Yksi joo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

"Joo", sanoin pojalleni ja jatkoin porkkanoiden pilkkomista samalla kun silmäilin välillä uunissa kypsyvää ruokaa ja hellalla kiehuvaa kattilaa. Hän oli juuri selittänyt, kuinka tekee kokeita vessassa. Ihmettelinkin aiemmin, miksi sinne vessaan piti kantaa kolme kattilaa ja tyhjä pilttipurkki. Jälkiviisaana voisi sanoa, että luulisi minun miettineen vähän enemmänkin. Kaikki meni silti silläkin kertaa suhteellisen hyvin, eikä jälkien siivoaminen ollut kohtuuton vaiva.

Joo on tavattoman monikäyttöinen sana. Yksi, hyvin yleinen käyttö sille on tuo lakoninen ja ilman tunnetta tai merkkiä kiinnostuksesta sanottu joo juuri ennen kuin jatkaa sitä mitä oli tekemässä. Toinen on se tunteen täyttämä ja salamana eläytyvä, kiihkeä joo, kun lapsi pyytää tekemään jotain ja siihen heittäytyy mukaan.

Hiukan skeptinen joo-o on käyttökelpoinen ala-asteikäisten kanssa useammin kuin moni osaa kuvitellakaan. Sen ikäisen lapsen maailmassa moni suunnattoman typerä asia ei tunnu sitä tehdessä lainkaan typerältä. Lapsen tunne sen tekemisen mielekkyydestä kilpistyy vasta tuohon joohon, henkiseen käsien puuskaan laittamiseen.

Vielä välinpitämätöntä, mutta kuitenkin läsnäolevaa olevaa joota vaarallisempi on kuitenkin se kiireessä tokaistu joo joo, joka tarkoittaa, että lapsi on yksin oli vanhempi fyysisesti läsnä tai ei. Sen joo joon jälkeen jotain hajoaa tai joku loukkaa itsensä.

---

Ja joo toimii monipuolisena ilmauksena toiseenkin suuntaan.

Pojan sanoma reipas ja kuuluva "Joo!" silmiin katsoen kertoo siitä tuohtumuksesta kun olen suvaillut epäillä, että hän on unohtanut tehdä jotain, tehnyt jotain huolimattomasti tai tehnyt sen väärin, eikä näin ole. Maahan vilkuillen sanottu puoliksi nielaistu joo puolestaan tarkoittaa useimmiten sitä, että kannatti kysyä.

Ohimennen innostuksesta pinkeällä äänellä huikattu joojoo puolestaan tarkoittaa usein sitä, että jotain saattaa pian hajota. Toisaalta se voi tarkoittaa sitäkin, että meneillään on jotain erityisen hauskaa ja tärkeää. Joskus se tarkoittaa näitä molempia. Siihen puuttuminen tuntuu vaistomaisesti oikealta reaktiolta, mutta ei aina ole sitä.

---

Perhe on niin tiivis yhteisö, että pieniinkin sanoihin mahtuu valtava määrä merkityksiä. Vanhemmuus ei sinänsä vaadi kauhean paljoa erityisosaamista. Se ei ole rakettitiedettä kunhan nyt kodin hommat hoituvat. Vaatii silti kauheasti yhdessäoloa, hakemista, tasapainoilua ja opettelua, että joo muodostuu perheen sisäisessä maailmassa noin vivahteikkaaksi ja monipuoliseksi sanaksi.

Pasi Huttunen

Vanhemmuuden tuoksut, hajut ja löyhkät

Kaikki alkaa hajusta.

"Naiselle miehen haju on tärkein kriteeri parinvalinnassa", sanoo evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala. Miesten mielestä haju ja ulkonäkö ovat kuulemma yhtä tärkeitä.

Toinen evoluutiobiologi, Jussi Viitala, sanoo jotenkin niin, että haju kertoisi immuunijärjestelmään vaikuttavista geeneistä, ja että ihminen luonnostaan valitsee puolisokseen sellaisen henkilön, jonka immuunijärjestelmää säätelevät geenit ovat erilaisia kuin hänen omansa, jolloin jälkeläisten immuunijärjestelmä olisi mahdollisimman hyvä. Ja että esimerkiksi hormonituotantoa sotkevat e-pillerit häiritsisivät tätä valintaa. Muistaakseni noin, voitte tarkistaa asian Viitalan kirjoista.

Munasolun hedelmöittymistä edeltäviin tapahtumiin liittyy haju, josta tulee mieleen anekdootti: Muuan biologi, jonka nimeä en tässä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitse, piti yliopistolla sienikurssia. Monilla risakkailla on luonteenomainen haju, ja tutkija kysyi, onko haju kenellekään tuttu. Toiset tunnistivat hajun ja vähän punastelivat, mutta muutamat nuoret opiskelijatytöt kysyivät, että "mitä sä oikeen tarkotat?"

Vauva tuoksuu ihanalta.

Vauvantuoksu - mihin vertaisimme tuota kevyttä tuoksua, joka tuo terveiset olotilasta ja paikasta, jossa aavistamme olleemme, ja joka ei läheltäkään nuuhkittuna ole kovin voimakas, mutta joka saattaa silti täyttää kokonaisen huoneen? Kysyin asiaa eräässä vanhempien vertaisryhmässä. Tuoksua verrattiin muun muassa maitovanukkaaseen, kissanpentuun, vaniljaan ja toffeehen. Siinä on rakkautta ja puuterimaista pehmeyttä. Tiivistäisin tuoksut kolmeen m-kirjaimeen: makeus, maito ja miellyttävyys.

Tämän lehtijutun mukaan vauvan nimittäminen "syötävän suloiseksi" liittyisi tuoksuun, ja vauvantuoksu nostaisi äidin aivojen dopamiinitasoa. Rohkenen ajatella, että isän aivot toimivat suunnilleen samalla tavoin, vaikka sitä ei tekstissämme suoraan sanotakaan.

Epäilemättä vauvantuoksuun vaikuttaa paljon rintamaito. Sellaistakin kuulin, että korviketta juova vauva ei tuoksuisi vauvalle - mene tiedä. Mutta sen tiedän, ettei rintamaitoa syövän lapsen kakka hajultaan juuri muistuta dijon-sinappia, mutta ei se hirveän epämiellyttäväkään ole. Pulautus, pulaus eli puklu haisee hivenen happamalle, mutta ei kuitenkaan kovin kauhealle, sillä vauvelin vatsan pH on aikuista korkeampi.

Kun lapsi kasvaa, hajuskaalaan tulee pistävämpiä sävyjä. On ripulivaippaa, yökasteltua superlonipatjaa ja oksennettua mattoa. Synkimpinä aamuyön hetkinä ajattelee, ettei tämä rumba lopu koskaan, mutta eipä aikaakaan, kun jo itsekin kuuluu siihen ärsyttävään keski-ikäisten joukkoon, jotka väittää, että "lapset on pieniä vain hetken". En tiedä, kumpi on pahempaa: se, että näitä besserwissereitä on, vai se, että he ovat oikeassa.

Oma vanhemmuuden hajutraumani paikantuu kestovaippailuun. Ekologisen puuhastelun hinta maksettiin väkevinä ammoniakkipöläyksinä, kun vaippoja tunki pesukoneeseen. Myöhemmin kuulin eräältä putkimieheltä, että tämäntapaisten hajujen hengittely aiheuttaa keuhkosairauksia. Toisaalta puhtaiden harsojen levittäminen ulos kuivumaan oli miellyttävää ja hyväntuoksuista puuhaa.

Miellyttäviä tuoksuja ovat saunapuhtaan pellavapään tuoksu, lasten leipomien muffinssien tuoksu, joka tulvii vastaan töistä tullessa. Vähemmän miellyttävä on märkien ja hikisten poikien haju, kun he ovat pelanneet neljä tuntia jääkiekkoa. Silloin heidän hiuksensa ja vaatteensa haisevat märälle koiralle - itse asiassa irakilainen ystävä väitti, että Suomessa kaikki haisevat märälle koiralle. Voi hyvinkin olla; meillä on kostea ilmanala. Oma nenä vaan niin adaptoitunut sille, ettei sitä huomaa. Teinien jääkiekkokasseista minulla ei ole hajuakaan ainakaan vielä, mutta kenties se vielä joskus saadaan hajukatalogiin.

Kirjoitin elokuussa 2016 Suomen Luontoon jutun sienien tuoksuista ja huomasin, että nenää suotta väheksytään aistien joukossa: ihminen voi erotella tuhansia eri tuoksuja. Nuuskuttelu ja tuoksujen nimeäminen sitä paitsi parantaa muistia, joten on aivan järkevää työntää nenänsä joka paikkaan.

Topi Linjama

Vieraskynä: kuusi kuukautta kotona

Avaan kotioven hiukan hengästyneenä. Kotiin tuntuu olevan kiire joka päivä. Ovelta näen polvenkorkuisen pojan joka alkaa hymyillä koko kehollaan minut nähdessään. Hän juoksee kohti, haluaa syliin ja silmät suurena kertoo kuinka ”kiikkaa kiikkaa”, eli päivällä on keinuttu ja ”lääh lääh lääh..” että koirakin on nähty matkalla puistoon. Seuraavat sanat ovat usein ”puiss puiss”, joka tarkoittaa takki pois ja leikkimään.

Olen ollut kohta kuukauden taas töissä. Toiminnanjohtajana ja aikuisten esimiehenä. Ajatukset ja sydän ovat silti usein kotona. Mitenköhän siellä pärjätään, tuliko itkua aamulla kun vaimo lähti töihin, moneltako pitää lähteä että ehdin ajoissa. Koen eläväni jatkuvassa paradoksissa, nautin työstäni ja lähden aamuisin ilolla töihin, hoitovapaan lopussa ajatuksetkin suuntautuivat jo tänne. Samalla useita kertoja päivässä mietin, että mitä ihmettä teen täällä, kotona minun pitäisi olla, oman lapseni kanssa. Parasta mitä voin pienelle antaa on yhteinen aika. Syyllisyyskin kaiveli, ainakin ensimmäisinä viikkoina. Miten voin jättää lapseni vieraan aikuisen hoidettavaksi? Ja samaan aikaan nautin jo pelkästään siitä, että saan matkustaa bussissa ilman jatkuvaa vastuuta toisesta ihmisestä. Puhumattakaan työn tuomasta nautinnosta, olen hyvä työssäni ja uudet haasteet pitävät mielen virkeänä. Töihin paluu on toki myös taloudellinen kysymys, mutta ehkä jotenkin olisimme pärjänneet jos ehdoin tahdoin olisin halunnut jatkaa hoitovapaata.

Minulla oli siis etuoikeus olla kuusi kuukautta kotona oman lapseni kanssa. Näistä neljä kuukautta oli myös ystäväni lapsi kolmesti viikossa mukana. Elämä oli yksinkertaista. Hellyys, rakkaus ja syli olivat tärkeimpiä. Henkinen ja fyysinen turvallisuus. Riittävä ravinto ja uni. Ja samalla näiden tarjoaminen haastoi minut aikuisena joka päivä. Haastoi näkemään nämä molemmat velikullat lapsina, aitoina ja elämänjanoisina, halukkaina oppimaan ja kokeilemaan maailmaa, eikä pieninä aikuisina, jotka eivät vielä osaa käyttäytyä. Oman kontrollintarpeen tilalle piti päästää yllätyksellisyys ja ennalta-arvaamattomuus. Samalla mahdollistui aikuisen ja lapsen kohtaaminen. Oman epävarmuuden, viattomuuden ja herkkyyden koskettaminen, toisesta oppiminen ja entistä syvemmän suhteen luominen.

Nyt lapsilla on hoitaja ja me vanhemmat käymme töissä. Tiedän että lapseni on turvassa, voi hyvin ja oppii tärkeitä asioita kahden muun lapsen ja hoitajan kanssa. Samalla kaipaan kotiin ja kannan lastani mukanani vaikka en olisi hänen luonaan. Tiiviistä ja kiinteästä yhdessäolosta on vaikeaa luopua ja siitä irtautuminen tekee kipeää. ”Sweet pain” sanotaan englanniksi. Kipua, jota esim. kaipuu aiheuttaa. Kipua, jota ei kannata turruttaa ja sivuuttaa, vaan vaalia. Kipua joka syntyy rakkaudesta. Minun tilanteessani siitä, että olen saanut olla se tuki ja turva johon lapseni suurimman osan vuorokaudesta nojaa.

En tiedä mitä odotin tältä ajalta, mutta sain syvään juurtuneen kiintymyksen ja syvemmän, monisävyisemmän rakkauden lapseeni. Tämä taitaakin olla tärkeintä ja haastavinta. Yhdessä vietetty arki ja aika syvensivät kiintymystä välillämme. Luissa ja ytimissä, joskus fyysisestikin tuntuva kiintymys saa minut asettamaan poikani ja sitä kautta myös perheeni hyvinvoinnin etusijalle. Ilman kyseenalaistamista tai pohdintaa. Tarve omaan aikaan ei kuitenkaan ole kadonnut. Syvällä sisälläni haluan pitää lastani lähellä, sylissä ja suojella. Nauraa ja leikkiä yhdessä. Haluan myös nauttia mm. työstäni ja aikuisten seurasta. Syvä kiintymys ei tee tästä tasapainoilusta helpompaa. Välinpitämätön en voi olla, itsekäs en halua olla ja haluan pitää itsestäni ja omista tarpeistani huolta.

Onneksi kiintymys kantaa myös minua, samalla tavoin kuin lasta joka huoletta leikkii itsekseen kun tietää että vanhempi on viereisessä huoneessa. Minun tukeni on kiintymyksen juurruttamassa rakkaudessa. Ainakin näin kuukauden kokemuksella väitän, että olen rohkeampi töissä ja uskallukseni tehdä virheitä on kasvanut. En pelkää kaatumista sillä ”työtä se vain on”. Vaikka nautin työstäni, ei minuuteni rakennu sen varaan. Kun tukeni on kotona, kun se kaikkein kivoin, tärkein ja minua ihmisenä eniten määrittelevä ihmissuhde on kotona, uskallan työssäni rohkeammin kokeilla, kompuroida ja epäonnistua.

Kenneth Koskinen
Kirjoittaja on toiminnanjohtaja, hahmoterapeutti ja ylpeä kohta 2-vuotiaan pojan isä

Kevät

Rauhalliset arkipäivät, pelihetket, kuralammikot, loska. Kevät tulee hiljalleen. Valo lisääntyy. Näistä nautitaan hitaasti ja hartaasti.

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Eräs Veikko, ja hänen kriisinsä

Vakituisessa työsuhteessa eräässä arvostetussa kulttuurisessa instituutiossa työskentelevä, noin 35-vuotias kolmen lapsen isä Veikko (nimi muutettu), on kriisissä. Tilanne ei ole hänelle mitenkään uusi ja tuntematon, sillä hänellä on tapana ajautua eriasteisiin ajatusten umpikujiin elämässään melko säännöllisesti. Tämänkertaisessa tapauksessa tuntuisi kuitenkin olevan erilainen sävy verrattuna aiempiin. Se on jollain tavoin sitkeämpi. Taukoamaton ja jyskyttävä. Toisinaan, yrittäessään kuvailla sen sisältöä ääneen, Veikko sotkeutuu ajatuksissaan ja valitsee hiljaisuuden, kuten saunassa viime lauantaina. 

Kyse ei olekaan mistään sellaisesta, josta saisi helposti otteen. Eiväthän nämä tunteet koskaan ole sellaisia. Jotain on kuitenkin selvinnyt. Veikon tapauksessa kyseessä on kalvava tunne siitä, että aika ei tule riittämään. Hän ei ehdi löytää sitä, mitä on etsimässä.

Tietyssä vaiheessa elämäänsä ihminen kiinnostuu maisemakuvauksesta. Kuva: Veikon kotialbumi

Veikko muistelee usein entistä psykologian opettajaansa, jonka ajatuksia hän opiskelijana arvosti. Opettaja kertoi tuolloin, että on kaksi kysymystä, jotka me tulemme elämämme viimeisellä hetkellä esittämään. Ne ovat seuraavat: a) olenko minä riittänyt toiselle ja b) olenko minä riittänyt itselleni? Näistä tämä jälkimmäinen on kuulemma se tärkeämpi. Siinäpä vasta kysymykset, Veikko miettii. Se, joka voi vastata noihin myöntävästi, saa varmasti lähteä täältä onnellisena, täyttyneenä.

Siitä on jo lähes kaksikymmentä vuotta, kun opettaja psykologian tunnilla Tampereella Pyynikintorin kupeessa esitti nämä kysymykset, mutta Veikko muistaa tuon hetken kuin eilisen. Kak-si-kym-men-tä vuot-ta, se on niin pitkä aika, että hänen täytyy käydä sanat läpi huolella.

Veikko on herännyt huomaamaan, kuinka lähellä hän on sellaista ihmistyyppiä, jota hän nuorempana kammosi. Tämä on epäilemättä yksi käsillä olevan kriisin alkulähteistä. Kenties tämä ihmistyyppi on teille tuttu. Se on sellainen, joka tekee lapset, käy töissä ja katsoo HBO Nordicia. Se ajattelee usein, että pitäisi käydä lenkillä, niin keski-ikäistä mutta samalla välttämätöntä kuin se onkin, mutta ei se silti käy. Se tietää lähes varmasti, että tulee vielä saavuttamaan jotain suurta, kunhan lapset vain antaisivat hieman enemmän tilaa tämän jonkin toteuttamiseen.   

Sitten kun ne antavat tilaa, niin se huomaa ajattelevansa, että aika ei tule kuitenkaan riittämään mihinkään sen suurempaan. Eikä hän oikeastaan edes tiedä, mitä on etsimässä tai minkä vuoksi. Niinpä sillä vähäisellä vapaa-ajalla, joka hänellä on käytössään, täytyy keskittyä vain niihin asioihin, jotka antavat välitöntä ja helppoa mielihyvää, kuten HBO Nordiciin. Veikko yrittää analysoida, onko sillä lopulta väliä, onko hän lukenut esimerkiksi kaikki kirjallisuuden klassikot tai vaihtoehtoisesti katsonut monia omasta mielestään hyvinkin laadukkaita tv-sarjoja? Ja sitten, kesken helppoon viihteeseen pakenemisen puolustusta se ajatus yleensä iskee: jos elämäni jatkuu tällaisena, tiedän varmuudella, minkä vastauksen tulen saamaan kysymykseen b, Veikko huokaa. 

Kylpyläloma Vantaalla, näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Kuva: Veikon kotialbumi

Hänen puolisollaan on tapana sanoa, että silloin kun mukavuudenhalu voittaa uteliaisuuden, ollaan yleensä pulassa. Tästä näkökulmasta katsoen Veikko on pulassa. Hänen elämänsä on ilman muuta aivan liian turvallisuushakuista ja yllätyksetöntä. Hän tarvitsisi spontaania ulottuvuutta: lähtemisiä, hätkähdyksiä, hallinnan menettämistä. Vaikka arvostetussa kulttuurisessa instituutiossa työskentely sisältää juuri niitä asioita, joita Veikko työelämältä haluaa, hän toisinaan miettii, jättäisikö kaiken ja seilaisi vaikka merille. Tai siis ei ihan kaikkea, lapset ja puoliso täytyisi ottaa mukaan, hallinta on menetettävä hallitusti ja lapsiystävällisesti, hän ajattelee, sillä aivan liian monen ihmisen elämä riippuu hänen valinnoistaan.

Uteliaisuus on varmasti avainsana tässä kaikessa, Veikko pohtii, samalla kun maaliskuu tekee työtään ulkona. Uteliaisuus ja valmius muutoksiin. Jotain konkreettista tässä kyllä myös vaaditaan, hän jää vielä miettimään. Jossain vaiheessa elämäänsä, eikä tämä aika välttämättä ole niin kaukana, Veikko tulee todennäköisesti menettämään hieman hallinnan.

Vesa Liminka

Lapsemme on kaikkialla ja ei missään

Tekstiviesti, joka on tullut vaimolta. Viestissä ei ole tekstiä, vain kuva. Kuvassa on valkoinen tikku, jossa on kaksi punertavaa viivaa. 

Alakoululaisten kimakat äänet pakenevat korvistani. Silmiini tulee painetta ja leukani pysähtyvät, kuin käskystä. Kurkkua karvastelee ja tulee tarve yskäistä. Haarukallinen kuivaa ja violettia kiinankaaliraastetta pöllähtää pöydälle.

"Meille tulee kolmas lapsi!"

Näin kirjoitin blogissamme viime syksynä otsikolla "Mä olen se, jolle ei koskaan tapahdu mitään".

Sitten elämä lähti kuljettamaan meitä pitkin tuntematonta polkua.

* * * * * * * *

Kääntelin höyryäviä kanttarelleja pannulla ja lisäilin suolaa. Vaimoni lepäsi sohvalla jalat nostettuna kohoasentoon. Raskauden tuliaisena niitä särki iltaisin.

Syksy oli ollut pimeä, sohjoinen ja ainaista väsymystä vastaan tappelemista. Onneksi olimme jo puolessa välissä ja pahoinvointi alkoi olla selätetty. Vuosikin oli vaihtunut ja kevät aikoi tarjota valoa, toivoa ja energiaa.

Odotimme ystäväperhettä kylään. Lapset kuuntelivat pihakadun ääniä ja säntäilivät ikkunaan tuon tuostakin. Leikkikavereita jo kovasti kaipailivat. Odottavan aika. 

Lapsille tuli riitaa leikkihuoneessa. Minulla oli kädet sienipiirakkataikinassa, joten vaimoni oli noustava sohvalta. Hän ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta, kun kääntyi hätääntyneenä, huusi jotakin ja kiirehti vessaan. Näin käteni siirtävän pannun pois liedeltä ja tunsin jalkojeni painon.

Mitä se on? Onko se lapsivettä? Onko sitä noin paljon? Lapset riitelivät edelleen ja minulla oli kädet taikinassa.

Sairaalasta kerrottiin, että on tultava käymään. Vaimoni lähti. Minä jäin odottamaan vieraita lasten kanssa. Asettelin suodatinpussia kahvinkeittimeen ja otin ensimmäisen mitallisen kahvinpuruja punaisesta metallipurkista. Vieraat toivat valkoisia tulppaaneja ja jostakin syvältä kumpusi itku.

Sitten tuli viesti sairaalasta: "Vauva on kuollut. Ei sydänääniä. Itkettää."

Sairaalan henkilökunta otti osaa, kun katsoimme hiljaisina kolmatta lastamme, joka oli kämmeneni kokoinen. Hänen sormensa olivat täydelliset. Jalat olivat ristissä ja hän näytti levolliselta. "Hän on kaunis", sanoi lapsen äiti.

Lähdin kotiin hoitamaan lapsille yöhoidon naapuriin. Viisivuotiaalle on pakko kertoa, ajattelin. Se oli yksi elämäni raskaimmista hetkistä.

Pyysin ohitseni juoksevan ja leikki-intoa täynnä olevan viisivuotiaan pysähtymään hetkeksi. Lapseni, joka oli ylpeänä kertonut uudesta tulokkaasta päiväkodin aamupiirissä ja piirtänyt perhekuvaan pienen vauvan mukaan. Polvistuin lapseni eteen ja tartuin kevyesti käsivarsista kiinni. "Vauva tuli pois äidin masusta. Meidän vauvasta on tullut enkelivauva", sain sanotuksi.

Perhekuvaan on piirretty äiti, isä ja kolme lasta.

Minulle tuotiin sänky sairaalan huoneeseen. Pidimme toisiamme kädestä kiinni ja kuuntelimme sairaalan ääniä. Jossakin itki vastasyntynyt, siellä syntyi elämää. Vain muutama tunti sitten olin imuroinut eteisen ja takassamme oli räiskynyt tuli.

Ystävät, läheiset ja työkaverit toivat kukkia. Osanotot lämmittivät ja ymmärsin, kuinka tärkeältä pienikin huomio surevalle voi tuntua. Vaimoni osti pienen harmaan enkelipatsaan ja sytytti sen viereen kynttilän.

* * * * * * * *

"Surusta jää aina jälki, surun kokemus muuttaa ihmistä aina jollakin tavalla. Elämä saa uusia merkityksiä, asiat asettuvat uuteen valaistukseen." Näin kirjoitti blogissamme Topi koskettavassa tekstissään muutama kuukausi sitten samasta teemasta. 

Menetetyn lapsen sureminen on ollut vaikeaa, vaikka tiedän, että suremisessa ei ole sääntöjä. Minulle tapahtui jotakin, josta on vaikea saada konkreettisesti otetta. Menetimme lapsen, jota ei oikeastaan ollutkaan. Hetkittäin katselen kaikkea ulkopuolisin silmin. Oli perhe, jolle tapahtui jotakin suurta ja merkittävää. Ja ehkä he selviävät siitäkin.

Meidän on elettävä odotus loppuun asti. Läpi verikokeiden, lasketun ajan ja odotetun vauvakesän. Meidän on hyväksyttävä se muutos, ettei vaimoni jää vuodeksi pois töistä. Siitäkin suunnitelmasta on luovuttava, etten jää hoitovapaalle todistamaan, kun esikoisemme lähtee kouluun. Paljon ehdimme ennakoida, paljon ehdimme suunnitella.

Arki imee pyörteisiinsä, lapset tarvitsevat aikani ja siksi unohdan menetyksen pitkiksi ajoiksi. Yhtäkkiä menetys ja suru koskettaa, kun joku asiasta tietämätön onnittelee tulevasta lapsesta, laskettua aikaa kysellään, postilaatikosta löytyy sairaalakäynnistä poliklinikkamaksu tai kun kesken legoleikkien lapseni kysyy: "Äiti, oliko vauva poika?"

Antti Kanto

Lapsista säästäminen on omaan jalkaan ampumista

Jos nyt jotain on edellisen laman jälkeen todettu moneen kertaan, niin se, että lapsista ei kannata säästää. Sipilän hallitus päätti silti tehdä juuri niin ja rajasi lasten oikeutta päivähoitoon. Samalla siitä tuli iso kuntavaaliteema. Moni kunta keskustelee vaalien alla siitä, pitäisikö kunnan ottaa harteilleen vastuu, jota valtio ei enää halunnut kantaa. Minusta tässä ei ole paljoakaan harkittavaa, jos kunta vain mistään saa ne rahat revittyä. Ja uskon, että jos on poliittista tahtoa, niin ne rahatkin löydetään. Kokeilin puolueihmisten pöksyihin hyppäämistä.

Jos olisin kokoomuslainen tekisin laskelman siitä, millainen panos-hyöty -suhde investoinnilla varhaiskasvatukseen saadaan. Laadukas varhaiskasvatus tuottaa todennäköisesti tuottavia kansalaisia. Sen lisäksi pohtisin, että varhaiskasvatus on hyvä keino lisätä parhaassa työiässä olevan työvoiman tarjontaa. Tämänhän opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on näin kuntavaalien alla huomannutkin. Perinteisestihän oikeisto on toki mieluummin pitänyt äidit kotona hoivaamassa lapsia, mutta jopa konservatiivisemmat alkavat pikku hiljaa huomata, että nykyinen työelämä ei oikein enää toimi niin, että vain yksi perheessä saisi tuloja.

Laadukas varhaiskasvatus on yksi niistä keinoista, joilla kansalaisia sitoutetaan alueille ja tarjotaan heille keinoja tehdä töitä myös ruuhkavuosien aikaan. Kun vielä huomioidaan kattavan päivähoitoverkoston työllistävä vaikutus, pidetään varhaiskasvatuksen avulla osaltaan koko maata asutettuna. Jos olisin kepulainen panostaisin siihen.

Mikäpä sen parempi tapa jakaa kasaantunutta pääomaa yhteiseksi hyväksi kuin verottaa sitä progressiivisesti ja käyttää lapsia erittäin paljon hyödyttävällä tavalla. Lisäksi varhaiskasvatus antaa hyvin toteutettuna perheille paremmat mahdollisuudet luovia arjessaan eteenpäin. Vasemmistolaisena satsaisin varhaiskasvatukseen.

Tokihan uhkana on, että jos varhaiskasvatus on hyvin hoidettu, niin nainenkin saattaa pelkän siveellisen äitiyden lisäksi rakentaa työuraa, mutta toisaalta päiväkodin arki on edelleen monella tavoin kristillisen valtiokirkollisuuden kyllästämää, joten varhaiskasvatus koulii lapsia edelleen aika tehokkaasti niihin paljon puhuttuihin kristillisiin arvoihin. Kristillisenä siis kaikesta huolimatta panostaisin varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatus tarjoaa uskomattoman alustan myös ekologisesti kestävien ajatus- ja toimintamallien opettamiseen ja lisäksi siellä tarjoutuu mittava kirjo mahdollisuuksia erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaamiseen. Jos varhaiskasvatusta on monipuolisesti tarjolla, tarjoaa se monille erilaisille perhemalleille helpomman arjen. Vihreänä näkisin varhaiskasvatuksessa valtavan potentiaalin.

Varhaiskasvatus tarjoaa mahdollisuuksia suomalaisen kulttuurin opettamiseen niin kantasuomalaisille kuin tulokkaillekin. On vaikea keksiä parempaa kotouttamisen paikkaa maahanmuuttajalapselle kuin päiväkoti. Laitosolosuhteissa joudutaan pitämään kuria ja järjestystä, jotta ei taannuta kaaokseen ja anarkiaan. Sekin olisi mielestäni hyvä asia jos olisin perussuomalainen.

Jos olisin demari, olisi helppoa. Liikkeeni on kamppaillut koko historiansa juuri tällaisen puolesta. Puolustaisin sitä innolla.

Kyllä tämä minusta näyttää aika selkeältä, mutta saa nähdä mitä tulevissa valtuustoissa päätetään.

Pasi Huttunen

Älä pelkää päiväristeilyä

Lähdin kahden nuoremman lapsen kanssa päiväristeilylle Tallinnaan. Menossa mukana lisäksi siskoni, pojan kummitäti. Mukavaa oli, nyt taas Viikkarin tasaisessa kyydissä. Helsingin valot pilkottavat jo.

Koska nk. irtiotot arjesta lasten kanssa kääntyvät joskus tarkoitustaan vastaan eivätkä tule virkistykseksi vaan hapotukseksi, autan pienellä muistilistalla mahdollisia kanssaristeilijöitä. Uskallan sen nyt tehdä, koska tänään kaikki sujui niin sukkelasti; huomenna kaikki voisi olla toisin. Lista on laadittu turvallisesti ja kohderyhmä huomioiden älä-muotoiseksi. Näin varmistat onnistuneen päiväristeilyn piiperoisten kanssa.

1. Älä lähde aikaisimmalla laivalla

Jos kiskot lapsia sängystä aamukuudelta ja säntäät aamuruuhkaan vihaisten lasten ja tyhjien vatsojen kanssa, on ennuste päivälle huono. Been there, done that. Saatat selvitä laivaan ja vielä maihinkin, mutta kuule; kestävyyskunto loppuu. Isältä vaaditaan kovaa peruskestävyyttä ja kantokykyä vielä illalla, kun juniorin jalat eivät kanna ja marina raastaa korvia. Siksi rauhallinen aloitus takaa paremman loppukirin. Tyyliin Iivo ja 50 km.

2. Älä anna liikaa vaihtoehtoja

Pätee niin päivän aktiviteettien kuin ravintolan ruokalistankin kanssa. Sinä olet aikuinen, sinulla on harkintakykyä. "Tässä ravintolassa saa tällaista pizzaa" kelpasi tänään argumentiksi ja hyvin hävisi ruoka lautaselta. Itse asiassa alan epäillä, että olen jo vuosikausia stressannut lapsiani sillä, että olen antanut heidän valittavakseen asioita, joiden valitseminen kuuluisi minulle. Lapsi kaipaa selkeyttä, eikä se ole hänen ihmisoikeudestaan pois, jos vanhempi päättää hänen puolestaan asioita.

3. Älä aliarvioi lapsen intressejä

Kiinnostavinta tänään viisivuotiaan energiapakkauksen mielestä olivat viikinkiaikaiset miekat ja kolikot sekä laivojen pienoismallit Merimuseossa ja toisaalta Tallinnan vanhankaupingin kauniisti maalatut ulko-ovet. Intressinsä lapsi valitsee itse ja tekee sen spontaanisti, mutta minä voin valinnoillani toimia hyvänä mahdollistajana. Lapset eivät ole tyhmiä. He ovat loputtoman uteliaita pieniä olentoja, jotka osaavat kiinnostua laajalla skaalalla asioista ja meidän vanhempien pitää muistaa se.

4. Älä pumppaa lapsia täyteen sokerituotteita

Tämä ei selitysosaa kaipaa. Tiedättehän: sokeri, ruuhkat, sokkeloiset satamat, parkour-tyyppinen eteneminen, duracel-tyyppinen virransyöttö. Total disaster.

5. Älä suorita

Älä aseta reissulle tavoitteita. Älä kuvittele ehtiväsi siihen ja siihen kivaan putiikkiin. Yleensä et ehdi. Sen sijaan ehdit nähdä kaikkea kivaa ja pientä, kun juniori osoittelee havaintojaan vain havainnoimisen ilosta. Miljoonas "isi kato" oli tänään tavallaan rasittava, mutta paatunutta isää se myös jännästi elähdytti: tuo lapseni näkee kaikkea jännää ja haluaa jakaa sen kaiken minun kanssani. Ehkä kaikki sujui tänään niin sukkelasti, kun en kuvitellut etukäteen mitään. Taisin saada enemmän kuin osasin kuvitella.

Heikki Nenonen

Ehkäisevän lastensuojelun Perheentalo

Saanko esitellä ehkäisevän lastensuojelun innovaation idästä: Joensuun Perheentalo!

Perheentalolla on lähes aina kesä.

Perheentalo on yhteisötalo ja kohtaamispaikka lapsille ja heidän läheisilleen. Kauppaneuvos Parviaisen vuonna 1886 rakennuttama hirsirunkoinen talo sijaitsee idyllisessä puutalokorttelissa vain kivenheiton päässä Eliel Saarisen suunnittelemasta Joensuun kaupungintalosta. Vehreä puisto erottaa Perheentalon Pielisjoesta, johon arvokalojemme aateli laskee mätimunansa. Viihtyisälle ja elämää kuhisevalle Joensuun torille on matkaa kortteli.

Mutta mennäänpä asiaan.

Maaliskuussa 2013 avattu talo on laajan yhteistyön ja sinnikkäiden ponnisteluiden tulos. Taloa pyörittää Pelastakaa Lapset ry, mutta toimintaa on tekemässä yli 30 tahoa järjestöistä, oppilaitoksista ja julkiselta sektorilta. Raha tulee lähinnä Veikkaukselta, joka myönsi 2017 alusta Perheentalolle viiden vuoden avustuksen.

Aukioloaikana (ma klo 9-12, ti-pe klo 9-15) Perheentalolla käy keskimäärin 60 ihmistä päivässä. Puolet kävijöistä on pieniä lapsia. Iltaisin on vertaisryhmiä, koulutuksia ja muuta toimintaa. Vuositasolla ihmisiä käy talolla lähes 30 000. Kolmannes kertyy suositusta polkuautopihasta kesä-elokuussa.

Autonkuljettaja Perheentalon liikennepuistossa.

Olen tavalla tai toisella ollut mukana Perheentalo-projektissa viitisen vuotta, ensin ohjausryhmässä, sitten toimittamassa esitelehtistä. Vuodesta 2014 työpisteeni on sijainnut Perheentalolla. Kaikesta hyvästä, mitä talolla tapahtuu, poimin tähän kolme kaikkein timanttisinta. Kopioikaa nämä, kehittäkää vieläkin paremmiksi, viekää omalle kylällenne ja ottakaa osaksi kuntavaalikampanjoitanne.

1. Avoin toiminta

Perheentalon perusidea on yksinkertaisuudessaan nerokas: vanhemmat voivat tulla talolle lasten kanssa aikaa viettämään ilman, että heidän tarvitsee maksaa mitään tai pyydellä anteeksi lasten hälinää ja olemassaoloa. Talolle voi vaikka sopia tapaamisen ystäväperheen kanssa, käydä vaihtamassa lapselta vaipat, hörppäämässä kupin kahvia ja syömässä eväitä lounaaksi. Talo on myös mallioppimisen tila, jossa näkee, millä tavoin toiset vanhemmat ovat lastensa kanssa.

Perheentaloa pyörittää järjestö, ja kaupunki on mukana, mutta kuvio toimii toki myös toisinpäin, esimerkiksi perhekeskusmaisesti niin, että vetovastuussa on kunta ja järjestöt tuottavat sisältöjä.

2. Aamukahvit ja asiaa - oivalluksia lapsiperheen arkeen

Keskiviikkoaamuisin Perheentalolla tarjotaan äideille ja isille aamukahvit ja jutellaan asiantuntijan johdolla lapsiperheen arkeen liittyvistä asioista. Lapset leikkivät sillä välin lastenhoitajien kanssa toisessa huoneessa. Yhteisen osuuden jälkeen on yleensä tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun asiantuntijan kanssa.

Leikkitilassa näkyy lasten käden jälki.

Kuluvan kevään teemoina on muun muassa uusperheen arki, kiintymyssuhteen merkitys ja unipulmat. Konsepti mahdollistaa lähisuhdeväkivallan tai parisuhteen pulmien kaltaisten vaikeiden aihepiirien käsittelemisen, sillä aamukahveille tullakseen ei tarvitse olla ongelmatapaus. Aamukahvit tarjoaa vapaamuotoisen foorumin ja pullanpehmeän porrasaskelman viranomaisen tai ammattilaisen ja vanhempien välille.

Tilaisuus palvelee monia osapuolia: sairaanhoitajaopiskelijat hoitavat lapsia ja erityisammattikoulun opiskelijat järjestävät kahvituksen, vanhemmille tilaisuus on parhaimmillaan sekä rentouttava että hyödyllinen, ja ammattilaiset voivat kertoa palveluistaan.

3. Yökylä

Noin kerran kuussa Perheentalolla järjestetään yökylä, jonne osa lapsista tulee kaupungin lastensuojelun kautta, osa Pelastakaa Lasten toiminnan piiristä. Iltaviidestä seuraavaan päivään puolille päivin kestävä yökylä on tiukassa elämänvaiheessa oleville vanhemmille tärkeä hengähdystauko. Sikäli kuin tiedän, myös lapset odottavat yökylää innolla.

Tämäntapaiselle (ilmaiselle tai edulliselle) toiminnalle on kysyntää myös sellaisissa perheissä, jotka eivät koskaan päädy lastensuojelun asiakkaiksi tai tukiperhejonoihin.
***
Mikäli haluat tietää Perheentalosta enemmän, lue tämä lehtinen. Tarvittaessa voit ottaa yhteyttä Perheentalon henkilökuntaan. Jos olet millään tavalla tekemisissä ehkäisevän lastensuojelun kanssa, printtaa Heckmanin käyrä, teippaa se seinälle tai vie seuraavaan kokoukseen, jossa päätetään lasten asioista.

Tutustu ihmeessä myös Lähiötaloon Joensuun Rantakylässä. Perheentaloa kodinomaisempi Lähiötalo tarjoaa myös ruoka-apua. Perheentalo tulisi olla joka kaupungissa, Lähiötalo joka kaupunginosassa.

Topi Linjama

Huomaatko kuinka tänään kaikki on toisin?

Rummutus kantautuu korviini ensin heikkona aamun sarastaessa. Aamukahvin juominen lohdullisessa jämähtäneisyydessä kelluvan konservatiivisen maakuntalehden parissa sujuu tuttuun tapaan. Eukko häärää naistenpuuhiaan ja lapset heräilevät. Rummutuksen voimistumisen huomaa vain vain hetkittäin.

Ensimmäinen aavistus tulee kun työmatkalla vastaan kävelee petomaisen komea nuori mies.
"Huhhuh, että tämä pillifarkkumuoti hyväilee sopivasti treenattuja muotoja", saan itseni kiinni ajattelemasta. Käännän äkkiä maakuntaradion tyhjän iskelmän sävyttämää ihan tavallisista asioista jauhavaa puhemattoa kovemmalle. Helpottaa vähän. Silti tuntuu kuin auton ilmastointisäleiköistä puskisi jotain outoa kaasua. Mieli on levoton ja on vaikea keskittyä. Tiedostan puolihuomaamatta, että omat vaatteeni ovat aika harmaat eivätkä istu kovin hyvin. Partakin siistimättä.

Rummun ääni on jo niin voimakas, että sen ääni peittää alleen muistot eukon kasvoista ja muodoista. Vielä eilen pidin niitä kauniina, jopa houkuttelevina. Nyt en oikein enää ymmärrä tätä hiipuvaa tunnemuistoa. Kaikki nämä ympärillä olevat äijät vaativat katsettani niin vastustamattoman voimakkaasti. Tuokin tyyppi nahkatakissaan. En kestä. Läpsäytän itseäni poskelle, mutta ei se enää auta.

Nousevan epätoivon vallassa keksin turvautua puhelimeeni. Se on aina ennenkin ollut niin täydellinen turvapaikka ahdistavan intensiiviseltä sosiaaliselta kontaktilta ja ensimmäinen puhelimen ruudulta silmiin lävähtävä asia on päivämäärä. 1.3.2017! Tietysti!

Nyt kaikki on yhtäkkiä kristallinkirkasta ja ymmärrän, että minä olen muuttunut peruuttamattomasti, koska maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Repäisen paidan päältäni ja kaadan sopivasti öljyä. Sivelen. Puhelimen selaimeenkin on kuin varkain ilmestynyt osoite ranneliike.net. Pakko myöntää, että housut tuntuvat vähän kiristävän tietyistä paikoista. Jotain muutakin on tainnut kovettua kuin nännit.

Joudun menemään naimisiin miehen kanssa ja hylkäämään eukon ja lapset, jotka jäävät lohduttomina itkemään. Homorummutus hukuttaa kyynelten äänet, enkä tunne kuin ohikiitävän säälinpilkahduksen. Mielessä vilahtaa silti ajatus, että kyllä se tosiaan on joltakulta pois! Mutta nyt kun kaikki perinteinen ja oikea on tuhottu ei millään vain ole enää yhtään mitään väliä. Isä en voi enää olla kun perhettäkään ei ole enää olemassa. Suvaitsevaisto juuri lakkautti sen! Nappaan telineestä Normihomolehden ja alan selvittää, millainen ihminen olen uudessa maailmassa! Huomaan sen olevan viimeinen, sillä samaa lehteä selataan joka puolella ympärilläni.

Sinäkin tätä lukeva kaltaiseni keskiluokkainen, ydinperheisä varmasti huomasit, kuinka elämässäsi on aivan kaikki

perustavanlaatuisesti täysin toisin tänään. Sillä tänään on astunut voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki.

Niille, joiden elämää ja mahdollisuuksia laki konkreettisesti koskettaa on tilanne sikäli mielenkiintoinen, että he ovat nyt vähän vähemmän sorretussa asemassa. Aika hieno lahja heille satavuotiaalta Suomelta.

Pasi Huttunen