Katkelma sotapäiväkirjasta 29.4.2016

Terveisiä täältä jostakin. Väsymys painaa, pesuaineet uhkaavat loppua. Tilanne on ollut päällä jo yli viikon. Vatsatauti kiertää perheessä, eikä näytä pitävän kiirettä poistumisensa kanssa. Ensin se vei keskimmäisen lapsen ja muutaman hitaasti etenevän päivän kuluttua kuopuksen. Vaimoni tämä kasvoton pirulainen nappasi tahmaisilla käsillään viime yönä. Kuin luonnollisena jatkumona tähän, yön kuluessa myös esikoinen alkoi vaikertaa sängyllään.



Olen viimeisenä pystyssä. Hoidan haavoittuneita oksennuksen hajuisessa kodissamme. Pesen pyykkiä ja naamoja, tarjoilen juotavaa. Samalla elättelen toivetta, että tauti jättää minut välistä kokonaan. Tiedän tietenkin, että näin ei tapahdu. Vatsatauti ei toimi armollisesti. Se tulee taloon ja tuhoaa kaiken tieltään, tehden pahimmassa tapauksessa vielä monta kierrosta peräkkäin. Tunnen tälläkin hetkellä sen iljettävän läsnäolon itsessäni, epämääräisen kuvotuksen, joka tulee jossain vaiheessa väistämättä konkretisoitumaan vessanpöntön yllä. Pienikin unohdus hysteerisen käsienpesun suhteen, ja olen nopeasti mennyttä.

Epätoivolle ei saisi antaa nyt sijaa, mutta on vaikeaa pysyä vahvana. Olen yksin, strategia on puutteellinen ja linjat pettävät. Tyttäreni toteaa hennolla äänellään, että ”ihan varmasti seuraavaks tää oksennustauti tulee siulle”. Tiedän, lapseni. Vihollinen saavuttaa minut ehkä jo muutaman tunnin sisällä, todennäköisesti jonain yönä aivan lähiaikoina.



Sillä aivan kuten synnytys, myös sairastaminen alkaa jostain syystä aina yöllä. Etenkin vatsatauti on juuri tällainen yöllinen hiipijä, hyökkäyksissään todella raukkamainen ja alhainen. Heräät unestasi, on pimeää ja koetat saada jotain otetta ympärilläsi kuuluvista epämääräisistä, valittavista äänistä. Vähitellen totuus tulee ilmi, eikä se ole kaunista katseltavaa. Kello on 2.21 ja sylissäsi on monenkirjavan mönjän peitossa oleva lapsi. Suihkuttelet siinä sitten lakanoita ja mietit, että miksi.



Muistelen, että sairastaminen oli joskus yksinkertaista. Sitä kaatui valittaen sänkyyn, katsoi elokuvia ja se siitä. Nyt pienten lasten vanhempana sairastaessa jäljelle jää lähinnä tuo valittaminen (ja tietysti blogitekstin kirjoittaminen). Hankalin kuvio on sellainen, jossa molemmat vanhemmat ovat sairaina ja lapset täysin terveinä ja energiaa täynnä. Kun taapero huutaa nälkäänsä vieressä, se on syötettävä, olitpa sitten kuinka huonona tahansa. Ennen kuin tämä nyt kaikkialla ympärilläni vaaniva peto saalistaa minut, toivon hartaasti, että vaimoni ennättää parantua.



Tällaisessa tilanteessa tulee aina mieleen, että kuinka ihmeessä yksinhuoltajat, tai heikolla tukiverkostolla varustetut vanhemmat oikein selviävät näistä sodista?

Vesa Liminka

Vieraskynä: Väärä sukupuoli

Meillä on perhepiirissä ollut vahva usko niin sanottuun sormustestiin, jolla pystytään luotettavasti selvittämään tulevien lapsien lukumäärä ja sukupuoli. Olen lapsesta saakka tiennyt, että saan seitsemän lasta, joista kolme ensimmäistä on tyttöjä.

Tieto on ollut suuri helpotus; olen kasvanut tyttöjen keskellä. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin feminiinisenä kuin maskuliinisena miehenä. Naiseuteen liitän ns. pehmeitä, emotionaalis-esteettisiä arvoja. Olen käynyt siviilipalveluksen, soitan pianoa, pidän kukkien kasvattamisesta ja ompelemisesta, ja valmistan perheemme ruoat. Ruumiinrakenteeltanikin olen hontelo. On minulla tietysti myös maskuliininen, loogis-rationaalinen puoli. On jääkiekko- ja mäkihyppytaustaa. Osaan ratkoa tietokoneongelmia ja tehdä shakkimatin. Sukupuoliin liittyviin rooleihin olen kuitenkin aina suhtautunut ongelmallisen mustavalkoisesti.

Sormustestin ennustukset kävivät toteen, kun avopuolisoni alkoi odottaa esikoistytärtäni keväällä 2015. Myös minä aloin odottaa. Aloin odottaa, milloin pääsen nikkaroimaan nukketaloa ja ompelemaan mekkoja.

Viikolla 12 koitti suuri onnen päivä. Pääsin näkemään, miten tyttö on kehittynyt. Ultraaja levitti geeliä avopuolisoni vatsalle ja asetti anturan. Näytölle ilmestyi alkiovaiheessa oleva kala, ja niin sitä mentiin. Avopuolisoni valahti kyyneliin. Vatsan ihon läpi näkyi ihme, oma vauva.

Mutta minuapa odotti elämäni järkytys. Sikiön sukupuoli oli väärä. Sikiö olikin poika.

Kohtalonhetki.

Se oli isku päin kasvoja. Kysyin änkyttäen, miten suuri osuus sukupuolen selvittämisessä on Ultraajan subjektiivisella tulkinnalla. Ultraaja vastasi, että selvästi erottuva pippeli haarojen välissä ennustaa vahvasti poikalasta.

Toisessa ultrasessiossa viikolla 20 pippeli oli kasvanut. Olin järkyttynyt. Ei: olin kauhuissani. Koko elämäni olin valmistautunut kasvattamaan tyttöjä. Olin valmis tytön isäksi. Mutta entä poika? Poika josta joskus kasvaa mies? Miten kaltaiseni mies pystyisi kasvattamaan pojan tosimieheksi? Mieheksi, joka selviää hengissä miesten maailmassa, jossa herkkyydelle tai kaunosieluisuudelle ei ole tilaa. Miesten maailmassa ne on kätkettävä. On kasvatettava panssari. Muuten päätyy koulukiusatuksi. Itse olen tarvittaessa osannut vetää ylleni äijänaamarin. Mutta osaako poikani? Oppiiko hän tasapainoilemaan herkkyyden ja kovuuden välillä? Elämässä pitää tietää, milloin kannattaa uida petokalaa karkuun ja milloin piiloutua silliparven keskelle. Oppiiko hän olemaan oma itsensä saamatta päivä toisensa jälkeen turpaan?

Tätä taustaa vasten odotusaika oli pitkä ja tuskainen sopeutumistaisto. Helmikuussa 2016 lapsemme vedettiin imukupilla maailmaan. Sain pojan syliini ja mietin, miten ikinä tulisin selviämään tästä, poikalapsen kasvattamisesta julmaan maailmaan.

Jälkikirjoitus

Poika on nyt kaksi ja puoli kuukautta. Hän on ihana, enkä voisi kuvitellakaan, että hän olisi tyttö. Tai sukupuolella ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Isyys on jo kasvattanut minua. Poikalapsen isänä olen joutunut kyseenalaistamaan stereotyyppistä sukupuoliajatteluani, jossa miehuus on ahdasta ja naiseus avaraa. Olen joutunut päivittämään kuvaa itsestäni miessukupuolen edustajana. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on tarjota lapselle sellaiset turvalliset kasvuolosuhteet, jossa hänelle kehittyy hyvä ja terve itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. Ja huumorintajua. Uskon, että niillä pääsee pitkälle, myös hengenvaarallisessa miesten maailmassa.

Joonatan Tola
Kirjoittaja on vastavalmistunut filosofian maisteri, jonka lempiruoka on Parmigiana di melanzane. 

Pyörähetkiä

Kevät tuli, lumet suli. Meni hetki ja toinenkin, kun lapset saivat pyörät ajettavaksi.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Viinatehtaan varjosta löytyy tukea vanhemmuuteen

Rajamäen avoin päiväkoti. Lunta ei enää ole.

Nurmijärven Rajamäellä sijaitseva vanha puutalo on kätkenyt suojiinsa monenlaista toimintaa. Oli aika, jolloin talossa leikki ja kiljui viinatehtaan työntekijöiden lapset, vanhempien pullottaessa työkseen viinaa. Oli aika, jolloin talosta kuului kangaspuiden ryske. Talo tyhjeni, hiljeni ja alkoi rapistua. Kaunis kalanruotoparketti paukahteli kieroon ja killiin. Sitten tehtiin investointi, jonka säästöjä kunnan kannattaisi alkaa jo tyytyväisenä ynnäilemään. Talo remontoitiin perusteellisesti ja sinne perustettiin avoin päiväkoti.

Olen ollut kohta kymmenen kuukautta lasten kanssa kotona. Se ei ole vielä paljon, sillä monet ovat hoitovapaalla vuosia. Elämäntilanteeseeni liittyen yksi useimmiten kysytty kysymys kuuluu, olenko kokenut oloni yksinäiseksi. Kysymys kertoo kysyjästä, sillä hän tietää jotakin ja osaa kysyä. Kysyjä on lähes aina nainen.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch pitää yksinäisyyttä vanhemmuuden yhtenä suurimpana haasteena. Pitkien hoitovapaiden ilmiö on yksinäisyys. Yksinäisyys korostuu, koska muu yhteiskunta ympärillä on niin työkeskeinen. Myös neuvolatyön vs. ylihoitaja Anni Mäkiselle vanhempien yksinäisyys on tuttu ilmiö. Hänen mukaan yksin pärjäämisen kultturi on syvällä vanhemmissa. Tilanne saattaa olla jo erittäin huono, kun apua otetaan vastaan. (HS 4.4.2016)

Yksinäisyys ei ole riippuvainen siitä, onko ihmisellä seuraa. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä milloin ja missä tahansa. Yksinäisyyden syövereissä yksi yleisin harhaluulo on, että kenelläkään muulla ei ole näin vaikeaa. Olen tehnyt elämässäni tuttavuutta monenmuotoisen yksinäisyyden kanssa, mutta isäkuukautta aikoinaan aloittaessani yksinäisyys iski vasten kasvoja kuin räntämyrsky syyspimeällä. Sellaista lajia yksinäisyyttä en ollut aiemmin tavannut. Oli pakottava tarve irtaantua kotoa.

Nurmijärven kunnassa työskentelevä toimiala-asiantuntija Olli Laiho oli perustamassa Rajamäen avointa päiväkotia. Hän muistelee, että avoimen päivähoidon käynnistämisessä pääajatus oli, että tuettaisiin kotona lapsia hoitavia vanhempia. Kunnan intressi oli, että päivähoitopaikkoja tarvittaisiin vähemmän, kun vanhemmille tehtiin kotiin jääminen mahdollisimman houkuttelevaksi. Hieno päätös, jossa kaikki voittaa.

”Avoin päiväkoti on tarkoitettu alle kouluikäisten lasten perheille ja heidän hoitajilleen yhteisen olemisen, tekemisen, tutustumisen, leikkiseuran ja kohtaamisen paikaksi.” Näin kerrotaan kunnan nettisivuilla. Tuskin ainakaan alle vuoden ikäinen osaa kaivata leikkiseuraa. Vauvan kanssa kotona oleva vanhempi tulee talolle todennäköisesti vertaistukea etsien: ”Avoimessa päiväkodissa tarjoamme mahdollisuuden leikkiin ja ohjattuun toimintaan sekä tilaisuuden saada sosiaalisia kontakteja ja keskinäistä vertaistukea.” Vertaistensa joukossa päivän voi pelastaa yksikin kannustava sana. Mieli kohentuu kuullessaan, ettei ole vanhemmuuden ongelmien kanssa yksin.

Rajamäen avoimessa päiväkodissa työskentelee ohjaajina kaksi kasvatusalan ammattilaista. He ohjaavat toimintaa, integroivat uusia tulokkaita porukkaan ja nauttivat kunnan leipää. Parhaimpina hetkinä ohjaajat ovat tehneet itsensä tarpeettomiksi ja asiakkaat keskustelevat keskenään imetyskuulumisista. Tai vaikka miettivät, kuka voisi korjata auton pakoputken. Joku saa hetken apua lapsenhoidossa ja pääsee rauhassa pissalle. Joillakin mietityttää hoitovapaan loppuminen ja kohta alkavat työt. Lapsille pitäisi saada hoitopaikka. Ovi käy tiuhaan. Kävijöitä tulee ja menee tuhannen henkilön kuukausitahtia, kertoo päiväkodin johtaja Kirsi Viitanen. ”Talossa tehdään huomaamatonta mielenterveystyötä”, kertoi eräs äiti avoimen päiväkodin pihalla, hiekkalaatikon reunalla. Hän tarjoaa lapselleen hiekkalapion ja jatkaa: ”Tämä on sellainen purnauspaikka. Vetäjät täällä ovat aivan huippuja. Kuppikuntia ei pääse muodostumaan. Ukkokin olisi helisemässä töistä tullessaan, jos päiväni olisi vain pelkkää vauvaa.”

Olen tyytyväinen, että lähdin avoimen päiväkodin toimintaan mukaan. Avoin päiväkoti on kuulunut lähes jokaisen keskiviikon päiväohjelmaan. Ilman kynnyksen ylitystä en selvinnyt. Alkuun päiväkoti näyttäytyi pelkästään naisten valtakuntana, johon miehellä ei ollut mitään asiaa. Paikan isättömyys säikäytti. Seurasin robottimaisen kätevästi toimivia äitejä, jotka lämmittivät lounaaksi hyvin haudutettua vihannespataa lapsillensa. Muiden vanhemmuus näytti toimivan, isyyteni ollessa kankeaa hikoilua. Sorruin vertailemaan. Väkisin änkeydyin toimintaan mukaan ja aloin pitämään viikottaista lauluhetkeä. Toiminnan kannalta olisi tärkeää, että kotiin jäävät isät lähtisivät liikkeelle ja tulisivat rohkeasti mukaan! Nyt huomaan, että alussa ylittämäni kynnys oli muodostunut omasta asenteestani.

Kuntien, seurakuntien ja järjestöjen perhekerhot sekä avoimet päiväkodit tarjoavat myös oivan suojan kotitöiltä. Lapset viihtyvät, koska vanhempi on koko ajan saatavilla. Isä tai äiti on näköpiirissä, istuu kahvikuppi kädessä ja on jollakin tavalla mukana. Kotona tulee tartuttua kotitöihin ja silloin lapsista pahimmillaan tulee pieniä vihollisia. Kotitöitä tekevän aikuisen pikku viruksia.

Lounashetki. Pinaattilätyt.

Onneksi minua ei isänä nostettu jalustalle. Isämitalia kun en lähtenyt hakemaan, vaan vaihtelua hoitovapaaviikkoihin. Kiitos sille, joka on toistuvasti siivonnut jääkaappiin ja naulakoille homehtumaan jääneet pinaattilättypaketit (eines). Lihaperunasoselaatikko (eines) oli lapsista sen verran maukasta, että sitä ei tainnut useinkaan jäädä. Eteiseen jääneitä vaippoja (pissa) pahoittelen myös. En vain voi muistaa kaikkea!

Antti Kanto

Olemme historian väliinputoajia

Viime aikoina olen istunut kurssilla, jossa käydään läpi metsänhoidon ja metsätalouden perusteita. Tulevana metsänomistajana tuntui järkevältä ryhtyä vähitellen perehtymään siihen mitä sitten omistaa ja mitä sille kannattaa tehdä. Kannustimena kurssille lähtöön toimi isäni hienovarainen vihjaus, että "ois tuollainen kurssi näköjään tuolla".

Luennoilla istuu minun lisäkseni aika paljon niitä, joita siellä odottaa näkevänsä: keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä oman elämänsä metsätalousyrittäjiä, jotka haluavat kurssilta vähän buustia metsätuottoihin. Mutta sitten siellä olemme me minun kaltaisemme. Metsäomaisuus häämöttää jossain tulevaisuudessa, mutta tieto ja osaaminen sen hallinnoinnista ei ole kantautunut meille saakka.
Isä toki olisi varmaan sitä tietoa välittänyt, mutta aiemmin ei ole kiinnostanut eikä nyt ole oikein aikaa. En ole ainut kurssilla, jolle isä on määrätietoisesti, mutta hienovaraisesti vihjannut, että kannattaisi ehkä mennä kurssille.

Taannoin eräs isä murehti häntä haastatellessani, että nykymiehiltä puuttuvat keinot siirtää tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Ei enää ole sellaisia patriarkaalisia dynastioita, jossa kaikki se omaisuuden hallinnoinnin ja siitä huolehtimisen osaaminen ja hiljainen tieto huolellisesti siirrettiin seuraavalle sukupolvelle. Yhteiskunta on ajanut ohi sellaisen mallin ensin teollistumisen ja sitten jälkiteollistumisen myötä. Hyvinvointivaltio on vapauttanut pakosta kasata pääomaa varmistaakseen seuraavan sukupolven hengissä selviäminen. Tämä on hyvä asia, mutta samalla on menetetty jotain, sillä niille hukassa oleville tiedon siirtämisen keinoille olisi käyttöä edelleen vaikka siirrettävä tieto lienee nykyään aika erilaista.

Teollistuminen ajoi isät töihin ja asetti naisten tehtäväksi kodista ja lapsista huolehtimisen. Kodin piiri ja työn piiri erkanivat ja samalla isät joutuivat marginaaliin. Se ydinperheen ja elättäjäisän malli näyttää jääneen lyhytaikaiseksi. Nyt täältä marginaalista ollaan työelämän taas muututtua tulossa takaisiin kotiin kovaa vauhtia, mutta samalla moni mies huomaa, että tietoa on jäänyt siirtymättä sekä sieltä perinteisestä miesten maailmasta että naisille sukupuolikoodatusta hoivan ja kodin maailmasta. Eli aivan kujalla ollaan koko ajan, paitsi sen kahdeksantuntisen ajan kun ollaan töissä, jos töitä on sattunut saamaan. Koti tuntuu helposti vähän etäiseltä paikalta, josta pitää paeta. Vaikka tietenkään ei oikeasti halua paeta. Haluaa osata.

Metsäkurssilla istuessa ja tasaikäisrakenteisen metsän harventamisoppia kuunnellessa siinä sitten yrittää samalla miettiä, että mites hemmetissä minä viimeksi sain siitä perunamuussista niin hyvää. Se niin helposti lipsahtaa harmahtavaksi liisteriksi. Hiljainen tieto ei ole kulkeutunut oikein kummaltakaan suunnalta meille - väliinputoajasukupolvelle.

Pasi Huttunen

Huithaipeleita ja hoivaisukkeja - lintumaailman isä-ääripäät

Kuten meidän suomalaisten ihmisisien, myös suomalaisten lintuisukkien maailmassa on omat ääripäänsä. On lapsista piittaamattomat etäisät kaukoisät ja isyyden elämäntehtäväkseen ottaneet latte-hoiva-pehmot. Ja tietysti keskitien kulkijat siinä välissä.

Vesilinnuista löytyy esimerkkejä isistä, jotka viis veisaavat vanhemmuudestaan. Sinisorsa-iskästä kerrotaan lintukirjassa kutakuinkin näin: Äiskän munittua iskä ottaa hatkat ja hommat kaatuvat yksinhuoltaja-äidin niskaan. Sinisorsa-äiti hautoo ensin neljä viikkoa ja pitää sitten pari kuukautta huolta kymmenpäisestä laumastaan.

Haahka-iskät vaihtavat viihteelle varmistettuaan, että emäntä on pyöräyttänyt munat pesään. Sitten ne kokoontuvat jopa sadantuhannen äijän voimin Ahvenanmerelle bilettämään ja juhlimaan sulkasatoa. Sillä välin haahka-yh:t yhdistävät voimansa ja poikueensa ja hoitavat porukalla jälkikasvuaan.

Mustavalkea haahka-iskä ei ole kuullut jaetusta vanhemmuudesta.

Toinen ääripää löytyy kahlaajien joukosta. Kuovi-iskä valmistaa puolisolleen monta pesäpaikkaa, joista tämä valitsee yhden. Molemmat emot hautovat munia, mutta jo ennen juhannusta äiti on häippäissyt Lontoon ja Pariisin suuntaan.

Vielä erikoisempaa on vesipääskyjen perhe-elämä. Koreammanvärinen naaras kosii koirasta, tekee tälle 3-4 munaa ja lähtee iskemään itselleen uutta vesipääsky-jätkää. Hoivaiskä hautoo, huolehtii poikasista, valvoo öitä, tiskaa, pesee pyykit, vaihtaa vaipat tai mitä kaikkea lintujen vauvavaiheeseen sitten kuuluukaan.

Vesipääskyjä, kirkkaammanväriset naaraita.

Mutta on niitä tolkun isiäkin, vaikkapa merikotka.

Molemmat merikotkaemot osallistuvat hautomiseen ja poikasten ruokkimiseen, minkä voi havaita seuraamalla merikotkan pesintää suorana Viron Haapsalunlahdelta.

Omaan ja lasteni lintuharrastukseen nettikamera on tuonut uuden ulottuvuuden. Sen kautta pääsee eläytymään merikotkan arkeen, joka etenkin haudonta-aikaan ja sadepäivinä on varsin hidastempoinen. Hautova emo on ihmeteltävän kärsivällinen otus. Ja sillä on varmaan kivasti aikaa miettiä omia asioitaan.

Tätä kirjoitettaessa kahdesta munasta on kuoriutunut untuvikko-kotka, joita emot ruokkivat lahnoilla, hauilla ja muilla kaloilla. Sattuipa ruokalistalle joku päivä mustalintukin. Kamera välittää katsojan korviin tuulen huminan lisäksi lintujen ääniä: on peippoja, rastaita, punarintoja, tiaisia, muutolla olevia järripeippoja, kurkia, hanhia ja vaikka mitä. Mereltä kantautuu joutsenten mekastus, jonakin päivänä aivan pesän lähellä lauloi puukiipijä.

Mutta varoitan: lähetyksen seuraaminen saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Ellei ehdi seurata kotkaa aamusta iltaan, voi katsoa kommenttipalstalta parhaat palat.

Topi Linjama

Vieraskynä: Siperia opettaa, koliikki kasvattaa

Tulin ensimmäisen kerran isäksi kesällä 2011. Vanhemmuus oli yllättävän vaivatonta. Esikoistytär oli ja on yhä voimakastahtoinen, mutta hänellä on aina ollut yksi siunattu ominaisuus: hyvät unenlahjat. Kuuden kuukauden iässä laitoimme hänet nukkumaan omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen. Pari yötä unikoulua siihen tarvittiin, mutta sen jälkeen tyttö on yli neljän vuoden ajan nukahtanut itse ja nukkunut illasta aamuun. Päiväkotiaamuina hän ei herätä meitä vaan me hänet.

Kuvittelin, että kaikki tämä oli minun ja vaimoni eli meidän vanhempien ansiota. Kun pitää rutiineista kiinni ja on johdonmukainen, kaikki sujuu. Niin luulin.

Havahtuminen omien temppujen rajallisuuteen tapahtui runsas vuosi sitten toisen lapsen myötä. Tämä toinen tytär otti ensiksikin asiakseen huutaa aivan tolkuttomasti. Hän huusi monta tuntia päivässä, eikä säästänyt meitä ja naapureita yölläkään. Huudon määrä on yksi asia, laatu toinen: uusi vauva ei inissyt tai kitissyt, hän rääkyi ja kirkui kuin palosireeni.

Pari viikkoa elättelimme toiveita, että kyseessä on nopeasti ohimenevä vaihe, mutta pian oli tunnustettava, että perheeseemme oli tullut koliikkivauva.

Muistin, kuinka olin esikoisen kanssa leikkipuistossa ollessani neuvonut väsyneitä vanhempia, suorastaan kehuskellut sillä, että meilläpä pidetään nukkumaanmenoajoista kiinni. Että sillä tavalla lapsi omaksuu rytmin, ja arki sujuu.

Nyt ei sujunut. Koliikkilapsen kanssa ei lopulta voi kuin purra hammasta ja odottaa, että se menee ohi. Tai voi tietysti ja pitääkin kokeilla kaikkea, minkä arvelee auttavan. Meilläkin totisesti kokeiltiin kaikkea. Hukkuva tarttuu jokaiseen oljenkorteen, joten veimme vauvan jopa vyöhyketerapiaan. Ei siitä haittaa ollut, mutta tuskin mitään hyötyäkään. Ja miksi olisi ollut, kun tutkimuksillakaan ei ole pystytty vyöhyketerapian tehoa todistamaan.

Pahin huutovaihe meni ohi neljän-kuuden kuukauden iässä, kuten se yleensä menee. Sen jälkeen kuopus on opettanut meille, että nukkuminen on yksilöllistä ja kasvatukselliset kikat toimivat siihen vain rajallisesti. Jostain ihan muualta kuin vanhemmiltaan tyttö on saanut hämmästyttävän aamuvirkkuuden. Nukahtaminen alkoi sujua, samoin yön läpi nukkuminen, mutta jostain syystä aamu alkoi pikkutyttömme mielestä viideltä tai jopa neljältä. Tähän ei vaikuttanut mitenkään se, miten myöhään hän meni nukkumaan. Turha tässä on jeesustella ja väittää, että mielellämmehän me vanhemmatkin siihen aikaan heräämme, tai käytännössä toki vain toinen meistä vuorollaan.

Ja samalla tiedän tietysti, että kaikki tämä on aivan normaalia. Koliikki on varsin tavallinen vaiva, vaikka sen syyt tunnetaankin edelleen hämmästyttävän huonosti - ilmeneminen tietysti erittäin hyvin. Koliikki ei vaikuta lapsen myöhempään kehitykseen mitenkään, ja varhaiset aamuheräämiset ovat lopulta niin pieni ongelma, että kehtaako niistä edes numeroa tehdä?

Asiat voivat aina olla huonommin tai paremmin, ja lasten kanssa ne ovat niin kuin ne ovat. Osalle ongelmista voi tehdä paljonkin, osalle ei oikein mitään. Meidän perheemme on oppinut ymmärtämään, että lapset eivät tule sellaisina kuin heidät tilataan tai kuvitellaan. Olemme myös oppineet olemaan kiitollisia siitä kaikesta hienosta, mitä he mukanaan tuovat.

Nuorempi tyttäremme on nyt vuoden ja kaksi kuukautta vanha. Ja kyllä, hän on alkanut nukkua pidempään, tyypillisesti noin puoli seitsemään. Hän on hyväntuulinen, touhukas, ottaa kontaktia ja luottaa ihmisiin. Muutenkin hän on aivan yhtä rakastettava kuin isosiskonsa.

Sakari Silvola
Kirjoittaja on kahden tytön isä ja hoitovapaalla oleva Ylen toimittaja.

Pelkotiloja

Keskustelin lapseni kanssa maapallon tulevaisuudesta. Aloitan kuvasarjan näistä huolista. Ensimmäinen kysymys oli, että tulemmeko hukkumaan roskaan tulevaisuudessa? Tässä on pelkotila- kuvasarjan ensimmäinen kuva, jatkoa seuraa myöhemmin.

(klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi)

Kuva: Antti Pitkäjärvi Photography

Päätykatsomon lapset

Etenkin näin keväällä, joukkuepelien ratkaisukoitosten aikaan, tulee välillä käytyä urheilukatsomoissa. Urheilutapahtumaan osallistuminen on aina pienimuotoinen erikoisuus, sillä se ei ole minulle kaikkein luonnollisin ympäristö. En mahda sille mitään, mutta esimerkiksi jäähallin sisäänkäynnillä leijuva makkaran tuoksu viestii minulle aina astumisesta lihalliselle ja fyysiselle näyttämölle, jossa vain vahvimmat pärjäävät ja heikoimmat joutuvat teuraalle.

Yksi osa tästä urheiluhallien todellisuudesta iskee kuitenkin vasten kasvoja vielä rajummin kuin käristyvä makkara. Nimittäin solvauksia kentälle huutelevat aikuiset. Kokemukseni mukaan nämä verbaalikot ovat usein miehiä ja monen kohdalla alkoholilla vaikuttaisi olevan osuutta asiaan.

Seurasin hiljattain jääkiekko-ottelussa päätykatsomon tapahtumia, jossa tilanne oli seuraava: joukko lapsia (osa ilmeisesti lajin junioreita) seisoi joukkueen liput käsissään, mutta pelin seuraamisen sijaan he tuijottivat takanaan seisovia aikuisia miehiä, jotka huusivat kilpaa törkeyksiä kentän suuntaan. Kotijoukkueen tappiollisen ottelun päätteeksi eräs huutajista hyppäsi päätyverkkoon roikkumaan ja jatkoi edelleen sokean raivon kyllästämää tykitystään. Käyn kotikaupunkini eri urheiluseurojen otteluissa toisinaan myös lasteni kanssa, mutta tällä kertaa he eivät olleet mukanani ja välttyivät tältä episodilta.

Seurat toivottavat myös lapset tervetulleeksi seuraamaan urheilua ja heitä kannustetaan tutustumaan eri lajeihin. Minunkin vanhimmat lapseni viihtyvät hyvin otteluissa ja jaksavat seurata kentän tapahtumia. Juuri kuvaillun tapahtuman valossa en kuitenkaan ihmettele, miksi kaikki eivät halua viedä jälkikasvuaan peleihin. Pelaajien kesken tapahtuvat tunteenpurkaukset kykenee vielä jollakin logiikalla selittämään lapselle, mutta katsomosta huudeltuihin alatyylisiin heittoihin on mahdotonta keksiä mitään järkevää selitystä. Jääkiekko on tunnetusti luonteeltaan melko brutaali laji, joka ehkä muita enemmän vetää puoleensa tällaista käyttäytymistä, mutta samankaltaisia kertomuksia kuulee myös muiden lajien parista.

Urheilukatsomoissa on jo pitkään päästy todistamaan samantyylistä vihanlietsontaa, kuin viime vuosina sosiaalisessa mediassa: ammutaan julkisesti ja täysin estottomasti henkilöön käyviä ylilyöntejä ja järjettömyyksiä. Tosiasia onkin, että lapsiperheen näkökulmasta jotkut urheilutapahtumat ovat jo lähtökohtaisesti varsin ongelmallisia. Ne tapahtuvat tiloissa, jotka ovat tunteikkaiden tapahtumien värittämiä, ”me vastaan ne” -hengellä ladattuja ja usein anniskeluoikeuksin varustettuja. 

Se, että urheilun seuraaminen on suurelta osin alkoholikulttuuriin sidottua, nousee aika-ajoin keskusteluun. Valtakunnallisen urheilu- ja liikuntaorganisaatio Valon vuonna 2014 teettämän kyselyn mukaan 61% vastaajista katsoo, että urheilutapahtumien ei tarvitse olla täysin alkoholista vapaita. Ymmärrän kyllä hyvin sen näkemyksen, että urheilun seuraaminen on viihdettä ja siihen oheen voi ottaa oluen; teen itsekin niin, kun katson peliä kavereideni kanssa. Mutta kun sivistynyt juominen ei oikein tahdo kaikilta aina onnistua, vaan kääntyy joukkovoimaa alleen saatuaan örveltämiseksi ja homotteluksi.     

Urheilutapahtumiin osallistuvat katsojat voisivat nyt osoittaa tämän oletuksen virheelliseksi. He voisivat näyttää, millaista penkkiurheilu parhaimmillaan on: intohimoista ja tunteita herättävää, mutta siistiä, reilua ja toista kunnioittavaa. Ennen kaikkea kaikille niille päätykatsomoiden lapsille, jotka todennäköisesti tulevat vanhempina edelleen harrastamaan ja kuluttamaan urheilua, tällaisen näkeminen olisi enemmän kuin tärkeää.  

Vesa Liminka
  

Onko isillä syömishäiriö?

Lapset omaksuvat vanhemmiltaan kaiken: tavat, tottumukset, maneerit, käyttäytymismallit ja sosiaaliset taidot. Isältä ja äidiltä omaksutaan kaikki hyvä ja arvostettava, mutta myös paha, halveksittava, häpeällinen ja salattu. Metsäläisistä tallukoista ei tule kultivoituneita maailmankansalaisia yhdessä sukupolvessa, ei edes kahdessa. Pahimmat kompleksit istuvat sitkeimmässä. Niistä saattaa tulla viheliäisiä sukurasitteita.

Hotellien aamupalat houkuttelevat heikkomielisen helposti 

ylensyöntiin. Buffetpöydän ääressä minut valtaa harhainen 

luulo, että kaikkea pitää maistaa. (Kuva: Pixabay)

Monet ihmiset kokevat olevansa alttiita erilaisille riippuvuuksille. Päihde- ja peliriippuvuudet vaikuttavat ilmeisimmiltä riippuvuuksilta, mutta muitakin on; joku on addiktoitunut urheilemiseen, joku toinen taas liialliseen syömiseen, etenkin makeaan. 

Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Aiheutuuko riippuvuus itse addiktion kohteesta, vai altistaako riippuvuudelle jokin muu asia? Jani Kaaro käsittelee aihetta ansiokkaassa kolumnissaan (HS, 17.2.2014). Hän toteaa erinnäisiin tutkimustuloksiin nojautuen suurin piirtein seuraavaa: Riippuvuudet, edes riippuvuus koviin huumeisiin, eivät ole seurausta siitä, että itse riippuvuuden kohde aiheuttaisi riippuvuutta. Riippuvuus on seurausta juurettomuudesta, psyykkisestä kivusta, jota ihminen tuntee, kun ei tunne vastaavansa ympäristön odotuksia. Riippuvuuden kohde toimii kuin kipulääke, se vie psyykkisen kivun pois.

Kaaron teoria kuulostaa uskottavalta – huomaan sen tarkkailemalla itseäni. Minulle taipumukseni riippuvuuksiin ovat joko todellisuuspakoa tai tarve tulla hyväksytyksi. Silloin, kun tarve todellisuuspaolle on pieni, on riippuvuuskin harmiton: pelaamista kännykällä, kun lastenhoito tylsistyttää, roikkumista somessa juttuseuran puutteessa. Tarvetta eskapismille ei ole, kun sosiaalisuuden tarpeeni tulee tyydytetyksi.

Toinen riippuvuudeksi kokemani asia on ainainen syömiseni tarkkailu, joka on vähällä aika ajoin karata lapasesta. En ole ongelmani kanssa yksin, sillä sisarusteni kesken ruoka, syöminen ja syömättä jättäminen, herkut, ruokavaliot, reseptit sekä dieetit ovat aina olleet tärkeä puheenaihe. Aina joku on dieetillä, toinen lihonut, kolmas taas aloittanut fitness-tyyppisen kuntokuurin. Vaimoni on ihmetellyt tapaa, jolla minä ja sisarukseni suhtaudumme ruokaan: kuin hyeenat, jotka pelkäävät raadon putoavan maan alle. Kun lapsuudenkotiini tuodaan Haaparannasta perhepitsa, kaikki pelkäävät, ettei syötävää ole tarpeeksi. Kun rasvainen herkku lopulta kannetaan pöytään, hitaammat eivät välttämättä ehdi saaliinjaolle.

Oma suhteeni ruokaan ja syömiseen muistuttaa toisinaan esiastetta syömishäiriölle, jonka Ravitsemusterapeuttien yhdistys Ry määrittelee kumpuavan kontrollin tarpeesta, lihomisen pelosta ja tyytymättömyydestä omaan ulkomuotoon. Tunnistan hyvin itsessäni kaksi viimeistä. Itseni jatkuvaan kontrollointiin olen liian laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta turhamaisen luonteeni takia koen ajoittain sisäistä ahdistusta velttoiluni johdosta. Koen huonoa omaatuntoa liiallisesta syömisestä, teen jatkuvia päätöksiä annoskokojen pienentämisestä ja herkuttomuudesta, ajattelen urheillessani kalorinkulutusta ja välttelen, ainakin ajatuksissani, hiilihydraattipitoisten ruoka-aineiden liiallista syömistä. Tuleviin lomiin ja matkoihin liitän automaattisesti ajatuksen: muutama kilo olisi hyvä saada pois.

Normaalia olisi tyytyminen itseensä sellaisena kuin on, geneettisesti määräytyneeseen biologiseen normaalipainoon, joka määräytyy yksilöllisesti monipuolisen, ruokaympyrän mukaisen syömisen ja kohtuullisen liikunnan tuloksena. Ulkonäköpaineet, niin absurdilta kuin se kuulostaakin, eivät kuitenkaan ole vain tyttöjen ja naisten ongelma – niistä kärsimme myös me miehet, tavalliset isät. Tyytymättömyys itseensä kumpuaa varmasti jostain: lapsuudesta, teini-iän kokemuksista ja ympäröivän kulttuurin ihanteista.  Lasteni en haluaisi tällaisista paineista kärsivän, vaikka ymmärränkin, että kaikkeen en voi itse vaikuttaa. Voin kuitenkin yrittää hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, pikkuisen plösönä.

Ennen ajattelin, että ihminen, joka kykenee hallitsemaan riippuvuuksiaan, on onnellinen. Varmasti näin onkin, mutta näkökulma lienee toinen: onnellinen ja tasapainoinen ihminen ei ole kovin altis riippuvuuksille. Helsingin Hiippakunnan piispan Irja Askolan näkökulma Helsingin sanomien sunnuntailiitteessä (13.3.2016) tuntuu aluksi yllättävältä. Hän puhuu seitsemästä kuolemansynnistä, joista ylensyönti on kuudes ja himo seitsemäs. Ylensyönnin Askola tulkitsee laajasti. ”Esimerkiksi kaikista tuuteista tulviva informaatiovyöry voi olla monille taakka”, hän valottaa. Ylensyöntiä seuraa siis ähky, oli se seurausta liiallisesta syömisestä tai liiallista informaatiosta. Ähky on seurausta vääristä valinnoista, joihin ympäristö on altistanut.

Seitsemännen ja vähäisimmän kuolemansynnin, eli himon, Askola kertoo tarkoittavan kaikenlaisia riippuvuuksia, joiden takia ihminen menettää oman hallintansa. Askolan kanta sekä ylensyöntiin että painontarkkailuriippuvuuteen on toisin sanoen selkeä: ne ovat syntejä, eivätkä edes mitä tahansa syntejä, vaan kuolemansyntejä, vaikkakin niitä vähäisimpiä. Sunnuntailiitteen toimittaja Marko Junkkari toteaa Uuden Testamentin Roomalaiskirjettä siteeraten ykskantaan, että synnin palkka on – selvähän se – kuolema. Junkkarin ”Miten meille syntisille suomalaisille käy?” -kysymystä mukaillen voisin kysyä: miten minulle onnettomalle painoni tarkkailijalle ja mässäilyyn taipuvaiselle ihmispoloiselle oikein käy?

Askolan mukaan kuolema tarkoittaa kontaktin menettämistä itseensä ja läheisiinsä, elämänilon kadottamista. Tällainen ihminen on pystyyn kuollut, joka ei näe omaa arvoaan ainutlaatuisena ihmisenä. Kuoleman torjumiseksi Askola ei ehdota Personal Traineria, ravitsemusterapeuttia, kuntosalikorttia tai psykiatria vaan ihan yksinkertaisesti – armoa. Sitä ajattelin alkaa jakaa itselleni pystyyn kuolemisen välttämiseksi. Ehkä lapsenikin säästyvät vielä komplekseilta, ainakin pahimmilta. 

Otto Kallioranta

Satujen isistä ei ole roolimalleiksi

Miettikääpä millaisessa kulttuurisessa ympäristössä olemme kasvaneet. Hyvät osallistuvaan isyyteen kannustavat roolimallit isille ovat aika harvassa lastenkulttuurin puolella. Ne sadut, tarinat, kirjat ja elokuvat ovat ihan mahtavia, mutta tästä kulmasta katseltuna aika rajua kamaa.

• Elsa Beskowin sadussa tonttuisä pukeutuu välillä sotisopaan ja lähtee tappamaan jotain. Hoiva on puhtaasti tonttuäidin heiniä.
• Peppi Pitkätossun isä on hylännyt lapsensa asumaan yksin isoa taloa ja jättänyt vielä eläimiä tämän vastuulle. Peppi on joutunut omaksumaan todella erikoislaatuisia selviytymisstrategioita.
• Muumipappa myhäilee ympäriinsä, kirjoittelee välillä muistelmia ja saattelee aina välillä perheensä vaarallisiin seikkailuihin. Muumimamma hoitaa kaiken.
• Hannun ja Kertun äitipuoli huomaa, että piru kun tekee vähän tiukkaa rahasta. Hän vaatii lasten isää viemään lapset metsään ja hylkäämään sinne. Isä on, että no okei.
• Tuhkimon isä ei tunnu olevan juuri lainkaan huolissaan siitä, kuinka hänen tytärtään kohdellaan. Ja tämäkin:

"Grimmin versiossa kerrotaan myös Tuhkimon isän käyvän markkinoilla, joilta hän toi Tuhkimolle ja tämän sisarpuolille lahjoja. Sisarpuolet pyysivät ja saivat kalliita vaatteita ja koruja, Tuhkimo sen sijaan vain isänsä matkan varrelta poimiman pähkinäpuun oksan, jonka hän istutti kuolleen äitinsä haudalle"
-Wikipedia
Aika vahvaa isyyttä, sanoisin.

Heikon ja saamattoman, kuolleen, etäisen tai poissaolevan isän teema leimaa suurta osaa lastenkulttuuriamme. Tältä pohjalta voi olla hankala lähteä rakentamaan mallia siihen, kuinka olla uusi isä.

Onneksi on Aku Ankka! Ankka-sarjiksissa on jo lähtökohtaisesti hylätty ajatus ydinperhemallista ja esimerkiksi Aku Ankka pärjää vaihtelevasti, mutta sinnikkäästi missään vaiheessa luovuttamatta kolmen aika ajoin hyvin hankalan sukulaislapsensa yksinhuoltajana. Yhtä virheellisenä, viettiensä kanssa kamppailevana isoisähahmona on Roope Ankka.
Vaikeuksia, kommelluksia, riitoja ja jopa fyysiseksi äityviä tappeluita tulee jatkuvasti, mutta loppujen lopuksi kaikki menee kohtalaisen hyvin. Loppu ei aina ole onnellinen, eivätkä Ankat aina voita tai tee oikein, mutta he selviytyvät.

Pasi Huttunen

Jatka imettämistä niin kauan kuin siltä tuntuu

Katselen valokuvia 70–80-luvulta, joissa äiti imettää minua tai jotakuta sisaruksistani. Tilanteet näyttävät luontevilta ja kauniilta, äidillä on hyvä kontakti lapseen ja hän katselee tätä lempeän hyväksyvästi. Sukupolvien ketjussa äitien kehojen kautta ovat kulkeneet lapsen kehitykselle välttämättömät asiat, rasva, hivenaineet, vitamiinit – ja hoiva, lohtu ja intiimi läheisyys.

Imetysteemaan olen viime aikoina törmännyt perhevalmennuksissa, joissa käyn isätyöntekijän roolissa. Valmennuksissa puhutaan aika paljon imetyksestä, mutta isän osuus saatetaan ohittaa parilla lauseella. Niinpä lähestyin imetystä edistävää Laktivistiäitiä, joka kysyi facebook -sivullaan äitien imetysvinkkejä isille.

Äitien vastauksissa toistui kaksi teemaa: isä voi mahdollistaa imetyksen ja tsempata siinä.

Mahdollistaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että isä ottaa mahdollisimman paljon kotitöitä hoitaakseen pikkuvauvavaiheessa ja huolehtii siitä, että äiti saa nukuttua riittävästi. Isä voi pyrkiä eri tavoin varmistamaan imetysrauhan - tai miksei myös imettämättömyysrauhan, jos äiti ei voi tai halua imettää. Isä voi esimerkiksi pitää isommista sisaruksista huolta sillä välin, kun äiti imettää vauvaa. Isä voi tuoda juotavaa, pöyhiä tyynyt oikeaan asentoon ja huolehtia, että television kaukosäädin on äidin ulottuvilla.

Tsemppaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että isä kertoo äidille arvostavansa imettämistä ja pitävänsä sitä tärkeänä tehtävänä. Isä voi olla kiinnostunut imetyksestä, keskustella siitä äidin kanssa ja rohkaista äitiä imettämään juuri siten kuin hänestä parhaalta tuntuu. Jos äiti valittaa, että imettäminen on rankkaa, isän ei kannata olla heti ehdottamassa pulloruokintaa, vaan kannustaa äitiä.

Poimin keskustelusta vielä muutaman kommentin:

”Isät, olkaa siinä. Olkaa valmiita etsimään tietoa ja tukea. Ottakaa vauva syliin, kun rinnalla raivotaan tai äiti väsähtää imettämään jatkuvasti. Hoitakaa ensi kuukaudet kotia ja tehkää äidille mahdollisuus olla vauvalleen koko maailma.”

”Ensimmäiset viikot mies pyöritti kaikkea muuta: kävi kaupassa, laittoi ruuat, lenkitti koirat. … Täysimetyksestä ei olisi tullut mitään ilman miehen tukea.”

”Isän voi olla hyvä olla näyttämättä omaa epävarmuuttaan. Kommentit kuten 'riittäköhän maito?' tai 'pitäisiköhän sille antaa korviketta varmuuden vuoksi' syövät imettävän äidin itseluottamusta ja voivat aiheuttaa paljon tuhoa.”

”Puolison tuki on korvaamatonta. Te olette tiimi ja lapsi on yhteinen. Imettäminen ei ole pelkästään äidin ja vauvan juttu, vaan TEIDÄN juttu!”

Ajantasaista tietoa löytyy esimerkiksi Imetyksen tuki ry:n sivuilta, minne on myös koottuu tiiviisti vinkkejä imettäjän lähipiirille.

Juttelin hiljattain erään imetystukihenkilön kanssa. Hän sanoi, että äitien yleisimpiä yhteydenoton syitä on tämä: ”Mitä tehdä, jos mies vaatii lopettamaan imettämisen?” Oma vastaukseni tällaiselle äidille olisi nyt, kun viisaus on lisääntynyt ja testosteronitaso vähentynyt: jatka imettämistä niin kauan kuin siltä tuntuu.

”Kun me mennään kotiin, niin leikitäänkö taas äidin tisseillä?” Jotenkin näin kysyi pikkupoika isältään bussissa muistaakseni jossain Jukka Parkkisen kirjassa. Isän ja lapsen jäädessä bussista seuraavalla pysäkillä ulkoa kuuluu vielä heleä lapsenääni: ”Eihän tämä ole meidän pysäkki.”

Topi Linjama

Vieraskynä: Kapitalismilisä perhekeitossa

Minulla on kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö. Koska lapseni vaihtavat ikäänsä lähes joka vuosi, laitan ne tähän pienellä muistivarauksella, 8-10-12. Lasteni synnyttyä sain monenlaisia ohjeita, millaisiin hyviin harrasteisiin lapset tulisi ohjata, mahdollisimman pian. Asiantuntijaraati oli kirjavaa: liikuntafanaatikkoa, kirjallisuusfriikkiä, muskariherännyttä, herätysliikkeen kannattajaa. Oli liikunnanpuolta, henkisiä mielinouteita, taiteellisia kutvotuksia. Lähes kaikki hobbyt olivat hyvin kalliita muun muassa vakuutusmaksujen ja kuljetuksien takia. Harrastukset olivat sisällöltään lapsiani kiinnostamattomia ja aikatauluiltaan lähes mahdottomia noudattaa.

Kävimme tutustumassa itsepuolustuslajeihin, lentopalloon, käsityökerhoon ja moneen muuhun. Osalla ohjaajista tuntui olevan käsitys, että koko maailma pyöri heidän napansa ympärillä. Kärkkäästi tiedusteltiin lapsen poissaolon syistä. Toipilas laitettiin rajuihin kontakteihin judossa, jonka piti tarkoittaa suomennettuna joustavaa tai pehmeää tietä, periksi antamisen taitoa. Pyh, päinvastoin, pahaa mieltä ja mustuneita ruumiinosia se tarkoitti. Kun ei kiinnostanut, ajattelin, että katellaan. Jos vaikka jotakin lapselle putkahtaisi, jäisi mielen päähän.

Laissez-faire? Olin siitä lukenut jotakin. Asia jäi häiritsemään. Johtamistaidon oppaassahan siitä kerrottiin, aliupseerikoulussa! Laissez-faire on ranskaa, ja tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin kehotusta: ”Antakaa tehdä!” Periaatteen katsottiin kuvaavan puhdasta kapitalismia tai minarkismia, joka hyväksyi vain yövartijavaltion. Laissez-faire tarkoitti myös valtion vallan tuhoamista. Silloin kysyntä ja tarjonta saivat toimia vapaasti. No niin, tulihan se sieltä!
Käännös vapauteen päin!

Huomasin lasteni olevan toimekkaita ilman jatkuvaa ohjausta. Minulle itselleni jäi myös aikaa lukea, soittaa, uida avannossa, keskustella aikuisten ystävieni kanssa, kun ei tarvinnut koko ajan leikkiä taksikuskia tai olla huolissaan heidän ehtimisistään ja valmistautumisistaan harjoituksiin. Lapseni tekivät majoja, leikkivät elokuvaohjaajia, soittivat rumpuja autotallissa, piirsivät. Käytin heitä itse puusepänpajalla, sain itse puuhata sirkkelisahausten ja porausten lomassa omiani. Ja toki pelasivat tietokonepelejä niin antaumuksella, että siihen piti jo vaimoni kanssa puuttua kovalla kädellä. Avuksi tuli taas kapitalismi. Työlista seinälle, rasti ruutuun tehtävän täytyttyä ja rasteja vastaan viikkoraha. Sotki mukavasti pelirutiineja se.

Olen itse opettajaperheen nuorin vesa Karhulasta. Vanhempani patistivat minut pianotunneille seitsemänvuotiaana. Klassisen harjoittelu ei ollut kovin mielekästä, koska en kuunnellut juuri klassista musiikkia. Niinpä menin lukuisille tunneille kylmiltään, kokonaan harjoittelematta. Samaan aikaan kaverini, joiden ei ollut pakko harrastaa mitään, menivät potkimaan palloa tai jännittäville tutkimusmatkoille Kymijoen rannoille. Onnistuin kuuden vuoden laiskottelun jälkeen lopettamaan harrastukseni. Sen jälkeen opettelin itsenäisesti rumpujensoittoa, hyvin motivoituneena, ilman opettajaa. Työ kantoi hedelmää, koska mieli oli mukana.

Hyvänä vanhempana olen kallistunut yhä enemmän ajatukseen, että lapset kasvattavat minun lisäksi myös itse itseään. Se onnistuu parhaiten omatoimisilla hankkeilla, joita ovat majojen rakentamiset, askartelupuuhat, itsenäinen soitonharjoittelu, seikkailu lähimetsissä ja muu tervehenkinen puuhailu. Toki monet kerrat olen joutunut käymään rautakaupassa ja autotarvikeliikkeissä puuhamateriaalia hankkimassa. Sadoilla euroilla. Melko palkitsevalta se on silti tuntunut.

”Laissez-faire, laissez-passer, le monde va de lui-même!”

Antaa asioiden mennä omaa rataansa, maailmakin pyörii itsekseen.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on kohta 47-vuotias FM. Kolmen lapsen isä. Historian, yhteiskuntaopin ja filosofian opettaja ja korpifilosofi, joka harrastaa metsätöitä, rumpujen soittoa, kirjallisuutta ja prätkäreissuja Venäjällä.