Tänä aamuna ylimääräistä aikaa jäi viisitoista sekuntia.
Perheemme lomailukuviot menevät siten, että heinäkuu on
työkuukausi. Tämä tarkoitti kuopukselle varahoitoa vieraassa päiväkodissa. Tämä
tarkoitti protestia. Tämä taas tarkoitti lohduttamista, sielunhoitoa, varahoidon
hyvien puolien esilläpitämistä ja aamun minuuttiaikataulun lievää pettämistä.
Kun sitten lopulta suhasin varahoitoon ja kohta
takaisin juna-asemalle, oli kello jo liian paljon. Ylinopeutta taajama-alueella
siis. Sivusilmällä huomasin kaksi vanhaa ukkoa nojailemassa rollaattoreihinsa
ja jakavansa rauhallisia huomioitaan heräilevästä Jokelasta. Kohta sinkosin takaisinpäin.
Samat ukot samassa asennossa, varmaan sama lausekin vielä kesken. Mieleen
putkahti kirkkoisä Augustinus.
Kirkkoisä Augustinus aamun hektisimmällä hetkellä, täh?
No, teologeilla putkahtelee omituisia asioita mieleen. Augustinus pohti nimittäin aikaa ja ikuisuutta: hän sanoi, että on olemassa jumalallinen
ikuisuus tämän meidän kokemamme aikadimension ulkopuolella. Sitten on tämä
luotu aika, johon ihminen on sidottu ja joka on hänen elämänsä välttämätön
reunaehto, monin eri tavoin. Minulle, ruuhka-aamua elävälle isälle nuo
rollaattorisedät tuntuivat jutusteluhetkessään elävän jossain jumalallisessa
ajattomuuden tilassa, jossa esimerkiksi lause saattoi jatkua ikuisuuden. Itse
rimpuilin minuutteihin ja sekunteihin sidottuna, ainoana tavoitteena junaan
ehtiminen.
Kesän lomakuukausina kollektiivinen aikakäsityksemme rentoutuu. Sen
näkee ihan siitä, että kohta saapuessani Helsingin rautatieasemalle ihmiset
eivät riennä laiturilla yhtä kipakka-askeleisesti kuin keväällä. Vuoden hitaimpana
kuukautena onkin mielenkiintoista olla itse se sekuntiaikataululainen, kontrastin ympäristöön ollessa totaalinen.
Heinäkuinen kuva on otettu rivakassa kävelyvauhdissa, koska kello. |
En haluaisi nojailla vielä rollaattoriin, mutta jotain siitä
vanhojen ukkojen hitaudesta kadehdin. Jotain haluaisin myös tästä heinäkuun kollektiivisesta
levollisuudesta omaan elämääni, kaikkiin kuukausiini ja ruuhkaisiin vuosiini.
Liian usein alistan itseni kellon orjaksi. Ihanne olisi,
että kiireenkin keskellä säilyisi sellainen zeniläinen tyyneys, jossa en olisi
kellon vietävänä vaan kiireen tarkkailijana. Astuisin askeleen sivuun omasta
ahdistuksestani, asettaisin asioita ja omaa kiirettäni ikuisuuden dimension
rinnalle, relaisin vähän ja menisin seuraavalla junalla. Mutta ei. Nöyrästi
tottelen preussilaista yliminääni, puristan rattia ja hyppään melkein
liikkuvaan junaan. Oikeastaan vähän noloa, kun hoksaan puuskutukseltani olevani
tyytyväinen: minä ehdin, elämäni on sittenkin aikataulussa.
Sen aamuisen viisitoista sekuntia sentään käytin oikein.
Päiväkodin eteisessä, pientäni rauhassa silitellen, vaikka kello kävi. Joku
sentään on pyhää.
Heikki Nenonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti