Hiihtohommia

Pärnävaaran hiihtokeskus on kaunis ja mukava hiihtoharrastuksen paikka, näin helmikuussa. Tällä kertaa joka toinen torstai tähän kauniiseen laaksoon kokoontuu PKO:n hiihtoliigaan yli 120 pientä hiihtäjän alkua. Ainoa tavoite on vain hiihtää lyhyt lenkki läpi ja nauttia kilpailutapahtuman ilmapiiristä. Hiihto Kataja järjestää oikean numeron lapun rintaa ja säestää aidolla kenttäkuulutuksella hiihdon kulkua stadionilla. (kuvia klikkaamalla näet ne suurempana) (7.3.2016 julkaisusta poistettu kuvia Hiihto-Katajan pyynnöstä.) 

Oma ja vaimon elämä levälleen blogiin ja kirjaan

Kyseessä ei ole kirja, blogi tai Facebook-sivu isyydestä, mutta Sami Minkkisen Havaintoja parisuhteesta olisi tuskin sellainen kuin on, jos hänellä ei olisi lapsia tehtynä ja ruuhkavuosia läpikäytynä. Hän kirjoittaa parisuhteesta, mutta nimenomaan perheellisen, lapsellisen parisuhteesta. Jälkikasvu on läsnä vääjäämättömänä kaikessa tuntuvana taustatapettina ja välillä toki myös hyvin konkreettisesti:

"Kello on liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa."

Sami Minkkinen:
Havaintoja parisuhteesta.
Kosmos 2016. 205s

Kosmoksen kustantama kirja Havaintoja parisuhteesta on valikoima Minkkisen suurta suosiota niittäneitä blogitekstejä ja toimii erittäin hyvin kevyenä ja viihdyttävänä iltalukemisena. Minkkinen osaa ja ennen kaikkea uskaltaa kirjoittaa parisuhteestaan kiinnostavasti, koskettavasti ja hauskasti. Syvälliset, raskaat aiheet ujutetaan lukijan tajuntaan puolihuomaamatta. En varmasti ole ainut, joka huomaa kokeneensa paljon samankaltaisia asioita ja tunteita parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Samalla Minkkinen puhdistaa kahdella tavalla pöytää ainakin ilmeisimmistä ja hölmöimmistä miehisyyteen usein liitettävistä kliseistä. Hän on usein välinpitämätön miehisyyden normeja kohtaan ja silloin kun hän ei ole välinpitämätön, hän tekee niistä hulvatonta parodiaa. Lukekaapa vaikka tekstit Yksin kotona, Aamuni miehenä ja Miestunnin kauhut, niin hahmotatte. Ja heti perään Minkkinen seikkaileekin sitten ympäriinsä naisten alushousuissa.

Vaimoltaan Minkkinen kertoo saaneensa luvan kirjoittaa blogia siihen tapaan kuin tekee. Kunnioitettavaa rohkeutta myös vaimolta, sillä kovin paljoa ei silläkään saralla säästellä. Käsitellyksi tulee kaikki vaimon kontrollifriikkeydestä ilmavaivoihin. Ja kaikesta päätellen Minkkinen on vielä hengissä.

Vaikka roisi huumori intiimeistä asioista tuo välillä punaa poskille, Minkkinen kertoo kohteistaan, siis itsestään ja vaimostaan rakastavasti ja hellästi. Lukijalle jää hyvä mieli ja hän kokee, että hänelle on raotettu ikkunaa niin lähelle toisten ihmisten intiimiä arkea, että sinne ei edes tosi-tv -aikakaudella tule usein kurkisteltua. Minkkisen kertomuksista puuttuu tosi-tv:lle ominainen itsetietoinen performanssin tuottaminen. Hän kirjoittaa todella hyvin ja aihepiirit koskettavat useimpia ihmisiä. Kenties tärkeintä on se, että Minkkinen välittää lukijalle tunteen rehellisyydestä. Lukija tuntee, että kirjoittaja on antanut jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista itsestään.

Mikä on sitten tämän kirjan pointti, kun tekstit löytyvät jo kaikki netistä? Kirja on ainakin teoriassa huolella valikoitu kokoelma blogin parhaimmistoa ja toki ne ovat näppärästi siinä kasassa paperilla ja nipussa. Netissä tekstit ovat hajallaan eri puolilla blogosfääriä ja sosiaalista mediaa. Jos haluaa ahmaista ravitsevan palasen Minkkisen maailmaa nopeasti ja kerralla, onnistuu se kirjamuodossa parhaiten. Se on vähän kuin maksukanavan ohjelmakirjasto, jossa jaksot ovat koko ajan saatavilla.

Pasi Huttunen

Pöytälaatikosta

Löysin tietokoneeltani vanhan tekstin, runontapaisen. Olen kirjoittanut sen vuonna 2008 eli 35-vuotiaana. Muistan hämärästi taustalla olleen tilanteen: vein lapsia päivähoitoon metsän läpi kävellen, lähestyvää keski-iän kriisiä enteilevän synkän tunnelman vallassa. Palasin kotiin ja kirjoitin tummanpuhuvan runon:

Tämä tie jota he kävelivät

oli sama ja oli eri:

lapsi kulki tiellä isän kanssa

ja metsä tuoksui väkevästi

ja peruuttamattomasti,

isä kulki tiellä lapsen kanssa

eikä metsää ollut, ei tuoksua,

vain paperinen uni, heijastus

muistin mustassa ikkunassa.

Ja tie oli sama, mutta lapsen se vei

nousevaan keskipäivään,

sirkkojen huumaavaan sirinään,

mutta isän tie kulki iltaan,

jossa sirkat ovat loputtomasti mykät.

Ja lapsi

kulki kevyesti veden päällä,

mutta isä

hapetonta pohjaa pitkin,

mustaa ja liukasta pohjaa pitkin.

---

Sen jälkeen tuli monta voimattomuuden tunteen täyttämää vuotta, pitkä kävely mustaa pohjaa pitkin, kävely, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Ulkonaisesti kaikki näytti olevan kunnossa, mutta hämmentyneisyyden ja eksyksissä olemisen tunne ei ottanut hellittääkseen. Sitten jokin antoi periksi ja olo keveni, kuin olisi herännyt pitkästä unesta uuteen päivään.

Mikä helpotus olikaan täyttää neljäkymmentä!

Jussi Hyvärinen

Talvella ulkoileminen on perseestä, varsinkin lasten kanssa

Kuuma kahvi oli tarpeen, kun käytin poikaani

hiihtämässä tänään. 

On taas se aika vuodesta, kun lapsiperheet ryntäävät riemusta kiljuen pulkkamäkeen, luistelemaan, laskettelemaan ja hiihtämään. Myös me olemme lähdössä hiihtolomalla Savoon, missä olisi tarkoitus harrastaa kylpylässä lillumisen lisäksi myös talviurheilua. Tulossa on mukava reissu, jonka ylle luo synkän varjonsa vain yksi asia: en pidä talvesta, lumesta enkä talviurheilusta, varsinkaan lasten kanssa.

Oikeastaan en ole koskaan välittänyt talvesta. Lapsena toki tykkäsin laskea mäkeä, pelata kaukalopalloa ja rakentaa lumilinnoja, mutta ainainen Tornion pakkanen ja viima alkoivat jossain vaiheessa käydä liian raskaiksi. Hiihdosta en ole pitänyt koskaan. Koulun kisoissa siskon vanhat, perinteisen tyylin Lapponiat eivät luistaneet, ja luokkakaverit menivät kiiltävillä Fishereillään armotta ohi. Kuuma mehu maalissa ei paljon lämmittänyt, eikä kisojen lohdutuspalkinnoksi saatu suklaapatukkakaan piristänyt. Kaiken lisäksi isosiskojani hävetti, kun hain palkintoherkun hartiat lysyssä laahustaen. Hiihtoinhoani kuvastaa hyvin ilo, jota tunsin jalkani murruttua seitsemännellä luokalla: eipähän tarvitse vähään aikaan hiihtää!

Viimeistään armeija ja Sodankylän karmiva kylmyys tekivät lopun viimeisistäkin talvea kohtaan tuntemistani mielihyvän rippeistä. Valitsin – jälkeenpäin ajateltuna tyhmästi, koska palvelusaika oli pidempi – sotilaspoliisin koulutuksen, jotta välttäisin kylmät leirit Lapin metsissä. Suurimmaksi osaksi näin kävikin, mutta ne muutamatkin telttayöt aiheuttivat valtavasti ahdistusta. Saatan vieläkin, lähes 15 vuoden jälkeen voida pahoin, kun tunnen raskaan ajoneuvon pakokaasun hajun pakkasessa; lemu aktivoi epämiellyttävän tunnemuiston armeija-ajalta. Oli hyinen, sinertävä talviaamu, ja olimme lähdössä loppusotaan. Masi-henkilökuljetusauto hyrskytti tyhjäkäynnillä tykkihallin pihalla levittäen traumatisoivaa pakokaasun tuoksua masentuneen varusmiehen nenään.

Ei siis ihme, etten opiskeluvuosinani kertaakaan vetänyt luistimia tai monoja jalkaan. Kuusi vuotta ilman talviurheilua sopi minulle ja muokkasi luontoani. Pari kertaa kävin sentään lumilautailemassa entisen tyttöystäväni eli nykyisen vaimoni houkuttelemana. Tosin nekin reissut taisivat mennä rinnekahviossa istumiseksi – after ski oli jo silloin enemmän minun juttuni.

Ennen lasten saamista saatoin toki etäisesti ajatella voivani nauttia ulkoilusta talvella. Lämpimän saunan toivossa oli toisinaan mukava käydä hiihtämässä pieni lenkki tai laskemassa vähän mäkeä. Viimeistään lasten tulo hyydytti kaiken innon. Lasten kanssa ulkoilemaan lähteminen talvella edellyttää järjettömän määrän varustautumista, eväiden laittoa, maanittelua ja suunnittelua. Usein moni asia menee pieleen: monot puristavat, sauvat ovat poikki, kaakao loppu ja termospullo vuotaa. Siitä on nautinto kaukana.

Tunnen erityistä sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka suhtautuvat talveen, lumeen ja ulkona värjöttelyyn avoimen kielteisesti. Senkin vuoksi on tosi kiusallista, että sisaruksiani lukuun ottamatta lähipiirissäni kaikki ovat innokkaita talviulkoilijoita. Kävimme vastikään ystäväperheiden kanssa laskemassa mäkeä Paloheinässä. Sää oli mäenlaskuun mainio, muutama aste pakkasta. Kaikki muut nauttivat, mutta minua ahdisti. Olisin mieluummin istunut kahviossa hörppimässä kuumaa kaakaota, mutta mäessä piti seisoskella tumput suorina, varpaat jäässä. Onneksi ei ihan koko aikaa tarvinnut pitää puolitoistavuotiasta sylissä.

Viisastelijat ja besserwisserit sanovat, että lumeen ja talviulkoiluun suhtautuminen on kiinni asenteesta. Jos on hyvä asenne, menee talvi itsestään ohi, ei sitä edes ajattele! Mukava polttaa kynttilöitä pimeässä, he tunnelmoivat. Olen lukenut havahtumiskirjallisuutta kylliksi tietääkseni, ettei asennetta niin vain muuteta. Tollen ja De Mellon opetukset ovat tuttuja, silti pimeys, lumi ja kylmyys ahdistavat. Eikö ole kumma, miten havahtuminen ja hetkessä eläminen tuntuvat helpolta silloin, kun lämmin aurinko paistaa ja lempeä kesätuuli pörröttää niskavilloja?

Talvesta, lumesta, hiihtämisestä ja mäenlaskusta nauttivat ovat lähtökohtaisesti teeskentelijöitä tai luonnonoikkuja. Oikeasti suurin osa suomalaisesta inhoaa ulkoiluaktiviteetteja marraskuun ja maaliskuun välillä siinä missä minäkin. Haaveilen, että joku rikas sijoittaja päättäisi rakennuttaa Keski-Uudenmaan pelloille valtavan trooppisen maailman Berliinin lähellä sijaitsevan Tropical islandsin tyyliin. Laajaa nurmi- ja allasaluetta kiertäisi tartaanista valmistettu juoksurata, katossa roikkuisivat valtavat kirkasvalolamput ja tunnelmalliset ravintolat palvelisivat yötä päivää. Vastaavia maailmoja voisi rakentaa Suomeen lukuisia. Kysyntä olisi taattua. Ihmiset voisivat paljon paremmin, kun viettäisivät pimeät iltansa keinotropiikin valossa ja lämmössä. En ollut hämmästynyt, kun ghanalainen siskonmieheni innostui ideasta ensikuulemalta. 

Kaikesta voivoottelusta huolimatta olen tuuminut, että talven inhoaminen mutta sen tuomiin mahdollisuuksiin vastahakoisesti tarttuminen tekee minulle lopultakin hyvää. Se pakottaa minut opettelemaan positiivisuutta, kasvattaa mukavuudenhaluista luonnettani ja tuottaa mukavia muistoja, ainakin lapsille. On oikeasti mukavaa katsella lasta, joka nauttii luistelusta ja lumessa möyrimisestä. Silti minulle tulee lämmin olo, kun katselen tokaluokkalaisen tyttäreni ainaista keekoilua ennen talviharrastuksiin lähtöä. Marinaa ja valitusta kuunnellessani ajattelen hellästi: isin tyttö.

Otto Kallioranta

Pelon kesyttäminen

"Vihatkoon, kunhan pelkäävät", sanoi entinen opettaja.

Elin lapsuuteni pumpulilla täytetyssä tynnyrissä: kotona ei tapeltu, ei ryypätty, ei huudettu, ei uhkailtu, ei peloteltu, ei laiminlyöty eikä katsottu väkivaltaa eikä seksiä televisiosta, koska televisiota ei ollut. Silti muistan hyvin, millaista lapsuudessa oli pelätä.

Kerran olin tehnyt jotakin hölmöä ja pelkäsin rangaistusta. Piilouduin ojaan lumikiepin tapaiseen koloon. Muistan etsijöiden huudot, selkään hiipivän kylmyyden ja sen, kuinka lopulta tulin piilostani, menin sisälle eikä kukaan kysynyt, missä olin ollut.

Nelosluokalla pelkäsin kutosluokan Anttia, joka aiheettomasti syytti minua hänen pyöränkuminsa tyhjentämisestä. Pelkäsin myös kyläkoulun johtajaopettajaa, joka saattoi viedä jonkun poikavintiön karttakaappiin, nostaa hänet seinälle ja antaa avokämmenellä ympäri korvia. Ehkä asema lääkärin poikana esti minua joutumasta silmätikuksi, mutta muutamat muut saivat tutustua vanhakantaisiin kuritusmenetelmiin, vaikka elettiin jo 80-luvun loppua. Pelottelu kasvatusmenetelmänä on vähintäänkin epäilyttävä.

Helvettiä en oppinut pelkäämään, vaikka se lestadiolaiskodissa olisi ollut aivan mahdollista, mistä todistaa esimerkiksi nimimerkki Mymmelin tytär pari vuotta sitten toimittamassani kirjassa Nyt vapaa olen (s. 69):

"Lapsesta asti olen pelännyt maailmanloppua. Pelko oli voimakas ja lamaannuttava. Minulle kerrottiin, että maailmanloppu tulee viimeistään vuonna 2000 ja luulin, että voin elää vain vähän yli 15-vuotiaaksi. Pelkäsin auringonlaskuja, koska maailmanlopussa 'idän taivas ruskottaa'. Pelkäsin kaikkia epämääräisiä ääniä, koska ajattelin, että 'tulta sataa maahan' tai muuta kauheaa tapahtuu. Maailmanlopun pelko on ollut niin hallitseva, että olen saanut sen vuoksi paniikkikohtauksia ja nähnyt vuosia painajaisia."

Helvettiin tuomittu Michelangelon freskossa

Aikuisuudessa olen pelännyt ehkä eniten ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaa epävakautta ja katastrofeja. Mietin, miten meille käy, jos lämpeäminen lähtee lapasesta ja kuinka voin varautua tulevaan ja miten lapseni pärjäävät ja niin edelleen.

Pelko hellitti, kun ymmärsin, että pelko ei ole siellä ilmastonmuutoksessa, vaan täällä omassa mielessä. Pelko on tarkemmin sanottuna takaraivossa, josta se voi ottaa hallintaan rationaalisen otsalohkon ja saada aikaan pakene tai taistele -reaktion, kertoi psykoterapeuttiystäväni. Pelon kesyttämiseksi pyrin keskittämään huomion nyt-hetkeen ja muistuttamaan itselleni, että kaikki on hyvin juuri nyt. Osan peloista sain analysoitua kuoliaiksi havainnolla, että 95 % tähänastisista peloista on ollut turhia.

Ehkä paras pelonkesytysmenetelmä on ollut pelon alistaminen tarkkailulle. Pelkoa voi tarkkailla kuin käärmettä kalliolla. Voi yrittää selvittää, millainen otus se on, mistä se on tullut ja mihin se menee. Tällä tavalla inhottavasta otuksesta voi tulla tuttava, jonka ilmestymistä ei tarvitse kavahtaa.

Topi Linjama

Vieraskynä: Tavaroiden hankkiminen isyyden ilmentymänä

Liityin hiljattain erääseen Facebookin kirppisryhmään, jossa myydään ja ostetaan käytettyjä lastenvaatteita sekä muita lastentavaroita. Tämä oli minulle suuri askel, sillä yleensä teen kaikki litran jogurttitölkkiä suuremmat ostokset anonyymisti, ilman ihmiskontakteja, nettikaupasta lähi-Prisman pakettiautomaattiin klikkaillen. Lisäksi on myönnettävä, että juuri uusien tavaroiden ostaminen on minulle syntisen luontevaa, mistä omatuntoni kulutuskriittinen ja ympäristötietoinen sivuääni toisinaan yrittää muistuttaa.

Riippukehdosta tuli yllätyshitti vauvaperheessä.
Kuva: Juhana Venäläinen

Kuten aiemmassa kirjoituksessani arvelin, tavaroiden hankkiminen on minulle miehenä varsin ominainen lähestymistapa vanhemmuuteen. Se sopii ihanteellisesti niihin kulttuurisesti syvään juurtuneisiin rooleihin, joita miehelle on perhe-elämässä suotu. Ensinnäkin kyse on perheen "ylläpitämisestä" sanan taloudellisessa merkityksessä. Käydään töissä, ansaitaan rahaa, ostetaan tavaroita. Hyödyllisiin tavaroihin sijoitetut rahat antavat ikään kuin järkeenkäyvän ja tunnetasollakin hyväksyttävän selityksen sille, miksi mies jättää äidin ja pienen lapsen kotiin kahdestaan koko pitkän päivän ajaksi.

Toki rahalla myös ostetaan ruokaa ja lyhennetään asuntolainaa, mutta tavaroiden hankkiminen on silti jotain arvokkaampaa. Elättämistä tarkoittava englannin kielen verbi "provide (for)" tavoittaa tämän ajatuksen hyvin: kyse on mahdollisimman hyvien olosuhteiden tarjoamisesta: "Vain parasta lapselleni! Vain parasta perheelleni!". Mies luo edellytykset jollekin, minkä joku toinen lopulta toteuttaa. Pikkulapsivaiheessa tämän järjestelyn kulmakivenä on yhtäältä miehen tekemä palkkatyö, toisaalta naisen tekemä kotityö. Olosuhteiden tarjoaminen ei silti ole mikään vähäpätöinen juttu. Se on erittäin vastuullinen ja jopa hieman painostava tehtävä, jossa onnistuminen on perinteisesti ollut perheellisen miehen kunniallisuuden kriteeri.

Tavaroiden hankkimiseen liittyy myös sellaista pitkäjänteistä suunnittelua ja harkintaa, joka kodin työnjaossa yleisemmin jää naisten harteille. Se on "pro-videreä", siis sananmukaisesti "eteenpäin katsomista" – tulevan ennakointia, riskilaskelmien kalkylointia, huolestumista ja huolehtimista. Se on eräänlaista miesten “metatyötä”, kontekstuaalista toimintaa ja vatulointia, jossa ei itsessään tapahdu mitään näkyvää, mutta joka silti koetaan välttämättömäksi arjen jatkuvuuden kannalta. Esimerkiksi: jos sijoitamme näihin yhdistelmärattaisiin X euroa, niin kestävätkö ne sen aikaa kun lapsemme niitä tarvitsee ja saammeko sen jälkeen ne kohtuulliseen hintaan jälleenmyytyä? Tai: kannattaako meidän maksaa yksityisestä terveysvakuutuksesta, vaikka oikeasti haluaisimme uskoa julkiseen terveydenhoitoon ja tukea julkista palveluntuotantoa? Saammeko vakuutusrahojamme takaisin korvausten muodossa? Romuttuuko hyvinvointivaltio? Hajoavatko rattaat? Missä ostokuitti on ja onko takuuaika jo mennyt?

Tavaroiden hankkiminen on siis perhe-elämän jatkuvuudesta huolehtimista sikäli kuin se liittyy rahaan tai materiaan. Samalla tämä materia ja siihen sijoitettu raha ovat kuitenkin vain eräänlainen kiertoilmaus vanhemmuuden moniulotteisille tunnerekistereille. Viimeksi ostin – viisaan kumminsa suosituksesta – lapsellemme riippukehdon. Tarkoitukseni ei ollut pöyhkeillä turhakkeita hankkimalla, vaan ihan aidosti vain kokeilla, josko vauvan elämä olisi riippukehdon kanssa onnellisempaa kuin ilman sitä. (Tuntuisi olevan. Käsi ylös, kuka ei haluaisi hengailla päivät pitkät riippukehdossa peukaloa syöden?) Rahan kuluttaminen ei siis ollut itsetarkoitus. Ehkä tämän ymmärtäneenä ostinkin riippukehdon käytettynä, vaikka uusiakin olisi ollut saatavilla. Tein mielestäni hyvän diilin ja sain paketin lähipostiin jopa nopeammin kuin verkkokaupasta tilaamalla. Tästä innostuneena liityin myös Facebookin kirppisryhmään.

Kirpputoriryhmät edustavat minulle tuntematonta kulttuuria. Tuntuu vieraalta edes kirjoittaa “kirppis” – sekin kuulostaa salakieleltä. Osaan toki asiayhteydessä päätellä, mitä "av":t, "yv":t ja "uppaukset" tarkoittavat, mutta olen silti selvästi epämukavuusalueella. Ryhmässä on 206 jäsentä, joista miehiä nimen perusteella on viisi. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä yleensä viihdyn paremmin naisvaltaisissa yhteisöissä. Mutta kyllähän se sukupuolijakaumakin jostain kertoo! Olenko laajentamassa hankkimisen piiriäni sopimattomalle alueelle? Onko lastenvaatteissa liian vähän tekniikkaa, jotta ne voisivat tulla miehisen kiinnostuksen piiriin? Onko vaatteiden hankkimisen merkitys perheessä ratkaisevasti erilainen kuin tavaroiden hankkimisen yleisesti?

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on vaunulenkeillä maratonille harjoitteleva kulttuurintutkija, jonka tutkimusmatka isyyden ja perhekulttuurien parissa alkoi 2+9 kuukautta sitten. Toisen aallon feministien tavoin kirjoittaja uskoo, että henkilökohtainen on poliittista – etenkin, jos kyse on vanhemmuudesta.

PS. Taidevandalismi on kantanut hienosti kortensa tähänkin kekoon:

Naamakirjan kirpputorit aiheuttavat allekirjoittaneessa enimmäkseen kauhunhikikarpaloiden nousua otsalle. Myös verenpaine kohoaa alta aikayksikön.

Posted by Taidevandalismi on Sunday, February 7, 2016

Isän vapaapäivä

Vuorotyö mahdollistaa arjesta irtautumisen arkipäivinä. Kuvanmuokkaushommien välissä on mukava jakaa hetki, lounashetki, pienen prinsessan parissa. Duploja ja kuperkeikkaharjoituksia tällä kertaa.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Viihdy lapsi, viihdy!

Ennen kaikki oli paremmin. Naavasta riivittiin hassuja viiksiä ja sammalmättäällä kuunneltiin kun metsäkanalinnut huokailivat. Hymyssä suin touhuttiin. Oli käpylehmät, majat puissa ja itse jäädytetty luistinrata. Kavereiden kanssa vietettiin enemmän aikaa puussa kuin maassa. Kylillä pörrättiin vailla valvontaa. Syntyi kilometrikaupalla tunneliverkostoa lumen alla. Lunta oli aina ja paljon. Pienet haavat nuoltiin ja isompien päälle laitettiin piharatamonlehti. Naapurin vähän vanhempi kaveri osasi sanoa, että se parantaa. Näkikö kukaan vanhempia? Missä he olivat?

Esikoisemme syntyi tyhjään kotiin: ei lelun lelua. Äitiyspakkauksen pehmoampiainenkin oli hukassa. Vaimoni itkiessä kotimme virikkeettömyyttä havahduin karmivaan pelkoon. Ilman vempaimia ja viihdykkeitä lapsemme ei ikinä tule kehittymään kelpo kansalaiseksi. Nokkela multiosaaja oli utopistinen haave. Onneksi lastentarvikeliike pullisteli vauvojen viihdytyshärveleitä. Mobilen asentaminen hoitopöydän ylle oli rituaali, jota en koskaan unohda. Siinä se killui vauvan yllä. Värikkäät kalat tuijottivat ilkurisesti epävarmaa isää.

Neuvolassa maailman ihanin täti sanoi, että vanhempien aito läsnäolo on todella tärkeää ja vauvan kanssa kannattaa ilmeillä. Siispä väänsin hymyilevää ilmettä väkisin, vaikka olin purskahtamaisillani itkuun. Toisella silmällä etsin vauvalle harrastusta netistä. Vauvauintia ja muskaria. Minulle selvisi, että vauvaharrastuksiin on pitkät jonot. Niihin tulee ilmottautua ennen lapsen syntymää, sillä paikat täyttyvät. Olin jo myöhässä!

Lapsen syöttäminen oli esitys, johon olisi voinut myydä pääsylippuja. Puin pelleasun ylleni, soitin kitaraa, tein tempoilevia ilmeitä ja päästelin kainalopieruja. Vaimo nauroi toisinaan. Ilveilyn tarkoituksena oli saada lapsi syömään. Minä toimin viihdyttäjänä ja vaimoni vaani hetkeä, jolloin lapsen suu raottui.

Nykyajan lastenhuoneet pullistelevat leluja. Megasuurista lelutavarataloista kannetaan jatkuvasti lisää kampetta sisään, jos ei sitten päätetä tilata Kiinasta suoraan. Jos näissä huoneissa lapset eivät viihdy, niin ei missään. Leikkiliesi porisee ja poliisiauto huutaa. Silti lapsemme leikkii nuhjuisella kangasrievulla ja messuilta jääneellä kaulahihnalla. Yhä uudelleen kaulahihna viritetään koiran talutushihnaksi ja kangasriepu toimii hurtan peittona.

Palataan hetkeksi entisiin hyviin aikoihin, jolloin autoissa ei ollut ilmastointeja. Automatkat sujuivat tapellen. Toisten ärsyttäminen oli ihailtava taitolaji ja lapset repivät toisiaan milloin mistäkin ulokkeesta. Tietyin väliajoin kuskina ollut isä sanoi pari valittua sanaa ronskilla kehonkielellä säestettynä, jolloin auto teki ikään kuin yhteistyössä tämän kurinpitoeleen kanssa pienen hempautuksen pientareen kautta taikaisin omalle kaistalle. Kaikki, kuski mukaan luettuna, valahtivat kalpeaksi säikähdyksestä. Suvantovaiheessa saatettiin näennäisessä sovussa pelata äidin masinoimaa peliä, jossa tuli arvailla vastaan tulevien autojen värejä. Välillä joku uskalsi virittää yhteislaulun, joka kuihtui nopeasti kokoon. Yksi saattoi lukea Aku Ankkaa muutaman sivun, jonka jälkeen lehti tempaistiin lukijan kädestä. Ärsytysmielessä. Ja taas alkoi sama touhu alusta. Nahistelu, kurinpitoele, säikähdys.

Lapsena istuin aina takapenkillä vasemmassa ovessa kiinni. Perheemme auto oli Nissan Sunny 1.5 GL. Turvavöitä ei takapenkillä käytetty, puhumattakaan turvaistuimista. Laskin rasvaläikkäisen ja huurteisen takaikkunan läpi satoja sähkötolppia. Jos erehdyin valittamaan tylsyyttä, äitini kehotti seuraamaan kauniita maisemia. Mielenkiintoista ja viihdyttävää!

Mitä lapseni menettävät tuijottaessaan älylaitteita autossa? He eivät huomaa nelostien uuvuttavia suoria, harmaanvihreitä puhelinpylväitä, hurmaavia pikkutaajamia, rekkojen perävaloja ja variksia puissa. Nelostiellä ei ole mitään nähtävää! Paljon mieluummin olisin itsekin hyppyyttänyt ukkoa junanvaunun päältä toiselle tai seurannut neuvokkaiden koirien pelastusoperaatioita, kuin ollut hypnotisoitunut tuntien sähkötolppatuijotuksesta.

Syyllistyn siitä, etten jaksa viihdyttää lapsiani tarpeeksi. Vertailu toisiin vanhempiin on kidutusta, jota tulee harrastettua aika ajoin. Aina löytyy parempia viihdyttäjävanhempia. Ovat käyneet jäätapahtumassa tai horse-näytöksessä. Perheselfie hampurilaisravintolassa hymyjen kera. Helppo nakki kaupallisille viihdytyslaitoksille, joiden pääasiallinen tarkoitus on takoa rahaa. Lompakko ainakin kevenee, puhisen kateellisena itsekseni. Tykkään silti kuvasta.

Vaikka olen tehnyt kaikki viihdyttämisen sudenkuopat ja omalla toiminnallani tukahduttanut nelivuotiaan mielikuvitusta, hän yllätyksekseni keksii tuntikaupalla touhua itsekseen. Hän sopottaa puoliääneen omituista fantasiakieltä, on omassa mielikuvitusmaailmassaan ja leikkii supersankaria. Hoitovapaan päivälattea hörpätessäni pohdin, onko vanhemman tehtävänä loppujen lopuksi raivata ympäristö viihdykkeistä ja viihdyttämisestä. Tarjota lapsille tylsyyttä. Jos vain sietäisi sen, että lapset kuljettavat keskiluokkaisten Artek-kalusteiden keskelle nuhjuiset vieraspatjat ja alkavat väsätä majaa. Mitä jos viihdyttämisen ja hoploppien sijaan kestettäisiin tylsyyttä ja tavallisuutta kotona kalsarit jalassa? Molempi parempi.

Antti Kanto

Keskustelu lasten viihdyttämisestä jatkuu Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 29. helmikuuta. Lapselliset miehet ovat jälleen yleisössä mukana. Minulla on kunnia olla blogistivieraana kyseisessä ohjelmassa. Suora lähetys alkaa 21.00.  

Tasa-arvoisen vanhemmuuden kehitysmaa

Muistan kuinka paljon se Espanjassa aikanaan tympi kun yritti saada vauvalta pyllyä pestyä ja vaippaa vaihdettua jossain kahvilan miestenvessassa, jossa ei todellakaan ollut mitään hoitotasoa tai muuta varustusta. Koko ajan tiesi, että viereisessä naistenvessassa on. Seitsemänkuisen kanssa reissaaminen oli elämys hyvin monella tavalla.

Osallistuvaa, hoivaavaa isyyttä ei aina tehdä helpoksi.
Lastenhoitotilat vain naisten vessassa.
Kuva Toivalan liikenneasemalta Kuopion läheltä,
mutta samaa näkee paljon.

Silloin muistan miettineeni, että Suomessa sentään on asiat paremmin. Julkiset vessat ovat keskimäärin vähän siistimpiä ja lastenhoitotila on muuallakin kuin naistenvessassa. Ulkomailla käy helposti niin. Kotimaata alkaa ajatella aika ruusuisen filtterin läpi. Sillä eihän täälläkään silloin oikeasti ollut kovin hyvä tilanne asian suhteen, eikä ole vieläkään. Edelleen näyttää olevan ihan hyväksyttävää olettaa, että vain naiset haluavat hoitaa lapsia julkisilla paikoilla. Toivalan liikenneasema ei todellakaan ole ainut, enkä halua sitä nostaa mihinkään tikun nokkaan. Se nyt vain sattui epäonnekseen matkani varrelle ja asia pisti silmään.

Lapset eivät ole meillä enää siinä vaiheessa, että tämä ongelma juuri minua koskettaisi, mutta ärsyttää se joka kerta. Tämä on yksi esimerkki sellaisista rakenteellisista ongelmista, jotka hankaloittavat elämää ja kannustavat jättämään lasten hoivaamisen äitien kontolle. Saatoin itsekin joitakin kertoja hyödyntää tätä toteamalla puolisolle, että hoida sinä kun en viitsi naistenvessaan mennä. On toki ilahduttavaa huomata, että parempaan suuntaan mennään tässäkin. Usein vauvanhoitotilat ovat molemmissa vessoissa tai omassa huoneessaan.

Ei meillä mikään huono tilanne ole maiden välisessä vertailussa, mutta kehitysmaa Suomi tässä asiassa vielä on. Onneksi se kai kuitenkin kehittyy. Tämän postauksen kommenttikentässä olisi mukava kuulla paikoista, joissa asia on hoidettu hyvin.

Pasi Huttunen

Suru riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta

Unessa mies istuu rantakivellä kädet polvien ympäri kiedottuina. "En ole vielä käsitellyt ensimmäistä maailmansotaa", hän sanoo veteen tuijottaen.

Vuosia sitten näkemäni uni muistui mieleen, kun ystäväni 39 v, kolmen koululaisen isä, menehtyi tammikuussa. Kaksi ja puoli vuotta hän taisteli vaikeaa sairautta vastaan. Vaikka viimeistään kesällä oli tiedossa, ettei hän tule voittamaan tautia, silti kuoleman lopullisuus musertaa.

Tiedän, että syövän riuduttama ystäväni oli valmis lähtemään. Mutta kuoleman kirous ei ole niinkään siinä, että yksi joutuu lähtemään, vaan siinä, että meidän muiden on jäätävä.

Ennen ystäväni kuolemaa pidin "surutyötä" jotenkin outona sanana. Mutta sureminen voi olla pahuksen rankkaa. Näin minulle käy: sana, ihminen, muisto tai musiikki laukaisee itkun, joka hyökyy yli kuin aalto. Itku kouraisee otteeseensa, se tuntuu silmissä, kasvoissa, palleassa, jopa varpaissa. Tuntuu pahalta, on vaikea hengittää, tekee mieli peittää kasvot ja kätkeytyä katseilta.

Vaikka itku riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta, se ei sittenkään isommin vahingoita häntä. Puu taipuu ja joutuu kenties luopumaan muutamasta kuivuneesta, tarpeettomaksi käyneestä oksasta. Tältä minusta tuntuu. Varmasti suru voi myös murtaa ihmisen siinä missä kova myrsky voi katkaista puun.

Suru heittää minut aikaan, jolloin olin 11-vuotias. Äiti oli ollut sairaalassa jo aika kauan. Kuolema oli mainittu, mutta sivulauseessa. Helmikuisena iltana isä sanoi, että "äiti on nukkunut pois". Tuohon torstaihin loppui lapsuus. Äiti katosi sanavarastosta, sillä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut ja halunnut hänestä puhua.

Äidin kuoltua menetin joksikin aikaa myös isän. Lapsen logiikka meni näin: hän ei halunnut kuormittaa isää omilla murheillaan, koska isällä on lapsen mielestä muutenkin murhetta riittämiin. Yritin pärjätä yksin, otin vastuuta itsestäni aivan liikaa.

Isä oli vastannut perheen elatuksesta ja painanut pitkää työpäivää. Äiti oli pyörittänyt kotia. Äidin lähdettyä kotiaskareet tuskin tuntuivat isästä kovin helpoilta etenkin, kun jokainen nurkka muistutti hänen elämänsä rakkaudesta, naisesta, joka oli poissa.

Isä avioitui nopeasti uudelleen. Uudelle puolisolle tilanne oli vähintäänkin vaikea. Itse taivaan enkelikään ei voi täyttää äidin paikkaa. Taakkaa tuskin vähensi se, että liian nuorena menehtynyt suurperheenäiti, jolta vielä ilmestyi postuumisti runoteos, kasvoi nopeasti myyttisiin ulottuvuuksiin. "Äitis oli niin ihana", siunailivat tuntemattomat mummot. Ai kun kiva. Olisi ollut mukava tutustua.

Niina Kela: Valonveräjä, 2014

Vasta paljon myöhemmin, viiden lapsen isänä, alan hahmottaa äidin inhimillistä puolta. Äidin inhimillisyys tiivistyy mielessäni yhteen lauseeseen: "hän oli minun äitini", mikä merkitsee esimerkiksi määrätöntä hoivatyötä, yövalvomisia, turhautumisia, oikeita ja vääriä kasvatusratkaisuja, pakahduttavia rakkaudentunteita, pettymyksiä.

Ystävän arkun äärellä käyn läpi menneisyyden suurta surua, sanoisinko "ensimmäistä maailmansotaa". Ajattelen lapsia, jotka jäävät ilman isää tai äitiä ja mietin, kuinka minä, aikuinen, voisin auttaa heitä läpi yksinäisyyden, hylkäämisen ja pimeyden.

Topi Linjama 

Myös miestä saa ohjeistaa

Nyt kun miesten alistamisesta on noussut hyvin hämmentävä yhteiskunnallinen keskustelu, on myönnettävä, että Heli Vaaranen Väestöliitosta on saanut minut ajattelemaan asioita uudella tavalla ja hiukan muuttamaan mielipidettäni. Vaarasen mukaan "toisella ei ole oikeutta ivata, loukata tai sivaltaa, jos miehen valinnat eivät tyydytä." Noloahan se on jos on tehnyt jonkin asian huonosti osaamattomuuttaan, huolimattomuuttaan tai huomaamattomuuttaan ja joku kommentoi siitä. Tietenkin on paljon väliä, millaisella sävyllä se kommentti tulee, mutta kenties vielä enemmän merkitsee se, että sanomisen kohteeksi joutuminen on joka tapauksessa vähän nöyryyttävää. Olin siis taipuvainen ajattelemaan samalla tavoin kuin Vaarala, mutta aloin sitten miettimään tarkemmin.

Koti ei ole vain naisten maailma,
eikä maailma ole miesten.
Se on hyvä muistaa

Naiivi ei tarvitse olla. On tilanteesta ja kontekstista riippuvaista, mikä milloinkin on loukkaavaa sivaltamista ja mikä ihan paikallaan olevaa sanomista. Ja jos ei sanota koskaan mitään, niin se parisuhteisiin kaivattu vuoropuhelu on todella vaikeaa. Aina välillä itse kukin tahtoo myös purkaa pahaa oloaan projisoimalla sitä ympärillä oleviin ihmisiin. Joskus on hyvä vain nyökätä ja tilanteen intensiteetin laannuttua kysyä, että mitä kuuluu. Ehkä sen verran voi ottaa vakavasti sitä patriarkaalisessa perinteessä toitotettua hokemaa, että mies ei ole mikään mies jos ei kanna vastuutaan. Vastuunkantamisen ei pitäisi olla sukupuolittunut asia, eikä mies nyt tässä asiassa voi tunkea päätään puskaan ja väittää olevansa sorrettu. Emme me miehet ole sorrettuja.

Vaaranen kysyy:

"Jos isä vie lapset tarhaan, voisivatko hänen valitsemansa vaatteet kelvata? Jos mies käy kaupassa, voisiko hänen ostamansa maito kelvata?"

Yksinkertainen ja looginen vastaus kuuluu osapuilleen seuraavasti: jos esimerkiksi ne vaatteet eivät ole vaikkapa säähän sopivat, niin ne eivät kelpaa. Kun esimerkiksi useana päivänä putkeen unohdin tarkistaa, että pojalla on kauluri eskariin lähtiessä, niin on ihan hyvä, että puoliso kiinnitti asiaan huomiota. Nyt tarkistan, eikä poika palele päivän aikana. Eli olen valinnut vääriä vaatteita. ja siitä on sanottu. Sen seurauksena olen vähän harvemmin valinnut vääriä vaatteita. Tämän tyyppisistä asioista on meillä riidelty ja keskusteltu ja joskus olen ollut väärässä, joskus oikeassa ja joskus kumpikin on ollut väärässä.

Minusta tuntuu, että Vaaranen tarkoittaa ihan järkeviä asioita ja että hän on ihan hyvällä asialla. Oletan hänen kannustavan vuoropuheluun ja asioiden sopimiseen parisuhteissa. Vaaranen vain tuntuu olettavan, että tämä koko homma on täysin naisten käsissä ja että naisten on yksin asiat muutettava. Ei ole.

Loppujen lopuksi olennaista on, että minä olen tehnyt niitä päätöksiä - hyviä ja huonoja. Tärkeää on se, että ei liikaa pelkää tunaroimista. Tekemällä, sanomalla, sopimalla ja sovittelemalla asiat ovat edenneet välillä myrkyisästi, välillä sopuisasti. Aikuiset ihmiset kestävät sanomisen. Ja ainahan ne asiat ovat kesken joka tapauksessa kun vielä ei haudassa olla.

Pasi Huttunen

Miesten kesken ei puhuta perheestä

Valmistauduimme tänään illan lähetykseen someguru Heikin
luona. Emme puhuneet lapsista vaan siitä, miksi emme puhu
lapsista. Lapset touhusivat omiaan. 

Tänään on mielenkiintoinen ja jännittävä päivä: pääsemme Antin kanssa edustamaan Lapselliset miehet -blogisteja Marja Hintikka Live Mies 2.0 -jakson suoraan lähetykseen. Siellä puhutaan miehistä ja heidän roolistaan kotona. Minulla on pompöösi titteli, tähtiblogisti, ja minulta kysytään yksi kysymys. Siihenkin vastaaminen jännittää, vaikka puhun päivätyökseni paskaa Suomen nuorisolle. Aion kertoa omasta roolistani kotona heikkouksiani ja puutteitani isänä ja puolisona liioitellen, kuten tyyliini kuuluu. Uskon nimittäin, että kasvun ja kehityksen esteenä on usein juuri heikkouksien peittely. Miksi rakentaa mitään kestävää, jos on jo hyvät kulissit?

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sitä, miten toisinaan taivuttelen itseäni mutkalle noudattaakseni puolisoni oletettua tahtoa. Keskustelu aiheesta on jatkunut vilkkaana: välillä miehiä on vaadittu ryhdistäytymään, välillä on huudeltu tasa-arvon perään. Yhden kiinnostavimmista näkökulmista esitti perheterapeutti Pekka Puukko (HS, 29.1.), jonka mukaan miehenä oleminen kaipaa päivittämistä. Vanhat miesten työt ovat kadonneet, ja nykymiehestä on tullut lasten elämässä läsnä oleva huolenpitäjä. Parisuhteesta on tullut kahden ihmisen tasavertainen liitto. Puukon mukaan edellisten sukupolvien mieskulttuuri tarjoaa huonot eväät uuden miesroolin suorittamiseen. Hän perää kirjoituksessaan miesten arkikokemukselle sanoittajia myös miestutkimuksesta, jotta miehenä olemisen rakennuspuita olisi nykymiehille tarjolla enemmän. Vanhan maailman mieskulttuurista minulle tulee hakematta mieleen isäni kertoma muisto Jyväskylän yliopiston opettajaseminaarista 1970-luvulta. Kasvatustieteen professori, mies tietenkin, oli jylissyt täydelle luentosalille, kuinka “on luonnonlaki, että nainen suuntautuu kotiin ja mies karriäärille”. Jos maamme sivistyneistö ajatteli 40 vuotta sitten tähän tapaan, ei tarvitse ihmetellä, että moni meistä tämän päivän isistä vielä opettelee modernia isänä olemisen tapaa ulkoistaa arvostelukykynsä perheasioissa puolisolle. 

Olen tehnyt Puukon kanssa saman huomion miesten arkikokokemuksen sanoittamisen puutteesta. Siinä, missä Puukko puhuu miestutkimuksen näkökulmasta, perustuu oma havaintoni ruohonjuuritason kokemukseen, maallikon ja tavallisen isän näkökulmaan: miesten elämästä on hukassa luonteva, arkinen isäpuhe. Kun isäporukalla istutaan iltaa, jutut käsittelevät kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä porukasta riippuen. Puhutaan jalkapallosta ja seksistä, politiikasta, uskonnosta, musiikista, kulttuurista, työstä, rahasta ja filosofiasta. Omasta perheestä, lapsista ja puolisosta, sen sijaan vaietaan. Joku saattaa ehkä mutista vaimon olleen pahana yllättävästä iltamenosta, toinen urahtaa nukkuneensa levottomasti lasten takia. Perheasiat sivuutetaan kuitenkin nopeasti: sellaista se on, välillä rankkaa. Mites töissä? Onko ollut stressiä? Pitäisikö suunnitella miesten jalkapalloreissu keväälle?

Perhe ei toki ole miesten keskusteluissa täysi tabu, mutta jotakin perin kummallista on siinä, että elämän tärkeimmät ihmiset saavat niin vähän huomiota miesten välisissä kanssakäymisissä. Olen saattanut viettää viikonlopun juuri lapsen saaneen ystäväni kanssa, mutta kun palaan kotiin ja vaimoni kysyy, miten ystävälläni on sujunut pienen tulokkaan kanssa, en osaa vastata. Ystäväni ei huomannut kertoa enkä minä kysyä. En edes tiedä, onko lapsi tyttö vai poika. ”Mistä te sitten juttelitte?” kysyy vaimoni. Työstä, masennuksesta, peloista ja haaveista, esimerkiksi. Naurettiin tauotta.

Loppujen lopuksi miehet jakavat keskenään uskomattoman paljon asioita. Puhumme syvällisiä, uskallamme olla myös haavoittuvia. Olen viime aikoina pohtinut kuitenkin paljon sitä, miksi isän ja puolison roolista vaietaan niin huolellisesti. Vaimoni on hämmästellyt asiaa jo vuosia. Hän on ihmetellyt toistuvasti, etten muista läheisen ystäväni lapsen nimeä, vaikka olen sen lukuisia kertoja kuullut. En osaa kertoa, miten ystäväni lapsi syö ja nukkuu, kuinka paljon lapsi itkee ja sairastaa. Onko ystäväsi väsynyt? Öö..En tiedä. Naiset taas vaikuttavat keskustelevan lapsistaan ja perheistään paljon. Ja miksi eivät: kukapa ei haluaisi puhua ystäviensä kanssa jostain niin tärkeästä?

Olen aiemmin ollut jopa tuohtunut, kun vaimoni on tentannut minulta hänelle vieraampien ystävieni lapsista. Tietämättömyyteni ihmettely on tuntunut arvostelulta. Mistä minä tiedän, miten miten hyvin ystäväni lapsi nukkuu ja imeekö hän tissiä! Meillä oli muutakin tekemistä kuin puhua korvakierteistä ja rintaruokinnasta. Kävimme vaimoni kanssa aiheesta vastikään hyvän keskustelun, jonka aikana oivalsin ensimmäistä kertaa, että isäpuheen puuttuminen miesten arjesta johtuu ennen kaikkea esikuvien vähyydestä; perheistä ei ole osattu puhua, koska vanhempiemme sukupolven miesten aika on kulunut muualla. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että elämme murroksessa - isäpuheesta on tulossa Suomessakin ihan normaalia. Me nykyisät jaamme kasvatuskokemuksia ja vaatevinkkejä, kirjoittelemme jopa blogeja perhearjestamme. Vielä kuitenkin pohdimme, miksi siellä södermalmilaisessa leikkipuistossa tuntui niin kömpelöltä seisoskella Juhla Mokka -muki kädessä ruotsalaisten pappojen seassa.

Koska ne papat joivat Lattea. 

Otto Kallioranta

Kuvareportaasi illan lähetyksestä ilmestyy Lapsellisten miesten Facebook-sivulla. Suora lähetys alkaa Yle TV 2: lla kello 21.00.