maanantai 30. toukokuuta 2016

"Voiko ihminen muuten syntyä uudelleen?"

Älä usko yhden kirjan miestä, ja epäile sitä, joka väittää tietävänsä totuuden.

Kuopus menee syksyllä eskariin ja viime viikolla kerroin pojalle, että nyt olisi kuule viimeiset kerhopäiväsi käsillä.

"Niin", vastasi poika, "paitsi jos mä synnyn uudelleen". Sekunnin mietittyään hän jatkoi: "Voiko niin muuten käydä?"

Tunnistin oitis, että nyt on iso kysymys, elämänkatsomuksellinen kilometripylväs ja risteyskohta, ja mietin kaksi sekuntia, mitä ihmettä minä tähän nyt sanon ja vastasin sitten, että "jotkut ajattelee, että voi, mutta useimmat varmaankin, että ei voi". Taisin vielä sanoa alkuun, että enpä muuten tiedä.

Kohta poika jo kysyi, "missä mun pyöräkypärä on", mutta minä jäin miettimään kohtaamista, tietoa ja asioiden siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Mustikkametsässä ollaan perimmäisten vastausten äärellä.
Jos [!] minua askarruttaisi jokin kysymys, toivoisin, että minut ja kysymykseni otettaisiin vakavasti ja siitä oltaisiin valmiita keskustelemaan siitäkin huolimatta, ettei kysymykseen löytyisi vastausta. Toivoisin ei-ennalta-tietävää, uteliasta suhtautumista esittämääni kysymykseen, en ennalta-tietävää, ylhäältä annettua vastausta. En toivoisi tyrmäystä "onpa typerä kysymys, mitä sä tollaisia kysyt", en hymähdystä "joopa joo, noita asioita minäkin mietin sinun iässäsi" enkä vaivautunutta hiljaisuutta.

Mitä tulee pojan kysymykseen, niin kumpikaan meistä ei toki tiedä, voiko ihminen syntyä uudelleen, vaikka toiselle meistä on opetettu seuroissa vaippaikäisestä alkaen, ettei tietenkään voi, koska Raamattu, Jeesus ja muut syyt. Joku toinen olisi hetkeäkään empimättä sanonut pojalle, että "totta kai voi, minäkin olin entisessä elämässäni nelisormimangusti".

Ainoa asia, jonka uskon tietäväni poikaa paremmin, on tieto siitä, että tästä asiasta on erilaisia käsityksiä, ja (minun kokemusteni mukaan) enemmistö ajattelee, ettei ihminen synny uudelleen.

Huomasin myös ajattelevani isääni: myös hän olisi saattanut vastata pojalle samantapaiseen, aidosti kiinnostuneeseen sävyyn. Sen sijaan jo kauan sitten edesmennyt äitini edusti (ainakin 1980-luvulla) suoraviivaisempaa linjaa.

Koska olen taustaltani lestadiolais-kristitty, esitin pojan kysymyksen parille pappisystävälle ja kysyin, mitä minun olisi pitänyt vastata. Nämä elämää ymmärtävät ihmiset eivät tietenkään haksahtaneet kompaan esittämällä asiat-on-näin -tyyppistä vastausta.

Joiltakin lestadiolaisystäviltä varmuutta löytyi enemmän, eikä siinä mitään. Jokainen meistä koettaa omilla työkaluillaan lähestyä käsittämättömyyttä, jota huolettomasti kutsutaan elämäksi.

Tulkaa minun tyköni
te miksi -kysymysten uuvuttamat,
minä annan teille vastauksen:
rusakko syö
kasvimaalla
voikukkaa
nyt

Topi Linjama

perjantai 27. toukokuuta 2016

Sitten kun lapset ovat aikuisia, ajan polkupyörällä maailman ympäri ja muita suuntaviivoja


Odottaessamme kolmatta lastamme, aloin automaattisesti tehdä jälleen laskutoimituksia. Kirjoitin paperille, minkä ikäinen olen sitten, kun myös tämä tuleva lapsi on jo saavuttanut tiettyjä rajapyykkejä. Luotasin, milloin vapaudun mistäkin kahleista ja voin keskittyä vapaammin omiin asioihini. Olen tehnyt näin myös vanhempien lasteni tapauksessa.

Viimeisimmät laskelmani ovat seuraavanlaisia: 

Sitten kun kuopuksemme on neljävuotias, aiempien kokemusteni mukaan jo lähes kykeneväinen normaalinkaltaiseen kommunikointiin, olen 39-vuotias. Neljävuotiaalla uhma on jo taittunut, maitohampaat on itketty tukevasti paikoilleen kauan sitten ja yöt pyhitetään nukkumiselle. En ole siis vielä edes neljäkymmentä, kun kaikki tämä on jo saavutettu. Sitten kun hän aloittaa koulun eli on jo huikaisevalla tavalla itseohjautuva, lukee hiljaisuudessa kirjoja, koodaa, puhuu saunassa filosofisia juttuja ja hakee omin voimin lähikaupasta karkkipäivän saaliinsa, olen 42-vuotias. Siis melko nuori vielä, elämä on hyvässä lykyssä vasta noin puolivälissä. Pahnanpohjimmaisen teini-ikä iskee, kun olen jämäkästi keski-iän ylittänyt, elämäntaito-oppaat lukenut ja henkisesti jo valmis itsenäistymään lapsistani. Sitten kun hän on täysi-ikäinen, olen 53.

Yli viisikymppisenä olen jo elämän jälkimmäisellä puoliskolla ja alamäkeen asettautumassa, mutta jos ymmärrän pitää kunnostani huolta ja pysyn muutoin terveenä, niin kaikki on vielä mahdollista. Se alamäki on pitkä ja loiva. Minulla on toivoakseni jopa kolme vuosikymmentä aikaa tehdä niitä asioita, joita todella Vapaat Ihmiset tekevät.

Ensimmäisenä olen ajatellut rasvata uskollisen Tähtipyöräni ketjut ja polkaista tämän pallomme ympäri. Sitten kun palaan, kierrän sen toiseen suuntaan. Sitten kun. Sitten kun.  
 
”Sitten kun” -elämään kuuluu tällainen lähes taukoamaton pohtiminen siitä, mitä kaikkea voi tehdä siinä vaiheessa, kun lapset ovat sitä tai tätä. Kuten todettua, minä olen elänyt näiden taulukoideni kanssa pitkään. Ja tiedän, että se on tyhmää. Saatan kuolla vaikka ylihuomenna, joten elämää pitäisi elää nyt, eikä tekemällä abstrakteja suunnitelmia kahdenkymmen vuoden päähän.

Tietenkin pitkän tähtäimen suunnitelmien tekeminen on ihan luonnollista ja elämää jäsentävää, mutta lapsiperheessä jatkuva vuosien laskeminen käy raskaaksi. Takaraivoon hiipii myös epäilys, että tämä ”sitten kun” -excelöinti saattaa olla merkki siitä, että kaikki ei ole jaksamisen suhteen aivan kunnossa. Nick Caven laulunkohta ”I will never be free if I’m not free now*” on hiljalleen muodostumassa ohjenuoraksi vanhemmuudessani. Vapaus on opeteltavissa oleva tapa suhtautua.

Toki lapset sitovat vanhempiaan pitkäksi aikaa ja niin kuuluukin, mutta olen viime aikoina yrittänyt siirtää enemmän huomiota siihen, kuinka monin tavoin he ovat avanneet minua vastaanottamaan maailmaa. Toisinaan on enemmän kuin tarpeellista herättää itsensä muistamaan tämä.

*And No More Shall We Part, 2001 

 Vesa Liminka

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Miksi isä on se, joka aina katoaa?

"Puristan kädessäni puista miekkaa/ isän tekemää", laulaa Maj Karman Herra Ylppö kappaleessa Puumiekka. Radio Rockia kuunteleva tuskin on biisiltä välttynyt. Ehkä kyseessä ei ole maailman paras biisi, mutta ilmaisuvoimaa ja yhteiskunnallista kaikupohjaa siinä on paljon. Ainakin minun takaraivooni se jäi kaihertamaan.

Kappaleessa ei isästä ole eron jäänyt muuta kuin isän tekemä puinen miekka muistoksi. On jokin esine, muistomerkki menetetystä, johon kiinnittyy valtavasti oman identiteetin pysyvyyden kannalta tärkeää tunnetta.
Maj Karman kappaleessa puisesta miekasta tulee voimaa antava tunneobjekti, jonka avulla voi myöhemmässä elämässä raivata tietään eteenpäin. Todellinen, ruumiillinen, arkinen isä ei ole ollut läsnä, joten hänestä on ollut helppo rakentaa lohduttava ja kannustava ihannekuva. Ja kaikista esineistä se, johon voimakkaat tunteet kiinnittyvät, on miekka. Sankarin sotaisa työkalu. Samalla ihannekuvaan liittyy hellitty muisto perheestä, jossa turvana ovat sekä että äiti - ydinperhe.

En ole erolapsi, enkä ole itsekään vielä eronnut niin, että olisi lapsia. Oman isäni ajoittaiset pitkät poissaolotkaan eivät olleet traumaattisia, koska hän oli pelastamassa maailmaa ja tiesimme hänen tulevan takaisin. Tunnistan silti sen kaihon mikä Maj Karman kappaleesta kuuluu. Uskon, että niin tunnistaa jokainen kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme elävä aistiva ja tunteva ihminen.

Isättömyys on kaikkien tunnistama kulttuurinen teema, joka osataan nostaa esiin aina kun puhutaan nuorten ja lasten ongelmista. Isättömyys voi olla joko konkreettista tai esimerkiksi vain perheelleen etäiseksi jääneen isän aiheuttama tuntemus, mutta se tunnistetaan sikäli selkeästi, että se osataan nostaa vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja kulttuurituotteiden käyttövoimaksi.
Kulttuurisessa kuvastossamme isättömyys on vähän romantisoitukin asia. Juuri se nähdään jotenkin täysin luonnollisena ja ymmärrettävänä, että erotilanteessa isä on se, joka katoaa. Ja sitten isä on silti läsnä "siellä jossain" jonkinlaisena auttavana voimana. Puumiekka-kappaleessakin isästä on voitu tehdä sankarihahmo, joka olisi mahdoton ilman vanhakantaisia käsityksiä mieheydestä, naiseudesta, isyydestä ja äitiydestä.

Isättömyys ei ole välttämättä huono asia. Jos isä esimerkiksi kovin meluisasti, kipeästi tai jopa väkivaltaisesti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, on ehkä parempi, ettei hän ole läsnä. Myös kaksi äitiä tai kaksi isää ovat ihan yhtä hyviä ratkaisuja kuin isä ja äiti. Sen haluavan, uskaltavan ja motivoituneen isän läsnäolo on tietenkin silti tavattoman arvokasta niin lapselle kuin isälle itselleenkin, äidistä puhumattakaan.

On mukava ja lohdullinen ajatus, että meillä on ehkä nyt kasvamassa sukupolvi, jossa isän henkinen ja fyysinen, osallistuva ja hoivaava läsnäolo on normi. Se mielikuvituksessa asuva sankarihahmo on aika ontto. Isä voi olla nyt kasvavalle sukupolvelle sankarin sijaan läsnäoleva ihminen, joka voi ihan kertomalla ja koskettamalla ohjata, hoivata ja rakastaa.

Pasi Huttunen

Maj Karma: Puumiekka:

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Koti-isän Ympäristöruutu

”Sen verran mun tarvii sanoa, että, jos asiat näin jatkuvat, tämä on maailmanloppu”! Näin vastasi Kummelin sketsihahmo, valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantainen, toimittaja Eero Kakolle. Haastattelija istui haastateltavan kanssa Nauvatsan kaatopaikalla, komediasarja Kummelin historian toisessa jaksossa (v. 1991), sketsissä Ympäristöruutu. Parantainen maalaa jaksossa synkkiä visioita tulevaisuudelle. Maailman tilan allegoriana toimii kaatopaikka, jonne ihminen syytää käyttökelpoista tavaraa, koska uutta on saatava. Tilanne on vaikea, Parantaiselle menon jatkuminen tällaisena tietää loppua. Kun 10-vuotiaana naskalina, 90-luvun alussa, nauroin hauskan oloiselle pipopäälle, en taatusti nähnyt naurun taakse kätkettyä painavaa asiaa. Vai jäikö jotain itämään?

Nyt keväällä Kummeli on taas näkynyt YLE:n ohjelmistossa ja pian 6-vuotiaan poikani kanssa, myönnän, olemme sitä katselleet. J. Parantaisen pohdinnat tulevasta lopusta nousivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomista (HS 17.4) uutisen suomalaisten verrattomasta kyvystä kuluttaa luonnonvaroja. Olemme kansana käyttäneet osamme tämän vuoden uusiutuvista luonnonvaroista huhtikuun puoliväliin mennessä. Hävettääkö? Pitäisi. Uutisessa WWF tarjosi helppoja keinoja tilanteen korjaamiseen: kasviksia ja kestävästi pyydettyä kalaa enemmän, jotta lihan kulutus saadaan vähenemään. Arvaako kukaan mitä seuraavalla aukeammalla, kokonaisen sivun verran, mainostettiin? No makkaraa, tietenkin! Oliko tämä tarkoitettua, saiko kyseinen yritys valita mainoksensa paikan? Juuri tämän kaltaiset ajattelemattomuudet tai tarkoituksenmukaisuudet, veikkaan jälkimmäistä, lisäävät kyynisyyttäni tulevan edessä, ”…jos asiat näin jatkuvat…”

Ympäristöherätykseni otti vauhtia esikoiseni synnyttyä 2010. Luontevana kehityksenä mieltä rupesi laajemmin askarruttamaan se, minkälaisen maailman olemme jättämässä lapsillemme? Mitä yhden perheen valinnoilla on vaikutusta? Vaikka kyynisyydestäni puhuinkin, en halua ajatella, että ei mitään. Kun poliittinen päätöksenteko operoi muilla ”paljon tärkeämmillä” alueilla, kuten miten kuroa kiinni läntisten talousmaiden parempi kilpailukyky*, (hallituksemme kanta: esimerkiksi kyykyttämällä pienipalkkaisia naisia ja yhtiöittämällä luonto) jotain on yritettävä tehdä, siinä omassa pienessä viitekehyksessään. WWF:n helpot vinkit kulutuksen vähentämiseen, HS:n esiintuomana, sysäävät vastuun yksilölle. Ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ehtymisen kaltaisia, mittasuhteeltaan valtavia ongelmia, ei kuitenkaan ratkaista yksilöiden valinnoilla.

Poliittisen päätöksenteon (jossa esimerkiksi verovaroin tuetaan ympäristölle haitallista toimintaa) junnatessa jatkuvan kasvun noidankehässä, yksilöiden valinnat ovat toki tärkeitä, mutta niiden vastuulle ylikulutuksen vähentämisen massiivista taakka ei voi sälyttää. On tehtävä suuria poliittisia päätöksiä, jotka eivät ole, koska niiden ei tarvitse olla, esimerkiksi lihansyöjän maailmankuvassa helppoja. Kuinka montaa erilaista makkaramakua ihminen tarvitsee? Kuinka vaikeaa on julkisten toimijoiden (koulut, työpaikkaravintolat yms.) lisätä tarjonnassaan ilmastoystävällistä ruokaa? Kyse ei ole taloudesta vaan arvoista.

Kiinnostuksella olen seurannut vanhemman poikamme tietoisuuden lisääntymistä, pohdinnat esimerkiksi eläimen syömisestä ovat viikoittaisia. Menneenä talvena poika huolestui saasteista, joista oli tullut puhetta pojan katsoessa äidin kanssa Suvilahden voimalaa ja hiilikasoja. Pojan iltalukemisen kestosuosikki on jo parin vuoden ajan ollut Barbapapa-kirjat. Kirjojen esiin nostamat teemat ympäristöstä ja eläinten oikeuksista ovat jättäneet jälkensä, uskallan väittää. Poika tietää, että vanhemmat ostivat hybridiauton siksi, että se saastuttaa vähemmän. Eläintä poika ei halua enää syödä. Hänen kala-kasvisruokavalionsa kulkee mukana myös päiväkotiin. Mutta kala, sekin on eläin, miksi sitä pitää syödä, kyseli poika pari viikkoa takaperin ruokapöydässä. Vappuna tiedustelin haluaisiko hän, että ostaisimme hänelle vappupallon? Poika vastasi ykskantaan, että ei tarvitse, mummihan toi meille jo viime viikolla kaksi pientä palloa. Olin ylpeä hänestä ja häpesin kysymystäni. Äskettäin poika ilmaisi, että hän haluaisi myydä lelujaan, koska ei leiki niillä ja että niistä saatavilla rahoilla voisi ostaa sitten jonkun uuden jutun. Makkaramainoksesta siinnyt ärtyneisyys vaihtuu toiveikkuudeksi, kun poika menee huutamaan äidilleen suihkuun, että olet ollut siellä jo liian kauan, tiimalasissa hiekka on valunut loppuun. Hiekka valuu lasissa kolme minuuttia, meidän suihkuaika. (3986)

Rami Rantanen
Kirjoittaja on 34-vuotias itähelsinkiläinen, hoitovapaalla oleva kahden pojan isä.


*World Economic Forumin listalla Suomi oli vuonna 2014 maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa. Vuonna 2015 sija oli kahdeksas, ollen kuitenkin Pohjoismaista kilpailukykyisin.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Aamukahvi ja ajattomuutta.

Toukokuulta jäi yksi päivitys tekemättä. Mietin hetken mitä tähän kasaisi. Joskus arki on ihanimmillaan, kun se vain on olemassa. On vain ihmiset ympärillä, lapset jaloissa ja seinäkello mittaamassa aikaa. Näin kävi minulle. Viikon loma, hetkiä nuorimman lapsen kanssa, kun isommat olivat kouluissa. Puistot, joenpielukset, aamupalat ja aurinkoiset ilmat tulivat tutuksi. Onneksi iltaisin tuli myös rauhoituttua. Istuttua kannonnokkaan ja mietittyä tulevaa. 
Aamun hiljainen hetki
Hyvää äitienpäivää.






Ystävät ikuisesti.



Oma-aika ja luonto.


torstai 19. toukokuuta 2016

Päivä, jona isä oli erityisen kärttyinen

Minä ja isä lentoasemalla
Meidän isä on todella vähäpuheinen aamulla. Sen hiukset on hassusti ja sillä on suussa purentakiskot. Isä menee aamupesulle kanssani peskariin. Hän pitää kädestäni kiinni, etten karkaisi kesken hampaidenpesun. Isä sanoo, että minun perässä on todella rasittavaa juosta. Isä rentoutuu, kun saa pari kuppia kahvia koneeseen.

Eräänä aamuna Isä käyttäytyi erikoisesti. Säntäili sinne tänne ja tuntui hätääntyneeltä. Hän hermostui minulle ja siskolleni ainakin kymmenen kertaa aamupalan aikana. Eikä me tehty mitään erityistä. Aamukahvikaan ei purrut.

Minulle aamu oli tuiki tavallinen. Joku niistä päivistä, jona äitini oli lähtenyt töihin ja isosiskoni haettiin naapurin autolla kerhoon. Isälläni on tapana imuroida siskon kerhopäivinä. Hyörin ja pyörin tavalliseen tapaani isän jaloissa. Leikin imurilla ja pöllyytin hiuksia imurin poistoilmavirrassa. Isäni stressi alkoi rasittaa minua ja aloin tehdä kiusaa. Sammutin imurin. Isä laittoi imurin käyntiin ja minä taas sammutin sen. Sama kuvio toistui ainakin sata kertaa. Isä alkoi suojata imurin virtakatkaisinta siirtymällä eteeni. Oli hauskaa katsella isän tanssia imurin ympärillä, kun tein äkkinäisiä hyökkäyksiä. Isä näytti tukijalan varassa pyörivältä koripalloilijalta. Olin liian vikkelä ja lopulta isä lopetti imuroinnin. Hän sähisi huultensa välistä jotakin, mitä en kuullut kunnolla. Isän kasvot näyttivät punaisilta ja hänellä oli hassu ilme.

Meille oli jo edellisenä päivänä ilmestynyt eteiseen iso ja musta matkalaukku. Siinä oli pienet pyörät alla ja nappia painamalla sen kahva venyi. Isä aukaisi pitkän vetoketjun ja laukku halkesi kahtia. Isä alkoi kasata vaatteita laatikkoon. Halusin kokeilla laukkua, joten siirsin kaikki vaatteet laukusta lattialle ja kömmin sisään. Leikin koirtanpentua ja vähän aikaa kissaa, kunnes isä tuli uuden vaatekasan kanssa. Leikki laukun kanssa loppui siihen.

Sisko haettiin kerhosta, söimme makaronimössöä ja kohta istuimme jo autossa. Iso laukku oli kyydissä ja mä en ollut malttanut nukkua päiväunia. Isä soitti äidille ja kuulosti tosi kiukkuiselta. Sitä harmitti tosi monet asiat. Puhelun aikana me kiljuimme siskon kanssa takapenkillä niin kovaa kuin osattiin ja nauroimme päälle. Vedin siskoa hiuksista, koska halusin nähdä isän hassun ilmeen. Yllättäen isä antoi meille muumitikkarit. Imimme niitä hiljaa loppumatkan. Isä kuunteli radiota, eikä kukaan sanonut sanaakaan.

Olimme perillä ja jätimme auton isolle parkkipaikalle. Autoja oli paljon joka puolella. Isä sanoi, että saavuimme lentoasemalle. Äiti oli vastassa meitä. Hän oli tullut suoraa töistä ja näytti jotenkin erityisen tyylikkäältä.

Lentoasema oli ihana paikka. Lähdin heti juoksemaan ja tutkimaan paikkoja. Tilaa oli älyttömästi. Lentoasemalla oli liukuportaita ja tasaista. Minulle oli otettu siniset Briot mukaan, jotta minut voitaisiin kahlita niihin. Isä alkoi kammeta minua vaunuihin, mutta vedin itseni levyksi, kiermurtelin ja huusin täyttä kurkkua. Isä antoi periksi, koska ei halunnut herättää liikaa huomiota. Sain taas juosta vapaana ja isä seurasi kuin varjo perässä.

Olen tosi hyvä rimpuilemaan. Isä vertaakin minua painija Petra Olliin. Isä sanoi, että meidän täytyy edetä nopeasti. Lentokone lähtee ja myöhästymme. Isä käyttää usein samaa huijausta. On muka lähtevinään ja sanoo heippaa. En mene vanhanaikaiseen. Ei se minua jätä yksin, ei se uskalla eikä halua jättää. Lutunen vässykkäisä.

Äiti kertoi, että olemme lähdössä Sveitsiin tapaamaan siskon kummitätiä ja hänen perhettään. Äiti osti meille karkkia, mutta niitä sai syödä vasta lentokoneessa. Isä halasi ja pusutti minua. Pyysi anteeksi äreyttä ja äksyilyä. Tässä sitä taas ollaan, sillä aika usein käy näin. Isää taisi jännittää lentoasema ja Sveitsi, vaikka minun mielestäni ainakaan lentoasema ei ole yhtään pelottava.

Kukahan se Sveitsi on?

Antti Kanto

Kuvitteellinen kirjoittaja on kohta kaksivuotias tyttö. Hänen päätyönään on monenlaisiin asioihin tutustuminen, vipujen vääntely ja nappien painelu. Hän siirtelee mielellään tuoleja ja nousee eri tasoille. Tytöllä on kantava ääni, jota hän osaa käyttää tarpeen tullen. Hän on myös hyvin voimakas.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Saako alakoulu olettaa, että jokaisella oppilaalla on puhelin?

Nyt sitä näyttää tulleen yleinen normi, että kaikilla lapsilla, ainakin koululaisilla on oltava kännykät. Se on syvältä. Emme kunnolla edes tajua, että lapselle tulee siinä potentiaalisesti aivan liikaa vastuuta kannettavaksi.

Lapseni oli kaverin synttäreillä ja synttärit olivat järven rannalla. En siis ollut erityisen yllättynyt siitä, että puhelin oli molskahtanut järveen. Periaatteessa laite kestää vettä jonkin verran, mutta laitteen periaatteessa iskunkestävä näyttö oli jonkin kolauksen seurauksena säröillä, joten se kastui korjauskelvottomaan kuntoon. Ei minulla toki sinänsä ollut mitään illuusioita puhelimen iskunkestävyydestäkään lapsen käsittelyssä, että ei siinä mitään. Uusi puhelin hankintaan.

Nyt puhelinhankinnan kanssa vain tuli yllättäen jumalaton kiire. Lapsi oli menossa koulun kanssa tiedemessuille ja kävi ilmi, että siellä kaikilla lapsilla piti olla puhelin, että opettaja tarvittaessa löytäisi kaikki isosta hallista. Kaikilla siis pitää koulusta annetun ohjeistuksen vuoksi olla puhelin. Kaikilla ala-asteen alkupäässä olevilla elämän alkeita opettelevilla tunareilla (rakkailla, mutta kyllä: tunareilla) pitää olla katoamiselle ja hajoamiselle altis tekninen laite, jolla voi potentiaalisesti saada aikaan yhtä sun toista. Kyse ei käsittääkseni ole mistään virallisesta säännöstä. Käytännössä tilanne oli mennyt ilmeisesti niin, että opettaja oli ohjeistanut lapsia ottamaan puhelimet mukaan sen kummemmin asiaa miettimättä, koska kaikilla taitaa sellaiset olla. Meidän pojallamme sitten iski hätä kun puhelin oli hajalla eikä uutta vielä hankittu. Asia olisi hoitunut varmasti niinkin, että olisin soittanut opettajalle ja olisimme sopineet, kuinka asia hoidetaan kun pojalla ei ole sitä puhelinta. Oletus kuitenkin jo on, että kaikilla on puhelin ja koulussa toimitaan sen mukaan.

Ja kun puhelin ei ole enää aikoihin ollut puhelin vaan tutkimustenkin mukaan identiteetinrakennusväline, ei mikä tahansa puhelin tietenkään kelpaa.
Lastenkulttuuri rakentuu jo toki aika paljon älylaitteilla pelailun ja leikkimisen varaan, joten käytännössä useimmilla toki on sellainen. Siitä huolimatta on jotenkin vähän järkyttävää jos koulunkäyminen edellyttää sitä, että on puhelin.

Sinänsä en millään tavalla vastusta sitä, että lapset opettelevat käyttämään laitteita ja nettiä. Vastikaan julkaistun amerikkalaistutkimuksenkin mukaan teini-ikäisille on ihan hyväksi jos he kohtaavat hankalia tilanteita netissä, sillä Siperia opettaa. Vapaa käännös:
"Huomasimme, että teinit voivat hyötyä matalamman riskin tilanteista internetissä, joiden avulla he voivat oppia sosiaalisia taitoja kuten rajojen asettamista, konfliktien selvittämistä ja empatiaa."
Rajansa tietysti kaikella, mutta jonkin verran on annettava oppia ihan kantapään kautta. Jo ennen teini-ikää voi ryhtyä opettelemaan näitä asioita, kunhan ympäristö on turvallinen, eikä lapsi jää yksin. On silti eri asia kannustaa opettelemaan kuin edellyttää, että jokaisella lapsella on puhelin. Lapset kehittyvät hyvin eri tahtia, mutta laite edellyttää kaikilta samoja taitoja. Kuulostaa vähän tuhoisalta. Ja sitten on tietysti myös kysymys rahasta. Joillekin sen puhelimen hinta ei tunnu missään, joillekin toisille se tuntuu taloudellisesti tuhoisalta. Etenkin kun tietää, että seiska- tai kasiveen käytössä se laite ei välttämättä ole erityisen pitkäikäinen.

Pasi Huttunen

tiistai 17. toukokuuta 2016

Yöelämää

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Perinteisesti kahdeksan tuntia niistä on varattu työhön ja kahdeksan tuntia vapaa-aikaan, ja loput kahdeksan ovat nukkumista varten. Illan tullen, kun lapset on peitelty vuoteisiin ja valot sammutettu, saavat vanhemmatkin painaa pään tyynyyn, sulkea silmät ja vaipua levolliseen uneen noustakseen sitten kahdeksan tai yhdeksän tunnin kuluttua uuteen aamuun virkeinä ja levänneinä. Näin ideaalimaailmassa.

Todellisuudessahan vanhempien vartiovuoro ei lopu iltayhdeksään tai -kymmeneen. Jo vauva-aikana saa tottua siihen, että herätys voi tulla milloin tahansa, pyytämättä ja yllättäen. Pari tuntia unta, pari tuntia vauvan syöttämistä ja kanniskelua, sitten taas pari tuntia unta ja aamulla ylös. Vauva luo oman rytminsä, johon vanhemmat saavat mukautua. Jälkeenpäin isä ihmettelee, miten on suoriutunut kaikista silmät ristissä nuokutuista työpäivistään saamatta huomautusta tai varoitusta: onneksi työnantaja on ollut ymmärtäväinen!

Kun vauva-aika on takana, vanhemmat saavat nauttia pidemmistä ja vähemmän katkonaisista yöunista. Silloinkin on aina oltava valmiina havahtumaan ja toimimaan äkkinäisen tilanteen vaatimalla tavalla. Lukijalle tullee ensimmäisenä mieleen sama asia kuin minulle: lapsen mahatauti puhkeaa poikkeuksetta kello kaksi yöllä. Oksentamisen ääni herättää vanhemmat sekunnissa, ja silloin on singahdettava lastenhuoneeseen viemään pesuvatia, pyyhkimään lattiaa, vaihtamaan lakanoita ja lohduttelemaan pahoinvoivaa lasta. Vanhemmat käyvät salamannopeasti keskustelun: kumpi menee aamulla töihin ja kumpi jää kotiin hoitamaan lasta.


Tervekin lapsi voi herättää keskellä yötä. Iltayöllä hän tulee kertomaan, että ei saa unta, aamuyöllä hän voi herätä painajaiseen ja huutaa isää tai äitiä uskaltamatta edes nousta vuoteestaan. Silloin on taas noustava rauhoittamaan lasta ja vaivuttamaan häntä uudestaan uneen. Monesti isä onkin illalla nukahtanut vuoteeseensa, mutta herännyt aamulla lastenhuoneen lattialla. Sieltäkin on noustava puuroa keittämään ja perheen aamua käynnistelemään.

Lapsena ihmettelin isäni unenlahjoja: kun itseltäni kesti vähintään parikymmentä minuuttia ennen kuin sain unen päästä kiinni, isä vaipui uneen välittömästi pään painuttua tyynyyn. Kadehdin silloin tuota kykyä. Myöhemmin olen huomannut, että isyyden myötä itselleni on kehittynyt sama kyky: nukahdan nopeasti, havahdun hereille yhtä nopeasti, mutta häiriön mentyä ohi nukahdan välittömästi uudelleen. Jos kissa herättää minut vaatimalla ruokaa neljältä aamulla, käyn täyttämässä ruokakupin, menen takaisin vuoteeseen ja vaivun uneen herätäkseni seitsemältä herätyskellon piipitykseen.

Toki yhä useammin on myös öitä, jolloin nukun sikeästi yhdeksän tuntia putkeen heräämättä kertaakaan. Onneksi! En nimittäin usko, että aivoni pitemmän päälle kestäisivät parin tunnin pätkiksi katkottuja öitä.

Jussi Hyvärinen


maanantai 16. toukokuuta 2016

Miten saada lapset liikkumaan?

Koiria kasvatetaan palkitsemalla, lapsia uhkailemalla, rankaisemalla ja kiristämällä - näinkö se teilläkin menee? Tarvittaisiinko teilläkin enemmän myönteistä otetta, palkitsemista, kannustusta?

Meillä lasten ulkoiluun patistelu perustuu osin uhkailuun (täytyy olla pari tuntia ulkona, jotta saa räplätä digihärpäkkeitä), osin palkitsemiseen (ulkoilusta saa peliaikaa). Joskus tulee onnistumisia, kuten äitienpäivänä, jolloin teimme perheen kanssa 50 kilometrin pyörälenkin aurinkoisessa säässä.

En teeskentele vaatimatonta enkä väitä, että "noo, mitäs tuosta, normisettiä". Oli ennenkuulumatonta, että viisivuotiasta myöten pyöräillään tuollainen lenkki! Olen ylpeä lapsista, jotka jaksoivat mankeloida paahteessa, ja itsestäni ja vaimostani, koska jaksoimme ajaa noin hitaasti noin kauan (retki kesti yli kuusi tuntia...).
Pyöräretken tauko uimarannalla. 80-luvun alun harjoituskilpuri palvelee edelleen.

Retken onnistumiseen vaikutti hyvän sään ja hitaan tempon lisäksi sopiva rytmitys: pidimme taukoja alvariinsa. Pistäydyttiin jäätelölle, uimarannalle ja ystäväperheen luokse. Lisäksi pysähdyimme katselemaan vesitason laskeutumista, vesivoimalaitosta, pellon yllä lenteleviä haukkoja ja ties mitä.

Lapset eivät ajatelleet matkaa kokonaisuutena, vaan etappeina vaikkapa kauppaan tai risteykseen - tai ihan vaan hauskana matkantekona etenkin silloin, kun päästiin polulle. Metsäpoluista ilmiselvästi siirtyy energiaa pikkupoikien jalkalihaksiin.

Viime viikolla pääsin YLEn juttuun edustamaan joensuulaisia polkupyöräilijöitä. Kun toimittaja kysyi, miksi pyöräilen töihin, teki mieli vastata Kummelin pilkkikunkkuja ["miksi te menette tonne jäälle vaikka kaikki pelkää teidän puolestanne?"] mukaillen: "mitä sä oikeen tarkotat?!" En keksi yhtään syytä, miksi ajaisin pari kilometriä suuntaansa autolla. Polkupyörä on planeetan paras kulkuneuvo ja pyöräilyyn satsaaminen on niin yksilön, yhteiskunnan kuin maapallon näkökulmasta kertakaikkiaan yksinomaan ihan mahdottoman järkevää.

Yksi pyöräilyä edistävä väline on kilometrikisa, johon voi perustaa oman joukkueen. Halutessaan voi etsiä sponsoreita ja pyöräillä ketjureaktion kautta euron SPR:lle jokaista 25 ajokilometriä kohti. Tein perheestämme joukkueen ja sain sponsoreiksi pari lasten kummia. Jokaista SPR:lle tienattua euroa kohti lapset saavat myös itselleen hieman taskurahaa.

Jaahas, 8-vuotias tuli valittelemaan tekemisen puutetta, taidankin houkutella hänet iltalenkille. Sommoro!

Topi Linjama

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Isä erityisperheessä - kuutamolla kasvatuksesta ja pihalla palveluista?

Kevättä pukkaa. Kirjosieppo luikauttelee terveisiä kaukomailta palatessani viemästä erityistä poikaani kuntouttavan työtoimintaan. Samalla reissulla vein hänen eläkehakemuksensa Kelaan. Kainalossani nivaska liitteitä. Lausuntoja, diagnooseja ja todistuksia. Nimiä, joiden takana lääkäreitä, terapeutteja, psykologeja ja ohjaajia. Kotimatkalla pohdin, millaista hänen loppuelämänsä tulee olemaan ja millainen on ollut roolini hänen isänään. Miehenä erityisperheessä, kasvattajana ja arjen pyörittäjänä.

Erotilanteessa erityisperheen lasten huoltajaksi jää useimmiten äiti. Sekä isän että äidin arjesta tulee entistä vaativampaa. Erimielisyyttä voi tulla kuntoutuksesta, odotukset lapsen kehityksen suhteen voivat olla entisillä puolisoilla tyystin erilaiset. Tämä ei tietenkään ole lapsen kannalta toivottavaa.

Onko erityisperheen arjessa sitten jotain erolle erityisesti altistavaa meidän miesten osalta?

Kokemukseni mukaan isät tuppaavat toisinaan jäämään ulkokehälle erityisperheen arjessa. Se ei ole kenenkään syy tai vika. Järjestelmä ikään kuin tahattomasti toimii niin. Mikäli lapsen vamma tai sairaus on vakava, hoito ja kuntoutus ovat vaativia. Tämä tarkoittaa joskus sitä, että toinen vanhemmista jää kotiin. Usein työelämään jää isä, äidistä voi tulla omaishoitaja. Kun isä on töissä, äiti osallistuu lapsen sairaalajaksoille sekä diagnosointiin ja kuntoutukseen liittyviin palavereihin. Niin on helpompaa.

Vähitellen isä jää lapsen tilannetta koskevasta tiedosta paitsi. Se ei ole äidin vika. Tietoa ja termejä tulee siihen tahtiin, etteivät yhdet korvat ja silmät riitä informaatiota omaksumaan. Saati kotona jakamaan, niin että vanhemmilla olisi yhtenevä ja ajantasainen tieto lapsensa tilanteesta. Vähitellen isä jää tietovajeeseen niin, ettei hän enää osaa keskustella lapsensa asioista tai ei uskalla puuttua vaikkapa kasvatukseen tai kuntoutukseen, kouluasioista puhumattakaan. Isä tuntee kasvatuksellisen osaamisen vajavuutta ja erkanee lapsensa arjesta. Kunnes tulee hetki, jolloin hän ei koe enää ymmärtävänsä lapsensa asioita ollenkaan. Sairaalasta, neuvolasta, Kelalta, päiväkodista ja koulustakin soitetaan useimmiten äidille.

Kuinka välttää erotilanne erityisperheessä? Puolisoiden tasapuoliseen kohteluun tulee kiinnittää huomiota alusta alkaen ja jokaisessa paikassa, jossa perhe kohdataan. Molemmille vanhemmille on merkityksellistä tulla hyvin kohdatuksi ja huomioiduksi. Erityisperheiden arkeen kuuluvat tiiviit yhteydet lapsen kasvua ja kuntoutusta tukeviin palveluihin. Näissä kohtaamisissa isän tulisi olla mukana alusta alkaen. Mikäli kutsua ei kuulu, on isän tungettava itsensä mukaan. Vastuu on myös meillä miehillä. Hankalalta tuntuvaan moniammatilliseen jargonpalaveriin on vain mentävä ja avattava rohkeasti suunsa.

Taas olen auton ratissa pohtimassa. Tällä kertaa haen nuorta miestä työpaikasta, koska aistiherkkyyksien vuoksi hänen on hankala käyttää esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä. Puhumattakaan bussien aikatauluista, jotka on nähtävästi tehty todennäköisyyslaskentaan erikoistuneille insinööreille. Olen aamua hieman varmempi siitä, että olen osannut hommani isänä ja kasvattajana. Olen aika varma myös siitä, että poikani joskus päätyy opiskelemaan ja tekemään työkseen jotain itseään kiinnostavaa. Kirjosieppo vaihtui päivän aikana nurmikolla tepsuttavaan västäräkkiin. Kesä tulee, varmasti.

Aslak Rantakokko

Kirjoittaja on työskennellyt mm. Autismi- ja Aspergerliitossa järjestösuunnittelijana. Tällä hetkellä hän toimii järjestötoiminnan asiantuntijana Suomen Vanhempainliiton EPeLi -hankkeessa (RAY 2016-18), jossa mm. kehitetään erityisperheiden isien vertaistukea. Aslakilla on kolme aikuista lasta, joista yksi erityislapsi.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Huono kokki saa helpot kiksit

Kokkaus on kivaa. Olen siinä itse asiassa aika keskinkertainen tai jopa huono, mutta mukavaa se on. Aika harva asia tarjoaa minulle samanlaista flow-tilaa. Flow-tilalla tarkoitan tässä sellaista hetkessä elämisen tilannetta, jossa nautinnollisesti uppoudun johonkin selkeästi hyödylliseen ja mielekkääseen puuhaan. Aika ei matele ja kelloa joutuu vilkuilemaan vain tarkistaakseen kuinka pitkään ruoka tai leivonnainen on ollut uunissa. Erityisen mukavaa on tietenkin olla tekemisissä esimerkiksi itse hankitun riistan tai kalan tai itse kasvatettujen tai kerättyjen kasvisainesten kanssa.

Itse tehdyn ruoan syöminenkin on tietysti aivan eri asia kuin muun ruoan syöminen. Millään objektiivisella mittarilla se ei ole sen kummempaa, mutta silti. Ja aijai sitä tunnetta jos lapsetkin tykkäävät.

Useimmista kotitöistä ei tuota tunnetta saa. Esimerkiksi siivoamisesta nauttii vasta jälkikäteen kun näkee puhtaat paikat. Pyykkien lajittelu on mukavaa lähinnä sen vuoksi, että samalla kuuntelen usein musiikkia tai esimerkiksi jotain podcastia. Samasta syystä imurointi ei ole mukavaa. Liikaa meluja päällekkäin jos samalla yrittää jotain kuunnella.

Osittain tämä tietenkin liittyy juuri siihen tosiasiaan, että ruoanlaitto ei ole minulle rutiininomaista. En osaa sitä niin hyvin. Oppimisen ilon ja tuskastumisen vuoristorata on melkoinen kohtalaisen perusruokiakin laittaessa.

Arvostan ruokahifistelijöitä ja asian harrastuksekseen ottaneita, mutta en ole ihan varma tuleeko minusta sellaista siinäkään vaiheessa jos taidot riittävät. Minä olen erityisesti viehättynyt arkisesta, niin sanotusti tavanomaisesta ruoanlaitosta. Minun taidoillani se toki määrittyy aika rajuksi ja haastavaksi lajiksi sekin. Tärkeää on se, että perhe saa mahan täyteen suhteellisen terveellistä ja hyvänmakuista ruokaa kohtuullisella hinnalla.
Tämä liittynee myös siihen, että kunnolla aloin perehtyä ruoanlaittoon vasta lasten myötä. Ja lapsille kokkaaminen on paitsi jännittävää, asettaa se myös omanlaisiaan vaatimuksia. On aika arpapeliä, mikä milloinkin maistuu, mutta liian monimutkaista ei yleensä kannata yrittää.

En ole yksin näine tunteineni. Jotain voi päätellä siitä, että kokkaus, etenkin kaikenlainen haute cuisine on perinteisesti ja edelleenkin mielletty miesten hommiksi muiden kotitöiden asettuessa naisten töiksi. Jännästi sille valta-asemassa olleelle sukupuolelle on valikoitunut mukavammat hommat.

Kuvailin kotityöaiheesta hiljattain myös videon:


Pasi Huttunen

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Isän rakkaus

Säikähdin oikein kunnolla, kun isäni, kohta 88-vuotias äijänköriläs kaatui pääsiäisenä. Hän oli kiivennyt pyörivälle konttorituolille säätämään katonrajassa olevaa kelloa kesäaikaan. Koomisinta, että olin perheeni kanssa juuri tuolloin käymässä heidän luonaan, Kotkassa. Lonkasta murtui luu. Äijä joutui kuntoutuskeskukseen opettelemaan kävelyä rollaattorilla ensimmäistä kertaa elämässään. Se käynnisti melkoisen retrospektiivin omassa päässäni.

Synnyin kuuskytluvun viimeisenä vuotena Kotkan uutena hohkaavassa keskussairaalassa. Tulin tuohon aikaan suosituimpaan vuodenaikaan, kevään korvalla perheeni kolmantena poikana, kuopuksena. En ollut ilmeisesti järin suunniteltu tulokas.
Jonkinmoinen kädenvääntö, tai vähintään keskustelu minun olemassaoloni oikeutuksesta oli käyty ja vääntö kääntyi edukseni. Säästyin kaavinnalta. Isäni oli syntyessäni liki 41-vuotias, äitini täytti pian syntymäni jälkeen 40. Ei luokkakavereideni vanhempiin tutustuttuani aivan tuiki tavallistakaan. Isäni elämänkokemus vaikutti oleellisesti siihen, miten minusta tuli minä.

Isäni on alun perin tohmajärveläisen pienviljelijän poika, joka isänsä varhaisen kuoleman myötä joutui hyvin nuorena talonsa isännäksi. Koulutettuaan sisarensa innostui hän itsekin kesken keväisen lannanajon haaveilemaan kansakoulun opettajan ammatista. Tuumasta toimeen. Matti pääsi kertaheitolla Itä-Suomen seminaariin sisälle ja pisti talonsa myyntiin. Maanviljelijän puuhat loppuivat häneltä kotitilalla lopullisesti 26-vuotiaana. Rääppiäisiksi hän sai metsäpalstan, joka on sittemmin kulkeutunut minulle.
Perheenlaajentamiskeskustelun tuloksena tuli selväksi, että äitini halusi isäni ottavan päävastuun lapsenkasvatuksesta. Äitini oli hoitanut isoveljeni pienenä. Isäni tarmon miehenä otti homman tosissaan. En minä edes muista, että äitini olisi sinappikoneen tuotoksia puhdistellut, tosin muistikuvani ovat toki melko hatarat. Koska isäni otteissa on aina ollut aikamoinen otos metsäneläjää, valuivat tuotokset pahimmillaan naapurin kaivonkannelle vaipastani, kun keskustelut olivat kiintoisimmillaan. Totuin kuitenkin luottamaan tähän tummaan mieheen kuin graniittiin. Mitä iskä sanoi, se oli vähintäänkin totta.

Lapsuudessani vierailtiin kesäisin Joensuun mummilla, joka asui jo seitsemänkymppisenä vanhainkodissa. Hänen sanomansa etäältä tulleelle pojalleen oli, että aja Matti tuo parta pois. Johon isä vastasi aina, että en aja. Oma isähahmonsa oli äijälle vieläkin vieraampi: tyly lapsilleen, hauska ja kunnioitettu mies kylässään ja Tohmajärven kunnallispolitiikassa. Älysi sentään poistua näyttämöltä ajoissa. Mummilla vierailun jälkeen kävimme metsäpalstalla hoitamassa korven taimia, vaihtelevalla menestyksellä. Isoveljeni sanoutuivat tehtävistään irti melko varhain. Ja mitäpäs herkkua sellainen keskenkasvuiselle olisikaan, hyttysten ruokana kuumana porottavassa auringossa, kaukana kavereista.
Minä jatkoin isäni kanssa kesäisiä vierailuja rajan tuntumassa kahteen pekkaan kymmenvuotiaasta lähtien. Metsässä oltiin noin viikko kerrallaan. Ankaran työrutistuksen jälkeen käytiin kylällä vanhoja isän tuttuja tapaamassa, syömässä karjalaisista pitopöydistä ja saunomassa hauskassa seurassa. Jonkinlainen learning-by-doing-kasvatusteoria isälläni oli. Luulenkin, että kestin töissä kahden asian takia. Sain töistä aina jonkinlaisen palkan, tasavallan myntissä. Toisekseen en olisi kestänyt kasvojen menetystä isäni silmien edessä. Hän oli, ja on, maailman kovin jätkä. Ei sellaiselle anneta periksi, peijjooni. Naapuri oli katsellut touhujamme kolmenkympin helteessä, raivaussahan vinkuessa. Olin ollut sahan kanssa ojia perkaamassa, vatsaani myöten mudassa. Naapuri muisteli sen näyttäneen lähinnä lapsenrääkkäykseltä. Hädin tuskin aina selvisin metsästä ulos.

Mutta kahdenkeskinen olo isän kanssa metsässä oli aivan toista luokkaa kuin kotosalla. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Välillä hyvinkin intiimeistä asioista. Voisin kuvitella, että jollakin tytöllä olisi omaan äitiinsä samanlaiset välit. Hän välitti hyvin myös kuvan omasta lapsuudestaan, raskaista savotta- ja maatöistä. Olen näitä käyttänyt menestyksellä historianopetuksessani koulussa. Ennen kaikkea: tippa silkkaa ihmishyvyyttä välittyi.
Teini-iässä olisin halunnut moottoripyörän. Prätkän. Halusin sitä niin paljon, että lopulta 27-vuotiaana sen ostettuani en ole siitä koskaan kyennyt luopumaan. Teininä en sitä kuitenkaan saanut. Isä sanoi, että sinä päivänä kun sinä tuot moottoripyörän meille, muutat pois. Halusin soittaa myös rumpuja. Melu -ynnä muihin sellaisiin näennäissyihin vedoten en olisi niitäkään saanut. Mutta kannutpa minä hommasin omilla rahoillani, salaa. Ne olivat ilmestyneet saunan eteiseen porukoiden lenkkeillessä raikkaassa talvisäässä. Isä hyväksyi asian saman tien, asiasta ei enempää keskusteltu.

Ajokortin tullessa ajankohtaiseksi opettajanani oli oma isäni. Tietysti. Kohtalaisen hyvän autoilijan mallin hän opettikin, muun muassa liikenteessä joustamisen ja toisen puolesta varomisen, vaikka se olikin jo aika vaikea ajatuskulku keskenkasvuiselle. Miksi minun pitäisi estää toista tekemästä virhettä?
Autoksi joutui isän vanha kosla, ”rokki-Saappi” vuodelta 1971. ilman sponsorin apua ja aikaa sitä ei liikenteeseen olisi koskaan saatu. Samalla tuli eräs hieno luonteenpiirre isästäni esille. Kaverini yritti hitsata ovia helmoista kuntoon, mutta ne vääntyivät mutkalle kuin papiljottien saattelemana. Mattipa sanoi, että kokeillaan siten toista lääkäriä. Isäni osoitti mahdottoman hienoa hermojen hallintaa miehenalun toilailujen kanssa. Ostettiin uudet ovet ja paklattiin ne kuntoon. Tappaja-Saappini sai jopa väriä päälleen syksyn tullen. Sponsorin tukemana, toki.

Isälläni on aika persoonallinen huumorintaju. Hän kävi väliin kavereilleni esiintymässä, kaiken keskellä, laittaen appelsiinimehua kahvin sekaan (”tämä on oikein mainio hellejuoma!”) tai vedenkeittimen kuumaan veteen ketsuppia (”terveellistä, eikös!”)
Kansakoulun ja myöhemmin peruskoulun opettajalle omanlaatuisesta huumorista oli varmasti hyötyä. Kotonakin joustoa löytyi. Koulussani oli seiskaluokalla kattoremontti. Ukot paukuttivat kattoa. Tokaisin: ”Sisään!” Tästä hyvästä luokanvalvojani soitti kotiini. Isäni vastasi. ”Poikanne viljelee epäasiallista huumoria koulussa!” Isäni tiedusteli, mitäs se Mikko on nyt mennyt sanomaan. ”Sanoi kattoremontin tekijöille, että sisään!” Isä siihen, että sehän oli ihan hauska juttu. ”Tuut-tuut-tuut-tuut…”

Isäni palaa huomenna kotiinsa. Olisin pitänyt aika ihmeenä, jos ei olisi palannut. Savottakaverini.

Mikko Kiiski
Kirjoittaja on 47-vuotias kolmen lapsen isä, karhulalaistaustainen pohjoiskarjalainen. Hänen aiempi vieraskynätekstinsä: Kapitalismilisä perhekeitossa

torstai 5. toukokuuta 2016

Toivon, että lapsistani tulee menestyjiä

Hämmästelin eräänä päivänä ääneen pojalleni, miten on mahdollista, ettei hän löydä jalkapallovarusteitaan siitäkään huolimatta, että olin neuvonut niiden täsmällisen sijainnin hänen vaatekaapissaan. Poikani vastasi ärsyyntyneenä, ettei hän ole mikään nero. Vastaus hymyilytti mutta sai myös mietteliääksi.

Kuvan lähde: Pixabay
Meissä kaikissa asuu joko salainen tai julkinen toive: kunpa lapsemme menestyisivät, olisivat älykkäitä, kauniita, monilahjakkaita, sanavalmiita ja sosiaalisesti taitavia. Jos emme itse ole erityisen rikkaita, toivomme lapsemme ansaitsevan tulevaisuudessa runsaasti. Toivomme, että lapsistamme tulee vanhuutemme turva.

Sama toive asuu minussakin. Toivon, että lapseni saisi aina kokeesta täydet pisteet ja vieläpä helposti. Haluaisin, että lapseni menestyisivät harrastuksissaan, oppisivat nopeasti ja vaivattomasti niin jalkapallon, laulun, soiton, draaman kuin tanssinkin salat. Olisi ihanaa, jos lapsi kantaisi kotiinsa joka kevät hymypatsaan ja stipendin. Taitavia lapsia on niin helppo rakastaa! Heistä kasvaa tulevaisuuden suunnannäyttäjiä, ihmisiä, joiden kosketus muuttaa kaiken kullaksi ja jotka menestyksestään huolimatta elävät jatkuvassa iankaikkisuudessa, tässä hetkessä, ilman stressiä, täynnä rakkautta!

Varmasti jonkinlaista osviittaa lasten tulevaisuudesta voi saada, kun tarkkailee itseään ja lasten äitiä. Minkälainen minä olin lapsena, opinko asioita helposti, olinko suosittu, taitava, nopea, nokkela ja rohkea? Millainen vaimoni oli? Mitä meistä on tullut? Olenko minä menestyjä, ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Pohdin asiaa perusteellisesti, ja mieleeni kristallisoitui kolme asiaa, jotka haluaisin omien lasteni sisäistävän. Toivon, että he eivät 1) pelkäisi epäonnistumisia, 2) vertaisi itseään muihin ja että he 3) ymmärtäisivät sen, että mitä tahansa on mahdollista oppia, kunhan vain näkee tarpeeksi vaivaa.

En ole ollut lapsilleni mikään malliesimerkki, se täytyy myöntää. En kantanut kotiin hymypatsaita, pari stipendiä toki. Nykyään minua häiritsee usein tunne, että olen päästänyt elämässäni itseni usein liian helpolla haastamatta itseäni kunnolla. Luulen sen johtuvan siitä, että olen pelännyt liikaa epäonnistuvani, joutuvani naurunalaiseksi. Aita on tullut ylitettyä matalasta kohdasta, koska olen pelännyt, että minulle käy kuten keisarille: joku huomaa, ettei minulla ole vaatteita ensinkään. Onhan minulle kertynyt hieno tutkinto ja valtavasti opintopisteitä, mutta silti koen, että aito itsensä haastaminen on jotain muuta; se on itsensä likoon laittamista ilman kuumottavaa häpeän tunnetta ja epäonnistumisen pelkoa, uskallusta mennä epämukavuusalueelle. Itse muistan luovuttaneeni helpolla esimerkiksi urahaaveideni suhteen. Kun en ensimmäisellä yrittämällä päässyt tuoreena ylioppilaana opiskelemaan tiedotusoppia, ajattelin, ettei minusta ole siihen – liian pehmeä pää. Psykologian opinnot olisivat kiinnostaneet, mutta epäilin kykyäni omaksua lontoonkielinen pääsykoekirja ja jätin kokonaan hakematta.

Itsensä vertaaminen muihin on sukua epäonnistumisen pelolle. Heikolla itsetunnolla varustetusta ihmisestä tuntuu aina siltä, että muut suoriutuvat kaikesta pikkuisen paremmin – tai ainakin he, jotka tavoittelevat samoja päämääriä. Vertailuun ja kilpailuun kannustaa myös koulujärjestelmämme numeroarviointeineen ja pääsykokeineen. Itsekin joudun jakamaan oppilailleni arvosanoja, vaikka se sotii melko syvästi aatteitani vastaan. Liian helposti oppilas A alkaa ajatella, että hänen taitonsa ovat tasoa kahdeksan, eikä asia muuksi muutu. Hän vertaa itseään oppilaaseen B, joka on arvosana seitsemän, eli A pitää itseään aavistuksen verran nohevampana kuin oppilas B. Oppilas C taas sai arvosanan yhdeksän – A ajattelee, ettei hän ole yhtä älykäs kuin C. Oppilas D:n kanssa A kiistelee siitä, kumpi on parempi. A:n mielestä he ovat yhtä hyviä, mutta D on sitä mieltä, että hän on etevämpi; saihan hän kokeesta arvosanan 8+, kun taas A:n arvosana oli vain 8.

Koko numerosirkus on vain ulkoisen motivaation luomista, oppilaiden lokeroimista, kilpailun ja vertailun lisäämistä, joka tappaa aidon luovuuden. Ei ole ihme, että tunsin pelokkaana ylioppilaana kutistuvani valtavassa luentosalissa, jossa istui satamäärin toimittajaopintoihin pyrkiviä. Yhtään ei lohduttanut tieto siitä, että salissa oli vasta puolet hakijoista – viereinen sali oli myös täynnä kuin Turusen pyssy. Koe ei lopultakaan mennyt huonosti, mutta karsiutuminen nujersi minut heti.

Kolmannen pointin ymmärtäminen on oikeastaan mahdotonta, jos ei ole sisäistänyt kahta ensimmäistä teesiä. Omaan ehtymättömään oppimiskykyyn on hankala luottaa, jos jatkuvasti pelkää paljastuvansa vähälahjaiseksi luuserikisi ja jos jatkuvasti näkee ympärillään kilpakumppaneita. En ole varmasti ainoa, joka taannoin vaikuttui Moderni idiootti -blogistin mielenkiintoisesta ja ansiokkaasta kirjoituksesta. Tekstissään blogisti pohtii, mikä määrittää tulevaisuuttamme ja  sitä, millaisiksi ihmisiksi kasvamme. Hän viittaa tekstissään Stanfordin yliopiston professorin Carol Dweckin kirjaan Mindset – The New Psychology of Success, jossa väitetään, että jokainen ihminen omaksuu hyvin nuorena kahden ajatusmallin väliltä. Nämä ajatusmallit määrittelevät hyvin pitkälti ihmisen kasvua ja tulevaisuutta; ihmissuhteita, suhdetta menestykseen, onnellisuutta ja epäonnistumista. Ensimmäisen mallin omaksunut oppii uskomaan, että hän voi kehittää kykyjään rajattomasti, koska häntä on lapsesta asti kehuttu ja palkittu sinnikkäästä yrittämisestä. Toisen mallin omaksunut pitää älyään ja lahjakkuuttaan synnynnäisinä ominaisuuksina, mistä seuraa fiksun ihmisen näytteleminen ja epäonnistumisen pelko. Syy on jälleen kasvatuksessa: toisen mallin omaksunutta on kehuttu onnistumisesta ja haukuttu epäonnistumisesta. Osa kykenee vaihtamaan ajatusmallia elämänsä aikana, osa elää samalla kaavalla koko elämänsä, kirjoittaa Moderni idiootti.

Moderni idiootti kertoo tekstissään omasta elämänkulustaan. Hän tunnistaa kasvaneensa ykköstyypin varmistelijaksi, joka lahjakkaana ihmisenä oli kuitenkin kasvanut pelkäämään omia epäonnistumisiaan. Parikymppisenä hän oli pikkuhiljaa ja työläästi alkanut vaihtaa ajatusmallejaan. Hän totesi, että pelkällä lahjakkuudella ei pärjää – menestyäkseen pitää tehdä pitkäjänteisesti töitä.


Minulla saman asian ymmärtäminen kesti valitettavasti pidempään kuin Modernilla idiootilla: olen viimeisten vuosien viimeisten parin vuoden aikana hitaasti alkanut ymmärtää, että myös aidan korkeasta kohdasta on mahdollista päästä yli. Se vaatii tosin ponnistelua ja vaivannäköä, toisinaan myös rohkeutta ja epämukavuusalueelle menemistä, mutta onneksi ei kenenkään päälle astumista. Toivon hartaasti, että oivallukseni siirtyisi myös lapsiini.  Se tekisi heistä menestyjiä, tulisipa heistä mitä hyvänsä.

Otto Kallioranta

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Työnantajan kannattaa joustaa, jotta yhteiskunta voi hyvin

Minulta jäi isäkuukausi aikanaan käyttämättä, koska meillä ei opiskelijaperheenä ollut siihen varaa. Muuten kuitenkin katsoin hyvin tarkkaan, että käytin kaikki mahdollisuudet vanhempainvapaisiin. Siitä huolimatta vanhemmuuteni olisi jäänyt todella paljon ohuemmaksi ja ontommaksi jos olisin aina ollut töissä tarkalleen määritellyn työajan ja suunnitellut arjen aikatauluja vain työn ehdoilla. Itse asiassa olen nykyisessä työssäni juuri sen vuoksi, että se mahdollisti enemmän omien aikataulujen määrittelemistä ja läsnäoloa kotona. Toki se nyt muutenkin on ehkä paras työ ikinä, mutta en minä sitä hakiessa tiennyt. Tiesin vain, että silloinen vuorotyö oli hankala perheellemme.

Kyse ei suoranaisesti ole ollut paikallisesta sopimisesta vaan epävirallisesta, usein sanattomasta joustamisesta puolin ja toisin. Minäkin toki jonkun verran, mutta lähinnä työnantaja on ollut se joustava puoli, eikä se ole menettänyt mitään. Olen melko lailla tullut ja mennyt miten mielinyt ja tehnyt työt silloin ja sillä tavalla kuin minulle on parhaiten sopinut. En tiedä kuinka moni työnantaja tulee yhtä paljon vastaan ja joustaa yhtä paljon. Ei välttämättä kovin moni, mutta enpä toisaalta usko, että työnantajallani on mitään syytä katua tätä vastaan tulemista.

Kerran olen käynyt esimiehen kanssa keskustelun, jossa hän ehdotti, että pitäisin vähän lyhyemmän isyysvapaan. Sanoin, että ei käy eikä asiasta neuvotella. Sanoin ehkä tarpeettomankin jyrkästi. Asia oli sillä selvä kunhan myrsky vesilasissa oli tyynnytelty.

Erkki Liikanen sanoi talousseminaarissa Joensuussa 2. toukokuuta, että työpaikoilla pitäisi samaan aikaan pystyä sekä parantamaan työntekijän asemaa että lisäämään yrityksen tuottavuutta. Käytännössä hän tarkoitti paikallista sopimista, mutta voi sen ymmärtää laajemminkin. Tyytyväinen, virkeä ja terve työntekijä on tuottava firmalle ja tuottava firma on työntekijälle parempi paikka kuin tuottamaton firma kun kerran markkinataloudessa eletään. Tutkimustietoa riittää kyllä ihan tarpeeksi sen väitteen tueksi, että vahva, läsnäoleva vanhemmuus hyödyttää lopulta aivan kaikkia.

Kyselin muilta isiltä vanhempainvapaiden pitämisestä ja vastaukset olivat välillä yllättäviä. Eräs kuvaili, kuinka vanhempainvapaat ovat työnantajalle näppärä keino pitää kiinni taitavista sijaisista. Toinen totesi jotain vielä yllättävämpää:
"Miehiä on työyhteisössä vähän, joten mun poissaolo aiheuttaa enemmän järjestelyjä lukujärjestyksen tekijöiltä, kuin naisen virkavapaa. Naiset eivät halua vetää puutöitä, vaikka osaisivat."
En tiedä onko korrektia sanoa, mutta ehkä tässä avautuu emansipaation paikka vapaille jäävän isän lisäksi myös niille naispuolisille opettajille.

Ansiotyö ei tietenkään ole yhdellekään terveelle ihmiselle koko elämä, joten valtavan suuri merkitys on esimerkiksi sillä, kuinka työnantaja mahdollistaa työntekijälleen esimerkiksi vanhemmuuden ja ansiotyön yhdistelyn. Jos tämä sujuu hyvin, voittavat kaikki: eli työnantajan ja työntekijän lisäksi lapset, toinen vanhempi silloin kun sellainen on, ja koko yhteiskunta.

Erityisen polttava kysymys on tietenkin se, kuinka tämä hoidetaan tasa-arvoisesti niin, että isätkin saadaan kotiin. Malleja on monenlaisia. 6+6+6 tai 9+9-mallien nimet ovat suorastaan runollisia ja ne vaikuttaisivat ihan hyviltä lähtökohdilta. Toki esimerkiksi perustulon kaltainen systeemi mahdollisilla harkinnanvaraisilla vanhempainetuuksilla taitaisi olla vielä parempi lähtökohta.

Pasi Huttunen

maanantai 2. toukokuuta 2016

Päättäjä: tällä win-win-win -mallilla säästät miljoonia

Päättäjä, tarjoan sinulle sosiaalialan innovaatiota, jolla a) saavutetaan merkittäviä säästöjä, b) helpotetaan työntekijöiden henkistä kuormitusta ja c) joka on eettisesti aiempia kestävämpi. Lisäksi innovaatio on ilmainen ja se on otettavissa käyttöön heti, kun teille sopii.

Ennen kuin väität, että "liian hyvää ollakseen totta", lue ainakin seuraava kappale ennen kuin surffaat tärkeämpien asioiden pariin.

Talousnobelisti James Heckmanin mukaan suurin taloudellinen hyöty yhteiskunnan varojen käytöstä saadaan syrjäytymisvaarassa olevien lasten tukitoimista. Yhden euron (1 €) investointi tuottaa pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle
  • 83 €, jos mielenterveystaitoja opetetaan koululaisille
  • 44 €, jos yleislääkäreitä koulututetaan itsemurhien ehkäisyyn
  • 14 €, jos euro satsataan koulukiusaamisen ehkäisyyn ja
  • 8 €, jos sillä ehkäistään lasten käytöshäiriöitä.
Viite löytyy Suomen Mielenterveysseuran kehitysjohtaja Kristian Wahlbeckin esitelmän diasta numero kuusitoista. Esitelmä on pidetty tammikuussa Sosiaali- ja terveysministeriön tilaisuudessa.

The Heckman curve, Heckmanin käyrä, kertoo, mihin ikäkauteen kohdistettu tuki on tehokkain.
Heckman on myös esitellyt tuen tehoa kuvaavan käyrän. Mitä varhaisemmassa vaiheessa tukea annetaan, sitä suurempana investoitu summa palautuu yhteiskunnalle. Lapsen syntymää edeltävillä interventioilla saavutetaan suurin tuotto, mistä syystä kannattaisi rakentaa kaikille (myös miehille) pakollinen ja perusteellinen perhevalmennuskonsepti. Lapsellisten miesten isyyspakkaus on vapaasti hyödynnettävissänne. Lisäksi kerron mielelläni kaiken, mitä tiedän perhevalmennuksista ja siellä tehtävästä isätyöstä. Laita hei mulle vaikka sähköpostia topi.linjama@pelastakaalapset.fi.

Kustannustehokkaita ovat myös pienten lasten vanhemmille suunnatut kurssit, joilla opetellaan vuorovaikutusta ja ihmisenä olemista. Wahlbeck mainitsee esimerkkeinä sellaiset työkalut kuin VAVU, Vahvuutta Vanhemmuuteen, Ihmeelliset vuodet, Voimaperheet, Lapset puheeksi, Multidimensionaalinen perheterapia.

Toki on myös lukemattomia muita tapoja, mainittakoon vaikka Lähiötalon ja Perheentalon kaltaiset ratkaisut, joista myös kerron sinulle, arvoisa päättäjä, mielelläni aivan kaiken, mitä tiedän. Lukuja Pohjois-Karjalasta ja lisävinkkejä ehkäisevään työhön voi poimia vaikkapa tästä mielipidekirjoituksesta.

Jos et pidä Heckmana sopivana auktoriteettina, kysy, mitä mieltä ovat omat talousviisaamme kuten Sixten Korkman tai Juhana Vartiainen. Tai vaikka Juha Sipilä, jonka hallitusohjelman LAPE-kärkihankkeesta kerrotaan seuraavaa:
Tavoitteena ovat nykyistä lapsi- ja perhelähtöisemmät, vaikuttavammat, kustannustehokkaammat ja paremmin yhteen sovitetut palvelut. Lapsen etu ja vanhemmuuden tuki ovat ensisijaisia.
Kärkihankkeen tavoitteena on siirtää tuen painopistettä korjaavista palveluista "kaikille yhteisiin, yleisiin ja ennaltaehkäiseviin palveluihin sekä varhaiseen tukeen ja hoitoon". Toki tämä lause yhdistettynä hallituksen tekemiin päätöksiin näyttää minusta siltä - mikäli brutaali vertaus sallitaan - että toinen käsi antaa tukea samaan aikaan kun toinen käsi lyö tukea antavaa kättä puukolla ranteeseen.

On oikein auttaa ihmisiä jo ennen kuin heidän kärsimyksensä kasvavat kohtuuttomiin mittoihin. Siksi ehkäisevä työ on eettisesti kestävää. Samasta syystä myös työntekijöiden kuormitus vähenee. Lapsi voittaa, perhe voittaa, yhteiskunta voittaa, työntekijät voittavat.

Jos minä istuisin rahapallin päällä, en jäisi odottamaan LAPEn valmistumista, vaan perustaisin mahdollisimman pian kodinhoitajien vakansseja ja ohjaisin määrärahoja kerhotoimintaan ja muihin matalan kynnyksen palveluihin. Kääntyisin kolmannen sektorin puoleen, ostaisin sieltä ehkäisevää tukea ja julistaisin heille erilaisia hakuja, joista parhaat ehdotukset saisivat vaikkapa viisituhatta euroa kuormitettujen perheiden jeesaamiseen kohdistettavaan työhön. Lähtisin opintomatkalle Imatralle, Raisioon, Kinnulaan.

Ja mitään uuttahan tässä ei ole. Ihmettelen vaan isoilla kirjaimilla, että MIKSEI TÄTÄ MALLIA OLE JO OTETTU JOKA PAIKASSA KÄYTTÖÖN, niin.

Topi Linjama

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Kurahousut

Saksan sanaston kertaus, ruotsin haltuunotto. Reipasta kuntoilua säännöllisesti ja museokortin heavyuser käyttöä vähintään viikoittain. Vakioruokalistojen laadinta ja kaappien perkaus. Noin niin kuin aluksi ja muun muassa.

Kun isä jää vajaan parinkymmenen vuoden yrittämisen ja toimitusjohtajuuden jälkeen vuodeksi kotiin, ovat koti-isyydelle asetetut henkilökohtaiset tavoitteet korkealla. Hei, kuinka vaikeaa lasten kanssa kotona oleminen muka voi olla? Pystyväthän siihen kymmenet tuhannet naiset ja miehet vuosittain. Ihan ilman esimieskokemusta ja toimitusjohtajamaista asioiden junailukykyä.

Siinä missä humalaista myyntimiesporukkaa pikkujoulujen jatkoilla voi uhkailla pikaisella työsuhteen päättämisellä viestin perillemenoa vauhdittaakseen, kaksivuotiaalle uhmakautiselle kurahaalarit eivät mene jalkaan yhtään sen nopeammin, vaikka uhkaisit millä. Lahjomista ei kannata tietyssä mielentilassa edes yrittääkään. On vain opittava varaamaan riittävästi aikaa.

Lapsiperhearjessa vartti ei ole mitään, tunnista muodostuu lyhyin ajan yksikkö. Pikkuveijarit eivät ymmärrä kiireestä muuta kuin sen, että jos iskällä on kiire, se antaa paremman tekosyyn kirmata ihan päinvastaiseen suuntaan ja mahdollisimman lujaa. Piiloutuminenkin on kaikkein hauskinta silloin, kun epätoivoinen isä hokee kiirettä toistolla. Kuten eläkeläisillä, koti-isän päivät ovat pitkiä, mutta tilanteet ja viikot nopeita.
Jos jotakin erinomaista kokoushuoneita, takseja ja lentokoneita sisältäneeseen työelämään verrattuna löytää lapsiperhearjesta niin sen, että raitista ilmaa piisaa. Enemmän kuin aikaisemmalla aikuisiällä yhteensä. Sisällä kärsii kaikkien osapuolien mielenterveys, ulkona huutokin menettää osan terästään. Sinne siis, säästä riippumatta ja likaa pelkäämättä.

Mikäli Suomen vallitseva ilmastotyyppi ei olisi ollut viimeisen kymmenen kuukauden aikana pääsääntöisesti marraskuu, sanalla ’kurahousut’ ei olisi kansanmurhan kaltaista negatiivista kaikua. Onneksi vapun jälkeen yhdistelmä fleeceasu ja kurahousut kuuluvat, toivottavasti, vähemmän jokapäiväiseen asustejumppaan.
Kesä kun on koti-isäelämän parasta aikaa.

Kim Väisänen
kirjoittaja on start-up sijoittaja ja koti-isä