Kuinka vaikeaa on olla läsnä

Keskityn tämän blogin kirjoittamiseen kun lapsi huutaa ovelta, että joutuu menemään suihkuun, koska joku pissi hänen housuilleen. Tilanne ei lopulta kuulosta niin oudolta tai yllättävältä kuin sen ehkä kunnollisemmassa kodissa pitäisi. Samalla tunnen hieman ylpeyttä siitä, että lapsi hoitaa tilanteen ja ratkaisee ongelman itse. Keskityn taas blogiin.

Myöhemmin käy ilmi, että lapsi oli suihkussa käytyään lähtenyt takaisin ulos. Ilman vaatteita. Tässäkään ei sinänsä tuon luonnonlapsen kohdalla ole mitään kovin yllättävää. Tämä tapahtui vähän aiemmin syksyllä, kun oli vielä lämpimämmät säät, eikä mitään vahinkoa lopulta tapahtunut. Ehkä olisin kuitenkin voinut olla vähän tarkkaavaisempana tilanteessa. Olisin voinut olla läsnä.

Old school TV

A photo posted by Pasi Huttunen (@pasihuttunen) on Dec 7, 2014 at 8:27am PST

Läsnäolo kotona on vaikeaa aika ajoin. Sitä alkaa vaikka googletella, että miten saa valmistettua perunamuussin niin, että siitä ei tule täysin syömäkelvotonta. Se on ollut minulle jostain syystä tavattoman vaikeaa. Sitten huomaakin kirjoittavansa tätä. Lapset vieresssä ovat joutuneet kysymään kaksi tai kolme kertaa, että ovat saaneet vastauksen kysymykseensä. Se tuntuu pahalta. Lisäksi se tuntuu kuumottavalta kaiulta omasta lapsuudesta, jossa omalla isälläni oli sama taito olla välillä vain fyysisesti läsnä.

Toisaalta aina ei tarvitse olla läsnä, eikä se varmaankaan olisi kovin terveellistäkään. Se tasapainottelu, jotta yksi ystäväni kutsui itsensä manageroinniksi on yksi arjen perustaidoista. Esimerkiksi töistä tullessa on jostain löydettävä keinot, joilla pääsee kotimoodiin ja saa työasiat pois mielestä. Pienemmät lapset ovat silkassa intensiivisyydessään tehokkaita vaatimaan läsnäoloa, mutta nyt kun ne ovat vähän isompia, vaatii se enemmän itseltä.

Vielä tässä vaiheessa toimii onneksi se, että tarjoudun lukemaan heille jotain. Asetummme sänkyyn tai sohvalle, yksi toiseen, toinen toiseen kainaloon ja siinä lapset viihtyvät niin pitkään kuin vain lukea jaksan. Kammoan hiukan sitä edessä olevaa aikaa, jolloin pennut eivät enää ole kiinnostuneita tällaisesta. Noita lähellä olemisen hetkiä tulen ikävöimään, jos en sitten onnistu keksimään jotain uusia tilalle.

Tärkeitä hetkiä ovat myös kuulumisten vaihtamiset koulun ja esikoulun jälkeen. Sekin on tekniikkalaji. "Kuinkas koulussa/esikoulussa meni?" ei vain toimi. On mentävä yksityiskohtiin: "mitä söit, mitä leikit, mitä opit, ai kävi noin, no mitä ne siihen sanoivat?" Ja vastausten kuunteleminen kunnolla on äärimmäisen tärkeää lapselle. Tuolla tavalla kyselemällä saa myös sellaisen tarinan kasaan, jonka avulla voi tosiaan hahmottaa lapsen päivän. Optimistisesti uskon, että myös lapsi oppii siinä niitä tarinankerronnan peruspalikoita, joista esimerkiksi minä saan toimeentuloni.

Yksi klassisimmista keinoista on tietenkin laittaa johonkin nuotio. Siihen väki kyllä kerääntyy ympärille kuin magneetin vetämänä. Se ei vain kaupunkiasujalle ihan aina ole mahdollista.

Samalla mahdollisuus läsnäoloon tuntuu hyvin etuoikeutetulta. Kun on viime aikoina jutellut sekä pakolaisena maahan tulleen yksinhuoltajaisän että vankilassa tuomiotaan suorittavan kuuden lapsen isän kanssa, niin voi taas muistuttaa itseään, että minulla on mahdollisuus valita olenko läsnä vai en.

On jopa aika tragikoomista, kuinka vapaa todella olen valitsemaan tässä asiassa. Sehän on olennainen tasa-arvokysymys, sillä äideillä ei usein ole sitä valinnan vapautta. Joskus on toki helpottavaa, mutta useammin ahdistavaa, että meidänkin lapsillemme äiti on yleensä se, jota ensimmäisenä huudellaan. Minäkin toki kelpaan vastaamaan aivan samaan tapaan kuin Topi mainitsee aiemmassa blogitekstissään, mutta kertoohan se jotain, että äiti on se ensimmäinen.

Olen kyllä oppinut. Yleensä käyn tätä nykyä tarkistamassa, että lapsi lähtee pihalle vaatteet päällä eikä ilman. Kohta varmaan opin sen perunamuussinkin teon.

Pasi Huttunen

Lindex

Ilmojen viiletessä syksyisiksi tytär tarvitsi uuden neulepuseron. Normaalisti yhdeksänvuotias on käynyt vaateostoksilla äitinsä kanssa, mutta nyt sainkin kesken työpäivän puolisolta viestin: "Käykää ostamassa uusi pusero Lindexiltä, kun olet päässyt töistä. Minulla menee tänään pitempään." Liitteenä oli pari kuvaa opastamassa, mitä vaihtoehtoja kannattaisi sovittaa.

Lindex, ajattelin. Se taitaa olla se kauppa, johon mies eksyy korkeintaan pari kertaa vuodessa, etupäässä äitienpäivän ja joulun alla. Mieleen nousi kuva orvon näköisistä miehistä, jotka haahuilevat avuttomina yöpaita- ja alusvaaterekkien seutuvilla, kunnes luovuttavat ja hankkivat kassalta lahjavaihtoehdoista tylsimmän ja varmimman: lahjakortin.

Tällä kertaa minun ei kuitenkaan tarvinnut astua vieraalle maaperälle yksin. Hain tyttären koulusta, suuntasimme Lindexille, ja kun yhdessä nousimme liukuportaita lastenosastolle, ajattelin, että tämähän sujuu hyvin. Olin valmiiksi kaivanut puserovaihtoehdot puhelimen näytölle, ja myyjän avustuksella oikean kokoiset vaatekappaleet löytyivät nopeasti.

Seuraava vaihe olikin sitten pitkällinen sovittelu ja vaihtoehtojen punnitseminen. Vaivuin miehille tyypilliseen apatiaan, joka leimaa sovituskopin vieressä seisoskelua. Muistelin hajamielisesti mekkoa, jonka ostin vastasyntyneelle tyttärelleni Helsingissä käydessäni ja sehän oli ihan vasta ja nyt hän valitsee itse vaatteensa ilman, että isällä on siihen osaa tai arpaa.

Niin luulin. Mutta odottamatta minut pakotettiinkin pois turvallisen passiivisesta tilastani: tytär kysyi mielipidettäni. Monista vaihtoehdoista oli loppusuoralle valikoitunut kaksi puseroa, yksivärinen ja raidallinen. Kumpi otetaan? "Päätä sinä", sanoin. "Voit ottaa ihan kumman haluat." "En osaa päättää." "Molemmat ovat hyviä. Voit valita itse." Ja niin edelleen.

Tovin päätöstä palloteltuamme tajusin, että minä olen se, jolta päätöstä odotetaan. Oivallus sai minut selittämättömän liikutuksen valtaan. "Molemmat ovat kivoja, mutta otetaan tuo raidallinen", sanoin. Raidallinen otettiin.

Kotona kuulin sivukorvalla, kun tytär esitteli uutta puseroa äidilleen: "Isän mielestä tämä oli parempi."

Jotain lämmintä häilähti sydänalassani. Minulla on tytär ja minä olen hänen isänsä.

Jussi Hyvärinen

Isyyteen sitoutumisen hyödyt

Petteri Eerolan ja Johanna Mykkäsen toimittamassa kirjassa Isän kokemus (s. 49-52) väitetään, että isän sitoutuminen vanhemmuuteen hyödyttää isää itseään, lasta, vanhempien parisuhdetta sekä koko yhteiskuntaa. Seuraavassa käyn väittämiä läpi peilaamalla niitä omiin kokemuksiin, joilla tunnetusti on niin vahva todistusvoima, että ne voivat joko vahvistaa tai viedä pohjan kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta.

Tutkijoiden ensimmäinen väite: Vanhemmuuteen sitoutunut isä on psyykkisesti kypsempi, tyytyväisempi elämään ja kärsii vähemmän psyykkisistä vaivoista kuin lapseton veljensä. Isyyteen sitoutuminen vähentää itsekeskeisyyttä, rikastaa tunne-elämää, kirkastaa miehen elämän merkityksiä ja lisää tyytyväisyyttä elämään.

Omat kokemukseni: Olen tyytyväinen elämääni enkä kärsi psyykkisistä vaivoista, vaikka välillä ottaa kyllä päähän, mutta en tiedä, missä määrin nämä liittyvät siihen, että minulla on viisi lasta. Itsekkyyden en ole huomannut vähentyneen, mutta tunne-elämää lapset rikastavat: he esimerkiksi onnistuvat aika ajoin penkomaan isästään esiin regressiivisen lapsen, kaksivuotias kaksivuotiaan, viisivuotias viisivuotiaan ja niin edelleen. Tietenkään myöskään rakkaudentunteita ja muita myönteisiä asioita ei käy kiistäminen.

Merkityksiä lapset ovat elämään tuoneet. Toki kaikki muutkin tärkeät ihmiset tuovat merkityksiä, mutta on omat lapset silti vähän eri juttu. Lukiovuosina ajankohtainen ”miks mä muuten oon täällä” on jäänyt täyden elämän alle. Ehkä se sieltä vielä joku päivä pomppaa. Lisäksi lapset edesauttavat terveitä elämäntapoja. Isä on vastuussa sokerin, suolan, omenoiden, kalanmaksaöljyn, makkaran, alkoholin, polkupyörän ja tennareiden käytöstään jossain määrin myös lapsille, sillä nämä ottavat hänestä mallia.

Isä katsokoon, mitä suuhunsa pistää

Tutkijoiden toinen väite: Isyyteen sitoutuminen lisää lapsen sosiaalista, emotionaalista ja kognitiivista kyvykkyyttä. Sitoutuneen isyyden vahvistama hyvä vuorovaikutussuhde vähentää lapsen tunne- ja käytöshäiriöitä kuten masennusta, levottomuutta, väkivaltaista käytöstä ja ahdistuneisuutta. Hyötyjä näkyy myös koulumenestyksessä: sitoutuneiden isien lapset ovat kielellisesti lahjakkaampia ja kouluttautuvat pidemmälle kuin sitoutumattomien isien lapset.

Omat kokemukseni: Lapset kyllä ovat kielellisesti lahjakkaita eikä heillä ole ainakaan kovin isoja tunne- tai käytöshäiriöitä. Tai ehkä asia pitäisi vielä varmistaa koulun kuraattorilta. Sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kyvykkyys taas liittyvät niin moneen muuhunkin asiaan, että en uskalla ottaa tästä ihan kaikkia pointseja itselleni.

Kysyin lapsilta, olisiko kiva, jos iskä olisi illat kotona, kuten on nykyisin laita, vai olisiko ehkä mukavampi niin, että iskä olisi töissä tai kapakassa iltamyöhään. Vallitseva tilanne kuulosti olevan hyvä asiaintila. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta löytyi sekä huonoa että hyvää: Huonoa olisi se, että jos iskä ei olisi kotona, me tehtäis enemmän tyhmyyksiä, analysoi 5 v. Isällä on siis lapsia hillitsevä vaikutus - tästä on muuten tutkimustakin. Toisaalta 11 v huomautti, että sittenpä iskä ei olisi illalla patistelemassa nukkumaan. Lapselle on kiistatta hyödyksi, jos hänellä on yhden turvallisen aikuisen sijasta kaksi, joiden puoleen hän voi kääntyä. En tiedä miksi, mutta tulee mieleen meillä melko useinkin toistuva keskustelu: 5 v huutaa äitiä ja kun vastaan ”mitä”, lapsi kertoo asiansa. Hänelle näyttää olevan yhdentekevää, kuunteleeko hänen asiansa isä vai äiti.

Tutkijoiden kolmas väite: Isyyteen sitoutuminen tuottaa jaettua vanhemmuutta, ja tukee isän ja äidin vanhemmuutta sekä vanhempien parisuhdetta. ”Se, kuinka kyvykäs isä mies itse ajattelee olevansa, riippuu ennen kaikkea lapsen äidin isyyteen liittyvistä asenteista ja uskomuksista. Äiti voi sekä vahvistaa että heikentää isyyteen sitoutumista”, sanovat tutkijat. Äiti voi toimia isyyden portinvartijana.

Omat kokemukseni: Isyyteen sitoutuminen on tuottanut jaettua vanhemmuutta, mikä on oikeastaan itsestään selvää. Se on myös vahvistanut sekä minun että vaimoni vanhemmuus-identiteettiä. Meillä portinvartija on edesauttanut sitoutumistani vanhemmuuteen esimerkiksi antamalla minulle tilaa opetella ja toteuttaa vanhempana olemista. Täydentäisin tutkijoiden näkemystä siten, että miehen sitoutuminen isyyteen hyödyttää lapsen äitiä myös vaikkapa siten, että hänen ei tarvitse huolehtia eikä ottaa vastuuta kaikesta.

Tutkijoiden neljäs väite: Isyyteen sitoutuminen on myös yhteiskunnallinen kysymys. On viitteitä siitä, että pitkällä aikavälillä miesten isyyteen sitoutuminen tuottaa taloudellista hyötyä koko yhteiskunnalle.

Sitoutunut isä tuo säästöjä

Omat kokemukseni tai oikeastaan päätelmäni: Isyyteen sitoutuminen vähentää monella tavalla eron riskiä. Hyvä parisuhde ja mielekäs elämä lisäävät hyvinvointia ja hyvinvoiva työntekijä tarvitsee vähemmän sairaslomaa ja on työssä tuottavampi kuin pahoinvoiva. Jos ero kuitenkin tulee, isyyteen sitoutuneen miehen suhde lapsiin jatkuu suuremmalla todennäköisyydellä kuin miehen, joka on osallistunut vain niukasti kodin askareisiin ja elämään. Isyyden jatkumisella puolestaan on merkittävä vaikutus miehen elämän laatuun ja -hallintaan. Suhteiden katkeamisella on kielteisiä vaikutuksia miehen elämänhallinnalle, mikä näkyy esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspuolella.

Lyhyesti sanottuna isyyteen sitoutumisesta on monenlaista hyötyä - kysymys on ainakin siitä, mikä on oikein, järkevää, taloudellista ja tasa-arvoista - joten asiaa kannattaisi edistää esimerkiksi tämäntyyppisillä keinoilla (ks. kissan häntä). Ja sanotaanpa vielä sekin, että lapsi saattaa voida hyvin, vaikka isää ei olisi mailla halmeilla, ja huonosti, vaikka isä olisi kotona aamusta iltaan.

Topi Linjama

Vieraskynä: Stara-isistä, sukupuolipetoksesta ja leipomisen välttämättömyydestä

"Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa."

Tänään haen lapset koulun iltapäiväkerhosta ja päiväkodista tavallista aiemmin. Meidän pitää ehtiä leipomaan koulun myyjäisiin keskellä päivää, koska illalla minun täytyy ehtiä bänditreeneihin. Tutkimusartikkeli taas saa odottaa ensi viikkoon.

Perheellisen elämä – ainakin jos aikoo tehdä yhtään mitään muuta kuin olla perheellinen – on jatkuvaa säätämistä. Kalenteri täynnä lasten harrastuksia eikä oma suhteellisen sinkoileva elämäntapa mitenkään helpota tilannetta. Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa.

En tarkoita nyt leipomisella pelkkää koulun myyjäisiin liittyvää yhteisöllisyyttä ja velvollisuuden tunnetta. Leipominen on nimittäin paradigmaattista yhdessä tekemistä. Siihen liittyy kaikki olennainen: lapsille tarjoiltu tasavertaisena tekemisen illuusio ja omat pienet vastuualueet, tavoitteellisuus ja lopputulos, sekä ihanteellisen mittainen toiminnan ja odotuksen aikajänne.

Parhaan lasten kanssa yhdessä tekemisen asemasta voi vakavasti kilpailla ainoastaan korttipelien maailma. Se on riemukasta. Sääntöjen ymmärtäminen ja taktiikan näkeminen sääntöjen alta on kehittyvän ihmismielen suuria iloja. (Korttipelistä kyllä puuttuu sotkemiselementti.)

Itse asiassa kun ajattelen lasten kanssa yhdessä tekemistä, huomaan lähes poikkeuksetta ajattelevani asioita, jotka tapahtuvat yhden ja saman keittiön pöydän ääressä. Oletan, että se on hyvä merkki. Olisin huolestuneempi, jos yhdessä tekemisestä tulisivat mieleen asiat, joihin liittyy pääsymaksu ja intensiivinen valokuvaaminen.

Se, mikä isyydessä vanhemmuuden erityisenä muotona on tyypillisesti ongelmallista, tulkitaan usein väärin. Tosiasia on, että isät ovat aina viettäneet aikaa lastensa kanssa. Kyse ei ole näiden hetkien olemattomuudesta vaan niiden luonteesta. Isät ovat olleet niitä, jotka saavat valita päältä osallistumisen tapansa: isille on tarjolla hienot ja erityiset hetket, jotka ovat supersiistejä ja joista otetaan paljon valokuvia. Isä on stara, joka tulee näyttämölle, kun se on valmis.

Kerron tähän väliin lapsuusmuiston. Lapsuudessani vanhemmillani oli selvä työnjako ruoanlaitossa. Äiti teki ruokaa kuutena päivänä viikossa ja isä yhtenä. Äidin ruoka oli aina samaa puuduttavan toisteista ja nopeasti kyhättyä bolognese-muunnelmaa. Se ei ollut kovin hyvää, koska äiti ei ollut mainittavan hyvä ruoanlaittaja. Isän ruoka taas oli mahtavaa. Isä teki ruokaa yleensä sunnuntaisin, ja panosti tuohon kiireettömään vapaapäivän keittiöpuuhasteluun. Me lapset olimme aina riemuissamme, kun kuulimme isän kokkaavan. Oikeastaan vasta aikuisisällä tulin ajatelleeksi, että tuo kuusi seitsemästä –työnjako ei ehkä ollut kovin reilu, ja niillä kuudella tylsän ruoan päivällä saattoi olla aika paljon tekemistä koko kotitalouden pystyssä pysymisen kanssa. Kotitalouden pystyssä pitämiseen vaan ei kuulunut kunnian ottaminen, toisin kuin hyvään ruokaan.

Muiston ydin ei ole siinä, että oma isäni olisi ollut jotenkin erityisen poissaoleva - luultavasti 1980-luvun kriteereillä aivan päinvastoin. Mutta se on jälkeenpäin ajatellen osuva kuvaus sukupuolijärjestelmästä. Me miehet olemme tottuneet ottamaan itsellemme oikeuden valita osallistumisemme ehdot niin, että voimme tulla paikalle kun jotain erityistä on tapahtumassa ja jättää puuduttavan ja toisteisen asioiden pystyssä pitämisen vähemmälle huomiolle.

Analyyttisemmin ottaen, tällä työnjaolla on kaksi peruspilaria: tylsät hetket ja varmistaminen.

Sikäli kun sellaiset vanhemmuuteen liitetyt hienot sanat kuten läsnäolo ja osallistuminen tarkoittavat mitään, ne tarkoittavat ennen kaikkea tylsiä hetkiä. Suurin osa elämästä on niin ikävystyttävää, että sen täytyy olla autenttista. Nämä hetket ovat pelkkää muistojen tilkettä, mutta kiintymys pohjimmiltaan rakentuu tällaisesta tilkkeestä. Nuoremman lapsen nukutus – monesko yö putkeen että kestää toista tuntia, miksi edes laskea? Rutiinipäivällinen, hampaanharjaus, onko läksyt tehty. En tiedä, minkälaisen jäljen lapsen ja vanhemman välille rutiinit jättävät, mutta tiedän, ettei niitä kukaan tule koskaan eksplisiittisesti muistelemaan.

Varmistaminen on tätäkin tärkeämpi asia. Asia on nimittäin niin, että sukupuolittunut työnjako ei pohjimmiltaan rakennu työnjaosta vaan vastuunjaosta. Kuulemma monissa perheissä tehdään tarkkaa listausta siitä, mitä kumpikin tekee. Tekeminen on kuitenkin vain pintakuorrutusta: on henkisesti paljon kuormittavampaa olla vastuussa – pitää asiat mielessä ja katsoa että ne tulevat tehdyksi. Tämä on useimmille ihmisille työelämästä hyvinkin tuttua, mutta kodin sfäärissä tämän tosiseikan väistämisestä on tullut rutiinia.

Vaikka tämän kirjoittaminen tuntuu syvästi epämukavalta, tiedän tässä asiassa olevani tyypillinen mies. Kyllähän minä teen, fifty-fifty ja enemmänkin, kun vaan kerrot mitä. Jos laittaisin exceliin lapsen päiväkotiin viennit, vaimoni jäisi kakkoseksi. Mutta jos olisi minun tehtäväni varmistaa, että lapsella on päiväkodissa kurahousut silloin kun niitä tarvitaan, tai että kavereiden synttäreille on hankittu lahjat, perheessä koettaisiin usein pettymyksen ja kiusaantuneisuuden hetkiä. (Sentään samaan hengenvetoon uskallan sanoa, että tylsistä hetkistä olen ottanut rehellisen osani.)

Sukupuolijärjestelmä on pohjimmiltaan petos. Elämme nuoruusvuotemme kollektiivisessa illuusiossa, jossa uskottelemme itsellemme, että sukupuoli ei juuri määrää toimintaamme tai sosiaalista todellisuuttamme. Sitten ihmiset saavat lapsia, ja petos paljastuu: naiset ja miehet muuttuvatkin yhtäkkiä jotenkin aivan eri ryhmiksi, jotka tekevät erilaisia asioita. Oletan tietysti, että sukupuolijärjestelmä on ollut naisille näkyvämpi koko ajan, mutta petoksen tuntu on silti todellinen. Aikoinaan kotihoidon tuella ollessani kävin kaikki harrasteet ja muut, mutta väärässä paikassa olemisen tunteesta en päässyt, en vaikka mammakahvilan poliittisesti korrekti virallinen nimi on tietysti perhekahvila. Muistan sen tunteen edelleen, ja se tuntuu epämukavalta. Onneksi oli lapsi seurana, muuten olisin tuntenut itseni yksinäiseksi.

Petoksesta eroon pääseminen on onneksi mahdollista. Kenenkään panos ei ole täydellinen, mutta ainakin pyrin leipomaan tarpeeksi. Uskon petoksen olevan ohi heti, kun pullantuoksuinen isä lakkaa olemasta hauska sanaleikki, jonka on tarkoitus naurattaa. Uskon myös vakaasti, että isyyden hienouden lisäksi pitäisi puhua enemmän myös isyyden tylsyydestä.

Teppo Eskelinen
Kirjoittaja on filosofi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja joensuulaislähtöinen Helsinkiin sijoittunut kahden lapsen isä

Tänään siivotaan. Tai ensi viikolla.

Autoon piti kerran hankkia uusi ajovalon polttimo. Ostin 40 watin kynttilälampun ja ihmettelin, kuinka se nyt oikein asennetaan. Kuten tästä nolostuttavasta esimerkistä voi päätellä, tekninen osaamiseni on melko vähäistä. En osaa korjata esineitä, huoltaa moottoreita tai koota huonekaluja. Sen sijaan minä olen aina ollut hyvä siivoamaan. Jo lapsena pidin tarkasti huolta siitä, että huoneeni on järjestyksessä ja tavarat omilla paikoillaan. Siitä on sitten helppo nousta uuteen päivään. Tämä on saanut luonnollista jatkoa sittemmin aikuisiällä, aina siihen asti, kunnes lapsia alkoi syntyä.

Tiskit ja pyykit kasautuivat, pölypallerot pilkkasivat nurkissa ja ajauduin kriisiin. Siistin kodin vaatimuksen ja lasten myötä tulleen ajoittaisen kaoottisuuden välinen ristiriita on käsittääkseni monelle yksi hankalimmista asioista, joihin on täytynyt sopeutua. Niin se oli minullekin. Kun muistelen jälkikäteen vaikka tuon ajan riitoja puolisoni kanssa, usein niiden perusta oli juuri siinä, että siisteyskäsityksemme menivät ristiin. Hän osasi suhtautua siivoamiseen maltilla: silloin kun ehtii, jos jaksaa. Minä yritin pitää paikat viimeisen päälle, vaikka ei olisi ehtinyt tai jaksanut.

On ollut pitkä ja vaikea tie opetella rentoutta siivoamisen suhteen. Joskus toisen lapsen kohdalla tämä muutos minussa kuitenkin tapahtui. Oivalsin, että lapsiperheessä liian kireä suhtautuminen siisteyteen on sekä turhaa että tyhmää.

Tietenkin haluan, että lapset omaksuvat esimerkiksi jälkiensä siivoamisen osaksi arjen rutiineja. Tämä tekee kaikkien elämästä yksinkertaisesti helpompaa. Esikoinen siivoaa jo oma-aloitteisesti huoneensa. Hän on luonteeltaan tässä suhteessa hieman kaltaiseni ja totesi esimerkiksi kerran ruokailuvälinelaatikon järjesteltyämme, että "onpa kiva että meilläkin on nää nykyään järjestyksessä". Hänen nuorempi sisaruksensa puolestaan keksii aina jotain mielenkiintoisia syitä sille, miksi ei juuri nyt pysty siivoamaan. Joskus on jalka kipeä tai vatsa liian täynnä, toisinaan esteenä saattaa olla kutiava selkä. Tämä verukkeiden keksiminen on ärsyttävää, mutta toisaalta arvostan hänen tapaansa käyttää luovuutta toissijaisten asioiden välttelemiseksi.

Olen edelleen hyvä siivoamaan, mutta lähinnä siitä syystä, että osaan tilanteen mukaan jättää sen tekemättä. Nyrkkisääntö esimerkiksi matkalle lähdettäessä on, että riittää kun vie mennessään roskat ulos. Kaikki muu saa jäädä odottamaan otollisempaa hetkeä. Kuvittelen joskus vieläkin vakavissani, että vieraat muka välittävät miltä kotonamme näyttää. Totuus on, että eivät välitä. Itse ilahdun joka kerta kylässä käydessäni, jos kohtaan siellä epäjärjestystä. Ystäviemme kodeissa tällainen tilanne usein onkin ja he antavat rennosti sen näkyä. Haluan että he tietävät, kuinka suuri positiivinen merkitys heidän sotkuisilla kodeillaan on mielenterveydelleni. Kukaan ei ole siivonnut minun tai perheeni vierailun vuoksi, kuinka vapauttavaa!

Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että ruokailuvälineemme ovat jälleen sekaisin. Vaatekasat ajelehtivat siellä täällä. Pölynimuri on jo muutaman päivän levännyt eteisen lattialla odottaen. Sitten kun tulee tunne, että voisi siivota, siivotaan. Ehkä.

Vesa Liminka

"Lapsi saa osallistua arkipyhäkouluun, mutta hänen ei ole pakko"

Saavun pitkän päivän jälkeen uupuneena päiväkotiin, haluan saada lapsen vain nopeasti vaatteisiinsa, kirjattua ulos ja vietyä kotiin, että voin hetken aikaa olla koomassa. Päiväkodin aina pirteä hoitaja tuntuu juuri nyt kovin rasittavalta ja tietenkin hänellä on juuri tänään jotain tärkeää asiaa. Juuri silloin kun ei millään jaksaisi.

"Hei, meidän pitäisi täyttää tämä, että saako lapsi osallistua arkipyhäkouluun?" Hiukan helpottuneena ajattelen, että onneksi ei kummempaa ja olen jo toteamassa, että saa. Tämä asia on selvitetty jo niin monena vuonna. Kaikesta väsymyksestä ja turhautumisesta huolimatta kuitenkin tajuan, että tuossahan tuo poika on vieressä puuhaamassa. Kysyn häneltä. Kuin apteekin hyllyltä tulee määrätietoinen vastaus: "Ei!"

Kuka mistäkin totuutensa löytää.
Hyvä kupillinen teetä on aika taivaallinen asia.

Hetken hämmennyksen jälkeen totean, että minun puolestani poika saa päättää asian itse. Ja hienoa tilannetajua sekä ammattitaitoa osoittava ratkaiseva hetki koetaan päiväkodin hoitajan vastatessa: "No, minä kirjaan tänne, että poika saa osallistua, mutta ei ole pakko."

Vastaus kelpasi kaikille osapuolille erinomaisesti ja asia oli hoidettu. Lapsi päättäköön itse. Koska arkipyhäkoulussa saa usein karkkia, voi tuo jyrkkä ei pian muuttua kylläksi, mutta sekin sopii. Uskonnollisessa kasvatuksessa tulee toki usein hämmentäviä hetkiä ja siinä herää usein sellaisia kysymyksiä, joihin ei välttämättä asiaan palavasti uskova ole paras vastaamaan. On oltava muitakin vaihtoehtoisia vastauksia.

Kotona olemme pyrkineet saamaan ilmapiirin sellaiseksi, että lapsi uskaltaa näistä kysyä ja saa vastauksen. Ei tietenkään oikeaa vastausta, mutta pyrimme oman kokemuksemme ja tietomme perusteella kertomaan, miksi joku uskoo yhdellä tavalla ja toinen toisella. Lopulta on tärkeää, että lapsi saa eväitä ja työvälineitä näidenkin asioiden pohtimiseen ja käsittelemiseen.

Lasten kuunteleminen ja se, että heidät oikeasti otettaisiin mukaan itseään koskevaan päätöksentekoon ei ole millään tavalla selvä asia. Onneksi se on otettu entistä voimakkaammin mukaan myös uuteen varhaiskasvatuslakiin. Tänä vuonna voimaan tulleen lain mukaan lasta on kuunneltava ja hänen on saatava osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon.

"Lapsen varhaiskasvatusta suunniteltaessa, toteutettaessa ja arvioitaessa lapsen mielipide ja toivomukset on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehityksensä edellyttämällä tavalla. [...] Lapsille ja heidän vanhemmilleen tai muille huoltajilleen on toimintayksikössä järjestettävä säännöllisesti mahdollisuus osallistua varhaiskasvatuksen suunnitteluun ja arviointiin."

Siis tavoitteena on kasvattaa lapsia yhteiskunnan jäsenyyteen, ja tällä kertaa se tapahtui todella hienosti. Usein se toki unohtuu ja vielä useammin se jätetään tietoisesti huomiotta. Joskus siihen on hyvät ja perustellut syyt, mutta aina ei.

Päiväkodista lähdin sinä päivänä lapsen kanssa todella hyvällä mielellä.

Vieraskynä: Suurperheen isän tiistai

Blogivieraamme, kahdeksan lapsen isä, kertoo lomapäivästään tiistaista.

7.00

Herätys! Tänä aamuna on vaimon vuoro nukkua vähän pitempään. Uni painaa silmää ja mielessä käy ajatus, että olisi lomapäivän voinut paremminkin aloittaa. Nousen kuitenkin ylös ja huomaan, että 9 v tekee edellisenä päivänä kesken jääneitä läksyjä. Myös 4 v, 5 v, 11 v ja 13 v ovat heränneet. Herätän vielä 6 v:n, joka tuhisee peittokäärön sisällä.

7.10

Jaan aamupalaa pienille. Yksi haluaa mysliä, toiselle kelpaa vain ruisleipä ja kolmas pyytää maustamatonta jogurttia rusinoilla. Isommat ottavat, mitä kukin tykkää. Itselleni kaadan kulhollisen mysliä ja pistän kahvinkeittimen puhisemaan. Myslin jälkeen kaadan puoli litraa kahvia mukiin ja katson päivän polttavimmat uutiset facebookista.

7.20

1,5v herää hyväntuulisena aamupalalle. Tyttö saa eteensä edellisiltana leivottua rieskaa ja tuttipulloon maitoa.

7.35

Seiskaluokkalainen (13 v) huutaa oven raosta ”heippa” ja lähtee pyöräilemään kouluun. Vastaan, mutta ovi kolahtaa jo ennen sitä. Myös kolmas- (9 v) ja viidesluokkalainen (11 v) lähtevät kouluun. Huolehdin, että onhan vaatetta riittävästi. Ulkona ei ole enää mikään lämmin aamuisin. ”On, on”, kuuluu vastaus. ”Heippa”, ja taas ovi kolahtaa.

7.45

Taksi hakee eskarilaisen (6 v) pihasta. Isommat kulkevat kyläkouluun kävellen tai pyörällä, eskarilaisen päiväkoti on kauempana.

7.50

5 v halailee aamupalapöydässä 1,5-vuotiasta ja kaataa samalla myslikipponsa lattialle. Minulla nousee puna poskille ja kerron painavin sanakääntein, kuinka pöydässä ollaan ja mitä siinä tehdään. Siivoan sotkut ja syöminen jatkuu.

8.00

Pienten aamupesu. Vaimo herää auttamaan pukemisessa. Yhdellä on sukat hukassa ja toinen etsii lenkkareita. Tässä vaiheessa tulee aamun ensimmäinen itku-potku-raivari. En ymmärrä, mitä 1,5 v haluaa. Onneksi 4 v pelastaa tilanteen ja molempia alkaa naurattaa. Kesken pukemisen muistan herättää neljäsluokkalaisen (10 v).

8.15

Pakkaan kolme nuorinta autoon ja lähden viemään lapsia (4 v ja 5 v) kerhoon. Sitten jatkan 1,5 v:n kanssa Prismaan. Pihalla muistan, että kauppa aukeaa vasta yhdeksältä. Teen uukkarin ja ajan S-marketille. 4,5 kg banaaneita, 4,5 kg omenoita, 4 kg jauhelihaa, 13 litraa maitoa ja niin edelleen. Onnettoman pienet kärryt täyttyvät nopeasti ja joudun laittamaan vessapaperi- ja talouspaperipaketit roikkumaan kahvan kulmiin. 176 €, kiitos! Kauppias kiittää, minä en. Pärjäisiköhän tällä kolme päivää? Ehkä, ehkä ei. Maitoa ja hedelmiä pitää ainakin käydä ostamassa ennen perjantaita.

9.30

Taas kotona. Huomaan, että 1,5 v:n pipo on jäänyt kauppaan. Kodinhoitohuoneessa on vastassa perheemme ikiliikkuja, pesukone. Toinen, tiskikone, hurisee keittiössä. Puran ostokset kaappeihin ja kuuntelen kuinka vaimoni kuivaa föönillä suihkun kosteita hiuksiaan vessassa. Otan kaupasta ostamani jauhelihapaketin ja teen pihvitaikinan. Pudottelen puulastalla taikinaa uunipellille ja taputtelen tasaisiksi pihveiksi. Perunat lohkon veneiksi ja levittelen pellille. Päälle vähän oliiviöljyä, suolaa ja paprikajauhetta.

10.05

Laitan ruoan uuniin ja tiskaan kulhot.

10.15

Vaimo lähtee hakemaan eskarilaista kesken päivän hammaslääkäriin. Minä istahdan sohvalle ja katselen, kun 1,5 v touhuaa muoviastioilla omia leikkejään. Talo on omituisen hiljainen.

10.30

Pesukone piippaa. Nostelen märät pyykit rumpuun. Uuden koneellisen saa vaimo laittaa, kun tulee takaisin kotiin.

Perhekuvassa kaikki kymmenen. Pienin rinkassa isän selässä.

10.45

Ruoka pois uunista. Ladon lohkoperunat ja pihvit savikulhoon ja laitan kannen päälle.

10.50

Nostan 1,5 v:n autoon ja lähden hakemaan kerholaisia kotiin.

11.15

Takaisin kotiin. Lapset leikkivät keittiössä. Kuorin muutaman porkkanan ja raastan ne. Sekaan vähän rusinoita ja ruoka on valmista. Nostelen lautasille pihvejä, pottuja ja raastetta. Ruoka uppoaa nälkäisiin suihin hiljaisuuden vallitessa.

11.45

Kaikki ovat syöneet. Nostan 1,5 v:n omaan sänkyyn päiväunille ja annan maitopullon. Itselleni keitän kupin espressoa. En ehdi kaataa kahvia kuppiin, kun huoneesta alkaa kuulua huutelua. Otan kahvin ja puhelimen ja menen istumaan lapsen viereen. Hörpin kahvia ja selailen puhelimella nettiä.

12.10

11 v tulee koulusta. 1,5 v pyörii edelleen sängyssä eikä aiokaan nukkua. Turhauttaa.

12.40

Vaimo tulee kotiin ja on hakenut kauppaan unohtuneen pipon. 1,5 v ei nukahda. Minä luovutan. Valvokoon.

13.00

Lähden kaupungille asioille. Pitäisi käydä pankissa avaamassa yksi tili ja käydä ostamassa autoon varaosia. Ei löydy osaa ensimmäisestä liikkeestä, ajan toiseen. Saan osan ja pääsen lopultakin kotiin.

14.25

Keitän kahvit ja syön vähän välipalaa. Pitkänä rehottava nurmikko odottaa leikkaajaansa ja lähden pihalle. Tunnin leikkaamisen jälkeen loppuu bensa. Leikkaaminen jää kesken. Jatkan ulkoilua lasten kanssa. 1,5 v esittelee, kuinka osaa hypätä pikku kannon päältä. 5 v kiipeää pihlajaan ja 4 v yrittää samaa perässä.

16.30

Viimeinenkin koululainen tulee kotiin. Menemme pienten kanssa sisälle. Vaimo on kantanut vintiltä viisi säkillistä talvivaatteita ja -kenkiä alas ja lajittelee niitä. Montakohan haalaria ja kenkäparia pitää ostaa ennen talvea? Näyttäisi siltä, että aika monta. Nuorempi saa isosiskon edellistalven haalarin ja kengät. Isosiskolle pitää ostaa suuremmat.

17.00

Ruokaa. Jääkaapista kaivellaan edellisen päivän hernekeittoa ja lämmitetään sitä. Kaikki kymmenen paikkaa pöydässä täyttyvät ja puheen sorina täyttää keittiön.

17.40

11 v ja 10 v lähtevät partioon. Onneksi se on kyläkoululla eikä kyydistä tarvitse huolehtia.

17.45

Lähden seiskaluokkalaisen vanhempainiltaan. Siellä kerrotaan kuinka tärkeää on huolehtia lasten läksyistä ja kysellä enkun sanoja. Missähän välissä ehtisin kaikilta kysellä? No, onneksi niitä ei jokaiselta tarvitse kysellä joka päivä.

20.05

Kotona taas. Vaimo on syöttänyt lapsille iltapalan ja laittanut pienet sänkyihin. Ensimmäinen on jo nukahtanut. Kaksi isompaa tekee vielä läksyjä keittiössä.

21.10

9 v pyytää istumaan huoneeseen. Kysyn, onko jotain huolia. Ei, mutta on tärkeää, että isi istuu vähän aikaa vieressä.

22.15

Viimeisetkin koululaiset menevät nukkumaan. Lopultakin on aikaa ottaa pöytälaatikosta uusin Tex Willer ja mennä lukemaan omaan sänkyyn.

Talo on hiljainen. Vain kuivausrumpu ja tiskikone hurisevat.

Asko Ristolainen

Kirjoittaja on 34-vuotias kahdeksan lapsen isä, joka tekee kolmivuorotyön lisäksi neljättä vuoroa kotona. Kaiken liikenevän vapaa-ajan hän käyttää liikkuen luonnossa yksin tai perheen kanssa. Askon luontoretkille pääsee mukaan seuraamalla hänen blogiaan.

Kasvutarina

Kuvat: Antti Pitkäjärvi

Lasten kanssa on tylsää

Olen lukenut viime päivinä norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisen Taisteluni-teoksen ensimmäistä osaa. Kirjailija puhuu suoraan sekä omasta isästään että omasta isyydestään. Jo kirjan alussa Knausgård kirjoittaa isyydestä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen. Hän kuvailee, kuinka hän epätoivoisesti yrittää pitää heikot hermonsa kurissa huolehtiessaan lapsistaan, jotka kiukuttelevat, tappelevat ja käyttäytyvät häiritsevästi. Illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, Knausgård miettii, mitä oikein touhuaa. Hän on rauhoittunut, katsoo nukkuvia lapsiaan lempeästi ja käytöstään katuen.  

Knausgårdin kireys lasten kanssa johtuu luonnollisesti siitä, että hän asettaa jatkuvasti omat tarpeensa lastensa tarpeiden edelle. Kliseisesti sanottuna hän ei ole läsnä lapsilleen, jotka toistuvasti keskeyttävät hänen tekeillä olevan kirjan ympärillä pyörivät ajatuksensa. Knausgårdin kuvaus naurattaa, koska se tulee niin lähelle. Juuri äsken, tätä kirjoittaessani, ärähdin viisivuotiaalle pojalleni, koska hän ei kuullut antamaani vastausta ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Kolmas vastaukseni oli karjahdus; olihan poika juuri keskeyttänyt ajatukseni, jotka asetin tärkeysjärjestyksessä hänen lapsellisten kysymystensä edelle.

Lapsille tulee ärähdeltyä oikeastaan tämän tästä ja aina samasta syystä: he keskeyttävät minut - pohdintani, lukemiseni, netissä surffailuni tai keskusteluni toisen aikuisen kanssa milloin minkäkin asian vuoksi. He tappelevat, heräilevät, käyvät paskalla ja sotkevat ruoalla. Yritän toimia kuin robotti samalla, kun mieleni askartelee muualla. On sanomattakin selvää, että se ei aina onnistu. Tulee huudettua. Knausgårdin tavoin mietin illalla, kun lapseni nukkuvat: mitä ihmettä minä oikein touhuan?

Lasten kanssa on tylsää. Leikkipuistossa on mälsää, Kimblen ja Unon pelaaminen unettaa. Karhu nukkuu -leikkiä jaksaa enintään kolme kierrosta. Vastaavia tunnetiloja tulee koettua, kun on vaimon kanssa vaateostoksilla. Sisältö ja mielenkiinto päiviin tulevat omista ajatuksista, harrastuksista ja keskusteluista. Lapset ovat tavallaan vain tiellä. Kuitenkin rakastan heitä, kuten Knausgårdkin rakasti omia lapsiaan. Mutta kuka jaksaa herkeämättä kuunnella lasten juttuja, vastailla kysymyksiin kärsivällisesti ja opettaa heille uusia taitoja? En minä ainakaan. Usein kyllä antaudun heidän pyynnöilleen, leikin ja hassuttelen. Sitä jaksaa aikansa, ja lapset ovat tyytyväisiä.

En kuitenkaan ole isä huonoimmasta päästä. Haluan tehdä lasteni kanssa asioita ja teenkin, vaikka tekeminen ei älyllisesti stimuloivaa olekaan. Ärtymyskynnykseni on usein matalalla sisäisen rauhattomuuden takia. Pitää saada aikaiseksi, pitää sivistyä, olla mukana. Olen yrittänyt hokea itselleni: eikä pidä. Pitää pysähtyä, jäädä paikalleen ja antaa ajan pysähtyä. Pitää olla lasten kanssa ja antaa ajatusten tehdä mitä haluavat. Ennen kaikkea, ei pidä hermostua. Ainakaan niin kovin usein ja kovin paljon.

Otto Kallioranta

Riehumisesta

Lasten riehumiseen on vaikea suhtautua. Välillä tulee se kohta lasten leikeissä, jolloin homma rupeaa selvästi luisumaan lapasesta. Se vaihe, jossa on hyvin todennäköistä, että johonkuhun sattuu tai jotain hajoaa. Silloin tilanne on tietenkin rauhoitettava jollakin tavalla. Toisaalta on myös riehumista pelkästä riehumisen ilosta, eikä se ole välttämättä yhtään vähemmän rasittavaa vanhemman kannalta, mutta sen rauhoittamista tulisi harkita paljon tarkemmin. Se on usein hyvin luovaa ja mahdollisesti hyvin tärkeää puuhaa.

Sekin, että kun lapsi juoksee, se myös myöhemmin nukkuu.

Joskus kun malttaa olla puuttumatta, saattaa syntyä todella hienoja hetkiä. Joskus olimme jossain perheille suunnatussa tapahtumassa, Joensuu Areenalla ja lapseni lähtivät vain juoksemaan ympäriinsä vailla sen suurempaa tarkoitusta. Sitten pari muuta satunnaista lasta tarttui mukaan. Lopulta yli kymmenen lasta kirmasi ympäriinsä vailla sen kummempaa päämäärää kuin yhdessä juokseminen. Lapsilla näytti olevan niin hauskaa, että oikeastaan olisin halunnut itsekin mennä letkan jatkoksi.

Liikkuminen, olipa se sitten melkein mitä tahansa on yleensä hyvä asia. Siitä tulee hyvä olo ja se ruokkii mielikuvitusta. Liikuntatieteen tohtori ja lasten liikuntakasvatuksen dosentti Arja Sääkslahti toteaa tuoreessa kirjassaan Liikunta varhaiskasvatuksessa:

"Lapsi keksii helposti monta erilaista tapaa käyttää tuolia. Me aikuiset opetamme hänet istumaan siinä. Olemme siinä tehtävässämme niin taitavia, että lopulta lapsi itsekin tietää, että ´tuoli on vain istumista varten"

Ei sen tuolin tarvitse olla pelkkä tuoli. Luultavasti pitäisi itsekin paljon useammin liittyä mukaan riehumaan. Me aikuiset olemme keskimäärin ruumiinemme niin kiinni ja lukossa, että se hankaloittaa joskus jopa ihan arkisia sosiaalisia kohtaamisiamme. Mietimme niin kovasti olemmeko oikein, näytämmekö oikealta ja osaammeko tehdä oikein, että emme tee mitään. Siksi kai esimerkiksi Duudsonien ja Jackassin kaltaiset esiintyjätkin nousivat vuosituhannen alkupuolella niin valtavaan suosioon. Kokonainen sekoiluohjelmien genre syntyi tuotteistamaan riehumista. He uskalsivat riehua. Minä olen useimmiten aivan liian tietoinen itsestäni ja kouluaikoina opitusta hankalasta suhteesta liikuntaan, jotta voisin uskaltaa. Siksikin on niin ilahduttavaa katsoa poikiaan, jotka riehuvat vapautuneesti. Siitäkin huolimatta, että se on välillä hemmetin ärsyttävää.

Lapsen riehuminen on tila, jossa on ihan sama, miltä itse näyttää. On niin hyvä meininki, että sitä ei ole aikaa, eikä kiinnostusta miettiä. Ajatus on tavattoman viehättävä, sillä siinähän on kyse eräänlaisesta flow-tilasta. Ja sitten me suurella vaivalla koulimme sen riehumisen pois lapsesta.

Pasi Huttunen

Isän nimi (mietteitä Dostojevskin isistä)

Silloin tällöin käyn omalla autolla itärajan takana. Tällöin on joka kerta täytettävä maahantulokortti ja tulliselvityskaavake, joissa muiden tietojen ohella kysytään isän nimeä. Vaikka jätän isän nimi -sarakkeen tyhjäksi, tulen joka kerta lomakkeita täyttäessäni ajatelleeksi omaa isääni: millaista olisi, jos hänen nimensä kulkisi koko ajan mukanani? Miltä se tuntuisi?

Venäläiseen käytäntöön kuuluu, että ihmisen nimi koostuu etunimestä, isännimestä ja sukunimestä. Näin jokainen venäläinen kantaa isänsä nimeä mukanaan: tiedämme heti, että Anna Sergejevnan isän nimi on tai oli Sergei ja Juri Pavlovitshin isän nimi Pavel. 100-vuotiaan vanhuksen isä on saattanut kuolla 100 vuotta sitten, mutta yhä hänen nimensä elää maan päällä - siihen asti, kunnes viimeinen lapsista on saatettu hautaan.

Venäläisen ihmisen elämä on ollut kovaa. Miehiä on kuollut sotiin ja tauteihin, heitä on vangittu ja teloitettu poliittisista syistä, suljettu leireille ja karkotettu Siperiaan. Monelle näiden miesten lapselle ei ole jäänyt isästään edes muistoa. On ollut vain nimi, jonka kantaja on jäänyt elinikäisen kaipauksen kohteeksi. Lapsi on ehkä joutunut piirtämään mielikuvaa isästään muutaman säilyneen valokuvan ja aikuisten satunnaisten muisteluiden varaan.

Fjodor Mihailovitsh Dostojevskin romaaneista löytää helposti tällaisia varhain isänsä menettäneitä lapsia. 'Rikoksen ja rangaistuksen' Raskolnikov on menettänyt isänsä lapsena, 'Idiootin' ruhtinas Myshkin on täysorpo. Heidän isistään ei paljon kerrota. Molemmissa romaaneissa esiintyy kuitenkin perheenisiä sivuhenkilöinä. Ruhtinas Myshkinin ystäväperheen isä, kenraali Jepantshin, on vakaa ja varakas mies, josta hänen tyttärensä voivat olla ylpeitä. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov taas ystävystyy toisenlaisen perheenisän, nimineuvos Marmeladovin kanssa. Tämä on pohjalla rypevä juoppo, jonka ryhdittömyys on koitunut koko perheen onnettomuudeksi. Tämän isän nimeä lapset saavat kantaa häpeänsekaisin tuntein.

Toisin kuin Myshkinillä ja Raskolnikovilla, Dostojevskin viimeisen romaanin 'Karamazovin veljekset' päähenkilöillä on sentään isä. Tämä on kuitenkin karmea tyyppi: rikas porsastelija, joka on laiminlyönyt poikiensa kasvatuksen ja estää heidän kasvamisensa tasapainoisiksi aikuisiksi. Jokainen kolmesta pojasta tuntuu pakenevan isänsä elinpiiriä ja etsivän vapautusta kukin omalla tavallaan. Dmitri elää hummaavaa elämää, Ivan saa elämäänsä sisällön nihilistisestä filosofiasta ja puhdasmielinen Aleksei haaveilee tulevaisuudesta luostarissa. Jokainen tuntuu salaa toivovan: kunpa tuo iljettävä ukko kuolisi, että pääsisin lopultakin vapaaksi!

Toiveen täyttää poikien velipuoli, avioton lapsi Smerdjakov. Hän tekee isänmurhan, josta kuitenkin tuomitaan Dmitri. Oikeudenkäynnissä Dmitrin puolustusasianajaja pitää puheenvuoron, jossa hän puhuu muun muassa isyyden merkityksestä. Asianajajan mielestä ukko Karamazovin kaltainen isä ei ole lastensa kunnioituksen ja rakkauden arvoinen. Koska hän on tuottanut lapsilleen vain vahinkoa ja häpeää, hän ei ole ansainnut isän nimeä lainkaan. Isyyteen vaaditaan muutakin kuin lapsen siittäminen: "Menköön poika isänsä eteen ja kysyköön tältä järkevästi: - Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? (...) ja jos tuo isä kykenee vastaamaan sekä todistamaan hänelle, niin siinä on todellinen, normaali perhe (...). Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei pysty todistamaan, ei myöskään ole perhettä: hän ei ole pojan isä, ja pojalla on oikeus pitää isäänsä vieraana henkilönä, jopa vihamiehenään."

Isän nimi on siis ansaittava. Asianajajan vaatimus saa lukijan olon huteraksi. Miten minä todistaisin lapsilleni, että heidän pitää rakastaa minua? Miten minä ansaitsisin isän nimen heidän silmissään?

Siinä onkin miettimistä.

Jussi Hyvärinen

Vieraskynä: Kohti olohuoneen sohvaa

Vihasin aina lapsena navettatöitä. En ole käytännön mies ylipäätään. Toisaalta, kun navettaan asti raahauduin, vastassa oli yleensä töiden ohessa leppoisat jutut isän kanssa. Siitä minä pidin, sillä jo silloin olin enemmän juttumies kuin työmies. Jälkikäteen olen miettinyt, että meillä, pohjalaisessa maatalossa, sekä paiskittiin töitä että keskusteltiin kaikesta, molempia enemmän kuin muilla. Edellinen otti päähän, jälkimmäistä rakastin.

Kun vilkaisen perhehistoriaani taaksepäin, näen paitsi kolme miestä, myös kolme tapaa keskustella.

Kun isoisäni, Karjalan evakko ja sotien veteraani, alkoi viljellä kotitilaamme, ei aikaa jäänyt juttelulle. Työ oli elämä ja elämä oli työ. Jos joskus tuntui vähän pahalta, lyötiin karvalakkia syvemmälle ja paineltiin rankametsään. Ihana ihminen pappani oli, mutta kukaan ei tainnut koskaan kertoa hänelle tai ikätovereilleen, että tunteista jutteleminen on ihan ok.

Isäni ammensi tästä mentaliteetista, mutta kasvoi keskelle uudenlaista yhteiskuntaa. Modernisoituvassa Suomessa isältä alettiin vaatia muutakin kuin perheen elättämistä. Tästä vaatimuksesta isä otti mielellään kopin. Lapsena en tajunnut, että ne juttelut navettatöiden lomassa olivat oikeastaan silta uuden ja vanhan välillä: uutta oli se asioista jutustelu, mutta se toteutettiin keskellä vanhaa, työntäyteistä elämänihannetta.

Millaista mahtaa olla neljännen sukupolven isyys?

Kolmas mies olen minä itse. Siinä missä isoisäni teki lähinnä töitä, isäni teki töitä ja jutteli, minä lähinnä vain juttelen. Työtä teen minäkin, omanlaistani, mutta se määrittää isänä olemistani ihan toisella tavalla. Sukuni miespolvien kavalkadissa on päädytty pellonraivauksesta olohuoneen sohvalle, jossa töiden jälkeen vaihdetaan ajatuksia kasvavien lasten ja omanlaistaan vanhemmuutta hahmottavien aikuisten välillä.

Isyys on muuttuva ja aina uudelleen rakentuva haaste. Suvussa ja perheessä voi elää useamman sukupolven isyysihanteet rinnakkain. Niiden ääneen pohtiminen on hyödyllistä ja usein perheyhteyttä rakentavaa. Mikään isäsukupolvi ei ole toistaan parempi tai huonompi, ihanteet ja olosuhteet vain sattuvat muuttumaan.

Tämän hetken isäihanteeseen kuuluu itsestään selvänä lasten elämässä läsnä oleminen ja jonkinlainen tunteista puhuminen. Mutta mitkä erityispiirteet sitten tekevät nykyisessä ihanteessa isästä isän, onkin haastava kysymys. Osaatko vastata?

Heikki Nenonen
Kirjoittaja on juttelun ammattilainen ja neljän lapsen isä

Lapsen kielestä

”Vesi on valoa”, sanoi poikani vuosia sitten kesämökillä, kun auringonsäteet kimaltelivat puutarhaletkun vesisuihkussa. Lausahdus oli niin hieno, että olisin halunnut vastata jotakin yhtä kaunista, mutta en keksinyt mitään. Pelkäsin tuolloin, että ajan myötä unohdan nämä hänen sanansa, joten kirjoitin ne ylös. En enää muista, mitä kaikkea tuolla nimenomaisella mökkireissulla tapahtui, mutta ”vesi on valoa” palaa edelleen mieleeni kirkkaana ja tuo mukanaan kokonaiskuvan onnellisesta kesästä. Se on jäänyt merkiksi jo menneestä yhteisestä hetkestä, jolloin ymmärsin, että lapsellani on valmius kuvata ympäröivää maailmaa tavalla, johon itse en välttämättä yllä.              

Runoilija Risto Ahti on kirjoittanut teoksessaan RunoAapinen (2002), että ”me opetamme esimerkein ja sanoin lapselle käytännön todellisuutta, että hän osaisi ilmaista sen, mitä me haluamme hänen ilmaisevan, ja tulisi tavoille.” Runoilija jatkaa, että toisinaan kyllä sallimme lapsillemme ja myös itsellemme mahdollisuuden kielelliseen hullutteluun, mutta palaamme pian ruotuun ja opetamme lapset nimeämään asiat niin kuin ne kuuluu nimetä: ”me näytämme puun ja pensaan ja annamme niille nimet ja käyttötarkoituksen”. Vesi on kyllä märkää, mutta valoa se ei ole. 

Lapsi ei arvota todellisuutta samalla tavoin kuin aikuinen tekee. Hän tekee havainnon, kuvailee sen niin kuin se hänelle ilmenee ja sillä hyvä. Minun kieleni on rajoittunut lasteni kieleen verrattuna. Olen hapuileva ja usein estynyt sanomaan sen, mitä todella haluan sanoa. Ikään kuin olisi olemassa väärä tapa sanoa millaisena jokin asia minulle näyttäytyy. Lapsi ei myöskään käytä aikaa sen miettimiseen, saako tässä sanoa näin. Hän vain sanoo sen ja me muut sitten reagoimme siihen niin kuin olemme tottuneet.

Toinen muisto: eräänä marraskuun aamuna sama poika avasi verhot hyvin aikaisin. Vaakasuora räntäsade ikkunan takana sai hänet huudahtamaan: ”onpa kaunis päivä!”. Niin kuin aiemmin mainittuun kesämökin tapaukseen, tähänkään en kyennyt tuolloin vastaamaan. Jälkeenpäin toivoin vain, että olisin tavoittanut edes hitusen tuosta hänen vilpittömyydestään ja tavastaan ottaa näkemänsä vastaan. Muistan, että väsytti ja maailma näyttäytyi valkeasta sateesta huolimatta lähinnä tummansävyiseltä ja tympeältä. 

Mutta mitä teki lapsi? Heräsi, katsoi ulos ja näki uuden päivän mahdollisuudet vailla räntäsateeseen liitettyjä negatiivisia merkitysyhteyksiä. ”Isä ja äiti opettavat osaamista, hallitsemista, keinoja ja tapoja - omia tottumuksiaan”, Ahti kirjoittaa, mutta koska lapsi ei kerta kaikkiaan tahdo oppia tämän elämän tavoille, vaan ”leikkii iloisena savikuopassa, isän ja äidin on itse muututtava.” Koetan ottaa tämän kehotuksen vakavasti. Toivon, että lapseni säilyttävät kyvyn ilmaista kokemaansa ja että heidän kielensä säilyy mahdollisimman pitkään anarkistisena ja voimakkaana. Vesi olkoon valoa ja räntäsade kaunista vaikka kello 6.30 aamulla. Minun tehtäväni on yrittää löytää sanat vastata heille. 

Vesa Liminka

Lapseni käyttää lapsilta kiellettyä sovellusta puhelimellaan

Koulun vanhempainillassa oli hiljattain nuorisotyöntekijä kertomassa sosiaalisesta mediasta. Pääasiallinen viesti oli, että sosiaalinen media on lapselle ja nuorelle äärimmäisen vaarallinen paikka. Esityksen pitäjä oli aika taitava retorisesti ja sai yleisön mukaansa. Tuli mieleen hiukan vähemmän hupsu versio niistä takavuosien huumevalistuspätkistä, joissa selitettiin kuinka "nuoresta tulee psykoottinen ja hän murhaa perheensä jos kokeilee marihuanaa!".

Ei sinänsä, onhan sosiaalisessa mediassa uhkia ja riskejä. Toivoisin silti jotenkin kokonaisvaltaisempaa esittelyä. Toivoisin jopa sitä, että lapsia enemmänkin opetettaisiin turvallisempaan käyttöön. Ikärajasuositukset ovat paikallaan sinänsä hyvästä syystä, mutta niin ovat elokuvienkin. Ja kuka ei lapsena katsonut ikäisiltään kiellettyjä leffoja koskaan? Silti meiltä ei kielletty elokuvia kokonaan. Tässäkin someasiassa tulee mieleen, että liekö paras hyvän vihollinen? Liian tiukoilla linjoilla rajataan pois paljon järkevää ja hyödyllistä.

Amerikkalainen tutkija Danah Boyd* toteaa kirjassaan It's Complicated, että sosiaalinen media todellakin on nimensä mukaisesti hyvin sosiaalinen paikka, ja että nuoret käyttävät sitä siksi. Lapset ja nuoret ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, koska fyysisessä todellisuudessa liikkuminen ja yhdessäoleminen on yhä rajoitetumpaa. Yhteisömedia on kontrollista vapaa yhteisöllisyyden alue kun lapsijoukko ei enää voi kirmailla ympäri mantuja vapaasti niin kuin ennen. Minun liikkumiseni lapsena oli huomattavasti vapaampaa kuin omilla lapsillani, mutta tilanne on toki Suomessa ihan hyvä verrattuna esimerkiksi Boydin kuvauksiin amerikkalaisten lasten arjesta, jossa edes kotikadulle ei välttämättä pääse leikkimään ilman tiukkaa valvontaa - ei edes teini-iässä lapsuudesta puhumattakaan. Boydin kirjan luettuani ilahduttaa aina vähän kun näen kaupungilla varhaisnuoria hengailemassa vailla kontrollia.

Sosiaalisen median käytön rajoittaminen rajoittaa median käytön lisäksi myös sitä sosiaalisuutta. Sillä sosiaalisuuttahan siellä mediassakin todellakin opetellaan. Se sosiaalisuus ei sinänsä juuri eroa muusta sosiaalisuudesta, mutta tiettyjä asioita on opeteltava. Viesti ei tekstinä (edes hymiöiden kera) välity yhtä tehokkaasti ja ymmärrettävästi, koska ruumiinkieli puuttuu. Lisäksi viestin kopioiminen ja kaappaaminen tarkoituksiin, joihin sitä ei tarkoitettu, on paljon vaivattomampaa, eikä tunnu yhtä rikolliselta kuin kasvokkain kohdatessa. Sosiaalisessa mediassa ei näe toisen tuskaa vaikka tätä loukkaisi. Minusta nämä ovat asioita, jotka kenties olisi hyvä oppia ennen kuin on 16-vuotias. Miksikö 16-vuotias? Se on Whatsappin suositusikäraja ja sitä nuorisotyöntekijä käytti varoittavana esimerkkinä. Minusta sekin on aika huolestuttava ajatus, että joka vuosi sosiaaliseen mediaan ryntäisi ikäluokallinen täysin someummikkoja murrosikäisiä.

On jo muodostunut Suomessakin sosiaaliseksi normiksi, että koululaisilla on älypuhelimet. Se ei välttämättä ole hyvä asia, mutta tosiasia se on. Onneksi älypuhelimettomuus ei vielä tietääkseni ole kovin paha normirikkomus, mutta käytännössä useimmilla kuitenkin on se puhelin. Se tarkoittaa, että niillä pääsee nettiin. Se taas tarkoittaa, että jossain vaiheessa lapsi voi hyvin näppäillä puhelimen selaimeen vaikkapa nettiosoitteen http://www.ylilauta.org/b/ tai päätyä vaikkapa Mv-lehden sivuille. Netistä löytyy kaikkea oikeasti arveluttavaa. Nettiosoitteita voi puhelimen selaimesta blokata tai estää koko laitetta pääsemästä nettiin. Silloin ongelmana on toki se, että älypuhelin ilman nettiyhteyttä on lähinnä tavallista huonompi, mutta huomattavan kallis väline soitteluun. Peruskännykän saa parilla kympillä ja se on puhelimena usein laadukkaampi.

Eri puolet asiasta on hyvä tietää, enkä ole tässä sanomassa, miten pitää tehdä. Mutta en myöskään kiellä kohta kahdeksanvuotiastani käyttämästä Whatsappia. Tuo estämisten ja rajoittamisten tie on niin vaikea kulkea loppuun saakka, että en millään jaksa, enkä halua. On helpompaa jutella lapsen kanssa netin ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista puolista, ja kehottaa kertomaan ja juttelemaan jos törmää siellä johonkin hämmentävään, ahdistavaan tai pelottavaan. Siellä Whatsappissa ei vielä tässä vaiheessa tapahdu asioita vanhempien tietämättä. Onkin aivan valloittavaa seurata, kuinka rikkaaseen viestintään lapsi pystyy esimerkiksi mummonsa, serkkunsa ja joidenkin samaa sovellusta käyttävien kavereidensa kanssa.

Pasi Huttunen

*On tärkeää huomata, että siteeraamani tutkija Danah Boyd on Microsoftin rahoittama. Rahoittajalla lienee tässä selkeä intressi. Tutkimus oli mielestäni laadukas ja kirja kiinnostavaa luettavaa, mutta tietyllä terveellä järjellä sitä kannattaa lukea.

Varpunen moraalikehityksen portaalla

"Tahdissa, mars! Vasen, vasen, vasen kaks kolme! Äiti, äiti, meistä tehdään miehiä!"

Yksitoistavuotias opettelee elämää: Hänellä on ilmakivääri ja hän on oppinut, että varpuset eli rottiset ovat B-luokan lintuja, jotka pitäisi hävittää. Ne silputtavat räystäällä aamuneljältä ja paskantavat sinne tänne. Mutta aina kun poika lataa ilmakon ja hiipii äänettömästi ulos, varpuset ovat jo naapurin navetan katolla. Kuitenkin kerran, oltuaan aikansa ojassa passissa, hän saa varomattoman varpusen tähtäimeen, laukaisee - ja osuu.

Muistan, kuinka katsoin naaraspukuista varpusta (Passer domesticus), jonka verisessä päässä oli viiden millin reikä. Tajusin: tappaminen ei ole mun juttu.

Armeijassa käteen annettiin RK-62, jonka sarjanumero - 315 105, jos oikein muistan - piti muistaa vaikka keskellä yötä. Ampuminen oli palkitsevaa, koska osasin homman. Ajattelin ammunnoissa suoritusta ja taulua, en sitä, että taulun tilalla voisi koskaan olla ihminen. Kovuutta puuttui, eikä komppanianpäällikkö tehnytkään minusta tarkka-ampujaa, vaan lääkintäaliupseerin.

Vuosia armeijan jälkeen luin Jonathan Gloverin kirjan Ihmisyys ja mietin vakavasti, palautanko sotilaspassini, mutta ilmeisesti olin hukannut sen jo muutoissa. Glover kertoo, kuinka helposti ihminen on manipuloitavissa tappamiseen ja kiduttamiseen. Ja miksi armeija kannattaa käydä kaksi- eikä kolmikymppisenä.

Armeija tekee pojasta miehen, laulatti kokelas tahdintoistossa. En ole suvussani ensimmäinen, josta armeija ei ole tehnyt miestä, joka tarvittaessa osaa sysätä ihmisyyden syrjään. Kolmikymppisen isoisäni sotaretki tulenjohdossa päättyi Taipaleenjoella itsenäisyyspäivänä 1939, kun kaveri vieressä räjähti kappaleiksi. Psykoosiin joutunut ukki nousi juoksuhaudan reunalle kivääriään puristaen, silmissään tyhjä katse. Sotatoverit veivät ukin sidontapaikalle, josta hänen sotaretkensä jatkui sairaalan kautta siviiliin.

En tiedä, tulevatko omat poikani koskaan saamaan ilmakivääriä. Jousipyssyt heillä jo on, ja melko laaja lintutietämys. Viisivuotias sai jousipyssyn synttärilahjaksi ja hänestä kuoriutui hämmästyttävän nopeasti primitiivinen metsästäjä, joka alkoi olla vaaraksi peileille ja kattolampuille. Varhain aamulla hän meni isoveljen kanssa ulos väijymään pihalla ruokailevia rusakkoja.

Toinen rusakko oli kuulemma saanut osuman imukuppinuolesta. Mutta ei vielä reikää päähän.

Topi Linjama

Harrastelua

Tunnelmia onki-iltapäivästä Kuhasalosta

Kuvat: Antti Pitkäjärvi