Vieraskynä: Menkää pojat leikkimään siksi aikaa

Nuorena halusin olla moderni isä, olinhan jo lukiossa tehnyt esitelmän sukupuolistereotypioista. Gradunikin käsitteli kovin käytännönläheistä aihetta, paavin naiskuvaa. Olin ehtinyt pohtia, mitä on olla nainen ja mies ja mitä on maskuliinisuus ja feminiinisyys. Olin ymmärtänyt, että se, mitä on totuttu pitämään miehisenä tai naisellisena, on pitkälti sanaton sopimus ja tottumus. Että vanhempina isä ja äiti voivat kyllä sopia rooleistaan ihan sen mukaan, mikä kummallekin sopii. Että melkein kaikki paitsi synnyttäminen ja imettäminen on yhtä lailla miesten hommaa kuin naistenkin. Ja synnytyksessä ollaan mukana ja yösyöttö hoidetaan vuorotellen.

Olin myös oppinut ajattelemaan, että suomalainen neuvolajärjestelmä on nerokas edelläkävijä koko maailmassa. Että se on edistyksen veturi, jota kelpaa ällistellä kaikkialla.

Sitten olin tulossa isäksi ja astuin todellisuuteen. Istuimme neuvolan valmennuksissa vaimon kanssa säntillisesti, aina yhdessä. Jonkin aikaa me miehet saimmekin istua yhdessä kuulemassa, millaisia vaiheita raskaudessa on ja miten synnytyksessä toimitaan. Sen jälkeen tilaisuutta ohjaava kätilö jakoi meidät kahteen ryhmään. Naiset jäivät hänen kanssaan keskustelemaan, me äijät jäimme keskenämme istumaan. Kätilön antamasta evästyksestä minulle tuli sellainen olo, että nyt on sitten aika aikuisten asioille – menkääpä pojat vaikka neppistä pelaamaan. Että niille ronskimmille asioille eivät meidän korvamme oikein sopineet.

Tämä kaikki tapahtui tietysti kauan sitten. Mutta silloin tällöin kuulen vastaavia kaikuja tuoreilta vanhemmilta. Että nimenomaan terveydenhuollon puolella on siellä täällä luutuneita asenteita. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että valtaosa neuvolaväestä ja muista ammattilaisista on hyvin avarakatseisia, edistyksellisiäkin. Mutta silloin muinoin kyllä keitti.

Päiväkodissa ja koulussa tuli joskus vastaan samankaltaisia kokemuksia, kun vanhempainvartissa tai vastaavassa olikin vain isä. Joskus joku kysyikin, miksei äiti tullut. Sellaisen äänettömän kysymyksen olin joskus kuulevinani, että kannattaako ilman äitiä sopia asioita. Ehkä tämä on vain minun luuloni. Mutta olisiko kysynyt isän puuttumisesta, jos vain äiti olisi ollut? Nämä käynnit oli sovittu joka kerta sen mukaan, mikä kummankin ohjelmaan sopi.

Eräs tuttu mummu oli vähän pahoillaan miniöidensä puolesta. Hänen poikansa osasivat perinteiset miesten hommat, mutta olivat opetelleet myös ne hommat, joita on perinteisesti naisten hommina pidetty. Mutta nämä tuoreet äidit osasivat vain ne tutut naisten hommat, eivät ”miesten” hommia. Jäikö miniöille mitään tilaa ja tehtävää, kun miehet olivat niin monitaitoisia?

Mitä jos jättäisimme isinä ja äiteinä sikseen muiden käsitykset ja yleiset odotukset? Mitä jos ihan itse päättäisimme, millaisia vanhempia haluamme olla? Perinteistä voi toki löytyä paljon hyvää, mutta on niissä kyllä puppuakin, katoavaa kahjoperinnettä. Mitä jos rohkenisimme itse kukin olla juuri sellainen isä, jollaisena meidän on hyvä ja luonteva olla. Mitä jos antaisimme toisten olla isinä ja äiteinä juuri sellaisia, kuin he kokevat hyväksi olla? Enkä nyt tarkoita sitä, että sallisimme lapsen huonon kohtelun. Lapsen turvallisuus ja hyvän kehityksen edellytykset ovat tietysti aina tärkein asia.

Juha Antikainen

Kirjoittaja on pappi Kuopiosta ja harrastaa vapaa-ajallaan judoa ja ilmiöiden kummastelua. Isä vuodesta 1996.