa, hän voisi olla iskänäkin ihan OK.
Topi Linjama

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Tunnen tarvetta leipoa pullaa

Maanantaiaamuna heräsin ahdistukseen. Olin lähdössä töihin ja ensimmäinen aamun vastaanottanut ajatus oli, että joku muu jää huolehtimaan minun lapsistani ja minun kodistani.
Jätän dramatisoinnin hengessä kertomatta, että se työ johon lähdin on silkkaa parhautta, ja nautin sen tekemisestä todella paljon ja pidän sitä hyvin mielekkäänä sekä omasta että yhteiskunnan näkökulmasta. Nautin kesän ajan myös kahta palkkaa. Lisäksi on mainittava, että lapsillani ei tietenkään ollut mitään hätää mumminsa hoivissa, vaan aivan päinvastoin.
Silti en pystynyt välttämään tunnetta siitä, että kesälomani alkoi tänä vuonna ihan väärin.

Pari aiempaa kesälomaani olen aloittanut niin, että puoliso on ollut työmatkalla ja olen ollut kotona lasten kanssa. Loman alkamisajankohdankin on siis sanellut se, että milloin on jäätävä kotiin. Ja olen nauttinut niistä kausista aivan suunnattomasti. Siitäkin huolimatta, että ne ovat välillä olleet hemmetin rasittavia ja uuvuttavia.
Lasten kanssa kotona oleminen on hyvä keino joutua pakotetuksi elämään hetkessä. Arjen horisontti ei useimpina hetkinä jatku sen kauemmas kuin että saa päivän ruoat, pyykkäykset, siivoamiset ja muut kotihommat hoidettua alta pois ja ehkä, iso ehkä, jotain seuraavan päivän valmisteluja tehtyä. Kaikkia kotitöitä ei ole mukava tehdä, osa on suorastaan hanurista. Mutta kun kantaa yksin vastuuta kodista ja lapsista tulee puolihuomaamatta elettyä tiukasti tässä hetkessä. Totaalinen katkos työelämään.
Lisäksi on syvästi tyydyttävä tunne huomata, että selviää siitä. Jopa aika hyvin.

Nyt olemme taas humpsahtaneet hävyttömän perinteiseen ydinperhe/elättäjäisä malliin kesän ajaksi. Eukko on lasten kanssa kotona ja keittelee raparperihilloa ja itse olen töissä puolen tunnin ajomatkan päässä. Kirsikkana keskiluokkaisen kakun päällä ajatukset ovat jo tiukasti erilaisissa kesän ajalle suunnitelluissa kodin remonteissa. Sihteerin kanssa en sentään ole ryhtynyt suhteeseen, että ihan Mad Meniksi ei touhua ole päästetty.

Se maanantaiaamun ahdistus meni tietenkin ohi viimeistään siinä vaiheessa kun laski, että paljonko tänä kesänä tienaa rahaa. Kun tottunut pienehköihin tuloihin, ei tarvitse päästä kovin huimiin tuloihin, että tuntee itsensä rikkaaksi.

On se silti vähän väärin. Pitää varmaan leipoa pullaa.

Pasi Huttunen

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Jes! Loma!

Lukuvuosi lopuillaan ja juhlan aika. Kootaan tähän tunnelmia menneestä ja päätetään kuluneen viikon tunnelmiin. Onnittelut tasapuolisesti kaikille kesälomansa aloittaville.
Tästä kaikki alkoi 22.8. Ensimmäisen blogiviikon tunnelmia, eskarin aloitus.


Lopetetaan lukukausi yhtä lämpöisissä tunnelmissa kesäkuu 2016.











On mielenkiintoista ja haastavaa pyörittää useammat kevät juhlat viikossa. Kaiken lisäksi, se herkistää myös pienen kyynelkanavaoireyhtymän useampana iltana.