Olenko mies vai marionetti?

Isät ovat äitien pikku apulaisia. Naiset eivät arvosta miehiään. Nainen alkaa päsmäröidä kotona, kun ruuhkavuodet ovat pahimmillaan. Hän haluaa hallita kodinhoitoa, lastenkasvatusta, rahankäyttöä, seksiä, sisustamista, matkustamista, syömistä ja pukeutumista. Tällaisia väittämiä on esitetty miesten roolista parisuhteessa ja perheissä viime aikoina velloneessa julkisessa keskustelussa. Se sai alkunssa Heli Vaarasen mielipidekirjoituksesta (HS, 13.1.), jonka kirjoittamiseen jänet oli innoittanut Rosa Meriläisen naisten välistä ystävyyttä käsitellyt verkkokolumni.

Kuvan lähde: Pixabay

Sanotaan, että miehiltä on viety perinteiset miesten työt, mutta mitään ei ole annettu tilalle. Tulee tunne, että miehiä alistetaan. Mutta alistetaanko meitä miehiä todella, vai onko kysymys siitä, että me itse alistumme? Ei liene yllättävää, että olen hoitovapaalla pohtinut tätä(kin) asiaa.

Kun ajattelen itseäni, ei nykymiehen passiivinen kotirooli aivan vieraalta kuulosta. Monissa asioissa olen antanut päätäntävallan vaimolleni ja alistunut apupojaksi. Olen tiedustellut vaimoltani, mitä vaatteita lapsille laitetaan ylle, kuinka korkeassa lämpötilassa pyykit kuuluu pestä, miten märät vaatteet ripustetaan kuivumaan ja mitkä lakanat sänkyyn laitetaan. Puolisoni on myös hanakka antamaan ohjeita. Hän neuvoo minua tiskirätin oikeaoppisessa ripustamisessa, oikeassa luuttuamistekniikassa ja likaisten lakanoiden ja vaatteiden oikeaoppisessa käsittelyssä. Hän on jopa neuvonut minua pyyhkimään jalkapohjani, ennen kuin nousen sänkyyn, jottei lakanoille kantaudu pienhiukkasia lattialta. Siihen en sentään ole alentunut.

Olen ollut ja olen edelleen suuressa vaarassa menettää itsenäisen harkintakykyni kotia ja perhettä koskevissa asioissa. Esitän toki näkemyksiäni toisinaan, mutta vaimoni saa minut yleensä vakuuttuneeksi oman näkemyksensä paremmuudesta. Olen vuosia halunnut esimerkiksi lisää vaatekaappeja. ”Mitä vähemmän kaappeja, sitä vähemmän kertyy turhaa rojua”, kuuluu jämäkkä vastaus. Vuoden verran olen nukkunut kovalla Futon-patjalla kyljet mustelmilla, koska jouhipatja on tiettävästi terveellinen selälle. Haluaisin pehmeämmän patjan, mutta luotan kumppanini harkintakykyyn tässäkin asiassa: kova patja lienee todella hyväksi issiaksesta kärsineelle selälleni, vaikkei siltä tunnu.  Rakkaani päättää matoista, verhoista, sohvista ja valaisimista täysin itsenäisesti. Ei hänelle tulisi mieleenkään kysyä minun mielipidettäni.

Kun olen lasten kanssa yksin, tuntuu, kuin puolisoni istuisi näkymättömänä olkapäällä antaen ohjeita ja valvoen, että toimitan kotiaskareet oikein. Olen huomannut tekeväni myös kasvatus- ja arvovalintoja kuunnellen, en omaa, vaan vaimoni omaatuntoa. Tuuletan petivaatteet, valvon peliajat, pilkon lasten lautasille kasviksia, tankkaan kaasuautoomme ekologista biokaasua, vaikka säästeliäisyyttäni tekisi usein mieli tankata halvempaa maakaasua ja ostelen luomuruokaa ja ekopesuaineita, vaikka olen aatteellisesti suhteellisen veltto ihminen. Tämän kaiken teen, koska vaimoni on näin minut kasvattanut. Joskus tunnen olevani kuin marionettinukke, jonka moraaliset valinnatkin ohjataan ulkoapäin.

Mikä minua ja meitä muita miehiä oikein vaivaa? Sinänsä hyvät ja arvokkaat tavat toimia saavat narriasun ylleen, ellei niitä motivoi myös itsenäinen harkinta ja tasa-arvoisesti tehdyt päätökset. Puolisoni ei todellakaan ole hyvillään, kun olen kertonut monien tekemisteni tai tekemättä jättämisteni johtuvan siitä, että haluan pitää hänet tyytyväisenä ja kotirauhan rikkumattomana. En usko, että moni muukaan nainen pohjimmiltaan arvostaa miestään silloin, kun tämä heittäytyy tahdottomaksi vässykäksi.

Jotain tarvitsisi siis tehdä, jotta suomettumiselle sukua oleva rähmällään olo saataisiin kotona lopetettua. Olen aloittanut omalla kohdallani pienistä asioista. Ostin telkkarin, jonka hankinnasta puolisoni ei lähtökohtaisesti ollut innoissaan. Siirsin kympin Veikkaus-tililleni (tosin myöhemmin yritin kätkeä maksutapahtumaa verkkopankissani kiinnijäämisen pelossa, ei onnistunut). Ostin uuden Honor 7 -älypuhelimen rajattomalla 4G-liittymällä vaikka rahat ovat tiukassa. Jotenkin on sellainen hytinä, että tämä on vasta alkua. Tiedä vaikka jonain päivänä innostuisin lähtemään lasten kanssa vaateostoksille. Ihan itse.

Otto Kallioranta

Lisää aiheesta:

Tony Dunderfeltin haastattelu Helsingin Sanomissa http://www.hs.fi/elama/a1453263080919 

Anna Kontulan verkkokolumni Vasen Kaista -lehdessä http://www.vasenkaista.fi/2016/01/toista-ja-parisuhteista/

Keskustelu miesten roolista kotona ja perheissä jatkuu myös Marja Hintikka Live -ohjelmassa maanantaina 1. helmikuuta. Minulla on kunnia olla paikalla yleisössä blogistivieraana edustamassa Lapsellisia miehiä yhdessä Antti Kannon kanssa.