Terveisiä täältä jostakin. Väsymys painaa, pesuaineet uhkaavat
loppua. Tilanne on ollut päällä jo yli viikon. Vatsatauti kiertää
perheessä, eikä näytä pitävän kiirettä poistumisensa kanssa. Ensin se
vei keskimmäisen lapsen ja muutaman hitaasti etenevän päivän kuluttua
kuopuksen. Vaimoni tämä kasvoton pirulainen nappasi tahmaisilla
käsillään viime yönä. Kuin luonnollisena jatkumona tähän, yön kuluessa
myös esikoinen alkoi vaikertaa sängyllään.
Olen
viimeisenä pystyssä. Hoidan haavoittuneita oksennuksen hajuisessa
kodissamme. Pesen pyykkiä ja naamoja, tarjoilen juotavaa. Samalla
elättelen toivetta, että tauti jättää minut välistä kokonaan. Tiedän
tietenkin, että näin ei tapahdu. Vatsatauti ei toimi armollisesti. Se
tulee taloon ja tuhoaa kaiken tieltään, tehden pahimmassa tapauksessa
vielä monta kierrosta peräkkäin. Tunnen tälläkin hetkellä sen iljettävän
läsnäolon itsessäni, epämääräisen kuvotuksen, joka tulee jossain
vaiheessa väistämättä konkretisoitumaan vessanpöntön yllä. Pienikin
unohdus hysteerisen käsienpesun suhteen, ja olen nopeasti mennyttä.
Epätoivolle
ei saisi antaa nyt sijaa, mutta on vaikeaa pysyä vahvana. Olen yksin,
strategia on puutteellinen ja linjat pettävät. Tyttäreni toteaa hennolla
äänellään, että ”ihan varmasti seuraavaks tää oksennustauti tulee
siulle”. Tiedän, lapseni. Vihollinen saavuttaa minut ehkä jo muutaman
tunnin sisällä, todennäköisesti jonain yönä aivan lähiaikoina.
Sillä
aivan kuten synnytys, myös sairastaminen alkaa jostain syystä aina
yöllä. Etenkin vatsatauti on juuri tällainen yöllinen hiipijä,
hyökkäyksissään todella raukkamainen ja alhainen. Heräät unestasi, on
pimeää ja koetat saada jotain otetta ympärilläsi kuuluvista
epämääräisistä, valittavista äänistä. Vähitellen totuus tulee ilmi, eikä
se ole kaunista katseltavaa. Kello on 2.21 ja sylissäsi on
monenkirjavan mönjän peitossa oleva lapsi. Suihkuttelet siinä sitten
lakanoita ja mietit, että miksi.
Muistelen, että
sairastaminen oli joskus yksinkertaista. Sitä kaatui valittaen sänkyyn,
katsoi elokuvia ja se siitä. Nyt pienten lasten vanhempana sairastaessa
jäljelle jää lähinnä tuo valittaminen (ja tietysti blogitekstin
kirjoittaminen). Hankalin kuvio on sellainen, jossa molemmat vanhemmat
ovat sairaina ja lapset täysin terveinä ja energiaa täynnä. Kun taapero
huutaa nälkäänsä vieressä, se on syötettävä, olitpa sitten kuinka
huonona tahansa. Ennen kuin tämä nyt kaikkialla ympärilläni vaaniva peto
saalistaa minut, toivon hartaasti, että vaimoni ennättää parantua.
Tällaisessa
tilanteessa tulee aina mieleen, että kuinka ihmeessä yksinhuoltajat,
tai heikolla tukiverkostolla varustetut vanhemmat oikein selviävät
näistä sodista?
Vesa Liminka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti