maanantai 4. syyskuuta 2017

Olemme muuttaneet

Lapselliset miehet on muuttanut toistaiseksi Lapsen maailma -lehden blogialustalle. Yhteistyössähän olemme olleet heidän kanssaan jo pitkään ja tämä oli kaikkien kannalta näppärä ratkaisu. Blogi jatkossa osoitteessa https://lapsenmaailma.fi/kategoria/blogit/lapselliset-miehet/

Jos mietit, että mikä Lapselliset miehet, niin tässä asia selvitetään muutamassa minuutissa.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kohti täysivaltaista vanhemmuutta

Täytätin jokin aika sitten muutamilla miehillä lomaketta, jossa selvitettiin kotitöiden jakautumista. Joku kommentoi, että "vaimo vastaisi varmaan ihan eri tavalla". Eräässä toisessa tehtävässä miesten tuli arvioida erilaisten väittämien avulla omaa vanhemmuuttaan. Miehet eivät mielellään näyttäneet lomaketta puolisolle, arvatenkin peläten "vääriä" vastauksia. Nainen on ykkösvanhempi, mies kakkos-.

Syksyllä ilmestyvässä Isän kirjassa eräs haastateltava tunnistaa ja tunnustaa toisinaan heittäytyvänsä vanhempana alaikäiseksi:

"Kysyn vaimolta jotain idioottimaista, kuten mitä lapselle pitää panna päälle kun on X astetta lämpöä, vaikka tiedän vastauksen itsekin ihan hyvin", tämä kahden lapsen isä kuvailee.

Kuinka mies voisi kasvaa täysivaltaiseksi vanhemmaksi? Isätutkija Jouko Huttunen sanoo, että hyvään isyyteen tarvitaan ennen kaikkea tahtoa. Sen lisäksi vaaditaan työtä tai tekemistä sekä tilaa tehdä ja toteuttaa vanhemmuutta. Hyvä isyys merkitsee täyttä, kokonaista vanhemmuutta.

Tarkastellaan seuraavassa Huttusen mainitsemaa tekemistä.

Yksi tapa hahmottaa vanhemmuutta on jakaa se osiin. Vanhemmuuden roolikartta on tuntemistani työvälineistä parhaita. Siinä vanhemmuus jaetaan viiteen rooliin, joita ovat huoltaja, rajojen asettaja, ihmissuhdeosaaja, elämän opettaja ja rakkauden antaja. Nämä jakautuvat vielä useisiin alarooleihin. Alleviivaan vielä sitä seikkaa, että vanhemmuuden roolikartta on pikemminkin ohjeellinen ja virikkeitä antava työkalu kuin tyhjentävä totuus aiheesta.



Alkukesästä meillä oli Isämies elämässä -hankkeen tiimoilta kymmenen tapaamista, joiden tavoitteena oli auttaa yrittäjäisiä työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä. Työelämävalmentaja Otto Kuivalaiselta opin mainion Vanhemmuuden roolikarttaan soveltuvan menetelmän: mieti kuhunkin rooliin liittyviä konkreettisia tekoja ja tee jokaiseen rooliin liittyviä asioita kunkin lapsesi kanssa.

Millaisia nuo teot voisivat olla?

Huoltajan roolin miehet hahmottavat yleensä melko helposti. Mies käy työssä, jotta perheelle olisi koti, ruoka ja vaatteet. Työnteon lisäämistä perustellaan ehkä perheen edulla, vaikka työn tekemisen lisääminen ei välttämättä palvele vanhemmuuden kokonaisuutta, sillä siihen kuuluu paljon muitakin asioita.

Myös rajojen asettajan roolissa on paljon tuttua, sillä isät haluavat, että lapsuus on turvallinen. Kuitenkaan ein-sanoja ei ole ainakaan pitkän päälle vanhemmuuden päätehtävä. Oletko koskaan muuten ihmetellyt sitä, että lapsia kasvatetaan kieltämällä ja koiria palkitsemalla?

Ihmissuhdeosaajan rooli vaikuttaa olevan meille miehille keskimäärin edellisiä vieraampi. Kuitenkin isä voi tietämättään olla vaikkapa kannustaja. Mikäli tuntuu, ettei kannustaminen onnistu luonnostaan, sitä voi harjoitella. Kun sitä harjoittelee riittävästi, siitä voi tulla tapa.

Ristiriidoissa auttamisen mahdollisuuksia tarjoutuu tavallisessa perheessä varsin usein ja me vanhemmat emme suinkaan aina onnistu luotsaamaan näitä tilanteita siten kuin haluaisimme. Eräs isä (minun lisäkseni) toivoi oppivansa vähemmän sanelevan tyylin ratkaista ristiriitoja. Kun tunnistat ristiriitatilanteen, älä reagoikaan sanelemalla niin kuin yleensä, vaan mieti muutama sekunti, miten voisit toimia rakentavammin.

Elämän opettajana vanhemmat toimivat usein huomaamattaan. Eräs yrittäjä kertoi, että jos hän on työpäivän jälkeen väsynyt ja haluaa ottaa päiväunet, hän ei halua syyttää työtä, jotta lapsille ei synny kielteinen mielikuva yrittäjyydestä tai työnteosta, vaan hän yksinkertaisesti toteaa, että "iskä ottaa ensin pienet päikkärit, niin sitten voidaan leikkiä".

Rakkauden antajan rooliin nykyisät eivät välttämättä ole saaneet kovin hyviä välineitä omilta isiltään. Isän kirjaan haastateltu isä ei muista oman isänsä pyytäneen häntä koskaan syliin eikä hän muista hakeneensa isän sylistä turvaa tai lämpöä. Tämän perinteen hän on muuttanut ja hän pitää omia lapsiaan sylissä hyvin paljon.

Hellyyttä voi opetella. Otapa tavoitteeksi - ellei asiat jo ole näin - että kosketat myönteisellä tavalla jokaista perheesi lasta ja aikuista joka päivä.
Tiukkuus jättää jälkensä.

Pointti tässä postauksessa oli siis se, että kun mies opettelee vanhemmuuden tekoja, hänen vanhemmuutensa vahvistuu. Samalla elämä saa merkityksiä ja syvyyttä. Mies - ja hänen lapsensa - on entistä tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämäänsä.

Sitten vielä konkreettinen vinkki, jonka otin heti käyttöön: Eräs kolmen lapsen isä kertoi ottavansa lasten kanssa iltaisin kivi-paperi-sakset -matsit. Kolmesta voitosta poikki. Jos lapsi voittaa, hän saa toivoa viisi minuuttia selän silitystä, lukemista tai muuta kivaa. Jos isä voittaa, lapsi hieroo viisi minuuttia isän hartioita.

Tässä mainiossa iltarutiinissa yhdistyy nähdäkseni useita eri vanhemmuuden rooleja: rakkauden antajan rooleista tähän natsaa hellyyden antaja, elämän opettajan roolista mallin antaja, arvojen opettaja ja sosiaalisten taitojen opettaja, ihmissuhdeosaajan roolista ihmissuhteiden vaalija ja huoltajan roolista oletettavasti vuorokausirytmistä huolehtija.

Mitkä ovat sinun vinkkisi?

Topi Linjama

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Lapsen läsnä ollessa saa juoda viinaa

Elämme vuotta 2017 ja Yle aloittaa uutisen kyselystään näillä kysymyksillä: onko lasten seurassa hyväksyttyä juoda saunaolut? Entä saako pienen lapsen vanhempi ottaa viinilasillisen illallispöydässä? Voi hyvä tavaton.

Joensuulaiseen räppiporukkaan JNZ Soundiin kuuluvan VITOSin keikalla Ilosaarirockissa oli hyvin laaja ikähaitari. Kuva: Pasi Huttunen 
Toisaalta tuntuu kummalliselta, että tällaista pitää kysyä. Emmekö kansakuntana voisi jo pikkuhiljaa päästä yli tästä vaikeasta, jännitteisestä ja ristiriitaisesta suhteestamme alkoholiin. Toisaalta taas on hyvä huomata, että koko sen ajan kun Suomi kansakuntana on ollut olemassa, olemme tosiasiassa ryypänneet lasten nähden melko surutta ja silti meillä on tässä käsissämme valtio, joka on menestynyt aivan häkellyttävän hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Ehkä suurimpana kysymyksenä mieleen nousee, että onko Ylen kyselyssään esittämä kysymys "hyväksyttekö sen, että alkoholia käytetään lasten länsä ollessa?" todellakin relevantti kysymys.

Pohdiskelin tätä asiaa muun muassa ollessani Ilosaarirockissa paikallisen räppipoppoon VITOSin keikalla. Keikkaa oli katsomassa väkeä taaperoista lapsiin, nuoriin ja keski-ikäisiin. Ja Ilosaarirockissahan ryypätään. Se on rauhallinen ja mukava festari ja siellä on hyvä, ystävällinen tunnelma, mutta siellä ryypätään. Alkoholi ja pähtyneet ihmiset ovat näkyvästi läsnä koko ajan. Silti pidän täysin hyväksyttävänä, että vanhemmat ottavat myös lapsensa alueelle. Edellytyksenä tietysti on se, että vanhemmat tietävät, ettei lapsi kärsi esimerkiksi sellaisista herkkyyksistä, joiden vuoksi festivaalialueella olisi tukalaa olla. Vanhempien on pystyttävä varmistamaan, että myös lapsella on siellä hyvä ja turvallinen olo. Usein festivaaleilla on näyttänyt siltä, että niillä lapsilla on ollut oikein mukavaa. Tänä kesänä Ilosaarirockissa ei tosin ollut mitään Robinin, Sannin tai Antti Tuiskun kaltaista lapsimagneettia, mutta Sigen ja Puren keikalla oli hyvänkokoinen nippu varhaisteinejä. Heidän vanhempansa olisivat saattaneet järkyttyä joistakin sen shown osista, mutta teineille luultavasti tärkeä kokemus.

Yleistä sääntöä ei ole mielekästä tehdä asiasta suuntaan tai toiseen. Silloin lapsia turhaan rajattaisiin ulos sosiaalisista tilanteista.

Kyllä, lapsen läsnäollessa saa käyttää alkoholia jos se ei siinä nimenomaisessa tilanteessa uhkaa lapsen turvallisuudentunnetta eikä aiheuta ahdistusta. Kyllä, vanhempi saa jopa hiukan päihtyä jos tietää, että hänen käytöksensä tai olemuksensa ei silloin muutu ahdistavaksi lapselle. Vastuu näistä asioista on niillä aikuisilla, jotka lasten läsnä ollessa käyttävät alkoholia. Piste.

Erityisen tärkeää on silti muistaa, että on täysin hyväksyttävää myös olla käyttämättä alkoholia. Se on täysin hyväksyttävää jopa silloin kun lapsia ei ole läsnä. Joku voi pitää tätä itsestäänselvänä asiana, mutta silloin hän luultavasti ole koskaan tilannut alkoholitonta juomaa suomalaisessa baarissa tai tapahtuman anniskelualueella eikä ilmestynyt alkoholittoman juoman kanssa kotibileisiin. On edelleen tilanteita ja paikkoja, joissa kuskina olo, alkoholismista toipuminen tai kiihkouskovaisuus ovat ainoita sosiaalisesti hyväksyttäviä syitä olla ryyppäämättä.

Minä olen ollut hiukan päihtynyt lasteni läsnä ollessa ja pidän mahdollisena, että niin tulee käymään toistekin. Paitsi jos päätän olla päihtymättä. Jos lapsistani tulee syrjäytyneitä ja rikoksia tehtailevia rappioalkoholisteja, niin myönnän sitten erheeni. Tällä hetkellä ei siltä näytä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Taruolentoja suviyössä

Vesileikit lautalla kuuluivat lapsuuden kesiin. (kuva: Hanna Kanto)
Heinäkuun sadessäät pakottivat sisälle vanhaan hirsipirttiin. Oli aikaa istua äitini lapsuudenkodin narisevassa kiikkustuolissa, katsella kumpuilevaa satakuntalais-pirkanmaalaista maalaismaisemaa ja muistella kaiholla lapsuuden lämpimiä kesiä. Aina paistoi aurinko ja jos harvoin satoi, se oli kuurottaista ja lämmintä. Sellaista virkistävää ja raikasta.

Keski-ikäinen ihminen muistelee kaiholla lapsuuden kesiä keskellä viljapeltoa. (kuva: Hanna Kanto)
Äitini oli pedannut minulle ja siskolleni pedin pieneen kamariin. Nurkassa nojaili vihreä kaakeliuuni ja seinällä roikuivat yrmeinä Mannerheim ja Kekkonen. 

Luin kesäillan hämärässä valossa kellertäviä Aku-Ankkoja, jotka tuoksuivat märältä mullalta ja vanhalta. Unta odotellessani kuuntelin vintillä kiireesti kipittäviä hiiriä. Kärpänen käyttäytyi levottomasti vanhan akkunan ja pitsiverhon välissä.

Vesivuoto oli taiteillut erimuotoisia ruskeita läiskiä kattopaperiin. Joku kuvioista näytti sukleltavalta pingviiniltä ja toinen lentokoneelta. Jos yöllä heräsin pissahätään, se tiesi vaivalloista retkeä. Narisevat väliovet, hankalat lukot, kylmänkostea nurmikko, hämärä pihapiiri, oudot äänet, suhahtelevat lepakot, erilaiset taruolennot ja haiseva ulkohuussi.

Tällaista se oli ehkä silloin, kun ihmiset olivat suviyössä. F. E. Sillanpää oli nimittäin naapuripitäjästä kotoisin. Vanha Taata.

Pappani seurasi lapsiperheen elämää omenapuun alla valkoisessa puutarhakeinussa. Hän johti toimintaa puhumatta mitään. Eräänä kesäaamuna huusi minulle pirtin ikkunasta, kun pissasin kaivonkannelta alas. "Mene poika muualle ja äkkiä! Poika laskee kaivon viereen! Pilaa juomaveden!" Lähdin kaivolta kuin Artsi Bryggare telineistä, mitä nyt housut kintuissa kinkkasin. Pissaa valui pitkin sääriä ja nilkkoja. Silloin hävetti.

Kaivo, jolta pikkupoika pissasi, eikä tiennyt sen olevan kiellettyä.
Järvellä polskimme päivät, keräsimme simpukoita ja seilasimme itsetehdyllä lautalla. Uimareita riitti kylän rannassa tungokseen asti. Suoritin uimakoulussa uimamaisterin tutkinnon.

Iltaisin kyläläiset kokoontuivat koulun kentälle pelaamaan lentopalloa. Uljaiden nuorukaisten heinätöillä treenatut lihakset pullistelivat ja värähtelivät hyppylyöntien viuhuessa piiskana verkon yli kenttään.

Kyläläiset olivat ystävällisiä ja puhuivat jännästi. Oli mielenkiintoista kuunnella, kuinka äitini muutti puhetyyliään paikallisten kanssa jutellessa. Hän muuttui jotenkin puheliaammaksi ja kovaäänisemmäksi.

Sade yltyy ulkona, eikä suunitellusta Kabanossin grillaamisesta tule tällä kertaa mitään. Pengon tylsistyneille ja mariseville lapsilleni lelulaatikosta tekemistä ja löydän rojujen seasta vanhan jojoni. Kerron lapsilleni, kuinka vuosikymmeniä sitten kaikilla oli jojot. 

Ylpeillen tarinoin, kuinka otin osaa jojokilpailuun paikallisen Supermarketin pihalla. Palkintona olivat himoittu kullattu jojo ja Coca-Cola -reppu. Voitin kisan, koska onnistuin tekemään eniten satellitteja.

Vesisade muuttui raekuuroiksi ja yritin opettaa lapselleni jojottamisen perustekniikkaa.

Muistan lähtövalmistelujen tunnelman ja kuinka työlästä pakkaaminen oli. Nissan Sunny 1.5 GL puunattiin, pestiin ja imuroitiin. Auton ympärillä oli röykkiöittäin kampetta. Laukkuja, muovikasseja, irtokenkiä, sadevatteita, uimakamat, kylmälaukkuja, työkalupakki, Hilti ja moottorisaha. 

Jännitin, miten kaikki tavara saadaan mahtumaan autoon. Ja lisäksi lapsia sekaan. Kieltämättä isäni on aikamoinen fakiiri. Pakkaajafakiiri.

Matkalla pysähdyimme P-paikoille syömään eväitä. Äiti nosteli kylmälaulusta maitopullon, sokerikipon ja runsain mitoin voipaperinmutkaan käärittyjä eväsleipiä. 

Sain purkkijogortin, joka oli harvinaista. Nuolin foliokannen huolellisesti. Muistan vieläkin eväsruisleivän ja banaanijogurtin samettisenpehmeän suutuntuman.

Loppumatkasta lasahti auto. Joskus meni vesipumppu, toisinaan bensapumppu tai sitten auto keitti. Viilenevässä kesäillassa seurasin huolestuneena Autoliiton tiepalvelumiehen öljyisiä ja muhkeita sormia, jotka näpelöivät pienen japanilaisen konehuoneen vipstaakeleitaja. Lähteeköhän se käyntiin?

Auton saatua kotvasen aikaa tekohengitystä pääsimme aina lopulta jotenkin ihmeen kaupalla perille kesäpaikalle, mökille ja mummolaan.

Illasta näytti tulevan poutainen. Jojo oli hylättynä solmussa lattialla, spinnerin vieressä. Oli aika laittaa lapset yöpuulle.

Seuraavana iltana kaarroimme mökkireissulta kotipihaan. Väsyneenä aloin purkaa tavaraa autosta. Nuutuneita olivat lapsetkin. Silmät sikkaralla. Puolet matkasta olivat tuijottaneet pädejä. 

Siinä tavaraa autosta purkaessani pyöräytti esikoinen spinneriinsä vauhtia ja kysyi: "Oletko sä iskä oikeasti jojomestari?" Nyökkäsin ja vahvistin olevani. Tunsin voimallista ylpeyttä lapseni katsellessa ihaillen minua.

Olipa hyvä mökkireissu.

Mukavaa kesää kaikille!

Antti Kanto

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kiireisiä havaintoja ikuisuuden reunalta


Tänä aamuna ylimääräistä aikaa jäi viisitoista sekuntia.

Perheemme lomailukuviot menevät siten, että heinäkuu on työkuukausi. Tämä tarkoitti kuopukselle varahoitoa vieraassa päiväkodissa. Tämä tarkoitti protestia. Tämä taas tarkoitti lohduttamista, sielunhoitoa, varahoidon hyvien puolien esilläpitämistä ja aamun minuuttiaikataulun lievää pettämistä.

Kun sitten lopulta suhasin varahoitoon ja kohta takaisin juna-asemalle, oli kello jo liian paljon. Ylinopeutta taajama-alueella siis. Sivusilmällä huomasin kaksi vanhaa ukkoa nojailemassa rollaattoreihinsa ja jakavansa rauhallisia huomioitaan heräilevästä Jokelasta. Kohta sinkosin takaisinpäin. Samat ukot samassa asennossa, varmaan sama lausekin vielä kesken. Mieleen putkahti kirkkoisä Augustinus.

Kirkkoisä Augustinus aamun hektisimmällä hetkellä, täh? No, teologeilla putkahtelee omituisia asioita mieleen. Augustinus pohti nimittäin aikaa ja ikuisuutta: hän sanoi, että on olemassa jumalallinen ikuisuus tämän meidän kokemamme aikadimension ulkopuolella. Sitten on tämä luotu aika, johon ihminen on sidottu ja joka on hänen elämänsä välttämätön reunaehto, monin eri tavoin. Minulle, ruuhka-aamua elävälle isälle nuo rollaattorisedät tuntuivat jutusteluhetkessään elävän jossain jumalallisessa ajattomuuden tilassa, jossa esimerkiksi lause saattoi jatkua ikuisuuden. Itse rimpuilin minuutteihin ja sekunteihin sidottuna, ainoana tavoitteena junaan ehtiminen.

Kesän lomakuukausina kollektiivinen aikakäsityksemme rentoutuu. Sen näkee ihan siitä, että kohta saapuessani Helsingin rautatieasemalle ihmiset eivät riennä laiturilla yhtä kipakka-askeleisesti kuin keväällä. Vuoden hitaimpana kuukautena onkin mielenkiintoista olla itse se sekuntiaikataululainen, kontrastin ympäristöön ollessa totaalinen.


Heinäkuinen kuva on otettu rivakassa kävelyvauhdissa, koska kello.
En haluaisi nojailla vielä rollaattoriin, mutta jotain siitä vanhojen ukkojen hitaudesta kadehdin. Jotain haluaisin myös tästä heinäkuun kollektiivisesta levollisuudesta omaan elämääni, kaikkiin kuukausiini ja ruuhkaisiin vuosiini.

Liian usein alistan itseni kellon orjaksi. Ihanne olisi, että kiireenkin keskellä säilyisi sellainen zeniläinen tyyneys, jossa en olisi kellon vietävänä vaan kiireen tarkkailijana. Astuisin askeleen sivuun omasta ahdistuksestani, asettaisin asioita ja omaa kiirettäni ikuisuuden dimension rinnalle, relaisin vähän ja menisin seuraavalla junalla. Mutta ei. Nöyrästi tottelen preussilaista yliminääni, puristan rattia ja hyppään melkein liikkuvaan junaan. Oikeastaan vähän noloa, kun hoksaan puuskutukseltani olevani tyytyväinen: minä ehdin, elämäni on sittenkin aikataulussa.

Sen aamuisen viisitoista sekuntia sentään käytin oikein. Päiväkodin eteisessä, pientäni rauhassa silitellen, vaikka kello kävi. Joku sentään on pyhää.
Heikki Nenonen

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Luonto ja mielenrauha

Suomi 100 vuotta hengessä ajattelin kerätä heinäkuulta vaaramaisemaa esittelevää kuva-aineistoa. Samalla tavoite on tutustuttaa lapset luontoon, minkä rauhasta nämä pienet seikkailijat nauttivat suunnattomasti. Tällä kertaa pääosassa on kansallismaisemista tuttu Koli ja tarkemmin Ukko-Koli.

















Kuvat ja teksti: Antti Pitkäjärvi

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Leikkipuistossa lapsen ja omien maailmojen kanssa

Sanoituksistaan tutulla iskevällä ja tiivillä lauseellaan metallibändi Mokoman sanoittaja ja laulaja Marko Annala maalaa elämänsä tähänastisen kaaren romaaniksi, johon monen sirpaleista, luovaa työtä tekevän on luultavasti hyvin helppo samaistua. Jos nyt en Mokomaa olekaan jaksanut vuosiin juuri kuunnella, ei sen merkitys minulle ole silti mihinkään kadonnut.

Epävarma taloudellinen tilanne, vaihtelevat työajat, iltamenoja ja pakko liikkua paljon työn mukana, omat epävarmuudet ja ongelmat voitettavana. Samaan aikaan pitäisi olla hyvä isä lapsilleen. Annalan keväällä ilmestynyt teos Värityskirja pukee sanoiksi epätavallisen, mutta nykyään silti yllättävän tavallisen tarinan vanhemmuudesta. Kirjaa kuvataan romaaniksi, joka kuvaa "tavallista elämää epätavallisissa puitteissa", mutta varsinaisesti taitaa silti olla kyse siitä, että tavallisia puitteita ei enää ole.

Annalan projektina tuntuu olevan jonkinlainen unohtumaan päässeen kulttuurisen äidinkielen uudelleenopettelu. Oma isäsuhde on ollut vaikea, joten yli sukupolvien kulkeva perintö on katkonaista. Luonto on elävänä ja hengittävänä läsnä läpi kirjan. Tämä opettelu kytkeytyy koko elämään ja ympäröivään arkeen. On helppo ymmärtää, miksi Valamon luostarista löytyvä skeemamunkin kaapu tekee häneen niin suuren vaikutuksen.

Isyyteen Annala suhtautuu vakavasti ja kuvaa koskettavalla tavalla pyrkimystään voittaa oma masennus ja työelämän vetovoima voidakseen olla vanhempi. Hän ei ole ainoa kohtaamani tyyppi, jolla on anekdootteja hankalista tilanteista leikkikentillä:


Marko Annala: Värityskirja. Like 2017. 203s
"Taivas halkeaa ja taiteiden jumala täräyttää koko voimallaan salamaniskunsa ukkosenjohdattimeeni. Tipahdan polvilleni ja annan sävelten virrata lävitseni. Hymisen mantramaisesti sävelmää, jota mieleeni parhaillaan ladataan. Katseen olen lukinnut eteeni ja alahuuleni olen loksauttanut hieman alas. Luulen näyttäväni äärimmäisen keskittyneeltä vaikka näytänkin luultavasti vammaiselta.
- Kuuntelitko ollenkaan? keskeyttää Inga haaveiluni. Nyökkään valheen merkiksi. En kuullut sanaakaan. Ingan juostessa mahansa kanssa kohti Kaupin lenkkipolkua aavistan hänen juuri kertoneen minulle millaiselle lenkille hän olisi menossa ja kuinka kauan siellä arviolta viihtyisi. MInä huomaan jääneeni leikkipuistoon kaksin tyttäreni kanssa. Onneksi puistossa on aita, sillä omiin maailmoihini ajautuneena en ole varma kykenenkö vahtimaan tyttöä. Aita tehkööt sen puolestani."
En usko olevani ainut, joka tunnistaa Annalan kuvaaman tilanteen omasta elämästä. Kohtaus jatkuu kirjassa kehittyväksi konfliktiksi huomiota tarvitsevan tytön ja omiin ajatuksiinsa kahlitun isän kanssa. Tilanne jää hiukan auki, mutta tulkintani on, että keskustelun siitä, mennäänkö kiikkumaan kiikkulaudalla vai lähdetäänkö kotiin häviää Annala. Minä en saa salaman lailla inspiraatiokohtauksia, mutta omiin maailmoihini pääsen kyllä ja sieltä on joskus vaikea kaivautua keskittymään lasten juttuihin.

Loistavana sanoittajana Annala sai puhuteltua hyvinkin usein sen vuonna 2003 alkaneen kymmenkunta vuotta kestäneen jakson ajan kun Mokomaa enemmänkin kuuntelin. Kirjassa on paljon samankaltaista voimakasta ja pienillä eleillä paljon kertovaa ilmaisua. Vastaan on tullut huomattavan paljon huonompiakin omaelämäkerrallisia romaaneja. Armoton rehellisyyden tuntu tekee kirjasta purevan ja välillä koskettavan lukukokemuksen etenkin sellaiselle, joka tuntee Mokoman tuotantoa.

Pasi Huttunen, @paspah

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Vihreät Katot Oy

En ole mikään remonttimies, mutta tarvittaessa voin näköjään tehdä 73-tuntisen työviikon katolla. Ihmettelen itsekin, millainen äiä ja sankari olen.
Kolmas päivä. Projekti puolivälissä.

Diplomi-insinöörilankomieshän tämän mökkiremontin suunnitteli. Hän tilasi tarvikkeet, teki kustannusarvion ja aikataulun, jotka heittivät vain parikymmentä prosenttia. Minä tein, mitä käskettiin. Lisäksi oli talkoolainen sahaamassa, työntekijä keittiöllä, lapsityövoimaa, joskaan ei YK:n määrittelemässä merkityksessä, ja muita talkoolaisia.

Käyttelin sorkkarautaa ja ammuin kaasupatruunoilla toimivalla naulapyssyllä, ptfiu, ptfiu! Hakkasin tuhansittain huopanauloja ja pari sormea. Opin sellaisia sanoja kuin aluskate, otsalauta, tippapelti ja kattosilta.

Kolmiorimat paikallaan.
Jossain viiden tuhannen naulan paikkeilla vasarakäsi kyynärpäästä alaspäin alkoi puutua. Kirjoitan tätä postausta yli viikko remontin päättymisen jälkeen. Keskisormi, nimetön ja kämmenpohja ovat vielä osittain tunnottomia. On jotenkin miehekäs olo.

Lasten mielestä näytin Puuha-Peteltä, mutta lapset nyt ovat sellaisia.

Huopanaula viiden sentin välein.
Tauoilla ruokapöydän ääressä teki mieli vain ojentaa väsynyttä selkää ja passuuttaa itseään. Kuvittelin, että patriarkaalinen järjestys on syntynyt näin: Ihminen asettui viljelemään maata. Fyysisesti vahvemmat miehet menivät raskaisiin peltotöihin, naiset jäivät kauhan varteen. Ruokatauolla miehiä piti palvella, koska he olivat liian väsyneitä liikahtamaan. Vähitellen he alkoivat kuvitella, että heitä palvellaan sen vuoksi, että he ovat jollain tavoin naisia parempia.

Kehollinen kokemus auttoi ymmärtämään menneitä sukupolvia, jotka painoivat pitkää työviikkoa pellolla, metsässä ja merellä. Arvostan aiempaakin enemmän Hannes-pappaa, jonka kädet olivat kuin lapiot. Vapaa-ajalla ei juotu lattea ja puhuttu miehen tunteista. Silloin mentiin nukkumaan.

Väsymys on myös mielellinen kokemus. Vitsit vähenevät ja ärtymyskynnys laskee. Työmuisti ei toimi: hetkeä aiemmin sanottu senttimäärä katoaa muistista ja on mitattava uudelleen. En ihmettele, että talon rakentaminen rikkoo perheitä.

Viidennen päivän aamu: katto kesken, maisema valmis.
Suunnittelimme lankomiehen kanssa perustavamme firman nimeltä Vihreät Katot Oy. Sillä olisi yksi tuote, vihreät huopakatot kolmiorimoilla. Jos asiakas haluaa punaisen tai mustan katon, joudumme sanomaan, että "tehkää ite!" Jos joku haluaa vihreän katon, sanomme, että "kysykää jotain toista, meillä on kesä valitettavasti aivan täysi". Yhdessä katossa on toistaiseksi kyllin.

Pari yötä sitten näin unta, jossa minä leikkasin vihreää huopaa ja lankomies naulasi. Yhteistyö pelasi, kunnes vaimo herätti: "Kuka hakkaa?" Kello oli neljä. Käpytikka oli tullut takomaan talon seinää.

Opinkohan enää koskaan rentoutumaan mökillä. Käsi, sano jotakin. Pakko mennä päiväunille.

Topi Linjama

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Venäjänkieli ei tunne sanaa koti-isä

Lauantai-iltana hypättyäni meidät Kronstadista takaisin Pietariin tuoneesta marshrutkasta, venäläisestä pikkubussista, metroon kohti Ulitka na Sklone -yökerhon metallikeikkoja ylittyi hetki, jolloin olin ollut lapsistani, 8 ja 9, erossa pitempään kuin koskaan aiemmin. Oli vähän yllättävää tajuta, että on kulunut lähes vuosikymmen niin, että on ollut ihmisiä, joiden lähellä olen ollut koko ajan niin tiiviisti. Etenkin seuraavana päivänä oli paha olo, vaikka en edes hankkinut krapulaa sieltä yökerhosta. Tällainen ikävä kotiin oli uudenlainen tunne, vaikka olenkin tehnyt pitkiä reissuja. Perheen ja lasten myötä on yhtäkkiä olemassa arki, josta irrottautuminen on toki välillä tarpeen, mutta myös hiukan vaikeaa.

Venäjällä on tietenkin helpompi lipsua pois siitä hoivaavan ja läsnäolevan isän roolista, johon on itseään kovasti yrittänyt asettaa. Venäjänkieli ei edes tunne sanaa koti-isä. Kotiäiti on домохозяйка (domohozjaika vapaalla kädellä translitteroituna). Kysyin kielenopettajalta, että onko sille maskuliinimuotoa. Opettaja, nuori nainen naurahti ja vastasi, että Venäjä on sellaiseen aivan liian patriarkaalinen yhteiskunta.

Parin viikon reissulta kotiin palatessa oli samaan aikaan hyvin outoa olla Suomessa. Kielen, kulttuurin ja suurkaupungin opettelemisen kannalta olisi Pietarissa hyvin mennyt vielä pari viikkoa. Toisaalta oli kova kiire kotiin. Sattuma toi Joensuun-junassa lohdullista matkaseuraa kun lähettyvillä puuhasteli venäläisperhe, jonka kaksi poikaa olivat suunnilleen samanikäisiä kuin omani ja vanhemmatkin suunnilleen ikäisiäni. Vanhemmat olivat selvästikin laskeutumassa arkistresseistään ja pääsemässä lomatunnelmiin. Lapset puolestaan olivat lähdössä hetki hetkeltä enemmän lapasesta. Alkoi olla jo myöhä jopa venäläislasten mittapuulla, vaikka siellä nukkumaanmenoajat tuntuvat olevan vähän myöhäisemmät kuin suomalaislapsilla. Yleisesti ottaen perhe vaikutti hyvin onnelliselta. Perhe ei ilmeisesti osannut lainkaan arvata, että joku ympärillä ymmärtäisi lainkaan venäjää. Minulle se oli pehmeää laskettelua kotitunnelmiin, mutta ilman suomen kielen kovuutta, joka vielä tuntuu korvissa ennen kuin siihen taas tottuu. Kaikki tuntui hyvin tutulta ja tiesin, että pian voin hiippailla katselemaan omia jo nukahtaneita lapsiani kotona.

Mikä siinä oikein sattuu olla erossa lapsistaan tai muista niin läheisistä ihmisistä? Senhän tietää, että äänen kuuleminen ja naaman näkeminen ei ole sen kauempana kuin Skype-puhelun soittaminen muutamalla klikkauksella. Kaksi viikkoa ei myöskään ole erityisen pitkä aika kun miettii kaikkia reissutyöläisiä, jotka saattavat olla poissa kuukausia. Puhumattakaan niistä, joiden perheet konfliktit ovat repineet rikki, eikä perheitä ole aina helppo saada yhteen edes silloin kun kaikki ovat hengissä. Minun ei ollut edes pakko lähteä.

Siinä menettää jotain. En päässyt kevätjuhlaan, enkä Suomen suven avaukseen, jossa Robin esitti turmiollisen kappaleensa Hula hula. En ollut vieressä jakamassa turhauttavan hitaita ja jahkailevia viimeisiä kouluviikkoja.

Paljon siitä on jossakin määrin tiedostamatonta. Mitä pidemmälle reissu etenee, sitä enemmän alkaa tulla vastaan erilaisia näkyjä, ääniä ja tuoksuja, jotka tuovat mieleen lapset ja kodin. Majapaikkani lähellä oleva leikkikenttä ei varsinaisesti helpottanut asiaa. Kerta kerralta se kirpaisee vähän enemmän. Niihin lapsiin on kasvanut kiinni ja kaukana ollessa tuntuu ahdistavalta kun etäisyys uhkaa kasvaa. Jos reissu jatkuisi tarpeeksi pitkään, ne ikävän piikit epäilemättä harvenisivat ja laimenisivat jonkinlaiseksi tylsäksi kivuksi, johon tottuisi.

Perhe ei hajoa, vaikka se olisi erossa jonkin aikaa, mutta on paljonhan siinä menettää jos ei pääse olemaan lastensa lähellä. Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että ei siinä kohtuuttomasti menetä. Reissaaminenkin on tärkeää kuten taas pitkästä aikaa reissatessa nopeasti muisti. Ilmeinen ratkaisu tietenkin on ottaa lapset mukaan ainakin osalle reissuista, mutta joskus on mentävä myös omin päin.

Pasi Huttunen, @paspah

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Isä on kebabilla

Pari viikkoa sitten Berliinissä puraisin palan taivasta. Maailmankuulu kebab-kulttikioski pitkine jonoineen ja tajunnanräjäyttävine vihannes-kana-kebabeineen on alkanut edustaa minulle jotain suurempaa kuin vain katuruokaa. Hetket Mustafan mestoilla ovat viime vuosina linkittyneet minulle sanoihin loma, stressittömyys, oma aika, ja ennen kaikkea vapaus. Vapaus. Minä ja Mustafan kebab, ei siinä muuta tarvita!
Kuvassa on maailman paras pitakebab. Sitä haukatessa lakkaa kaipaamasta muita asioita.  


Toinen kaunis hetki liittyy kotiinpaluuseeni Berliinistä. Tulin myöhään illalla ja heräsin varhain aamulla, kun lapseni kutitti korvasta ja silmät avattuani hymyili hurmaavasti. Kasvot kertoivat, että ihanaa isi, olet kotona taas! Me ollaan yhdessä ja me leikitään ja taistellaan ja vitsaillaan ja en anna sun ottaa iltapäivätorkkuja vaan vaadin pelaamaan ja sitten kun lopulta sammun, täytät tiskikonetta ja maksat laskuja ja pidät äidin kanssa kalenterisulkeisia ja kaihoisasti mietit sitä Berliiniä.

Nämä kaksi kuvaa olkoon sieluni maisema tänään. Perheenisä elää kokemukseni mukaan aina vapauden kaipuun ja sitoutumisen tarpeen muodostamassa jännitteessä. Toisaalta mies haluaa kebabille Berliiniin, toisaalta lapsen, joka kiskoo korvasta. Tätä jännitettä kutsuisin jopa isänä elämisen peruskokemukseksi.

Arkeni on sitoutunutta ja usein sidottuakin. Työt, päivähoidot, koulut, harrastuskuskaukset, kotityöt ja perheenjäsenten lukuisat arjen pikku toiveet pitävät isän yleensä ruudussaan. Asiat toistuvat rutiininomaisesti ja vailla mahdollisuutta kytkeä itseä niistä irti. Ei voi sanoa, että pallot jalassa haittaisivat menoa; ne estävät menon! Ei ihme, että välillä kaipaan totaalista vapautta. Enkä vain kaipaa, vaan myös otan tarvitsemani. Niin aikuisen ihmisen pitääkin pystyä tekemään.

Toisaalta jopa minä, liian nuorena perheellistynyt ja kesken jäänyttä nuoruutta usein harmitellut isäolento alan ennen pitkää kaivata sitoutumisen hetkiä. Tämä pitää oikein sanoa ääneen, niin iso havainto se yksinkertaisuudessaan minulle on. Jos jäisin kellumaan sinne kebab-kioskille ja olemaan ihan perusteellisen vapaa, vapaus lakkaisi pian tuntumasta miltään. Jotain otetta pitäisi elämään saada. Vaikka sitten sitä lapseni määrätietoista otetta korvasta.

Pitkään ajattelin, että jatkuva vapauden kaipuuni on perheenisälle ongelma. Mikä on kun en vain voi sitoutua ja olla onnellinen? Miksi haikailen jotain, mitä en voi saada? Enää en ajattele niin. Vapauden kaipuu on elämän suola, ei perhe-elämää haittaava ongelma. Ongelmaksi se muodostuisi, jos en hetkittäin pääsisi olemaan kuin taivaan lintu: tällöin fantasioisin vain vapaudesta samalla kun katkeroituisin sitoumuksiini. En siis saisi kumpaakaan. Nyt olen niin onnellisessa tilanteessa, että nautin suunnattomasti vapauteni hetkistä ja toisaalta tajuan tarvitsevani sitoumuksiani. Täysimääräisesti kummankin voi saavuttaa vain ohikiitävinä hetkinä - ehkei niitä ole tarkoitettukaan enempää nautittaviksi - mutta molempia saan riittävästi.

Siksi elämän vastakkaiset toiveet luovat isän oloon suloisen jännitteen. Ilman toista toinenkaan ei tuntuisi miltään.

Heikki Nenonen

Faabeleita

Kuluneen lukuvuoden aikana minua ja ehkäpä – rohkeasti ajatellen – myöskin luokkaani puraisi runokärpänen. Uskoakseni kolmasluokkalaisetkin, joille olen opettanut yhtä jaettua äidinkielen tuntia, saivat ainakin lievän tartunnan tuon salaperäisen kärpäsen puremasta.
Kaivelin niitä runoja vanhoista lukukirjoista ja googlasin myös melkoisen valikoiman netistä runoja, jotka olivat muistissani. Niistä sai jokainen sitten valita kaksi mieleistään ja esittää ne opettajalle, luokalle ja sitten isommallekin yleisölle.
Olen viimeisen kolmen lukuvuoden aikana sen verran haukkunutkin nyt yläkouluun lähetettävää luokkaani (tosin lämpimällä sydämellä), että uskon nyt olevan vähintään kohtuullista kaatokehua tämä porukka näistä runoesityksistä. Ihan jokainen laittoi itsensä likoon, otti asian tosissaan ja venyi tulkinnassaan parhaaseen suoritukseensa. Se, että rohkeasti ajattelen kärpäsen purreen myös oppilaitani, johtuu juuri tuosta innostuksesta, jonka luin oppilaitteni kasvoilta. Haluttiin toistamiseenkin esittää valitut runot ajatuksella, josko oma tulkinta olisi mennyt eteenpäin. Ensin puutyöluokassa minulle ja sitten luokalle. Oltiin todella aidosti kiinnostuneita palautteesta.
Mielenkiintoinen piirre runovalinnoissa oli se, että valtaosa oli halukas esittämään tarjolla olleista runoista vanhoja, jo monille sukupolville tuttuja opettavaisia eläintarinoita. Miksiköhän ne juuri kiinnostivat? Uskon, että kiinnostus niihin on alitajuista. Hauskoissa runoissa hyttysestä ja muurahaisesta, maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä, harakanpesästä tai yhtä kaikki vakavan verkkaisessa runossa kahdesta vanhasta pellonaidalla nuokkuvasta variksesta on jo alakouluikäiselle jotain valloittavaa tuttuutta, joka kiehtoo.
Nämä runot puhuvat eläimistä ja kuitenkin ne puhuvat meistä ihmisistä, meidän luonteenpiirteistämme: heikkoudesta, julmuudesta, pelosta, tyhjänpäiväisyydestä, oveluudesta, hyväuskoisuudesta, velttoudesta, ahkeruudesta, viisaudesta, tyhmyydestä ja ties mistä kaikesta.
Nykylasten maailmassahan tämä eläinten avulla erilaisten ominaisuuksien esittäminen on tuttua sarjakuvaklassikoista ja animaatiosarjoista. Aikuisillekin tuttu on kohti käyvä kysymysformaatti: ”Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?” Ulkonäköäkin voimme mielikuvituksessamme siirtää eläimestä ihmiseen ja ihmisestä eläimeen. Olisitko otettu, jos sinua verrattaisiin esimerkiksi dobermanniin?
Näillä on hieno nimi. Ne ovat faabeleita. Faabelit ovat ikivanha kerrontaapa. Wikipedia määrittelee sen näin: ”Faabeli on vertauskuvallinen, yleensä moraalisen opetuksen sisältävä kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Se on puettu eläinsadun muotoon, jossa eläimille on annettu inhimillisiä piirteitä (=personifikaatio). Faabeli ei kuitenkaan ole varsinaisesti satu. Sen moraali on erilainen. Hyvä ei välttämättä voita niin kuin sadussa.”
Kerrontamuotona faabeli on syntynyt jo reilusti ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Tältä ajalta ainakin viides- ja kuudesluokkalaisille lienee historiasta tuttu kertoja kreikkalainen Aisopos, jonka faabelit ovat olleet esikuvina myöhempien aikojen kertojille ja erikoisesti runoilijoille. Runomuotoiseksi faabeli kehittyi ensimmäisinä ajanlaskumme alun jälkeisinä vuosisatoina. Tunnettuja myöhempiä faabelin taitajia ovat muun muassa ranskalainen Jean de La Fontaine, tanskalainen Hans Cristian Andersen, venäläinen runoilija Ivan Andrejevits Krylov sekä omista runoilijoistamme vaikkapa Lauri Pohjanpää ja Uuno Kailas.
Valituissa runoissa oli yksi merkittävä poikkeus. Se oli Aaro Hellaakosken runo Ole terästä. ”Missä on kompassineula, joka ei värise? Missä on laivankeula, joka ei tärise?” Runo ihmisen epävarmuudesta, etsimisestä, päämäärän tiedostamisesta, viisaudesta ja rohkeudesta. Ei mikään lasten runo varsinaisesti, mutta saimme kuitenkin tästä runosta kahdelta tyttöoppilaalta uskomattoman kypsän ja vakuuttavan tulkinnan.
Toisen tyttöoppilaan kohdalla tämä runo johti hyvin omaehtoisesti toiseen Hellankosken runoon. Ajatus rohkeudesta, vaikeuksien voittamisesta, itsensä haastamisesta, rajojensa etsimisestä ja siitä nauttimisesta vei taas eläinmaailmaan. Kuulimme runon hetki sitten, upean tulkinnan Aaro Hellaakosken runosta Haukka.
Runo puhuttelee minua, sanoisinko jollain hyvin modernilla, hyvin ajankohtaisella tavalla. Kehun saman tien luokkaani erittäin hyvin tehdyistä biologian ryhmätöistä. Yhden ryhmän aihe oli päiväpetolinnut, joihin haukka kuuluu. Perusfaktoja haukoista olivat biologiset ominaisuudet: raatelujalat, raatelunokka, saaliseläimissä kauhua herättävä höyhenpuvun väritys ja silmän pelottavan näköiseksi tekevä melkein puoli silmää peittävä yläluomipoimu, niin sanottu haukankatse. Toki kiinnitettiin huomiota myös uljaaseen lentosilhuettiin ja kykyyn käyttää ilmavirtojen nosteita liitämiseen ja korkealle nousemiseen.
Hellaakoski menee runossaan paljon syvemmälle. Tunteeseen, siihen riemuun ja euforiaan, kun tilaa on yllä ja alla ja tuuli viuhuu siivissä ja aurinkokin tuntuu omalta. Jotakin aivan muuta kuin vanha typerä kertomus Ikaroksesta, jonka siivet sulivat auringossa ja koko Ikaros-rukka päätyi merenneitojen syliin.
Hellaakoski tekee rohkeudesta esikuvan. Esikuvan, jota tänä päivänä tarvitaan. muuttuneessa ajassa, jossa lapsia ja nuoria halveerataan lukutaidon rapistumisesta, käsialojen heikkenemisestä, matemaattisen logiikan taantumisesta, kädentaitojen hiipumisesta.
Hyvät oppilaani! Näyttäkää meille, haastakaa itsenne, olkaa rohkeita, luottakaa siipiinne, katsokaa aurinkoon ja nouskaa vuorten yli!
Te olette tulevaisuus. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen saarnasi 1950-luvulla muovisista kahvikupeista: ”Insinöörit ovat iskeneet silmänsä lastikkaan! Lastikka tulee olemaan nykyisille sikiöille sama, mikä meille ja esi-isille oli kivi, ronssi ja rauta!”
Hyvät oppilaani! Samoin ”insinöörit” iskevät silmänsä niihin rakennusaineisiin, joita teillä, diginatiivi sukupolvi, on ikään kuin syntymälahjana. Te löydätte mahdollisuutenne, tulevaisuuden koulukin löytää ne. Olen tähänkin juhlaan valmistauduttaessa häikäistynyt erikoisesti muutaman luokkani pojan kyvystä ratkaista suvereenisti äänentoiston ja tietotekniikan ongelmia, jotka itseltäni ovat lähinnä vieneet sormen suuhun.
Mutta yksi asia on niin kuin ennen. Haukan on itse haluttava lentää! Itse on etsittävä itseänsä ja itse löydettävä itsensä oppijana. Sillä on hieno nimi. Sitä sanotaan motivaatioksi.
Vielä kerran Hellaakoskea: ”Tuossa on luonne, laivankeulassa kyllä, kun se syvien yllä huojuen tänne ja tuonne, vaikka vesivuoret ryntää, tietänsä kyntää satamaa kohti, kunne johtaa tieto ja tunne. Huoju, heilu, ole terästä! Yritä viikkojen perästä löytää sataman suu! Turhuutta viisaus muu!”
Kiitos, oppilaani, runovalinnastasi! Kiitän myöskin rohkeasta, kypsästä, suorastaan haltioituneesta tulkinnastasi. Viereisellä sivulla siinä kirjassa olisi ollut Myyrä, syvällinen runo sekin. Kiitos kuitenkin, että valitsit Haukan! Lentäkää haukat!

Kevätjuhlassa 30.5. 2017

Niilo Kallioranta

Kirjoittaja on torniolainen rehtori ja luokanopettaja

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Vieraskynä: Mikä isää motivoi?

Isyyttä ei voi irtisanoa. Se on ja pysyy, ja kukin hoitaa isän virkaa niin kuin parhaiten taitaa.

Toiselle isyyden taakka on kevyt, toiselle raskas. Keveys voi olla isyyden siirtämistä takaa-alalle tai kevyttä sitoutuneen isän iloa ja ylpeyttä. Taakan raskaus saattaa olla huolta ja murhetta tai sitten uupumusta ruuhkavuosien keskellä. Paino voi olla myös suunnatonta isyyteen ladattua merkitystä ja rakkautta, jonka raskauden mielellään hartioillaan tuntee.

Oli miten oli, jokainen isä elää todeksi omaa tapaansa olla isä. Tässä tekstissä pohdin yhden tulkintakehyksen kautta selityksiä sille, miksi isät toimivat tai ajattelevat isyyden roolissa juuri tietyllä eivätkä jollakin toisella, vaihtoehtoisella tavalla. Kiinnitän katseeni motivaatioon.

Olin vuosi sitten useamman kuukauden kotona yhdessä puolitoistavuotiaan lapseni kanssa. Aika oli monella tapaa mukava ja pohdin useasti mielessäni, miksi koin asian niin. Pohdin asiaa varmasti siitä syystä, että en pidä isyyteen ladattuja myönteisiä odotuksia ollenkaan itsestään selvinä. Isän rooli on muuttunut ja muuttumassa kaapin päällä kummittelevasta kuriagentista tasapuolisesti kasvatustyöhön osallistuvaksi vanhemmaksi. Jaettua vanhemmuutta toteuttavat isät ovat uudisraivaajia perinteisesti äidin hallitsemalla ja määrittelemällä kentällä. Perhemalleja, perheen sisäisiä rooleja ja isyyttä uudistavana aikana myönteiset merkityksetkin avautuvat meille uudesta näkökulmasta. On syytä tarkastella, mitkä tekijät voisivat edesauttaa antoisan ja nautinnollisen isyyden toteutumisessa.

Otan tarkasteluni kehykseksi amerikkalaisten tutkijoiden Decin ja Ryanin teorian sisäsyntyisestä motivaatiosta (itsemääräämisteoria). Toinen tarkasteluni lähtökohta on ajatus siitä, ettei miehellä ole raskaudettomuudesta johtuen samanlaista biologista hoivaviettiä kuin lapsen synnyttävällä naisella, vaan mies omaksuu ja oppii sen lapsen syntymän myötä. Koen kiinnostavaksi sovittaa itsemääräämisteoriaa tähän väittämään, koska se pyrkii selittämää syitä sille, miksi aluksi ulkosyntyinen toiminta voi muuttua sisäisesti motivoivaksi toiminnaksi. Toisin sanoen jäsennän teorian avulla sitä, miten suorittavasta velvollisuusisyydestä kotiaskareineen voisi tulla itsearvoinen ja sellaisenaan tavoiteltava olemisen muoto ilman sen suurempaa tavoitetta, päämäärää tai odotusta työstä seuraavasta palkinnosta.

Itsemääräämisteoriaan mukaan sisäinen motivaatio kumpuaa kolmesta universaalista psyykkisestä tarpeesta, jotka ovat itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä. Ihmiset suhtautuvat ympäristöön sen mukaan, miten siinä voi näitä tarpeita tyydyttää. Mitä uhkia ja mahdollisuuksia perheen arjen pyörittämisestä vahvasti vastuuta ottavan isän rooli heijastaa näiden universaalien tarpeiden toteutumisen ylle?

Itsemääräämisen kokeminen on helpointa ympäristössä, jota on itse ollut rakentamassa ja jonka määräysvallasta on vastuussa. Työssäkäyvä voi pohtia asiaa oman työyhteisössä kantamansa roolin kautta ja kysyä, miksi töitä tekee. Palkitseeko työ riemulla, vai tekeekö sitä vain palkan tähden? Työssä käymisen perusteeksi palkka on usein riittävä, mutta kotona oleva isä hoitaa sarkaansa ilman korvausta. Tarve itsemääräämisen kokemiseen siis korostuu.

Kotona vanhemmuutta jakavalla isällä on vaarana joutua ns. mallivallan uhriksi, jolloin hänestä tulee alainen, joka tottelee ”esimiehen” ohjeita. Mallinvallan rakenteet ovat usein huomaamattomia. Ne eivät ole suoranaisesti alistavia ja vallan alla oleminen voi olla suorastaan helppoa, oli kyse sitten tavasta viikata pyykit, laittaa astiat kaappiin tai pukea lapselle vaatteet. Kuitenkin alaisen asema voi nakertaa kokemusta autonomiasta. Itsemääräämisteorian näkökulmasta onkin tärkeää, että osallistuvan isän ääni kuuluisi perheen toimintatavoista ja -malleista käytävissä keskusteluissa. Tällöin on todennäköistä, että näkökulmia on yhtä monta kuin on vanhempia ja syntyy tarve myös toimintatapojen eriytymiselle. Mutta onko se niin vaarallista? Tarvitseeko yhtä oikeaa tapaa toteuttaa vanhemmuutta määritellä edes yhden kodin sisällä?

Aito osallisuus ja sen myötä kokemus itsemääräysvallasta vaatii uskoa ja luottamista omaan osaamiseen. Toteuessaan pätevyyden kokeminen tuottaa tyydytystä ja tekee hyvää itsetunnolle. Mitä tämä tarkoittaa jaettua vanhemmuutta toteuttavan isän näkökulmasta?

On varmasti antoisampaa toimia arjen pyörittämisen dynamona, jos osaa laittaa ruokaa, hallitsee kodin pidon perusteet ja tietää keinot, millä itkevän lapsen voi rauhoittaa. Olen vakuuttunut, että ruoan laittamisesta innostunut ja siitä myönteistä palautettava saava isä viihtyy paremmin kotirintamamiehen roolissa kuin mies, joka on toisen vanhemman valmistamien ruokien lämmittämisen varassa. Lapsen päiväuniajasta ei tule pakkopullan leivontaa, vaan mahdollisuus toteuttaa itseään keittiössä. Pitäisiköhän arjentaitojen opetusta jo peruskoulussa lisätä tuntuvasti?

Edellä esitettyjen perustarpeiden toteutumisen lisäksi vanhemmuuden toteuttamisen sisäistä paloa etsivä isä kaipaa tunnetta läheisyydestä. Olisi hyvinkin diskriminoivaa tulkita tämä läheisyyden kokemus lähtökohtaisesti elämänkumppaneiden väliseksi läheisyydeksi. Isän ja lapsen välisen molemminpuolista luottamusta viestivän vuorovaikutuksen lisäksi olennaista on se, että isä voi jakaa isyyden taakan jonkun toisen tai toisten kanssa. Oli läheisyyden lähde sitten elinkumppani, mies, nainen tai yhteisö, on tärkeää voida kertoa jollekin onnistumisista. Yhtälailla on tärkeää tuntea, että joku lähellä oleva toinen aikuinen on kiinnostunut siitä, miten menee ja on rinnalla silloinkin, kun ei mene hyvin. Vanhemmuuden myötä lankeavan suuren vastuun ja merkityksen painoa kantamaan isä tarvitsee lähelleen toisia ihmisiä. Löytyvätkö nämä taakkaa jakavat ihmiset aina leikkipuistosta? Onko muskari paras paikka rakentaa ja etsiä kosketuspintaa? Entä jos koti on tyhjä rakkaudesta?

Nämä edellä esitetyt universaalit perustarpeet - itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä - kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Haasteena on, että jos yksi niistä toteutuu heikosti, ovat muutkin helpommin uhattuna ja isyys voi tuntua ajoittain raskaalta suorittamiselta. Mutta tuskinpa sekään on lopulta niin vaarallista. Raskaaseen ja harmaaseen arkeen voi yrittää puhaltaa kepeyttä vaikkapa ulkoisen motivoinnin keinoin, mutta se on oma tarinansa.

Tuomas Korhonen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa opettajankouluttajana

lauantai 3. kesäkuuta 2017