Tein ensimmäistä kertaa Joulun.

Hyvää Joulua ja vauhdikasta uutta vuotta 2017!

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Ei kai täällä ole kilttejä lapsia?

Joulun kuumin kysymys on kasvatuksen näkökulmasta vähän erikoinen. "Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Yhteiskunnan kaikissa kasvatusihanteissa, niin päiväkodin vasu- kuin koulujen arviointikeskusteluissa korostuvat lapsilähtöisyys tunne- ja tietotaitojen karttumisessa. Lapsi oppii leikkimällä, lapsi etsii itse vastauksia, lapsi ilmaisee itseään “sadalla kielellä” ja niin edelleen.

Mutta sitten tulee joulu. Tuo kaikkien perinteiden, suvun tapojen ja pinttyneiden traditioiden kyllästämä alkutalvinen ajanjakso. Jouluna maailma sementoidaan hetken sellaiseksi “minun lapsuuteni” illuusioksi.

Sen vielä ymmärrän, että kinkkua ja laatikoita pitää puolipakolla syödä, samoin saunatakkipaimenet ja vuorosanojaan hakevat enkelit koulun näyttämöllä. Nehän ovat oikeastaan aika söpöjä ja liittyvät alkuperäiseen teemaan. Perinteisen joulusiivouksen välttämättömyydenkin yritän sulattaa kinkun ohessa, vaikka oma siisteysstandardini kelpuuttaisi normaalin silmänlumesiivouksen.

Mutta se pukkitouhu ja kiltteily. Onko pakko säilyttää tapojen ja ruokien lisäksi joku tsaarinaikainen käsitys kilteistä lapsista, jotka eivät itkeä saa eivätkä meluta saa, koska joulupukki a.k.a. Korvatunturin big brother saa tietää ja rankaisee pehmeillä paketeilla, jos niilläkään? (Tai eihän se oikeasti koskaan rankaise, kuten Antti ansiokkaasti toteaa toisaalla, mutta kuitenkin.) Pahimmassa tapauksessa vielä pappikin käskee päiväkodin joulukirkossa olla kiltisti, ettei Jeesus-lapselle tulisi paha mieli. 

Kuvan lapset eivät ole erityisen kilttejä

Tällainen puhe lapsen kiltteydestä on aikuisten vanhanaikaisten kiltteyskäsitysten heijastamista lapsiin. Joululauluissa ne käsitykset vielä elävät. Lapset toki osaavat olla oikeasti tuhmia, mutta itkeminen ja meluaminen eivät ole sitä. Niitä ei oikeasti merkitä sinne tonttujen kirjaan! Ne ovat vain lasten tapoja kommunikoida ja olla olemassa ja siksi tonttujen mielestä ihan tosi ok. Ja tiedä millainen koliikkihuutaja se Betlehemin lapsonenkaan oli.

Jos lapselta vaaditaan joululaulun edellyttämää kiltteyttä vastineena pukin tuomille lahjoille, häneltä vaaditaan vanhempien tunteiden ja toiveiden mukaan hengittämistä. Siis omien tunteiden ja itsensä ilmaisemisen kieltämistä. Se on vaarallista, sillä lapsen pitää saada oppia tuntemaan itse. Ja hänen tapansa oppia tuntemaan on hiukan meluisa ja joskus itkuisa.

Siispä ehdotan, että säilytetään vielä muu, mutta dumpataan joulun perinteistä tuo pukkivetoinen kiltteily. Jos ei dumpata, kannattaa pukin kysyä ovelta, onkos täällä tunnepakoisia lapsia.

Heikki Nenonen

(Tätä tekstiä julkaistessani kuopus huusi kuin hinaaja)

11 tapaa pilata joulu

Onko joulusiivous tehty? Lahjat hankittu? Kävithän kauneimmissa joululauluissa? Lanttulaatikko? Oikein hyvä! Arvasinhan minä. Sinuun voin aina luottaa!

Adventtisohjoa kyntäessäsi meinasit jo uupua kaamokseen, mutta jouluvalmistelut ja läheisten hyväntuulisuus ovat auttaneet sinua jaksamaan. Vihdoinkin joulu on ovella ja namut riippuvat kuusen oksilla.

Ihmiset usein kyselevät minulta, mikä olisi se oikea resepti onnistuneeseen jouluun. 11 tapaa -sarja jatkuu ja sen kolmannessa osassa annetaan tortuntuoksuisten ajatusten leijailla jouluisiin tunnelmiin.

”Olet sitten marketissa tai reessä, on sulla tärkeät tipsit silmies eessä. Nappaa pipari tai kaksi, näistä tulet viisaammaksi!”

1. Luule, että lapset käyttäytyvät jouluna kiltisti. Tämä on tyypillinen harhaluulo, sillä lapset sekoavat joulusta. Lokakuusta alkaen tottelemattomia lapsia on peloteltu joulun perumisella ja vanhemmat uhkailevat lapsia ikkunoista kurkkivilla tontuilla. Yllättäen tuhma lapsi löytää jouluaattona valtavan kasan hittilahjoja kuusen alta. Vähemmästäkin epäjohdonmukaisuudesta sekoaa pieni piltti! Joulu on vanhemmille pettymysten aikaa!

Kuvan lapsi odottaa joulua

2. Alavudella tai Tervolassa joulukuusen hakeminen metsästä oli perinne, normaalia ja kaiken lisäksi helppoa. Mummolla, enolla tai naapurin serkkupojalla oli oma palsta, josta joulukuusi käytiin valitsemassa jo juhannuksena. Jouluaaton kirpeässä pakkassäässä ravisteltiin kuukkelit ja riekot kuusesta, Husqvarna töihin ja havupuu rekeen. Kuinka ihana perinne! Nykyään, kun kansa asuu kaupungeissa ja erkaantuu luonnosta, joudutaan ostamaan joulukuuset toreilta. Tanskalainen hopeakuusi on täynnä pesiviä loisia, pudottaa neulaset tapanina ja hintakin hipoo sataa euroa. Jos Sievissä asuva appiukko saa tietää, että kuusestasi on maksettu, tulee kaikille paha mieli.

3. Osta lanttulaatikko kaupasta. Päätät, että tänä jouluna et käytä aikaa jouluruokien tekoon, vaan panostat aitoon vuorovaikutukseen. Isot marketit hämäävät väsynyttä jouluihmistä mainostamalla näennäisen ihania jouluruokia, mutta ne kätkevät sisäänsä väriaineita, koodeja, johdannaisia ja lisäaineita. Vatsat sekoavat ja mielet pahoittuvat. Joulusta jää ohut olo ilman isoäidin tekemää lanttulaatikkoa Näkkäläjärven emäntäkoulun reseptillä.

4. Joulusiivous. Kaapit pullistelevat vanhoja vehnäleseitä, mausteita, lääkkeitä, kemikaaleja ja kaljamaltaita. Tyhjennä, luutua ja järjestä. Saunassa riittää työtä. Hammasharjalla laudevälit, vaihda kuusipaneelit ja kiuaskivet. Uusi silikonit saumoihin. Pakasta petivaatteet ja imuroi hilseet. Polta visvainen vieraspatja ja osta tilalle uusi. Kiillota vanhat hopalusikat hammastahnalla. Pura kodinkoneet ja liota osia yön yli bensiinissä. Aja etikkavesi kahvikeittimen läpi. Kuuraa hormit ja pese talon alapohja. 

5. Luovu kaikista perinteistä. Syö jouluaterialla lammasta, katko kynttilät, välttele sukulaisia, unohda kirkot ja polta olkipukit. Jouluperinteistä luopuminen on riski, sillä suku, henget, tontut ja pukki huomaavat sinun nousseen heidän yläpuolelleen ja kiroavat oudon sooloilijan.

6. Tee sopimus kumppanisi, ystäväsi tai työkaverisi kanssa, että ette vaihda tänä jouluna joululahjoja laisinkaan. Joulurauhanjulistuksen kynnyksellä toinen pettää sopimuksen ja tuo vastaleivotun saaristolaisleivän Nauvosta. Vastalahjaan ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Se ei riitä, että joulusi on pilalla. Häpeä kalvaa sinua seuraavaan jouluun asti.

7. Syö, syö ja syö! Tee herkkukippoja, joista voi joulutohinoissa kahmaista hyppysellisen silloin ja kourallisen tällöin. Hyviä ja suunmyötäsiä mixtuuroja ovat: a) manteleit, rusinat ja pähkinät b) halvat suklaakonvehdit c) vihreät kuulat ynnä muut isohkot marmeladimöllykät d) piparilajitelma e) juustotarjotin f) suolakalalautanen ja g) voitaikinatuotteet. Ryystä kinkkulientä!

8. Anna lahjaksi hyväntekeväisyyttä. Hyvä idea ja kaunis ajatus, mutta joulusi hurahtaa kun väännät viisivuotiaalle rautalangasta, miksi hänen toivomansa Ryhmä Haun -vahtitorni vaihdettiin viiteen vuoheen ja kahteen kaivoon ulkomaille.

9. Ota kokonaisvastuu joulusta. Hallinnoi lahjalistaexceliä ja stressaa. Huolehdit, että askartelemasi joulukortit lähetetään ajoissa. Sinä käyt Prismassa ostamassa ison jouluruokaostoksen. Sinä tiedät, milloin pukki tulee ja milloin se lähtee. Sinä päätät, milloin ulkotulet sytytetään ja kerrot niiden paloajan. Kun kaikki on valmista, romahtaa päävastuullinen. Superihmisen ruumis hytkyy hervottomasti, hän konttaa tonttulakki päässä kuusta ympäri, eikä itkulle meinaa tulla loppua. Päävastuullinen väittää, ettei kukaan arvosta hänen työtään. Vuoden kuonat tulevat ulos ja kaikkien joulu on pilalla!

10. Vietä sukujoulu mökillä. Taatta haluaa ylikypsän leivinuunikinkun ja nuori Jasmin vilauttaisi potkalle sähköuunia. Himmelin paikasta tulee kiistaa Liisan ja Japen välillä. Aaton aikataulusta tulee vääntöä. Missä järjestyksessä toteutetaan haudallakäynti, jouluruoka ja lahjojen jako? Kuka menee ensimmäisenä joulusaunaan? Hesalainen vävykokelas lotraa suihkussa varaajan tyhjäksi.

11. Hiljenny ja keskity joulun keskeiseen sanomaan. Rakenna varastoon seimi, käperry oljille sikiöasentoon ja hyräile hymnejä. Havahdut hereille lasten heleään nauruun. Naapurin perhe viettää pehmeissä joululahjayöpuvuissaan täydellistä jouluiltaa. He pelaavat Monopolia. Kirkas ja yksinäinen tähti loistaa kirkkaana varastosi yllä.

Hyvää joulua sinulle!

Antti Kanto

Hyvä pohjakunto on tärkeää myös vanhemmuudessa

Hyvin tehtyä pohjatyötä ei voi koskaan korostaa liikaa. Se on tärkeää kaikilla elämänalueilla: urheilussa, opiskelussa, työelämässä ja ihmissuhteissa - niin, jopa vanhemmuudessa.

Mitä pohjatöiden hyvin tekeminen sitten tarkoittaa? Urheilussa se tarkoittaa yleisesti ottaen liikunnallista elämäntapaa lapsesta asti: puissa kiipeilyä, hippaa, vuorenvalloitusta, puolivoltteja ja painimatseja. Pyöräilyä kouluun ja harrastuksiin, pitkiä lenkkejä matalalla sykkeellä. Aktiviteetteja, jotka parantavat notkeutta, kestävyyttä, nopeutta, kimmoisuutta ja raakaa voimaa.

Ajattelun pohjakuntoa rakennetaan myös lapsuudesta lähtien. Ajattelun perustusten rakentaminen aloitetaan keskusteluilla ja lukuhetkillä isän tai äidin kanssa, vapailla leikeillä ja arkipäivän ongelmanratkausulla. Miten seuraavan päivän suklaa irroitetaan joulukalenterista? Ajattelun rakentamista jatketaan koulussa, ennen kaikkea laskemalla, lukemalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla. Laskeminen jalostuu suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi, lukeminen, keskusteleminen ja kirjoittaminen kriittiseksi ajatteluksi, pohdinnaksi, kyseenalaistamiseksi ja uuden ajattelun luomiseksi.

Monia hyviä asioita voi tehdä samanaikaisesti. Kuvassa harjoittelen soutulait-

teella, pidän kuopustani sylissä ja luen hänelle Tatua ja Patua, kuuntelen saksan-

kielisiä uutisia ja luen Dostojevskiä alkukielellä. 

Myös ihmissuhdetaitojen pohjatyöt aloitetaan lapsena. Pohjatyötä on esimerkiksi vanhempien sylissä istuminen ja isän vatsan päällä nukkuminen, sisarusten kanssa riitely ja riitojen sopiminen, rajojen saaminen ja niiden koettelu ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän ajatuksiinsa ja elämäntilanteisiinsa eläytyminen, ryhmän jäsenenä toimiminen ja ryhmän johtaminen ovat myös taitoja, joita opetellaan jo lapsuudessa - aluksi kotona, myöhemmin koulussa ja muissa yhteisöissä.

Hyvä pohjakunto rakentuu yli sukupolvien, mikä asettaa lapset syntymästään lähtien toistensa kanssa eriarvoiseen asemaan. Urheileviksi lapsiksi kasvetaan urheilevissa perheissä, uteliaiden vanhempien lapset oppivat ajattelemaan. Lapsi oppii esimerkistä. Sosiaalisesti taitavien kasvattajien lapsista tulee yleensä sulavakäytöksisiä seuraihmisiä.

Vanhemmuuden pohjakunto on kuitenkin paljon muutakin kuin yhdessä lenkkeilyä, lukemista ja hyvin ajoitettua verbaaliakrobatiaa. Silti sekin rakentuu lapsuudessa ja periytyy muun pohjakunnon tavoin sukupolvelta toiselle.

Vanhemmuuden pohjakunnon tärkeimpiä rakennusaineita ovat omilta vanhemmilta saatu rakkaus, hyväksyntä ja empatia. Kuten jokainen tietää, kukaan ei ole täydellinen missään, mutta hyvää ja mahdollismman varhain aloitettua pohjatyötä ei kannata väheksyä. Liikunnasta nauttii enemmän ilman veren makua suussa ja ajattelusta enemmän, jos saa seisoa jättiläisen olkapäillä. Rakastaminenkin on paljon helpompaa, jos on itse tullut rakastetuksi, lapsesta asti.

Otto Kallioranta

Kun lapsi nukkuu, yöpyy meri

Keksihän rastas pesälle paikan.

Kun perustimme tämän blogin elokuussa 2015, ajattelin, että on yksi aihe, johon en kajoa. Mutta viime toukokuussa punakylkirastas teki pesän pyöräkatoksen perälle ja tapahtumassa oli sellaista symboliikkaa, että vähitellen mieleni muuttui.

Ennen kuin jatkat, hyvä lukija, sanon, että tämä on aika surullinen kirjoitus.

*****

Kuusitoista vuotta sitten odotimme esikoista. Raskaus eteni normaalisti, kunnes vaimon selkä kipeytyi. Sitä yritettiin hoitaa, tuloksetta. Neuvolantädin mukaan kohdussa oli poikkeuksellisen paljon lapsivettä.

Eräänä iltana - ehkä 30. raskausviikolla - lapsivedet tulivat, ja selkäkipu häipyi saman tien. Lähdimme sairaalaan, missä lasta ultrattiin. Lääkäri pyydettiin paikalle ja katsottiin taas ultraäänellä. Näyttivät huolestuneilta. Kuvissa näkyi, että lapsen kaulalla oli kasvain, mistä syystä hän ei ollut kyennyt nielemään lapsivettä. "On mahdollista, että lapsi menetetään", lääkäri sanoi. Nyökkäsin.

Lääkärin mentyä hoitaja vielä varmisti, että olinhan ymmärtänyt, mitä tämä tarkoittaa. Sanoin ymmärtäväni - vaikka varma en ole, ymmärsinkö silloin, tai ymmärränkö sen paremmin nytkään.

Vietimme yön synnytyssalissa. Lapsen pulssi oli kiihkeä ja vasta silloin tajusin, kuinka elossa lapsi onkaan.

Seuraavana aamuna tehtiin hätäsektio. En päässyt leikkaussaliin. Menin alakerran kahvioon, olo oli tyhjä. Otin muistaakseni kahvin ja pyöreän, pullataikinaan leivotun mustikkapiirakan.

Parin tunnin kuluttua pääsin teholle lasta katsomaan. Keskoskaapissa parikiloinen ihminen liikkui hengityskoneen tahdissa. Ilmaletkulle oli puhkaisu kanava kaulaan kasvaimen alapuolelle, huulissa oli hieman verta. Lapsen yllä oli vain kertakäyttövaippa, aivan liian suuri.

Lääkäri suunnitteli, että lapsi kuljetettaisiin iltapäivällä operaatioon Helsinkiin. Vielä punnittiin, mentäisiinkö ambulanssilla vai helikopterilla. Pieni käsi tarrasi päättäväisesti epävarmaan pikkurilliini.

Pian suunnitelmat muuttuivat, kun lapsen hapetusarvot lähtivät laskuun. Pappi ei ennättänyt hätään ja hänen tehtävänsä lankesi minulle. Kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kahden aikoihin eloton vauva irrotettiin hengityskoneesta.

*****

Poikaset teinihaiveniset, pian valmiita lentämään omilleen.

Katson kuvia noilta ajoilta. Arkkuna puinen matkalaukku, lapsi siinä kuin nukke. Nostamme isän kanssa lippua puoleen salkoon, maisema on sumun peitossa. Kappelissa pieni saattojoukko, itkettyneitä kasvoja. Pappi pitkän lapionsa kanssa: maasta olet sinä tullut. Näen kuvassa itseni kantamassa arkkua tapulin ohi hautausmaalle selkä kumarassa. Pieni arkku kylmään monttuun, isoäidin syliin.

Luen ystäviltä ja sukulaisilta saatuja kortteja ja kirjeitä. Pahinta mikä voi kohdata. Miksi juuri teille. Lapsi odottaa taivaassa. Muistamme teitä.

Kuuden tunnin elämänsä aikana lapsi ehti tuskin silmiään avata. Ei ehtinyt itkeä eikä nauraa - ymmärräthän, mitä lääkäri sinulle sanoi?

*****

Mietin, miksi tästä aiheesta on niin vaikea puhua. Miksi tämän blogitekstin kirjoittaminen hirvittää minua.

Aiemmin syksyllä Vesa kirjoitti tässä blogissa herkkävireisen arvion Tuomas Juntusen kirjasta Tuntematon lapsi. Juntusen kirja on tärkeä - en ole sitä kylläkään lukenut, koska sen tematiikka tuntuu toisaalta liian läheiseltä, toisaalta tyystin vieraalta. En osaa eläytyä osanottoihin. En ymmärrä, mitä merkitsee lapsen menettäminen. Kuinka voi ymmärtää, mitä lapsesta luopuminen merkitsee, jos ei ole lasta koskaan ollut. En osaa tuntea oikeita tunteita, en osaa surra oikein. En voi sanoa, että tämä on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua.

Jokin aika sitten juttelin surututkija Mari Pulkkisen kanssa. Hän hylkäsi suoralta kädeltä väittämän "oikeasta suremisen tavasta". Ei ole mitään surun vaiheita, ei ole oikeita tai vääriä tunteita, ei ole tiettyä suremisen kaavaa, ei ole surutyötä, joka hoidetaan alta pois ja jonka jälkeen elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollain tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen.

Yksi pojista ei koskaan lennä.

Pulkkinen oli tehnyt väitöskirjassaan kiinnostavia havaintoja: moni läheisensä menettänyt piti itseään jollain tavoin syyllisenä tapahtumaan silloinkin, kun läheinen oli kuollut sairauteen. Naurahdin ihmisten taikauskoisuudelle - kunnes tajusin, että näinhän itsekin jollakin tasolla ajattelen. Olisiko lapsi selviytynyt, jos olisin odottanut häntä enemmän? Kuoliko lapsi rakkauden puutteeseen? Otsalohko vakuuttaa, että ei tietenkään, mutta nuo kysymykset nousevatkin aivojen vanhemmista kerroksista.

*****

Yhtä osanottokorttia olen ajatellut paljon. Säveltäjäsetäni oli kirjoittanut yhden rivin teoksen naiskuorolle. Tekstinä on lause, jota Lassi Nummi piti suomen kielen kauneimpana.

Kun lapsi nukkuu
yöpyy meri

Laulu on lyhyt kuin lapsen matka kohdun lämpimästä routaiseen maahan. Alttoäänissä rinnakkaiset kvintit keinuttavat lapsen uneen: "nukkuu, nukkuu, nukkuu".

Topi Linjama

Isän kuusi syytä rakastaa hyvinvointivaltiota

Olen niin sanotusti hyväosainen, joten voi hyvin olla, että pärjäisin toisenlaisessa järjestelmässä. Mieluummin kuitenkin elän hyvinvointivaltiossa ja toivon todella, että Suomi pidetään sellaisena.

1. Ilman tuloerojen ja eriarvoisuuden tasaamista yhteiskunta olisi paitsi räikeän epäoikeudenmukainen myös räikeän epätasa-arvoinen. Vaikka tasa-arvon eteen on vielä paljon työtä tehtävänä, on tilanne Suomessa kuitenkin vertailtaessa aika hyvä. Joutuisin luultavasti tekemään jotain paljon epämiellyttävämpää työtä paljon epätoivoisemmalla vimmalla saadakseni perheelleni leipää pöytään. Puolisoni puolestaan olisi luultavasti melko lopullisesti jumahtanut kotiin jos emme sattumoisin olisi löytäneet jotain vielä huono-osaisempaa nälkäpalkalla lapsia kaitsemaan, jotta puolisonikin voisi tehdä jotain, mitä vain, työtä huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla. Osallistuva isyys olisi sitä, että joskus näkisin lapsiani. Koulutustasoni tosin saattaisi olla sitä luokkaa, että en ehkä hahmottaisi osallistuvaa isyyttä ylipäänsä mahdollisuutena.

2. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka löydän valtavia rahasummia lasteni kouluttamiseen. Minun ei tarvinnut koulushoppailla, koska kaikki koulut ovat melkoisen tasalaatuisia. Lapseni saavat koulussa riittävästi hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Ekaluokkalaiseni pääsee iltapäivällä kohtuuhintaiseen iltapäiväkerhoon sen sijaan, että istuisi yksin kotona tuntikausia ennen kuin muut ehtivät kotiin.

3. Perheenjäsenen sairastuminen ei syökse perhettä köyhyys- ja syrjäytymiskierteeseen, eikä sitä varten ole tarvinnut ottaa vakuutusta. lapseni on myös rokotettu. Neuvolajärjestelmä on ollut tukena etenkin äidille ja ottanut isoja askeleita myös isien huomioimisessa. Nyt taidamme tarvita röntgenkuvat toisen lapsen kädestä, eikä ole homma eikä mikään marssia sairaalaan, jossa kuvat otetaan. Siihenkään ei talous kaadu, vaikka jotain toimenpiteitäkin jouduttaisiin tekemään. Hyvinvointivaltio on se vakuutus.

4. Varhaiskasvatus on ollut hyvin merkittävä lasteni kasvussa ja kehityksessä sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi ja se on antanut mahdollisuuden siihen, että sekä minä että puolisoni olemme voineet opiskella ja tehdä töitä. Saimme nauttia jopa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Ikävä kyllä se ilo meni seuraavilta, sillä joensuulaisilla poliitikoilla ei ollut rohkeutta pitää siitä kiinni.

5. Sekä päiväkodissa että koulussa lapsiani on kuskattu teatteriin ja muihin taidepläjäyksiin ilman lisäkustannuksia vanhemmille. Minulla ehkä olisi ollut sekä varaa että halua maksaa jopa ne lisäkustannukset, mutta kaikilla ei. Lapsista tuskin kuitenkaan juuri kukaan haluaa jäädä pois niiltä retkiltä ja taide-elämykset ovat niin tavattoman tärkeitä lapselle. Julkisella rahalla on rakennettu nekin tilat, joissa lapseni käyvät pelaamassa sählyä ja harjoittelemassa karatea.

6. Minun ei tarvitse toppuutella lasteni haaveita ja unelmia, koska yhteiskuntamme kohtalaisen hyvin takaa jokaiselle mahdollisuudet toteuttaa mitä erilaisimpia unelmia. Minun ei tarvitse kertoa lapselle, että tämäkin haave on meidän tuloluokkamme saavuttamattomissa.

Ilman hyvinvointivaltiota tätäkään blogia ja montaa muuta vapaaehtoisena sivuhommana tehtyä kulttuurituotetta tuskin olisi. Valtavat määrät potentiaalia jäisi hyödyntämättä kun lahjakkaat, luovat ja idearikkaat ihmiset joutuisivat keskittämään energiansa perustoimeentulon hankintaan. Sellaista isyyden asiantuntijuutta, jota mekin tässä jalostamme, ei välttämättä olisi eikä sen kaipuuta ehkä osattaisi sanoiksi pukea. Virheetön ei hyvinvointivaltio ole, mutta ei toisaalta korjaus- ja kehittämiskelvotonkaan. Olisi parempi tapella siitä kuinka kehitämme sitä kuin ajaa sitä alas. Tämä tulee olemaan ajatukseni myös silloin kun teen äänestyspäätöstä ensi keväänä kuntavaaleissa. Toivottavasti moni muukin ajattelee samoin.

Kirjailija-ohjaaja Aino Kiven käynnistämä #EnOlisiTässä -kampanja on saanut jo paljon ihmisiä mukaansa ja tänään tiedotettiin, että se laajennetaan "koko itsenäisen Suomen juhlavuoden kestäväksi, yhteiskunnalliseksi ja kollektiiviseksi taideteoksi". Tätä on aika helppo kannattaa. Kampanja löytyy sosiaalisesta mediasta sekä sivulta prohyvinvointivaltio.fi.

Pasi Huttunen

Isi, mennään leikkimään.

Se oli yhteinen hetki arjen keskellä. Tunti ja toinenkin kului kuin siivillä. 

Kuvat: Antti Pitkäjärvi Photography

Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Tämä on se mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään!

Tavallisen päivän tavallinen lounashetki kouluruokalassa. Kerään jakelulinjastolta kymmenellä sentillä valmistetun ja neutraalilta maistuvan ruoka-annoksen lautaselleni. Väistän muutamaa lattialle liiskautunutta harmaata koulunäkkiä ja komennan pulisevaa porukkaa.

Löydän kelvollisen istuimen ja kaivan hieman salassa puhelimen esille. Selaan nopeasti somen läpi ja ihmettelen, miten hohdokasta työelämää muut viettävätkään. Tuttavat ovat olleet gaaloissa, laivaseminaareissa ja messuilla. Sitten on joitakin lomakuvia etelän lämmöstä. Onpa tullut ihan tavallinen tekstarikin, mutta se jää lukematta ja vaivun alitajuntahorrokseen.

Minusta tuntuu usein siltä, että muilla on elämässä jatkuvaa mukavaa pöhinää ja oma elämäni kulkee samaa tylsää ja ruosteista rataa päivästä toiseen. Minä taidan olla se ”Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään”, josta J. Karjalainen laulaa.

Koska on pimeä arkiperjantai, en innostu odottamaan yhtään mitään erikoista tai yllättävää tältäkään päivältä. Aamuisin on pimeää, päivisin nippa nappa harmaata, kunnes taas iltapäivisin laskeutuu ahdistava synkeys. Kaamosmasennus ei yllätä. Sitä osaa jo odottaa.

Suomen pimeys on pimeämpää kuin ruotsalainen tai norjalainen pimeys. Asfaltti nielaisee autonvalot ja katulamppujen valju valoteho hajoaa vesisumuun. Tiellä liikkujat ovat hädissään. Kukaan ei näe ketään, eikä kellään ole heijastimia, koska kukaan ei jaksa käyttää niitä. Työmatkalla ajan tottuneesti supikoirien ja peurojen yli. Ei yllättävää.

Töissä voi seurata vuosikellosta päivien kulkua. Kaikki tapahtuu ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaan. Jonkun asian kanssa tuskaillaan hetki, kunnes asia ratkeaa tai nostetaan kädet pysytyyn. Näin mennään tunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tietyn väliajoin lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, jos lauletaan.

Kotona ei yllätä mikään. Osaan arkipäivän käsikirjoituksen repliikit ulkoa: ”Saanko pädin? Saanko pelata sun puhelimella pitsapeliä? Tule pyyhkimään! Tuo löi! Kuka varasti minun piirustuksen? Leikitään peiliä! Pahaa ruokaa! Syö se muusi! Pyyhi ite! Olkaa! Älkää! Olkaa! Öööööörghh...” Ei uutta! Ei yllättävää!

Haaveilen yllätyksistä. Haaveilen suuresta rahasummasta, yllättävältä taholta tulevista kehuista, mielenkiintoisista työtarjouksista, pysyvistä hiihtokeleistä, kevyestä mielenlaadusta, kiinteistä lihaksista ja hyvistä joululahjoista.

Ai niin. Tekstiviesti. Se on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vaan kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi hohtavanpunaista viivaa.

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiin tulee painetta ja leuat pysähtyvät. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

Meille tulee kolmas lapsi!

Raskaustestin tulos on positiivinen

Antti Kanto

Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti - ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä - liekö itse kokenut samaa - ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama

Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus

Riitelen ehkä kymmenvuotiaana sisarukseni kanssa tietokonevuorosta ja nimittelen häntä. Jään tietokoneelle istumaan, kun itkevä pikkusisarus ryntää pois huoneesta. Kuluu hetki ja talon toisesta päästä huudetaan nimeäni terävästi: “Tänne!”

Tunnen tilanteen: näin on käynyt kenties satoja kertoja aiemminkin. Tiedän, että nyt kannattaa mennä vauhdilla, jos haluaa välttyä pahimmalta raivoamiselta. Isä ei siedä hidastelua näissä tilanteissa. Lieneekö jo huomannut, että olen alkanut kyseenalaistaa hänen autoritääristä otettaan.

Kuljen kohti olohuonetta, josta oletan huudon kuuluneen. Kohta kajahtaa uusi huuto: “Nopeesti!” Tiedän, että olen hidastellut ja nyt oikeutta tullaan käymään raskauttavimpien asianhaarojen kautta. Kurkkua kuristaa ja nopeutan tahtia. “Mä sanoin, että nopeesti!” Kiirehdin askeleitani, vaikka matkaa on vain muutamia metrejä.

Menen isän eteen ja kuulustelu alkaa. "Mitä tapahtui? Miksi? Mitä teit?" Alan kertoa omaa versiotani tapahtumista, mutta isä keskeyttää selittelyni monta kertaa ja esittää kysymyksiä puheeni päälle. Silloin, kun hän ei kommentoi, hän katsoo kohti otsa kurtussa, silmät palaen. Itku polttaa silmissä ja pala nousee kurkkuun, mutta tiedän, että nyt ei kannata näyttää tunteita - häpeää lukuun ottamatta - koska ne vain pahentavat tilannetta. Mutta ääni alkaa takellella ja naama vääntyy irvistykseen pidätellystä itkusta. Isä hermostuu ja käskee lopettaa itkun ja naaman vääntelyn.

Kuva: John Visco / Stockvault

Saan koottua itseni ja jatkan puolustuspuhettani. Suututtaa, sillä tilanne on mielestäni kohtuuton käsiteltävään konfliktiin nähden. Koetan puolustaa itseäni. Pakotetusta itsehillinnästä ja harmista johtuen viesti tulee kulmikkaasti ulos. Isä raivostuu. Hän ei siedä sitä, että joku lapsista kehtaa olla nöyrtymättä hänen edessään. Isä huutaa ja käskee lopettamaan “ryppyilyn”, jolla hän tarkoittaa kaikkea elehdintää, joka viittaa omanarvontunteeseen tai eriävään mielipiteeseen. Pitäisi ymmärtää olla täysin nöyrä, jos haluaisi tilanteesta eroon mahdollisimman vähällä. Oikeudentajuni ei kuitenkaan sulata mitätöintiä eikä tunteiden kieltämistä. Pidän kiinni omasta mielipiteestäni, ja tätä ominaisuutta isä nimittää kapinallisuudeksi. Se raivostuttaa häntä äärettömän paljon.

Lopulta tuomio julistetaan: syyllinen. Tämän isä oli päättänyt jo ennalta.

Syyllistä on rangaistava. Yleensä rangaistus on julkista nöyryyttämistä haukkumalla tai fyysistä kipua riippuen siitä, onko tuomarilla hyvä päivä ja ovatko rikkomukset vakavia.

Tällä kertaa tuomio on tukkapölly. Isä käskee ojentamaan korvan lähemmäksi ja joudun kumartamaan hieman hänen suuntaansa. Kumartuminen on nöyryyttävää, mutta toisaalta se antaa minulle pelivaraa liikutella päätäni tukistuksen liikettä myötäillen, kun tukistamisen kipu kasvaa liialliseksi ohimolla kasvavista hiuksista vedettäessä. Riittävä kipu varmistetaan sillä, että minulta pääsee älähdys ja mieluiten vielä itku päälle. Kyyneleet nousevat silmiini ja kipu on kova. Nyt isä on tyytyväinen rangaistuksen kovuuteen ja hän käskee minun häipyä silmistään. Hetken päästä käyn sopimassa riitani sisarukseni kanssa, joko omasta aloitteesta tai käskettynä.

Illalla päivän tapahtumat palaavat mieleen ja kyynelet nousevat taas silmiin. Tunnen itseni syntiseksi ja täysin epäonnistuneeksi. Onneksi isä tulee pian huoneeseen lukemaan iltarukousta ja tiedän, että saan pian uskoa huonouteni anteeksi. Isän käytöksestä ei voi nähdä mitään merkkejä siitä julmasta tuomitsijasta, joka päivällä nöyryytti minua ja vei itsekunnioitukseni muutamalla taitavasti valitulla sanalla ja ripauksella fyysistä kipua. Hän säteilee rakkautta ja levollisuutta.

Isä ristii kätensä eteensä. Se tarkoittaa, että on iltarukouksen aika. Luemme rukouksen isän rauhallisessa tahdissa yhteen ääneen. Rukouksen jälkeen isä kiertää saarnaamassa kaikille lapsille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olen viimeisenä vuorossa, joten ehdin nostatella liikutuksentunnetta ennen kuin isä ehtii minun luokseni. Pyydän ensimmäisen siunauksen jälkeen vielä uudelleen päivällistä kiukutteluani anteeksi. Isä saarnaa. Ja minä olen jälleen kerran ottanut kaiken pelon, pettymyksen, vihan ja katkeruuden omaksi syykseni.

Sadisti, jota rakastan ja jolle kouristuksenomaisesti tahtoisin kelvata, vetää peiton päälleni ja toivottaa hyvää yötä. Vähitellen kuivuvat kyyneleet silmissäni. Nukahdan onnellisena isästäni ja siitä, että saan yhä uudelleen uskoa kaikki tunteeni syntinä anteeksi, enkä aavistakaan, että kerran vielä herään tästä helvetistä.

Lapsista pahin
Kirjoittaja on noin kolmikymppinen kahden lapsen isä Etelä-Suomesta

Rakasta äläkä hyysää

Katsoimme koko perheellä Frozenin (2013). Leffa on kohtalaisen uskollinen Disney-formaatille, mutta ei niin pahasti, että olisi tylsä. Lisäksi se on tavattoman kaunista katseltavaa. On se myös aika hyytävä muutenkin kuin talvisen kuvastonsa vuoksi, mutta lapsikatsoja ei onneksen ymmärrä niitä kauheuksia.
Keskiöön nousee perhe ja perheettä jääminen, eikä siinä ole oikein kunnollisia pahiksia. On vanhempia, jotka ajavat lapsensa tunarointeihin ja jopa hirmutekoihin yrittäessään joko suojella näitä ymmärrettävillä, mutta kehnoilla tavoilla tai jättämällä lapsen huomiotta, näkymättömäksi.
Ainoa pahis on monilapsisessa perheessä huomiotta jäänyt nuorin veli. Hän on enemmän traaginen kuin paha.

Päähenkilö Elsakin on tosin enemmän antisankari kuin sankari ja antaa inhimilliset (no Disneyn luonnottomalla, nukkemaisella tavalla inhimilliset) kasvot kaikille satujen pahoille kuningattarille. Hänenkin tarinassaan oli kyse siitä, että liian pelokkaat vanhemmat sulkevat lapsensa maailman ja ihmissuhteiden ulkopuolelle. Hän ei saa olla edes siskonsa Annan kanssa tekemisissä, vaikka molemmat selvästi kärsivät eroon joutumisesta. Sitten vanhemmat kuolevat ja se ohitetaan enemmänkin elämään kuuluvana tosiasiana kuin suurena tragediana.
Anna on kaiken hylätyksi tulemisen vuoksi niin rakkaudenkipeä, että antautuu huijatuksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Tarinan pohjavire on synkkä. Elsa pelästyy ja raivostuu. Seurauksena koko maa peittyy ikuiseen talveen ja vasta rakkaus voi sulattaa kaiken. Hän käyttää valtaosan elämästään aina elokuvan kliimaksiin asti tunteiden patoamiseen sen sijaan, että opettelisi ymmärtämään itseään ja kehoaan. Siihen hänen vanhempansa hänet kasvattavat sulkemalla hänet huoneeseensa piiloon.
Loppujen lopuksi siskot löytävät toisensa. Monen traagisen hetken jälkeen, Elsa muun muassa melkein tappaa Annan tunnekuohussa annetulla iskulla, tasapaino tuntuu palanneen. Kaikki tiedämme kuinka elämä aaltoilee, eikä Frozen oikein enää tässä vaiheessa tunnu kliseiseltä "he elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka" -sadulta, joten ilmaan jää väreilemään kysymys: kuinka pitkäksi aikaa?

Ei ihme, että Frozen tuntuu olevan kovin suosittu aikana, jolloin läsnäolosta on tehty niin tärkeä kysymys ja aikana, jolloin huoli lasten turvallisuudesta uhkaa rajoittaa heidän vapauttaan turhankin paljon.
Tarinat yksinäisyydestä, yksin jäämisestä ja siitä selviytymisestä puhuttelevat sekä nykylapsia että heidän vanhempiaan, meitä suurten ikäluokkien lapsia.
Meidän vanhempamme olivat töissä. Se oli tärkeää ja sen ehdoilla elettiin. Jos vanhemmat olivat työttömiä, niin sitten sen työn ehdoilla vasta elettiinkin. Usein tragedia oli valmis. Vanhempien huomio oli niukka hyödyke, jota joutui tavoittelemaan. Etenkin isyyden normiin kuului tietty etäisyys ja tiukka tunnekontrolli.
Me nykyvanhemmat vietämme ajankäyttötutkimusten mukaan paljon enemmän aikaa lasten kanssa, mutta toisaalta ajankäyttö on paljon sirpaleisempaa kun ei ole työtä vaan erilaisia ja eri tavoilla kuormittavia töitä, joista osasta saa rahaa ja osasta ei. Huomion keskittäminen lapseen hankaloituu kun kolme älylaitetta ympärillä kilkattavat jokainen tavattoman tärkeää asiaa. Nykyinen läsnäolon kulttuuri on vaativa. Vaikka kuinka yritämme, emme oikein koskaan ole tarpeeksi läsnä lapsillemme. Lapsemme varmasti aistivat paitsi harhailevan huomiomme myös jatkuvan huonon omantuntomme siitä, että emme ole tarpeeksi läsnä - olimmepa läsnä tai emme.

Läsnäolofiksaatio liittyy pelkoon siitä, että lapsemme kasvavat väärin jos emme ole siinä ihan koko ajan, mutta eihän se niin mene. Minä voin laittaa kaksi poikaani kahden suunnilleen saman ikäisen serkkunsa kanssa keskenään saunaan. Vaikka siellä on tuli kiukaassa, märkä ja liukas lattia sekä paljon kuumia pintoja tiedän, että kaikki sujuu hyvin. Jos minä menen sinne saunaan, on helvetti irti, koska vastuu siirtyy minulle. Voimme varmasti olla läsnä vähän harkitummin ja antaa lasten kokea asioita ja opetella selviytymään tilanteista. Emmehän me kaukana ole jos jotain kuitenkin sattuu. Jos vähän uskallamme luottaa, ne eivät ehkä kasva nuoriksi aikuisiksi, jotka jäädyttävät maailman ikuiseen talveen.

Pasi Huttunen

Kuinka kasvatan passiivis-aggressiivisen lapsen?

Suomen vaalituin kansallisaarre on passiivis-aggressiivinen mielenmaisema ja siihen saumattomasti liittyvä umpimielinen ja köyhä tunneilmaisu. Menee muuten vaalimisessaan heittämällä ohi näistä Unescon maailmanperintökohteista, mitä näitä on, Suomenlinnaa ja Petäjäveden kirkkoa ynnä muuta.

Vaan oletko miettinyt, miten se me sen aina teemme? Kuinka siirrämme tunnepakoisen passiivis-aggressiivisuuden yhä uudelleen lapsillemme? Tässä nykyisille ja tuleville äideille ja isille seitsemän periaatteen lista, jota noudattamalla osallistut kansallisiin talkoisiimme ja siirrät umpimielisen perinnön omillekin piiperoille.

1. Älä hempeile liikaa
Erityisesti isien pitää muistaa olla Miehiä. Lapsen tai puolison halaaminen on ehkä ok, jos Granlund tekee maalin (ei koske alkusarjaa, silloin ministerinyrkki riittää), mutta sen jälkeen se on sitten noloa. Jos halaat ja lässytät liikaa, pojastasi tulee lässy, knapsu, homo, beta-uros, you know. Osoita siis olevasi hempeiden tunteidesi yläpuolella - vaikka oikeasti olisit niiden ulkopuolella.

2. Viha on noloa
Viha pitää piilottaa, sillä onhan se noloa menettää malttinsa. Jos lapsi oppii koskettelemaan vihan tunnettaan, hän pian ilmaisee sen, ja ei aikaakaan kun hän löytää jo muutkin tunteensa. Siinä sitä sitten ollaan.

3. Älä koskaan suutu
Jatkoa kohdalle kaksi. Ole mieluiten mr. Zen. Jos lapsi näkee, että iskä ei koskaan suutu vaikka sitä ärsyttää, hän kyllä oppii, että viha kuuluu padota piiloon. Eli tavallisen piiloleikin sijaan suosittelen lasten kanssa tunnepiiloa!

4. Jos kuitenkin suutut, anna lapsen ymmärtää, että se on hänen syynsä
Näin opitaan, että syyt noloihin tunnereaktioihin ovat aina vanhempien ulkopuolella. Sitä paitsi pieni syyllisyys ja häpeä pitää lapsella aina olla, se pitää tehokkaasti muutkin tunteet piilossa.

5. Hymähtele lapsen tunteille tai ohita ne
Näin lapsi oppii, mikä on tärkeää ja mikä ei. “Mikä toi nyt oli"-hymähdys on toimiva patenttilatistaja niin lapsen kiukkuun kuin innostukseenkin!

6. Tee lapsesta kuuliainen sinun tunteillesi
Tämä on helppoa. Aamuhärdellissä, ruokailussa ja iltaisin voit aina hermostuessasi muistuttaa, kuinka ikävältä sinusta tuntuu tällainen niskoittelu. Älä vaivaudu kysymään, olisiko lapsen ongelmakäytöksen takana joku hänen tunteensa, sillä siitä alkaa loputon suo. Porkkanana voit käyttää “Isille tulee hyvä mieli jos nyt syöt reippaasti" -tyyppisiä kannustimia.

7. Tee rakkaudestasi ehdollista
Ei se rakkaus kuulkaa ilmaista ole. Sen ehtona on hyvä käyttää esim. reipasta nukkumaanmenoa ja kotitöitä. Vanhemmalle lapselle hyvänä rakkauden ehtona on esim. saman maailmankuvan jakaminen. Näin lapsi ei päädy olettamaan, että hän itse olisi sellaisenaan rakas, vaan hän lunastaa rakkautensa vanhemman toiveiden täytteenä.
 

Sopivan tunnepakoisia hetkiä kasvatuksen parissa, isät ja äidit! Kirjoittaja ottaa nyt kielen pois poskesta ja alkaa siivota lasten  jättämiä aamupalasotkuja. Tuntuu ikävältä sellainen!
 

Heikki Nenonen

Isänpäivän jälkilöylyt.

Sain pitkästä aikaa olla koko päivän kotona isänpäivänä. Sen takia muistelu sen kunniaksi.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi