Onko isillä syömishäiriö?

Lapset omaksuvat vanhemmiltaan kaiken: tavat, tottumukset, maneerit, käyttäytymismallit ja sosiaaliset taidot. Isältä ja äidiltä omaksutaan kaikki hyvä ja arvostettava, mutta myös paha, halveksittava, häpeällinen ja salattu. Metsäläisistä tallukoista ei tule kultivoituneita maailmankansalaisia yhdessä sukupolvessa, ei edes kahdessa. Pahimmat kompleksit istuvat sitkeimmässä. Niistä saattaa tulla viheliäisiä sukurasitteita.

Hotellien aamupalat houkuttelevat heikkomielisen helposti 

ylensyöntiin. Buffetpöydän ääressä minut valtaa harhainen 

luulo, että kaikkea pitää maistaa. (Kuva: Pixabay)

Monet ihmiset kokevat olevansa alttiita erilaisille riippuvuuksille. Päihde- ja peliriippuvuudet vaikuttavat ilmeisimmiltä riippuvuuksilta, mutta muitakin on; joku on addiktoitunut urheilemiseen, joku toinen taas liialliseen syömiseen, etenkin makeaan. 

Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Aiheutuuko riippuvuus itse addiktion kohteesta, vai altistaako riippuvuudelle jokin muu asia? Jani Kaaro käsittelee aihetta ansiokkaassa kolumnissaan (HS, 17.2.2014). Hän toteaa erinnäisiin tutkimustuloksiin nojautuen suurin piirtein seuraavaa: Riippuvuudet, edes riippuvuus koviin huumeisiin, eivät ole seurausta siitä, että itse riippuvuuden kohde aiheuttaisi riippuvuutta. Riippuvuus on seurausta juurettomuudesta, psyykkisestä kivusta, jota ihminen tuntee, kun ei tunne vastaavansa ympäristön odotuksia. Riippuvuuden kohde toimii kuin kipulääke, se vie psyykkisen kivun pois.

Kaaron teoria kuulostaa uskottavalta – huomaan sen tarkkailemalla itseäni. Minulle taipumukseni riippuvuuksiin ovat joko todellisuuspakoa tai tarve tulla hyväksytyksi. Silloin, kun tarve todellisuuspaolle on pieni, on riippuvuuskin harmiton: pelaamista kännykällä, kun lastenhoito tylsistyttää, roikkumista somessa juttuseuran puutteessa. Tarvetta eskapismille ei ole, kun sosiaalisuuden tarpeeni tulee tyydytetyksi.

Toinen riippuvuudeksi kokemani asia on ainainen syömiseni tarkkailu, joka on vähällä aika ajoin karata lapasesta. En ole ongelmani kanssa yksin, sillä sisarusteni kesken ruoka, syöminen ja syömättä jättäminen, herkut, ruokavaliot, reseptit sekä dieetit ovat aina olleet tärkeä puheenaihe. Aina joku on dieetillä, toinen lihonut, kolmas taas aloittanut fitness-tyyppisen kuntokuurin. Vaimoni on ihmetellyt tapaa, jolla minä ja sisarukseni suhtaudumme ruokaan: kuin hyeenat, jotka pelkäävät raadon putoavan maan alle. Kun lapsuudenkotiini tuodaan Haaparannasta perhepitsa, kaikki pelkäävät, ettei syötävää ole tarpeeksi. Kun rasvainen herkku lopulta kannetaan pöytään, hitaammat eivät välttämättä ehdi saaliinjaolle.

Oma suhteeni ruokaan ja syömiseen muistuttaa toisinaan esiastetta syömishäiriölle, jonka Ravitsemusterapeuttien yhdistys Ry määrittelee kumpuavan kontrollin tarpeesta, lihomisen pelosta ja tyytymättömyydestä omaan ulkomuotoon. Tunnistan hyvin itsessäni kaksi viimeistä. Itseni jatkuvaan kontrollointiin olen liian laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta turhamaisen luonteeni takia koen ajoittain sisäistä ahdistusta velttoiluni johdosta. Koen huonoa omaatuntoa liiallisesta syömisestä, teen jatkuvia päätöksiä annoskokojen pienentämisestä ja herkuttomuudesta, ajattelen urheillessani kalorinkulutusta ja välttelen, ainakin ajatuksissani, hiilihydraattipitoisten ruoka-aineiden liiallista syömistä. Tuleviin lomiin ja matkoihin liitän automaattisesti ajatuksen: muutama kilo olisi hyvä saada pois.

Normaalia olisi tyytyminen itseensä sellaisena kuin on, geneettisesti määräytyneeseen biologiseen normaalipainoon, joka määräytyy yksilöllisesti monipuolisen, ruokaympyrän mukaisen syömisen ja kohtuullisen liikunnan tuloksena. Ulkonäköpaineet, niin absurdilta kuin se kuulostaakin, eivät kuitenkaan ole vain tyttöjen ja naisten ongelma – niistä kärsimme myös me miehet, tavalliset isät. Tyytymättömyys itseensä kumpuaa varmasti jostain: lapsuudesta, teini-iän kokemuksista ja ympäröivän kulttuurin ihanteista.  Lasteni en haluaisi tällaisista paineista kärsivän, vaikka ymmärränkin, että kaikkeen en voi itse vaikuttaa. Voin kuitenkin yrittää hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, pikkuisen plösönä.

Ennen ajattelin, että ihminen, joka kykenee hallitsemaan riippuvuuksiaan, on onnellinen. Varmasti näin onkin, mutta näkökulma lienee toinen: onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei ole kovin altis riippuvuuksille. Helsingin Hiippakunnan piispan Irja Askolan näkökulma Helsingin sanomien sunnuntailiitteessä (13.3.2016) tuntuu aluksi yllättävältä. Hän puhuu seitsemästä kuolemansynnistä, joista ylensyönti on kuudes ja himo seitsemäs. Ylensyönnin Askola tulkitsee laajasti. ”Esimerkiksi kaikista tuuteista tulviva informaatiovyöry voi olla monille taakka”, hän valottaa. Ylensyöntiä seuraa siis ähky, oli se seurausta liiallisesta syömisestä tai liiallista informaatiosta. Ähky on seurausta vääristä valinnoista, joihin ympäristö on altistanut.

Seitsemännen ja vähäisimmän kuolemansynnin, eli himon, Askola kertoo tarkoittavan kaikenlaisia riippuvuuksia, joiden takia ihminen menettää oman hallintansa. Askolan kanta sekä ylensyöntiin että painontarkkailuriippuvuuteen on toisin sanoen selkeä: ne ovat syntejä, eivätkä edes mitä tahansa syntejä, vaan kuolemansyntejä, vaikkakin niitä vähäisimpiä. Sunnuntailiitteen toimittaja Marko Junkkari toteaa Uuden Testamentin Roomalaiskirjettä siteeraten ykskantaan, että synnin palkka on – selvähän se – kuolema. Junkkarin ”Miten meille syntisille suomalaisille käy?” -kysymystä mukaillen voisin kysyä: miten minulle onnettomalle painoni tarkkailijalle ja mässäilyyn taipuvaiselle ihmispoloiselle oikein käy?

Askolan mukaan kuolema tarkoittaa kontaktin menettämistä itseensä ja läheisiinsä, elämänilon kadottamista. Tällainen ihminen on pystyyn kuollut, joka ei näe omaa arvoaan ainutlaatuisena ihmisenä. Kuoleman torjumiseksi Askola ei ehdota Personal Traineria, ravitsemusterapeuttia, kuntosalikorttia tai psykiatria vaan ihan yksinkertaisesti – armoa. Sitä ajattelin alkaa jakaa itselleni pystyyn kuolemisen välttämiseksi. Ehkä lapsenikin säästyvät vielä komplekseilta, ainakin pahimmilta. 

Otto Kallioranta