Liian nuorena isäksi?

Esikoisen synnytysvalmennuksessa hoksasin sen ensimmäisen kerran; minä ja vaimoni olemme nuoria tähän hommaan, takuulla tämän pohjoishelsinkiläisen joukon nuorimpia. Tämä yhtäkkinen hoksaaminen kuulostaa hassulta, mutta sille on syynsä: elin sellaisessa maailmassa ja yhteisössä, jossa parikymppisenä perheellistyminen on normi eikä poikkeus. Piti mennä synnytysvalmennukseen asti, että hoksasi itse olevansa se poikkeus.

Ensi kesänä tuo esikoinen pääsee ripille. Ujo tuntumani on, että rippikoulun vanhempaintapaamisessa fiilis on kuin silloin synnytysvalmennuksessa: miten nää muut on näin vanhoja? Miten me ollaan näin nuoria? Ollaanko me taas vähän eri paria ympäristön kanssa?

Mitä näiden kahden episodin välissä on tapahtunut? Mitä peruutuspeilissä näkyy, kun vilkuilee 15 vuoden matkaa? Esikoisemme on ainakin saanut kolme nuorempaa sisarusta. Kaikki lapset ovat kasvaneet, ajoittain ihan kasvattamalla, toisinaan vapaassa liidossa. Kaikista näyttää tulevan kelpo ihmisiä ja vieläpä tosi mukavia, mikä lähtötilanne huomioiden on aika hyvin. 

Tuore isä 2000-luvun alusta. Rippi- ja vihkitodistus on :)

Suurin kasvaminen on tapahtunut vanhemmissa. Olin monessa mielessä ihan lapsi mennessäni naimisiin ja esikoisen syntyessä. Vahvat ulkoapäin tulevat toimintamallit ohjasivat käyttäytymistäni. Minä en koskaan hoksannut kysyä minulta, haluanko perheellistyä pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen tai haluanko työntää rattaita yliopiston käytävillä ja olla outo lintu. Liekö kysymys ollut edes kiinnostava, sillä opitut toimintamallit ja sosiaalinen paine kyllä ohjasivat minua untuvikkoisäksi varsin määrätietoisella tavalla. 

Nyt jo hymyilyttää myöntää, etten parikymppisenä tajunnut mistään mitään. Lapsen alkuunsaattamista pidemmälle eivät visiot juuri yltäneet. Pohdinnat uudesta vastuusta, isä-identiteetistä tai parisuhteen hoitamisesta ohitettiin parilla hymähdyksellä.

Tuosta on alettu rakentaa nykyistä minua. Lisäännytty tasaisesti, kohdattu ympäröivän maailman uusia odotuksia ja perhe-elämän reunaehtoja. Jossain vaiheessa hoksattu, että tässä olisi tämä parisuhdekin. Kaikkea sitä onkin. Elämä on opettanut, välillä hienovaraisesti silitellen, välillä karhealla hanskalla niistäen

Hyviäkin puolia on! Nuorena perheellistymisessä on se plussa, että kun ei tajua mistään mitään, ei myöskään hoksaa stressata olemattomista asioista. Kolmannen lapsen kohdalla me tajusimme, että jotkut vanhemmat oikeasti hankkii jotain vaivalloisia kasvatusoppaita ja tekee tästä perheellistymisestä tavallaan numeron. Ottavat kaiken tosissaan, puristavat mailaa ja keskustelevat kasvatusmalleista. Pieni, tuleva ihminen saa valtavat mittasuhteet, kun häntä ehditään odottamaan ja suunnittelemaan. Meillä se pikkuinen vain putkahti siihen ja me jatkoimme elämää pääosin normaalisti, vaihtamatta mitään erillistä perhemoodia päälle. Ehkä pääsimme jotenkin vähemmällä, stressittömämmin, mutkattomammin. Edelleen ajattelen, että lapsesta tulee liian usein vanhempien ylimitoitettu projekti ja heidän monenlaisten projektioidensa kohde. Ei hyvä.  

Huonoa on ollut se, etten ole koskaan ehtinyt haluta lapsia. Neljän lapsen isänä tämä kuulostaa koomiselta sanoa, mutta on harvinaisen totta. Minun maailmassani lapset vain tulivat ja niistä kuului iloita ja sillä hyvä. Ei kukaan kysynyt, haluanko minä, kaikkein vähiten sitä kysyin minä itse. Ihaniahan ne lapset olivat ja ovat, jopa se pahin koliikkityttö - jolla nyt on sininen vyö karatessa ja josta isä on tosi ylpeä. Ehkä silti olisin tajunnut arvostaa enemmän saamiani lahjoja, jos olisin ehtinyt haluta sellaisia.

Toinen huono asia on ollut se, etten tiennyt, kuka olin kun päädyin isäksi. Parikymppiset hyvin harvoin tietävät, eihän siinä. Mutta kun lasten syntyminen, opiskelut, työelämään pääseminen ja muutama muuttaminen tapahtuu talon, minäkuvan ja parisuhteen rakentamisen kanssa päällekkäisenä, ruuhkaisena moniajona, on lopputuloksessa riskinsä.

Isäksi tuleminen on ollut minulle hyppy tuntemattomaan: en tiennyt, kuka hyppää ja mihin. Mutta jollain mystisellä tavalla olen tänään nokka pinnalla ja paletti on suunnilleen kasassa. En lopulta osaa sanoa, minkä ikäisenä olisi parasta tulla isäksi, sillä ei sellaista ikää ole.

Silti loppuun kolme yleispätevää neuvoa 15 vuoden isäkokemuksella:

1. Älä ala isäksi, jos et halua
2. Älä ala isäksi, jos et tiedä kuka olet
3. Ala isäksi. Kyllä tämä plussalle jää!

Heikki Nenonen

Onko kasetti jumissa, takakireä yliminä?

Minulla on sellainen  ongelma, etten osaa ottaa asioita, varsinkaan lasten kasvatukseen liittyviä, tarpeeksi rennosti. Asetan ihanteet luonteelleni, kyvyilleni ja moraalilleni liian korkealle, mikä tekee minusta usein äreän ja takakireän valittajan. Mietin liian usein, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä sen sijaan, että nauttisin hetkestä ja tekisin sumeilematta sitä mikä tuntuu kivalta.

C-kasetti on mennyt jumiin. (Kuva: Antti Kanto)

Kasvatuksessani, ja elämässäni muutenkin, on paljon ihanteita. Kaikenlaista pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi: pitäisi liikkua ja venytellä, lukea, opiskella kieliä, suhtautua kunnianhimoisesti työhön, ansaita sivutuloja, syödä terveellisesti ja mahdollisimman kasvispitoisesti, kuluttaa eettisesti. Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, viettää kiireetöntä aikaa, laskea leikkiä ja lukea. Pitäisi ottaa heitä mukaan kotitöihin, antaa heille vastuuta, auttaa heitä läksyissä, huolehtia heidän harrastusvälineistään, harjata heidän hiuksiaan, laulaa, soittaa, huovuttaa ja askarrella.

Kodin olisi hyvä olla kunnossa: tavaroiden omilla paikoillaan, ovien suorassa, listojen ojennuksessa, liesituulettimen hormin suojakuvun paikoillaan, ilmanlämpöpumppujen pölyttömiä, trampoliinin purettuna talvivarastossa, pyörien huollettuna, suksien voideltuna, jääkaapin puhtaana ja vessan istuinosan alhaalla. Itse haluaisin olla vakaa, siivo ja harkitseva, sellainen, josta muut sanovat: "Otto puhuu harvoin mutta aina asiaa!"

Kun oma yliminä asettaaa näin järjettömiä vaatimuksia, ei ole ihme, että elämäntaito-oppaiden Anna itsellesi armoa -tyyppiset latteudet uppoavat minuun toisinaan kuin isä äitiin. Ota rennosti, oppaat kehottavat. Niinhän minä haluaisinkin tehdä! Ongelmana on vain se, että yliminäni tekee usein hyvää tarkoittavista neuvoista väkisin tavoiteltavaa pakkoa, ja taas ollaan takakireitä. Jonkinlainen tolkku näihin itselle asetettuihin vaatimuksiin olisi hyvä saada. 

Työkiireet imevät mehut kenestä tahansa. (Kuva: Sakari Kursula)

Tässä vaiheessa tekstiä esitetään yleensä jokin syvällinen oivallus. Sellaista minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole tarjota. Elämä lapsiperheessä, jossa kaksi aikuista käy töissä ja lapset harrastavat paljon, tuppaa vain toisinaan olemaan kiireen ja kireyden sävyttämää. Ehkä ainoa asia, jota pidän varsinaisena ohjenuoranani, on se, että pidän itseäni tietoisessa tilassa. Ajattelen: Olen väsynyt ja kuormittunut, mutta se johtuu elämäntilanteestani. Tarvitsen taukoja, ystävien seuraa, huumoria ja kahdenkeskeisiä hetkiä puolisoni kanssa. Ne eivät vie kiireen ja stressin tuntua elämästä mutta auttavat näkemään kaiken ohimenevänä; mikään ei jatku loputtomiin, ei edes tämä hässäkkä. Sitä paitsi monet saman elämänvaiheen ohittaneet ovat sanoneet toisinaan kaipaavansa aikaa, kun lapset olivat pieniä. Elämä ainakin tuntui täydeltä. 

Ja ehkä tätä yliminän kuuntelua ei kannata kokonaan lopettaa, koska - itseni auttavasti tuntien - se säästää sekä minut että perheeni holtittomuudelta ja anarkialta. Sitä paitsi haluaisin niin kovasti olla hyveellinen! Tekisin sen kuitenkin niin mielelläni ilman takakireyttä, silleen rennosti.

Otto Kallioranta

Kaikki mokaa

On tapahtunut moka. Pieni, mutta harmillinen kämmi.

Ihmispolo kämmii ja möhlii jatkuvasti. Sovitut jutut unohtuvat, maitolasit kaatuvat, ruokaa tippuu rinnuksille, sepalukset jäävät auki, dieselautoihin tankataan bensiiniä ja erikokoiset aivopierut pärähtelevät.

Olen huolehtivaa varmistelijatyyppiä. Hukkaan tavaroita harvoin, lukitsen ovet huolellisesti, tarkistan pari kertaa sepaluksen kusemisen jälkeen ja merkkihuollot teetän laitteisiin ajallaan. Mutta kuinkas kävikään, kun kirjasin kämmejäni ylös ja tarkkailin viikon ajan toimintaani? Katsotaan.

Tutkimusajankohta: kiireetön joululomaviikko

Tutkimuspaikka: Tornio ja Haapajärvi, Suomi, Finland

Kirjaaminen: iltaisin puhelimen Notepad-muistikirjaan

Tutkimusmetodi: oman toiminnan tarkkaileminen

Tutkimuskysymys: Kuinka monesti kämmin viikon aikana?

Tutkimuksen luotettavuus: Ei hyvä, koska minulta jäi varmasti useat tumpeloinnit huomaamatta, sillä omille mokille on ”sokea”.

Tutkimustulokset:

Moka 1: Unohdin pakata lapsen ulkohaalarin mukaan lomareissulle. Odotetut ulkoleikit serkkupoikien kanssa olivat vaarassa. Onneksi ullakolta löytyi pastellinsävyinen varahaalari.

Moka 2: Nappasin mummolasta väärän korkin termariimme. Nyt meillä ja isovanhemmilla on ongelma. Olisi pitänyt malttaa sovittaa korkkia.

Moka 3: Perheen uimakamasäkki kellukkeineen unohtui jonnekin. Lapset odottivat innolla luvattua uimahallireissua. Mummolan vaatehuoneesta pengotuilla varauikkareilla pärjäiltiin, vaikkakaan en uskaltautunut isoisän lainaspeedoissa hyppäämään ponnahduslaudalta.

Moka 4: Unohdin ostaa vaimolleni joululahjan, jota hän oli toivonut. Ei lisättävää.

Moka 5: Unohdin ulkotakkini Tornioon.

Moka 6: Lohkolämmittimen virtajohto (roikka) unohtui kiinni auton pistokkeeseen. Vihreä Defan virtajohto huiski piiskana pitkin poikin kaupungin katuja liiskautuen välillä eturenkaan alle. Pistoke, puskuri ja johto olivat lujilla.

Tutkimustuloksista käy ilmi, että meille sattuu paljon sellaisia pikkuriikkisiä mokia, joista selviämme muutamalla rumalla sanalla ja euroilla. Sitten on niitä valtavia kämmejä, joista voi syntyä mittavia vahinkoja, eivätkä seuraukset ole missään mielessä hupaisia.

Olen kuullut, että joku perhe, käytyään pissatauolla, unohti vauvan huoltoasemalle. Kerrotaan, että kirurgin saatua umpisuolileikkauksen tehtyä hän muisti: ”Ai pentele, kumihanskani jäivät potilaan sisään!” Muistaakseni Ruotsissa kävi Maraboun suklaatehtaalla inhottava kämmi. Työntekijältä lipsahti silmälasit ja tekohampaat suklaamassaan. Nokiallakin sattui joku venttiilikämmi: likavettä ryöpsähti juomaveteen, minkä seurauksena useat ihmiset sairastuivat.

Älä vaadi toisilta liikoja, sillä kaikki mokaavat. Ennen kaikkea, älä luule, että jonkin asian mokaaminen tekisi sinusta kokonaan surkeaa työntekijää, kumppania tai vanhempaa. Kaikki tietävät, mitä tapahtuu, jos puristat liikaa mailaa. Maaleja ei tule. Mokailu tuottaa osuvaa komiikkaa, joka tuo iloa elämään. Moka on lahja.

"Tää ei oo ihan haudan vakavaa
muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa
muutkin mokaa."

Näiden P. Hanhiniemen ajatusten ympäröimänä toivotan kaikille pelotonta vuotta 2017.

Antti Kanto

11 asiaa, jotka teet oikein

Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että olet paska iskä? Niin meistäkin. Mutta onneksi sentään on monta asiaa, jotka teet luultavasti oikein, vaikka et sitä välttämättä aina huomaa.

Lapselliset miehet kokosi yksitoista onnistumista ajatuksella "tavallinen vanhemmuus kouluarvosanalla 7½ on ihan OK!"

1. Suutut, kun suututtaa. On hyvä, että lapsi oppii käsittelemään ja nimeämään tunteita turvallisessa ihmissuhteessa, oman vanhemman kanssa.
2. Teet, mitä lupaat. Tietysti asiat joskus venyvät ja joitakin unohtuu, mutta kyllä moni asia hoituukin. Lapsi ymmärtää, että kannattelet häntä mielessäsi ja että hän toiveineen on sinulle tärkeä.
3. Vietät kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa. No joo, enemmänkin sitä voisi olla, mutta pienet arkiset hetket voivat olla lapselle hyvin merkityksellisiä. Näistä muodostuvat hänen lapsuudenmuistonsa.
4. Halaat, pussaat, päristät lapsen massua, pörrötät hiuksia. Olet lapselle hevonen, kannat häntä olkapäillä ja reppuselässä.
5. Annat lapsen tulla nukkumaan viereesi - ainakin joskus - jos hän on nähnyt pahaa unta tai jos häntä muuten pelottaa.
6. Kuuntelet lasten juttuja, vaikka ne ovat joskus tylsiä, joskus hyvin outoja ja aika ajoin täysin järjettömiä. Se riittää.
7. Huolehdit omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi. Jos olet väsynyt ja ahdistunut, jaksat tuskin olla läheinen ja läsnä lapsillesi. Lapset aistivat herkästi vanhempiensa mielialoja ja ahdistuvat itsekin pahoinvoivan isän vanavedessä.
8. Pyrit olemaan johdonmukainen. Säännöt ja rajat eivät muutu ihan joka päivä. Vakaus luo turvallisuutta.
9. Olet tarvittaessa joustava. Säännöt eivät ole kiveen hakattua Jumalan sanaa. Joskus lapsi on oikeassa ja sinä väärässä.
10. Huolehdit perustarpeista. Et ole välttämättä mestarikokki tai ammattitason kodinhoitaja, mutta talo ei ole räjähtänyt ja lapsilla on puhtaita vaatteita sekä maha täynnä myös sinun vahtivuorollasi. Ehkä muistat huolehtia myös lasten hampaidenpesusta!
11. Höntsäät. Et ole Messi etkä Laine, mutta lasten kanssa pelatessa ja puuhatessa olet silti mestari. Eivät nekään osaa ja kaikilla on silti hauskaa.

Vaikka kaikki ei aina sujukaan hyvin, niin silti luot arjen keskellä lapsen mieleen koko hänen elämänsä kestäviä, myönteisiä muistijälkiä.

Osa ideoista on pöllitty psykologi Teemu Ollikaisen mainiosta blogitekstistä.

yhteenkokosivat Topi & Pasi

Vieraskynä: Isyysvapaalla Eduskunnasta

Pari viikkoa isyysvapaata on nyt takana, tai lähes kuukausi, jos muodollista isyysvapaakautta edeltänyt joulunaika lasketaan mukaan. Eduskuntaan palaan maaliskuussa. Vaikka isyysvapaa ei ole mitään lepolomaa, jää siinä aikaa pohtia niin omaa vanhemmuuttaan kuin perhepolitiikkaakin.

Meillä on melko tyypillinen nelihenkinen ydinperhe. Kuopuksella on ikää vuosi ja viisi kuukautta, esikoisemme on kohta neljävuotias. Jokaiseen päivään mahtuu vauhtia ja vaihtelevia tilanteita. Ruuhkavuodet ovat tässä ja nyt. Vanhemmuuteen liittyvät asiat olemme saaneet opetella itse, sillä sukulaiset asuvat kaukana ja useimmilla vanhoilla ystävilläni on aivan eri elämäntilanteet.

Aivan oppikirjaesimerkki oma isyysvapaani ei ole: kansanedustajan työstä ja monista sen mukanaan tuomista tehtävistä on vaikeaa, ellei mahdotonta irtautua kokonaan. Joka kerta, kun avaan uutiset, sosiaalisen median tai keskustelen jonkun kanssa, on työni tavalla tai toisella läsnä. Toisaalta kyseessä on myös etuoikeutettu ”elämäntapa”. Kun nauttii työstään, ei sitä tarvitse yrittää vältellä.

Etenkin isyysvapaalla on silti muistettava, ettei työ voi olla koko ajan etusijalla. Lapset ovat pieniä vain vähän aikaa, eikä se aika tule takaisin. Päivät siis rakentelemme duplokaupunkia, seikkailemme pulkan kanssa lähipoluilla ja teemme yhdessä kodin askareita. Läsnä on elämän tunnekirjo sellaisella intensiteetillä, jota vain pienet lapset voivat tarjota. Omat tehtävät jäävät iltoihin tai päiväuniaikoihin.

Suuria yllätyksiä en ole vielä isyysvapaalla kohdannut. Mukavastihan tämä tuntuu sujuvan. Sen sijaan useampikin klisee tuntuu yhtäkkiä osuvammalta kuin osasin kuvitellakaan: Olette ehkä nähneet esimerkiksi netissä kiertävän kuvan, jossa kolmion eri kärkiin on listattu onnelliset lapset, onnelliset aikuiset ja siisti koti. Näistä voi sitten valita kaksi, mutta kolmea ei. Kun keittiön pöydät ja lattiat ovat taas täynnä kuivunutta mönjää, jonka toivot olevan vain vanhaa ruokaa, tai kun et löydä lasten ulkovaatteita tavaravuoren alta, kannattaa ja ehkä pitääkin siivota. Jos kuitenkin haluaa kodista aidosti puunatun, pitäisi siivota koko ajan, jolloin oma jaksaminen ja läsnäolo lapsille olisivat uhattuina.

Duplokaupunki

Kun puolisoni oli lasten kanssa kotona, opin nopeasti, että pienten lasten kotihoito on jatkuvaa valppautta ja huolehtimista vaativaa työtä univelan määrästä riippumatta. Työn ja perheen yhteensovittaminen puolestaan on usein sellainen haaste, jonka saa korkeintaan sujumaan, mutta ei täysin onnistumaan.

Itselleen pitää silti muistaa olla armollinen. Lapset kun toivovat aika pieniä asioita: yhdessäoloa, välittämistä ja perustarpeita. Nyt talvella vaikkapa temppuilevien lasten pukeminen ulkoilua varten vie sen verran paljon aikaa, ettei ulkoilun ja päiväuniajan välillä enää paljoa kokkailla. Vaikka pidän ruoanlaitosta, kummasti ovat puolivalmisteet täälläkin pelastaneet useamman lounashetken.

Yleinen hokema on myös se, miten arjen pienet asiat kokee uudella tavalla lasten kautta. Näinhän se on, joka päivä: matka kierrätysasemalle tai lähikauppaan on seikkailu.

Mansikkakeitto väsyneelle isälle

Tunteitakin riittää. Eduskunnassa olen tottunut pidättelemään niitä, koska parlamentaarinen arvokkuus ja niin edelleen. Kotona ajoittaisia tunnekuohuja on välillä vaikeampi välttää. Olepa siinä liikuttumatta, kun yksivuotias mönkii syliin kesken leikin, tai kun kolmevuotias havaitsee väsymyksesi ja tuo sinulle leikkikeittiössä taiotun ”mansikkakeiton ja kahvin”. Tai pysypä rauhallisena, kun lapset vain päättävät, etteivät he nuku. Ongelmat kuitenkin ratkeavat, joskus esimerkiksi niin, että hermoilun sijaan alkaakin rakentaa Star Wars -majaa, jossa uhmaikäisen wannabe-jediritarin kanssa voi olla kuten Yoda, joka on viisas eikä hermostu pienistä.

Eduskuntaryhmämme julkaisi hiljattain perhepoliittiset linjaukset, joiden tavoitteena on muun muassa edistää isien parempia mahdollisuuksia viettää aikaa lastensa kanssa ja mahdollistaa ylipäätään perhevapaiden monipuolisempi käyttö. Pikkulapsiarjen yhteensovittaminen kaikkeen muuhun elämässä tapahtuvaan on minulle ajankohtaista, mutta myös keskeinen tasa-arvokysymys. Asia liittyy esimerkiksi vanhempien yhdenvertaisuuteen työmarkkinoilla. Isyysvapaan käyttö on yleistynyt Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana yli kolmanneksella. Suunta on hyvä mutta tehtävää riittää.

Olli-Poika Parviainen 

Kirjoittaja on kahden lapsen isä, vihreiden kansanedustaja ja Tampereen kaupunginvaltuutettu. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri. Hän on toiminut aiemmin mm. Tampereen apulaispormestarina. Politiikassa Olli-Poika Parviainen on ollut mukana vuodesta 2003. Kotisivut täällä.

Käytöskoulu: Miksi helvetissä ei saisi kiroilla?

Kiroilun sanotaan olevan rumaa ja kiellettyä, mutta paskat! Aloitan tällä postauksella kevään mittaan epäsäännöllisesti etenevän postausten sarjan nimeltä Käytöskoulu. Muita aiheita tulevat olemaan ainakin pöytätavat ja pukeutuminen. Kenties keksin muutakin. Käytöskoulu pitää sisällään ajatuksia oikeanlaisesta käyttäytymisestä. Näin vuoden alussa on tapana tehdä elämäntaparemontteja, kääntää uusia lehtiä ja lupailla kaikenlaista ja olen yllättävän usein kuullut lupausten joukossa senkin, että "aion kiroilla vähemmän". Vaikka tekisin uudenvuoden lupauksia, niin tuo ei olisi yksi niistä.

Kiroiluun suhtautuminen on vanhempana vähän vaikeaa. En paheksu kovaakaan kiroilua ja kyllähän se nyt helvetti vieköön on usein ihan täysin paikallaan jos vaikka vituttaa. Osaan myös arvostaa taidokasta kiroilua. Voimasanailussakin on estetiikkansa.
On silti vaikeampi kysymys, sopiiko kiroilu lapsen suuhun. Kyllä se minunkin korvaani kuulostaa pahalta jos lapsi kiroilee ja lisäksi voi tietenkin syntyä noloja tilanteita jos lapsi kiroilee paikassa johon se ei lainkaan sovi tai sellaisten ihmisten kuullen, joille se on paha asia.
Meillä tilanne on ratkaistu sanomalla lapsille, että kiroilla ei saa - paitsi jos siihen on syytä ja silloinkin on katsottava, missä seurassa on ja missä paikassa on. Kirosanojen lällättely ihan kiroilemisen riemusta tapahtukoon silloin kun edes me vanhemmat emme ole kuulemassa. Se on nimittäin todella rasittavaa kuunneltavaa.

Oma asiansa on sen pohtiminen, että mitkä tilanteet ja mitkä paikat ovat sopivia voimasanoille. Jos satuttaa polvensa iskemällä juuri sen kipeimmän kohdan pöydänkulmaan on täysin ymmärrettävää, jos siinä sen saatanan laukaisee. Joskus vaikeassa tilanteessa tunnekuohu voi olla liikaa ja jotain on tehtävä. Kovaan ääneen todettu "voi perkele!" on sieltä harmittomimmasta päästä mietittäessä kiivastuksissa tehtävien asioiden kirjoa.
Nämä ohjeet eivät tietenkään koske tilannetta, jossa ollaan koulussa oppitunnilla tai esimerkiksi kirkossa tai vaikkapa sukujuhlissa. Sekin on tehty selväksi, että esimerkiksi mummolassa on sitten mummolan säännöt. Tässä mielessä ammennamme enemmän katolisesta kuin protestanttisesta kulttuuriperinteestä, mutta minä olinkin nuorena Etelä-Amerikassa vuoden.

Kukaan ei koskaan selittänyt minulle uskottavasti, miksi tietyt sanat olisivat niin vaarallisia, että niitä ei kukaan missään tilanteessa saa lausua. Pappi joskus selitti lapsena ollessani vakavissaan ja huolestunut ryppy otsallaan, että kiroilemalla kutsutaan pahoja henkiä. Jos uskoisin näin todella käyvän, miettisin asiaa ehkä vähän eri tavalla. Kiroileminen olisi silloin ainakin paljon harkitumpaa puuhaa. Mutta en usko, että kutsun pahoja henkiä sanomalla vittu sen enempää kuin uskon, että Sanni pilaa lapset ja nuoret sanomalla sen kohutussa kappaleessaan Että mitähän vittua.
Yhteiskuntatieteellisempi näkemys on, että kirosanan voima on normin rikkomisessa. Kun tullaan tilanteeseen, jossa on kiroiltava, ollaan jonkinlaisessa erikoistilanteessa. Tavallinen tilanne ei sitä vaadi. Ja olen sitäkin mieltä, että normien rikkominen on usein suotavaa ja tarpeellista.

On siis vaikea perustella lapselleen, että ei saa kiroilla. Sen voi kuitenkin yrittää opettaa, että kiroilu, kuten muukin ihmisten kanssa toimiminen vaatii sosiaalista taitoa. Väärässä paikassa ja väärällä hetkellä kiroilu ei kannata, mutta totta helvetissä se helpottaa oikeanlaisessa tilanteessa. Perkele.

Hyvää alkanutta vuotta! Saakeli!

Pasi Huttunen, @paspah

Pettymyksen sietäminen

Nuorena isänä opin, että yksi vanhemman tärkeistä tehtävistä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Hieman myöhemmin ymmärsin, että pettymyksiä ei erikseen tarvitse tuottaa: riittää, kun asettaa lapselle rajoja.

Saman vanhemman tehtävä on myös auttaa ja tukea lasta pettymyksen käsittelemisessä. Ei ole oikein hylätä, nauraa tai vittuilla lapselle, joka törmää vanhemman asettamaan rajaan vaikkapa Prisman karkkihyllyllä tai hermostuu, kun ei saa pujotettua lankaa neulansilmään.

Pettymyksen sietämistä voi kehittää eri tavoin, esimerkiksi pelaamalla lautapelejä ja lukemalla satuja.

Meillä on pelattu viime aikoina Carcassonnea, 7Wondersia, shakkia, koronaa, pöytäjääkiekkoa ja Ragea. Pelaamalla oppii sosiaalisia taitoja, sääntöjen noudattamista ja häviämisen jaloa taitoa. Pelaaminen on yleensä hauskaa, minusta jopa hauskempaa kuin voittaminen, vaikka on voittaminenkin kivaa. Häviämisestä en tykkää, mutta hävittyäni joitakin satoja pelejä Chess by postissa häviäminen ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta. Paitsi jos häviän vaimolle Scrabblessa.

Lasten kanssa pelaavilla aikuisilla näyttäisi olevan kahta linjausta: toiset antavat lasten voittaa, toiset pelaavat enempi tosissaan. Lasteni pappa kuuluu ensin mainittuihin: hän antaa lasten kääntää muistipelissä kolme korttia ja vinkkaa, mistä voisi löytää parin. Minä kuulun yleensä jälkimmäiseen. Voitan lapset shakissa, koronassa ja pöytäjääkiekossa, mutta saatan hävitä joissakin muissa peleissä. Jos voitan, yritän olla kehuskelematta liiaksi ja jos häviän, yritän olla kylpemättä itsesäälissä ja syyttelemättä tappiosta itseä, muita tai olosuhteita.

Aijai, poikani, pettymystä pukkaa! Kuva: Life of Dad

Aikuinen on lapseen nähden monella tavoin ylivertainen, mikä saattaa tuntua lapsesta musertavalta. Iskä on pikkupojan mielestä voimakas, iso, älykäs ja rohkea.

Sadussa asiat ovat toisin.

Useissa saduissa, kuten Tuhkimossa, yliluonnolliset voimat tukevat päähenkilöä, koska tämä on hyvä. Tämäntapaiset tarinat viestittävät, että hyvyys ja rehellisyys voittavat pahuuden, voiman ja rahan.

Toisessa tarinatyypissä, kuten sadussa Kolme pientä porsasta, nokkeluus voittaa voiman. Vanhin porsas jekuttaa sutta kerta toisensa jälkeen ja lopulta susi putoaa kiehuvaan vesipataan.

Lapsella voi myös olla jokin ominaisuus, jota aikuisella ei ole. Andersenin Ruma ankanpoikanen paljastuukin joutseneksi, jonka silmille sorsa-aikuiset eivät enää hypi. Grimmin tarinassa Susi ja seitsemän pikkukiliä pienin kili on niin pieni, että se voi piiloutua kaappikelloon, mistä susi ei sitä löydä. Viesti on lohdullinen: lapsen ylivertainen ominaisuus voi olla niinkin yllättävä seikka kuin hänen pienuutensa.

Klassisissa saduissa hyvä voittaa pahan ja tarina päättyy onnellisesti. Lapsen mieleen jää toivo: minunkin vaikeudet ovat voitettavissa, näyttivätpä ne kuinka mahdottomilta hyvänsä.

Topi Linjama